Maailmanperintö – tuuleen puhallettu?

Kaikki olemme riemuinneet siitä, että Merenkurkun tietyt alueet ovat saaneet maailmanperintöstatuksen. Muste on tuskin kuivunut tästä päätöksestä, kun tuulivoimalapuistoa jo suunnitellaan osittain em. alueelle. Voiko sivistymättömämpää lähestymistapaa enää kuvitella? Millaiseen asemaan asetetaan ne, jotka ovat perustelleet maailmanperintöaluetta?

Kysymys ei mielestäni voi olla pelkästään siitä, osuuko tuulivoimalapuisto maailmanperintöalueen ulkopuolelle vai ei. Pelkkä karttatarkastelu ei riitä. Kysymys on ihmissilmän kantamasta. Merellä tämä kantama on aika pitkä. Mittasuhteet ja kohtuullisuus on testattava luonnossa. On päivänselvää, että tuulimyllyjä ja maailmanperintöä ei voida yhdistää samalla katseella. Saattaa olla, että tämä näkökulma on kokonaan unohtunut maakuntakaavasta. Maailmanperintöalue olisi ansainnut kaavaan ihmiskatseen kattavan varovyöhykkeen.

Köyhyys räjähtämässä käsiin

On mielenkiintoista seurata, miten tunteettomasti Vanhasen hallitus suhtautuu EU:n ruoka-apuun. Nyt kun systeemi muuttuu, ja jäsenmaiden tulisi osallistua tämän avun kustannuksiin, hallitus vastaa, että se ei halua enää osallistua EU:n järjestelmään, vaan haluaa hoitaa homman kansallisesti. Periaatteellisia kantoja voi olla kunniakasta lausua, mutta vastuutakin pitäisi osoittaa.

Hallitus pyörittelee, että Suomi hoitaa homman viimesijaisella toimeentulotuella. Eli miten? Hallitus jätti huolehtimatta toimeentulotuen reaalisesta ostovoimasta! Toimeentulotuen ostoarvo on heikentynyt reaaliarvoltaan tällä vuosikymmenellä jo 17 %:lla. Viimeisimmän vuoden aikana esimerkiksi vehnän hinta on kohonnut 50 %:lla; muidenkin elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet huimasti. Tämän vuoden hinnankorotuksia ei ole vielä otettu huomioon missään toimeentulotukilaskelmissa. Mitä pienemmällä rahalla ihmisen on tultava toimeen, sitä enemmän merkitsee, mitä ruoka, asuminen ja terveyspalvelut maksavat.

Missä on hallituksen vastuu? EU:lta ei oteta vastaan tukea, mutta ei sitä järjestetä itsekään. Tässä on vilpistelyn maku. Suomen leipäjonot kasvavat. Kuinka kauan kestää, ennen kuin leipäjonoissa on rettelöitä sen vuoksi, ettei apua riitä kaikille.

Hallituksen on mitä pikimmin vastattava huutoonsa ja nostettava toimeentulotuen reaalinen ostovoima edes vuoden 2000 tasolle. Kaupalle esitän seuraavan huudon: organisoikaa vanhenemassa olevien elintarvikkeiden jakelu! Ihmisten sosiaalinen omatunto on kasvamassa; saatte satavarmasti asiakkaiden tuen tälle toimelle.

Luostarin ravintola näyttää mallia

Pyhäinpäivän ohjelmaani kuului vaeltelu Wienerwaldissa, Peilsteinin maastossa lähellä Wieniä. Kauniissa ja raikkaassa säässä, harmonisessa ympäristössä, hyvässä seurassa ja syksyn keltaisten lehtien kuhistessa sielu oikein puhdistui.

Ulkoilun jälkeen sain tilaisuuden vierailla Itävallan Heiligenkreutz-luostarissa. Tämä dominikaaniluostari on perustettu 875 vuotta sitten ja on erittäin suosittu turistikohde. Luostarin kirkossa tyyli vaihtuu; ensimmäisen rakennusvaiheen tyyli on romaaninen ja toisen goottilainen. Kirkon keskikäytävällä seisoessa tyylien erot havaitsee helposti.

Luostarikierroksen jälkeen olikin aika saada lounas. Luostarin ravintola oli luonnollinen valinta. Ja nyt tullaan pääpointtiin. Tarjoilija kirjoitti tilauksensa elektroniseen memoon, josta tilaus lähti langattomasti keittiöön. Kun tarjoilija siirtyi ottamaan tilauksia vastaan seuraavasta pöydästä, juomamme jo saapuivat toisen henkilön tuomina. Nerokas ja yksinkertainen keksintö.

Ravintola on tällä tavoin pystynyt lisäämään rahastuksen ja palvelun nopeutta. Lisäksi ravintolan sisäinen liikenne on vähentynyt. Salityössä pysyvät tarjoilijat ehtivät reagoimaan asiakkaiden tarpeisiin nopeasti ja välittämään lisäpyynnöt keittiöön ja juomanlaskijoille.

Oli tosi hauskaa saada kokea mitä modernein toimintatapa ensi kertaa vanhan luostarin ravintolassa. Näin uusi voidaan yhdistää vanhaan.

Heti koti-Suomeen palattuani satuin lounastamaan uudessa Vantaan Flamingon Il Restorantessa. Kuinka ollakaan, samanlainen langaton memo oli jo sielläkin käytössä! Palvelu ei kuitenkaan vielä ollut yhtä sujuvaa kuin luostarin ravintolassa. Memosta ei näytetty saatavan kuitenkaan toiminnallista hyötyä sillä niin juomat, ruuat kuin laskukin viipyivät.

Organisaatioiden johto on kovilla

Vaasan sairaanhoitopiirin viimeaikaiset tapahtumat antavat aihetta pohtia johtamista laajemminkin.

Aika on muuttunut. Ainakaan julkisella sektorilla ei enää riitä, että päätökset perustuvat mahtikäskyihin tai enemmistön käyttöön. Jos päätöksiä ei ole perusteltu huolellisesti ja eri näkökulmat läpi käyden ja jos vuoropuhelua ei ole käyty niiden kanssa, joita asia koskee – päätöksen toimeenpano vaikeutuu. Pahimmassa tapauksessa syntyy kaaos.

Organisaatiota, joka koostuu korkeasti koulutetuista henkilöistä, ei ole ihan helppo johtaa. Näissä tapauksissa johdon rohkeus joutuu usein ankaraan syyniin. Jokaisessa organisaatiossa on eri alojen huippuosaajia. Johdon kannattaa hyödyntää alaistensa tämä asiantuntemus. Kollegojen täytyy toiselta puolen ymmärtää, että johdon on kyettävä löytämään kompromisseja eri näkemysten välillä. Johto on onnistunut silloin, kun se on kyennyt sovittelemalla aikaansaamaan tuloksen, jonka takana kaikki voivat seistä. Strategiatyö antaa parhaimmillaan hyvän pohjan välttää ristiriitoja kun päätöksenteko konkretisoituu.

Miten tähän voidaan päästä? Vanhan vitsin mukaan keskeneräisistä asioista ei voi kertoa, ja taas päätöksenteon hetkellä on myöhäistä vaikuttaa. Minä puolustan asianosaisten varhaista informointia sekä vuoropuhelua, jossa heillä on mahdollisuus aidosti vaikuttaa. Olen tavannut sanoa, että perustelut on rakennettava niin vahvoiksi, että ne kestävät myös julkisen keskustelun.

On pärjättävä kollegojen ja päättäjien kanssa, mutta siis myös julkisuudessa. Vaikka kunnallinen päätöksenteko valtuustoa lukuun ottamatta tapahtuu suljettujen ovien takana, on sitä edeltävä keskustelu jo siirtynyt julkisuuteen – tahtoivatpa esittelijät ja päättäjät sitä, tai eivät. Kansalaisyhteiskunta on ottanut käyttöönsä nopeassa tahdissa uusia vaikuttamisen välineitä. Jos päättäjät eivät pysy mukana tässä tahdissa, niin huonosti käy.

Toinen vanha vitsi on, että luottamushenkilön tehtävä on vain luottaa. Näin minäkin teen, kun havaitsen, että valmistelu ja esittely on tehty huolella. Paras on hyvän vihollinen, kuitenkin pätee. Kohtuus riittää. Erilaiset tsekkauslistat kuultavista tahoista/käsiteltävistä näkökulmista auttaa saavuttamaan valmistelun kohtuutason.

Päätösvallan delegointi, josta olen useasti puhunut, on asettanut luottamushenkilöt uuteen asemaan. Ihmisten tarpeisiin vastaamisen tehtävä ei ole luottamushenkilöiltä mihinkään kadonnut, delegoinnista huolimatta. Luottamushenkilöt joutuvat viime kädessä edelleen kantamaan vastuun.

Menemättä sen syvemmälle tässä pohdiskelussa, totean, että kansalaisyhteiskunta on haastanut myös edustuksellisen demokratian. Mielestäni tämä on tervetullut ilmiö. Aivan liian paljon jää nyt kätköön suurten otsikoiden alle. Ihmisten hyvinvoinnissa on loppujen lopuksi kysymys hyvin konkreettisista asioista. Avoin vuoropuhelu ja ns. maalaisjärki usein riittävät löytämään palvelujen organisoimiseen tarvittavat hyvät käytännöt. Vaihtoehtojen esilletuonti ja hintalappujen asettelu auttavat tekemään lopullisen ratkaisun.

Huomio budjettiperusteluihin

On käynyt kiistattoman selväksi, että päättäjien tietoon ei tuoda riittävän konkreettisesti seikkoja, joilla voisi selvityksiin pohjautuen tai systemaattisesti puolustaa enempää resurssointia hyvinvointipalveluihin.

Olen tällä palstalla jo puhunut esim .kehysbudjetin aivan liian yleiselle tasolle jäävistä perusteluista. Budjettiperusteet menevät toki jo sektoreiden sisään, mutta nekään eivät tuo esille ongelmia, vaan ainoastaan nykyisen palvelurakenteen hallinnon kapulakielellä ja yksittäisiä lisäyksiä resursseihin. Otetaanpa esimerkki.

”Palvelualuekohtaiset perustelut, tavoitteet
Ikäkeskus
Ikäkeskus toimii Tammikartanon palvelukeskuksen tiloissa, ja se on avohoitoa tukeva, useita vanhustyön ammattilaisia kokoava, geriatrin johtama yksikkö. Täällä toimivat muistipoliklinikka, päiväkeskus, SAS-toiminta (Selvitä-Arvioi-Sijoita), vanhusten sosiaalityöntekijät, vanhusten omaishoidon tuki (kuuluu hallinnollisesti
kotihoitoon), hoitotarvikejakelu ja viriketyöntekijät. Vanhusten vapaaehtoistyön ohjaaja ja vanhusten liikuntaneuvoja kuuluvat hallinnollisesti ikäkeskukseen. SAS-toimintaa ja palveluohjausta kehitetään. Ikäkeskus käynnistyi 2007, toimintaa vakiinnutetaan niin, että se optimaalisesti tukee vanhustyön kokonaisuutta.
Kotihoito
Kotipalvelu antaa vanhuksille ja vammaisille ympärivuorokautisesti tilapäistä, tuettua, valvottua ja tehostettua palvelua ja hoitoa. Kotihoidossa siirryttiin kuudesta alueesta kolmeen. Tarkoituksenmukaisten tilojen saamiseksi on tehty tarveselvitys. Palvelujen kysyntä ylittää tarjonnan erityisesti ilta- ja viikonlopputyössä. Painopisteenä on turvata intensiivisen hoidon tarve ja varmistaa osastoilta kotiutukset. Palvelusetelin käyttö on vakiintunut, asiakkaita on pysyvästi lähes 100. Tukipalveluina järjestetään mm. ateria-,
kylvetys-, turvapuhelin- ja kauppapalveluja. Veteraanit saavat maksuttomat kotisairaala- ja kotisairaanhoitopalvelut vuoden 2008 alusta.
Kotisairaanhoidon vastuulla on kotona asuvien vanhusten ja pitkäaikaissairaiden sairaanhoidon toteuttaminen. Tehtäviin kuuluu mm. hoitotoimenpiteitä, näytteiden ja kokeiden ottoa ja lääkehuollosta vastaaminen. Kotisairaala hoitaa korkealla ammattiosaamisella osin osastohoitoa korvaten infektio-, syöpä- ym. potilaita
heidän kotonaan kiinteässä yhteistyössä keskussairaalan ja terveyskeskuslääkäreiden kanssa. Kotisairaanhoidon ja kotisairaalan yhteistyötä tiivistettiin muodostamalla niistä yhteinen palveluyksikkö.”

Budjettiperusteet on varmasti laadittu annettujen ohjeitten mukaan. Ohjeita on arvioitava uudelleen. Päättäjät lautakunnasta valtuustoon on valistettava tietämään, millaisia konkreettisia ongelmia pärjääminen ehdotetulla budjetilla aiheuttaa. Täytyyhän kaupungilla olla palautejärjestelmä ja näkeväthän työntekijät itsekin epäkohtia, jotka tulisi nopeasti poistaa. Päätöksentekijöitä asia kiinnostaa silloin kun asioiden ratkaisemiseen tarvitaan lisää rahaa.

Asiat eivät ole sillä hoidettu, että tarjotaan määrällisesti riittävästi palveluja. Kysymys on myös palvelujen laadusta, mistä olen niin monta kertaa puhunut. Otan esimerkin. Meille sanotaan, että päivähoito on Vaasassa mallikkaassa kunnossa. Tämä sopii juhlapuheisiin. Mitä vastataan sille sundomilaiselle äidille, joka kertoo, että hänen lapsensa varahoitopaikka löytyy Gerbystä!

Toinen esimerkki voi koskea vaikkapa vanhusten oikeutta saada päivittäinen suihkunsa. Oli ällistyttävää lukea lehdestä, että johtava virkamies sysäsi vastuun hoitajille sanoen tähän tapaan: ”Eivätkö hoitajat tiedä, että hygienia on osa hoitoa, ja että on heidän lähiesimiestensä asia kiinnittää asiaan huomiota?” Jokainen ymmärtää, että tämä on myös resurssikysymys, ja ongelman mittasuhteista päättäjien on oltava perillä. Vaadin nopeaa selvitystä siitä, miten vanhainkodeissamme, palvelutaloissamme ja kotipalvelussa huolehditaan ikäihmisten ja vammaisten hygieniasta.

Ensi vuoden budjettia ei ole vielä lyöty lukkoon. Toivon nyt jokaiselta hallintokunnalta täydentävää paperia kh:lle ja valtuustoryhmille siitä, mitä suuria ongelmia jää näkyviin jos resurssit jäävät annettujen kehysten tasolle ja minkälainen ”varastrategia” ongelmien hallitsemiseksi on laadittu. Vasta tällainen vuoropuhelu voi asettaa luottamushenkilöt aidosti vastuuseen tekemisistään.

Suojeltavien rakennuskohteiden vaaliminen

Vaasassa on laadittu vuosikymmenten varrella kaupungin toimesta useampia rakennusperinneselvityksiä ja inventointeja suojelun kannalta arvokkaista rakennuksista. Monesti tällainen inventointi on pohjana myöhemmälle suojelulle joko asemakaavan tai lain perusteella. Yleensä asemakaavasuojelu riittää.

Kuten edellä olevasta jo selviää, tarvitaan asemakaava, että suojelua koskevat velvoitteet tulevat voimaan. Jos kunta ei halua suojella kohdetta asemakaavalla, ympäristökeskus tekee päätöksen suojelusta vastoin kunnan tahtoa, ja kohde mahdollisesti suojellaan lailla. Toki ympäristökeskus voi asettaa kohteen toimenpidekieltoon tai rakennusvalvonta vaatia rapistuneen rakennuksen kunnostamista.

Tässä riskejä sisältävässä sekamelskassa näyttää ilmeiseltä, että jos ollaan ihan oikeasti kiinnostuneita kohde suojelemaan, suositeltavin keino on tehdä se pysyvästi asemakaavan kautta. Näissä askareissa kaupunki on ollut hämmästyttävän passiivinen tai ainakin hidas.

Finnilän talo, jonka kaupunginjohtaja osti Vaskiluodosta, on rakennusperinneselvityksen listassa oleva talo. Suojeluprosessi ei ollut tämän osalta edennyt niin pitkälle, että suojelu olisi merkitty asemakaavaan.

Tapaus osoittaa, että Vaasan kaupungilla ei ole kokonaisvaltaista suunnitelmaa siitä, mitä julkista käyttöä suojeltaville rakennuksille olisi. Kun tällaista intressiä ei ole, ei ole intressiä puuttua asioiden kulkuun edes silloin kun maanvuokrasopimukset ovat katkolla.

Kaupunginjohtajan tapauksessa mökin ostohetkellä lienee ollut vuokra-aikaa jäljellä vajaa vuosi. Käytäntönä on ollut, että huviloiden maanvuokra-aikaa jatketaan aina viideksi vuodeksi kerrallaan. Kaupunginjohtajan rekisteröidessä mökkikauppansa, hän haki ja sai viiden vuoden vuokrasopimuksen. Olisi kai tämän pyynnön voinut hylätäkin ja lähteä siitä, että vain jäljellä oleva maanvuokra-aika siirtyy. On hyvä kysymys, eikö vuokrasopimusta jatkanut viranomainen ollut tietoinen yleiskaavoituksen virityksistä, vai kävikö niin, ettei hän niistä välittänyt?

Lisämausteen asiaan tuo se seikka, että kaupunginhallituksen suunnittelujaosto ja kaupunginhallitus olivat maakuntakaavasta antamassaan lausunnossa huhtikuussa 2006 vaatineet Niemeläntien rantavyöhykkeen merkitsemistä maakunnallisesti ja seudullisesti arvokkaaksi alueeksi. Hyväksytystä maakuntakaavasta merkintä jäi pois, mihin vastattiin 2007 mahdollisuudella huolehtia asiasta yleiskaavassa. Vahtikoiria luulisi tämän perusteella olleen myös kaupunkisuunnitteluvirastossa.

Mitä haluan edellä kuvatulla sanoa?

Totean, että suojelu ei ole loppuun suoritettu sillä, että kohde merkitään johonkin inventaarioon tai selvitykseen. Itse asiassa tällaisesta merkinnästä tulisi alkaa aktiivinen strategian laadinta siitä, voidaanko kohdetta hyödyntää julkisesti. Jos kohde sijaitsee muulla kuin kaupungin omistamalla maalla, on varauduttava ostamaan kohde maa-alueineen. Jos kohde sijaitsee valmiiksi kaupungin maalla, on sen julkiseen käyttöön hankkimisessa kohdistettava huomio vuokrasopimusten kestoon ja oikeudensiirtopykäliin. Ennen kaikkea tätä on oltava tiedossa kaupungin tahto siitä, haluaako se ja mitä tehdä suojeltavilla rakennuksilla.

Kansalaisfoorum vaikuttamisen lisävälineeksi

Kuntavaalien tarkoituksena on valita omaan kuntaan päättäjät seuraavan neljän vuoden ajaksi. Olen tällä palstalla käsitellyt aiemmin kunnallisdemokratiaa. Silloin puhuin mm. kuntahallinnon sisäisistä kysymyksistä, kuten kunnan hallitusohjelmasta, yhteistyöstä, päätösvallan delegoinnista ja vaikuttamisesta hallinnon sisällä.

Kansalaisyhteiskunnassa ei riitä, että yhteisiä asioita ideoidaan vain kunnan omassa organisaatiossa. Jo ennen päätöksentekoa tulisi avointa keskustelua käydä myös ns. kolmannen sektorin järjestöjen kanssa (ml. eri neuvostot), mutta vielä tätäkin laajemmin.

Vaalikeskustelujen aikana on tuotu esille monia kehittämistarpeita mm.vanhushuollossa. Ehdokkaiden puheenvuorot ovat olleet hajanaisia, mutta yhteisen huolen sävyttämiä. Vaasan vanhushuollossa on viime aikoina tehty muutoksia, joita ei ole perusteltu riittävästi eikä vaikutuksia arvioitu riittävän laajasti. Esillä on ollut mm. Vuorikodin asukkaiden oikeudet, vanhusten harrastustoiminta, dementiahoito.

Tänä päivänä ei riitä, että asioita valmistellaan vain kunnallishallinnon sisällä ”vacuumissa”. Kuntalaiset haluavat vaikuttaa vaalien välilläkin. Siksi on alettu puhua kansalaisyhteiskunnasta. Kansalaiset voivat luoda avoimia foorumeita vaikuttaa. Ideana on, että haetaan vakavasti otettavaa vuoropuhelua päättäjien kanssa ja tarjotaan lisäarvoa ongelmien ratkaisemiseen.

Mielestäni kokemusasiantuntemus (vanhukset itse ja heidän omaisensa, omaishoitajat, vanhusten muut hoitajat) on äärettömän arvokas voimavara otettavaksi huomioon palveluja kehitettäessä. Lautakunta ei kuittaa tätä ääntä. Olennaista olisi, että johtavat virkamiehet ja luottamushenkilöt ”laskeutuvat” kansan tasolle, ja että vuoropuhelu on julkista jo ennen päätöksentekoa. Voimavarojen ollessa aina tarpeeseen nähden riittämättömät, pidän erittäin tärkeänä, että luottamuspääomaa kasvatetaan päättäjien ja kansalaisten kesken. Päättäjien kunnia-asiana olisi yrittää ottaa kokemusasiantuntijoiden mielipiteet huomioon niin hyvin kuin se kulloinkin on mahdollista.

Vaasaan olisi mielestäni perustettava nopeasti ”Vaasan vanhusfoorum”. Näin voidaan menetellä ainoastaan, jos kansalaisten oma voima riittää koitokseen. Tavoitteena pitäisi olla, että foorum kutsuu päättäjiä julkiseen keskusteluun vanhushuollon kehittämisestä ja uudistuksista jo silloin kun ideat ovat vasta idullaan. Tällainen vuoropuhelu pakottaa päättäjät perustelemaan päätöksensä entistä paremmin.

Olen valmis puuhanaiseksi kansalaisfoorumin aikaan saamiseksi. Voimme testata kiinnostusta ensin tämän nettipalvelun avulla. Jos kiinnostusta riittää, järjestetään ensimmäinen forum-tapaaminen jo ennen joulua ja valtuuston budjettikokousta. Ne lukijat, jotka ovat asiasta kiinnostuneet, voivat jättää allekirjoittaneelle yhteystietonsa sähköpostiini marjatta.vehkaoja@netikka.fi tai marjatta.vehkaoja@gmail.com.

Yleiskaava ja kuntaliitokset

On totta, että yleiskaavoituksen merkitys pitää tiedostaa ennen kuin ryhtyy sovittamaan sitä yhteen kuntaliitoskysymyksen kanssa.

Vaasa on uudistamassa yleiskaavaansa 30 vuoden jälkeen ilman, että ehdotuksessa olisi otettu vähääkään huomioon seudullista lähestymistapaa. Olen lukuisissa yhteyksissä toistanut kysymyksen: miltä yleiskaavan tulisi näyttää jos Vaasa ja lähikunnat olisivat kimpassa? Tähän ei ole saatu muuta vastausta kuin se, että yleiskaavoitus varmaan aloitettaisiin alusta… Kestäisi siis toiset 30 vuotta, että saataisiin järkevä näkemys siitä, miten maankäyttö tulisi järjestää Vaasanseudulla?

Yleiskaavallisen otteen ja yhteistyön heikkoutta osoittaa mm. se, että Mustasaari sallii Vaasan lentokentän välittömään läheisyyteen uudisrakentamista, joka pitkällä aikavälillä voi vaikeuttaa lentokentän laajentamisen. On päivänselvää, että esimerkiksi moottoritien, Maalahdentien ja kasitien välinen maankäyttö olisi tärkeää suunnitella yhdessä. Kuntien ollessa erilliset, myös intressit näyttävät erillisiltä.

Yleiskaavoitusta koskeva yhteistyö on seudullamme valitettavasti lapsenkengissä. Jos toimeen ryhdytäänkin, asiaa mutkistaa aina rahoitusvastuitten jakaminen kun ollaan eri kunnista.

Vaasa on fyysisesti ajatellen pieni kunta. Lisäksi Mustasaaren kuntakeskus on vain muutaman kilometrin päässä Vaasan torilta. Pitäisi olla itsestään selvää, että tämän päivän yleiskaavatyö rakennetaan tällaisissa tapauksissa seudulliselta pohjalta. Tällaisia ohjeita ei ole kuitenkaan haettu eikä niistä keskusteltu.

Meille tullaan hyvinkin pian esittämään yleiskaavaehdotus, joka perustuu Vaasan säilymistä itsenäisenä kuntana. Tämä ei mene yksiin poliittisten tavoitteiden kanssa, joiden mukaan Vaasan pitäisi päästä liittoutumaan ympäristökuntien kanssa. Ja jälleen: on päivänselvää, että maankäyttö olisi erilaista suurkunnassa kuin nykyisessä Vaasassa.

Yleiskaavoitus – tärkeää vai ei?

Pohjalaisen vaali-illassa käsiteltiin eilen mm. kaavoitusasioita. Käsittelen tässä yleiskaavoitusta ja sen yhteyttä kaupungin organisaatioon.

Yleiskaavoitus ei näytä erityisesti kiinnostavan moniakaan nykyisiä kaupungin korkeita virkamiehiä tai luottamushenkilöitä. Kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla, että yleiskaava turhaan vain sitoisi asemakaavoitusta. Niinpä niin. Yleiskaavan hyväksymisen jälkeen pelimiesten tila ”palvella” rakennuspaikkojen ostajia/vuokraajia vähenisi olennaisesti. Niin kauan kuin yleiskaavan puuttuu, ontuu myös ”Kaupunginympäristön luominen ja vaaliminen”-prosessi, jolloin pelimiehet löytävät tilaa sooloilulle. Tällainen toimintamalli jos mikä, on altistanut valitusprosesseille kaavoitusasioissa.

Keskustelussa on kyettävä ymmärtämään kaavahierarkia. Vaasassa on 30 vuotta vanha yleiskaava, aivan varmasti jo aikansa elänyt. Viimeiset vuosikymmenet on soveltuvin osin eletty osayleiskaavojen mukaan – kaikilla alueita niitä ei ole. Nekin ovat vanhentuneet, eivätkä kaikki niistä ilmeisesti ole edes sitovia. Osayleiskaava ei korvaa yleiskaavaa, jossa voidaan ottaa kantaa koko kaupungin alueenkäyttöön. Osayleiskaava ei ole pakollinen, sen sijaan yleiskaava on. Asemakaava on sitten detaljikaava, jonka tulisi perustua yleiskaavaan.

Seppo Sanaksenaho, joka ehti olla kaupunginjohtajan virassa nelisen vuotta, oli haaveillut ehtivänsä esitellä uuden yleiskaavan ennen eläkkeelle menoaan. Ei ehtinyt. Hänen seuraajansa on hoitanut virkaansa jo lähes seitsemän vuotta. Ei ole kiire pakottanut kaupunginjohtajaa eikä kaupunkisuunnitteluvirastoa mitä yleiskaavaan tulee. Tätä taustaa vasten organisaatiomuutos, jossa yleiskaavoitus siirretään kaupunginjohtajalta apulaiskaupunginjohtajan salkkuun, on mitä tervetullein ehdotus. Hitaammin ei nimittäin yleiskaavoituksessa voi enää mennä.

Kerrotaan, että kaupunginjohtaja olisi vastikään käynyt tutustumassa jostakin syystä yleiskaavaluonnokseen Vaskiluodon osalta. Toivottavasti tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän ehti kysyä yleiskaavatyön perään.

Lopputulema mielestäni on, että yleiskaavoituksen on Vaasan organisaatiossa ehdottomasti kuuluttava apulaiskaupunginjohtajalle, jolle kuuluu myös asemakaavoitus yhtenä osana ”kaupunkiympäristön luominen ja vaaliminen”-prosessia.

Sähköpostilla parantamaan koulun ja kotien yhteistyötä!

Koulun ja kotien yhteistyön parantamisesta on puhuttu paljon. Kaikki valittavat, ettei se ole riittävää, opettajilla ei ole aikaa eikä vanhemmilla riittävästi kiinnostusta. Tahdotaan lisää henkilöresursseja, että yhteistyö tiivistyisi.

Jospa ottaisimme asiaan täydentävän näkökulman. Sähköposti on keksitty, mutta miten tätä innovaatiota hyödynnetään koulun ja kotien välisessä yhteistyössä?

Pikatiedustelu lähiympäristössä osoittaa, että sähköpostin käyttö on edelleen vähäistä. Opettaja on ehkä antanut oman sähköpostiosoitteensa kotien käyttöön, mutta hän ei ole kerännyt oppilaittensa vanhempien sähköpostiosoitteita. Kuinka helppoa olisikaan kertoa oppilasta ja luokkaa koskevista asioista sähköpostitse. Ei tarvitsisi kopioida lappusia tai kirjoitella reissuvihkoihin. Sähköposti olisi helppo väline myös koulun kaikkia oppilaita koskevan informaation jakeluun.

Edellä mainittu tuomitaan käyttökelvottomaksi varmaan sillä perusteella, että kaikilla perheillä ei ole sähköpostia. Voisi kai asiaa miettiä niin, että sähköpostin käyttö joka tapauksessa vähentäisi tarvittavien paperikopioitten määrää ja näin opettajan vaivannäköä. Vanhemmat, jotka ovat oppineet käyttämään sujuvasti sähköpostia, pitäisivät sähköpostikommunikointia lastensa asioissa varmasti luontevana. Niin, ehkä koulut pelkäävätkin, että vanhemmat kiinnostuvat meilailemaan liikaa lastensa asioista opettajille.

Mielenkiintoinen kysymys muuten on, että esimerkiksi koulupojan jalkapalloseuran kaikki tiedonvälitys kotien kanssa pelaa sähköpostilla. Jos sähköpostia ei ole, välttämätön informaatio sujunee esimerkiksi ryhmätekstiviestein.

Sähköpostin (samoin kuin tekstiviestin) lähettämisen etu on, että siitä jää aina todiste. Opettajien (ja OAJ:n) kannalta etuna olisi, että sähköpostiyhteyksien avulla voidaan osoittaa koulun ja kodin yhteistyön volyymi, millä on kai suora yhteys palkkatasoon.

Summa summarum: koulujen pitäisi mielestäni käyttää sujuvasti samoja moderneja yhteydenpitovälineitä kuin muukin yhteiskunta.

Elisa vastaan DNA

Islantilainen Elisan omistaja on myynyt määräysvallan kannalta merkittävän osan osakkeistaan Eläke-Varmalle. Suomen valtio on luvannut ostaa vähintään puolet ko. osakkeista, ehkä jopa kaikki. Eläke-Varman käyttö bulvaanina johtui kuulemma valtionhallinnon viiveistä.

Aivan käsittämätön väite on, että Suomen valtion olisi pitänyt strategisista syistä ostaa Elisaa (Eläke-Varman avustuksella) so. säilyttääkseen Elisan verkot ”kansallisissa käsissä”. Tähän tapaan ministeri Häkämies asetteli sanojaan. Elisan verkot ovat kattaneet lähinnä ruuhka-Suomen taajamia, mikä linja jatkunee.

Kilpailevana Elisan ostajana oli DNA (tiettävästi Ilmarisen avustamana), joka on maakunnallisten puhelinyhtiöitten omistuksessa. Valtio ei siis kokenut DNA:ta strategisesti kelvolliseksi ostajaksi vaikka DNA:n ja Elisan teleliiketoiminnat yhdistämällä olisi voitu saada aikaan koko maan kattava järjestelmä kuluttajien kannalta aikaisempaa edullisemmin. Tällä olisi ollut suurta strategista merkitystä kansallisen televerkon kehittämisen kannalta.

Elisan ja DNA:n valtakunnalliseksi pääkilpailijaksi jää nyt Telia-Sonera, joka on suomalais-ruotsalaisessa omistuksessa. Se ei näytä kantavan mitään kansallista vastuuta Suomessa. Yhtiö on lopettamassa mm. Suupohjassa ja Lapissa kiinteät puhelinverkot. Elisallakaan ei ole näyttöä vastuunkannosta koska se kuorii kermaa lähinnä ruuhka-Suomessa.

Kun valtio aiemmin luopui omistuksistaan Sonerassa, ja nyt hankkii tilalle Elisaa, voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko mitään valtion strategiaa teleliiketoiminnassa koskaan ollutkaan. Kansallinen omistus ei riitä strategiaksi, kuten on nähty. Tärkeintä olisi tietää, mitä valtionomistuksella tavoitellaan.

Ylijäämämaat merelliseen rakentamiseen

Vaasassa syntyy huomattava määrä ylijäämämaata, kun rakennustyömailta poistettu maa ei sovellu siirrettäväksi takaisin paikalleen tarvittavien kunnallisteknisten töiden ja rakennusten perustamistöiden jälkeen.

Niinpä asemakaavoissa on jouduttu varaamaan erityiset läjitysalueet näille ylijäämämaille. Kysymys on todellakin ”silmiin pistävä”. Asia ei samassa määrin vaivaa muita seutuja. Kysymys on myös rakentamisen lisäkustannuksista. Valtava kuorma-autoralli tarvitaan siirtämään raskasta maata paikasta toiseen.

Läjitetty Gerbyn mäki on osa pidetystä Gerbyn ulkoilualueesta. Tällä hetkellä läjitetään mm. Metsäkallioon, aivan valaistun ulkoilureitin viereen. Työ on keskeneräinen – ja jälki nyt kun maisemointia ei ole vielä suoritettu, hirveä. Maisemoinnin jälkeen syntyy metsämaisemaamme taas epätyypillinen uusi nyppylä. Läjitysten hyöty saisi kernaasti olla tehokkaampi kuin mäki pyllylaskuun tai suksille.

Herää kysymys, miksi Vaasa läjittää metsiin eikä suunnitelmallisesti meren rantoihin? Kaupungin visioissa on jo väläytetty rakentamista esimerkiksi eteläiselle kaupunginselälle. Suvilahden asuntomessualue on jo osittain rakennettu meren päälle.

Mielestäni olisi nopeasti tutkittava, voimmeko auttaa normaalia maankohoamista alkamalla läjittää suunnitelmallisesti rantojamme, alkaen loivimmista kohdista. Näin voisimme saada vähitellen uusia haluttuja rakennuspaikkoja asumiseen meren rannasta. Mereen läjitettäessä tarvitaan tietenkin suojamuureja, mikä aiheuttaa omat kustannuksensa. Toiminnan pitäisi olla suunnitelmallista eli jos toimeen ryhdytään, tarvitaan myös muutoksia asemakaavoihin.

Antakaa meille kunnan hallitusohjelma !

Sovitellen on toistettu, että kuntapolitiikka poikkeaa kansallisesta politiikasta siinä, ettei kunnassa oikeastaan ole oppositiota. Kaikki puolueet, joiden vaalitulos siihen riittää, ovat suhteellisesti edustettuina niin kunnanhallituksessa kuin lautakunnissa.

Alussa mainittu sovitteleva kanta voi tietenkin johtua siitä, että varsin monissa kunnissa on vahvat yhden puolueen enemmistöt (lähinnä Keskusta ja RKP). Vähemmistöön jääneet puolueet joutuvat asemoimaan itsensä suhteessa enemmistöön. Tavallista näissä kunnissa lienee, että vähemmistö ei ole oppositiossa enemmistöä vastaan vaan suostuu puhaltamaan yhteen hiileen tai alistuu meteliä pitämättä.

Sitten on kuntia, joissa puolueet ovat melko tasaväkisiä ja taistelevat suurimman puolueen asemasta vaihtelevalla menestyksellä. Enemmistön muodostamiseksi voittanut puolue tarvitsee muiden apua. Miksi näissä moniäänisissä kunnissa sitten pyritään ehdoin tahdoin luomaan poliittista monopoliasemaa samaan aikaan kun yhden puolueen kunnista puhutaan halveksivaan sävyyn ”moniarvoisuuden takapihoina”? Vallankäyttö maistuu, eikä sitä haluta jakaa useammalle kuin on pakko. Tästä se klubi muodostuu.

Enemmistökoalitiota saatetaan toteuttaa jo luottamushenkilöiden paikkojen jaossa, jolloin esimerkiksi kaikki puheenjohtajuudet napataan enemmistölle. Päälle päätteeksi korostetaan, että yllä mainitussa tilanteessa on kysymys vain ”teknisestä vaaliliitosta” ja ettei sillä ole mitään tekemistä varsinaisten yhteistyökuvioiden kanssa!

Kun kunnanhallituksessa istuu jäseniä kaikista menestyneistä puolueista, on sopimukseen perustuvan enemmistön – jos sellainen siis avoimesti perustetaan - kyettävä löytämään säädyllinen tapa vuoropuheluun vähemmistön kanssa. Tätä voisi helpottaa jos olisi olemassa kunnan hallitusohjelma, joka julkistettaisiin viimeistään samassa yhteydessä kun kunnanhallitus valitaan. Tällaisia ohjelmia en ole koskaan nähnyt. Tarkasti ottaen kunnan hallitusohjelma olisi siis kunnanhallituksen enemmistön ohjelma. Jos sopimuspohjaista enemmistökoalitiota ei ole, ohjelma on kunnanhallituksen yhteinen.

Valtakunnan hallitusohjelman rakennetta voisi hyvin soveltaa myös kunnan hallitusohjelman laadintaan. Kunnan hallitusohjelman julkistaminen voisi käynnistää hyödyllisen julkisen kansalaiskeskustelun vaalien jälkeenkin. Se lisäisi etenkin kunnallisen päätöksenteon ennustettavuutta, josta nyt on suuri puute. Vähemmistön tai opposition kannalta ohjelma toisi sen lisäarvon, että sieltäkin voitaisiin tehdä pitkäjänteistä työtä. Kansalaiset pääsisivät arvioimaan kunnan hallitusohjelman toteutumista ja parhaassa tapauksessa politiikan uskottavuuskin kasvaisi. Ja ehkä se kabinettipolitikointikin jäisi vähemmäksi.

Karhun kanssa mökillä

Silloin tällöin olin kuullut karhun käyskentelystä mökkimaisemissamme. Tänään minulle näytettiin, miten karhu menettelee kun se tulee lukossa olevalle mökkiportille. Harmi, ettei karhulla ollut porttiin avainta. Karhu uskoi helposti, ettei se pääse läpi portin kohdalta. Portti oli ehjä.

Miten sen karhun päähän sitten pälkähti, että se voisi päästä läpi harmaan kiven, johon portin saranat nojasivat? Yritys oli ollut kova. Mikähän siellä mökillä oli niin kiinnostavaa? Vahvat kynnen jäljet jäivät kiveen yrityksestä. Harmi, ettei ollut kameraa mukana, että olisin saanut jäljistä kuvan.

Uskaltaako suomalaisissa metsissä karhuilta enää kulkea? Miten tuo reviirinjako ihmisen ja karhun välillä oikein pitäisi turvata? Olen kuullut, että musiikki karkottaa karhun. Löytyykö markkinoilta kätevän pienikokoista. karhumankkaa?

Jos soittaa musaa, mistä karhut pitävät, ne varmaan tulevat lähemmäs. Kysyntää olisi siis musasta, jota karhut eivät siedä. Onko se klassista, tangoa vai iskelmää? Ehkä tätäkin on jo tutkittu.

Harrastustoimintaa kannattaa tukea

Yhä useammat työnantajat ovat lisänneet työntekijöilleen järjestämiensä harrastusmahdollisuuksien määrää. Usein työntekijät voivat harrastaa jopa kokonaan työnantajansa laskuun. Tämä on erinomainen asia. Työttömiksi joutuvat ja eläkeläiset jäävät näistä eduista paitsi. Jossain saattaa tosin olla työnantaja, joka on avannut esim. kuntosalinsa oven maksutta myös talon entisille työntekijöille. Tämän toivoisi yleistyvän; työnantajien kannalta katsottuna ei olisi kysymys suurista kustannuksista.

Passiivisuus on yksilön hyvinvoinnin kannalta suuri riski. Monet työttömät ja eläkeläiset saavat toki päivänsä täyttymään mielekkäästi omin neuvoin. Yhä enemmän on kuitenkin yksinäisiä ihmisiä, joiden kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa jää kunnan tai järjestöjen organisoimien harrastusten varaan. Tyypillisesti eläkeläiset ovat puolisonsa omaishoitajia ja tarvitsevat tuuletusta harrastusten parissa jaksaakseen jatkaa tätä arvokasta työtä.

On siis hyviä syitä kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten työelämän ulkopuolella olevien harrastustoiminta järjestetään ja miten sitä voidaan tukea. Aktiivisuuden säilyttäminen on yksilölle paras henkivakuutus. Kunnan kannattaa tukea omaehtoista harrastamista, sillä näin voidaan monesti siirtää myöhemmäksi sosiaali-ja terveydenhuollon tiiviimpiä interventioita.

Vaasan vanhushuollon järjestämiä avoimia harrastuspiirejä, joihin saattoi osallistua nimellisellä maksulla, on vähennetty – esimerkkinä Vuorikoti ja sen puutyöt. Eläkeläisten harrastustoimintaa on siirretty yhä enemmän kansalais-ja työväenopistojen tehtäväksi. Tähän ei ole periaatteellisesti muistutettavaa. Kuitenkin samaan aikaan opistot ovat järjestäneet toimintansa yhä useammin lyhytkurssien muotoon ja kurssimaksuja korotetaan joka vuosi. Näin harrastaminen opistoissa on tullut yhä kalliimmaksi.

Juuri tänään tapasin erään eläkeläisen, joka totesi, että hänen toivomansa ohjelma maksaisi opistolla 300 euroa. Näin suurta rahaa hänellä ei ole. Hän kertoi toisenkin ongelman. Koska hän on vaimonsa omaishoitaja, hän ei voi osallistua harrastuspiireihin, jotka alkavat jo klo 9 aamulla. Aikaisemmin hän saattoi mennä Vuorikodille puutöihin kun hänelle sopi. Näistä syistä johtuen hän on joutunut lopettamaan rakkaan puutyöharrastuksensa.

Huolenaihetta tuottaa se, että puutyön uudelleen organisointia koskeneet päätökset tehtiin kuulematta asianosaisia. Kyllä Vaasassakin on opittava keskustelemaan asioista ennen päätöksentekoa niiden kanssa, joita asia koskee.

ASETAN TÄSSÄ SAMALLA VAASAN VANHUSHUOLLOLLE UUDEN HAASTEEN: OTTAKAA SELVÄÄ, MITEN VOITTE TUKEA OMAISHOITAJIEN TUULETTUMISTA ESIM. VIIKOITTAISTEN HARRASTUSTEN PARISSA! TÄTÄ KYSYMYSTÄ EI KUITATA LAKISÄÄTEISILLÄ VAPAAPÄIVILLÄ. ARVOSTAKAA IKÄÄNTYNEITÄ OMAISHOITAJIA EDES TÄMÄN VERRAN.

Luottamushenkilön muuttunut rooli

Historiikeista voimme lukea, miten entinen sosiaalilautakunnan puheenjohtaja – miksei jäsenkin – polkupyörällä kävi selvittämässä köyhän kuntalaisen avuntarvetta tämän kotona ennen lautakunnan päätöksentekoa. Päätökset perustuivat siis luottamushenkilöiden omiin havaintoihin ja suoraan luottamukseen päätöksentekijän ja autettavan välillä.

Ammatillistunut kunnallishallinto on sysännyt luottamushenkilöt sivummalle. Tätä kehitystä on höystetty päätösvallan delegoinnilla virkamiehille. Hyvän koulutuksen saaneet ammattilaiset hoitavat nyt hallintoa ja tekevät esitykset. Hyvä tai huono, mutta useimmiten tästä vaivasta selvitään kenenkään kotona käymättä.

Myös luottamushenkilöillä on aiempaa parempi koulutus. Mikä on tämän päivän luottamushenkilön tuoma lisäarvo päätöksentekoprosessiin? Uskallan väittää, että se on aika marginaalinen muissa kuin kaavoitukseen ja investointeihin liittyvissä kysymyksissä.

Yhteiskunta on järjestetty niin, että eri alojen tulevaisuutta säädellään EU:sta lähtevillä pitkän aikavälin ohjelmilla, joihin kansalliset ohjelmat ja budjetit sopeutetaan, sitten myös kuntabudjetit. Vaikka valta maassa/kunnassa vaihtuisi, nämä ohjelmat sitovat budjetteja varmaan yli 95 %:sti.

Kuntapolitiikan tiimellyksissä poliittinen ”taistelu” käydään siten aika marginaalisilla asioilla, olosuhteiden pakosta. Merkittävimmiksi kamppailuiksi näyttävät nousseen kaavoitus ja investointipäätökset. Jos poliittisia intohimoja ladattaisiin yhtä paljon vaikkapa hyvinvointipalvelujen henkilöstökysymyksiin, tilanne kunnissa olisi asiakkaiden kannalta paljon nykyistä parempi.

Onko siis luottamushenkilön tehtävä suoritettu kun vaivautuu olemaan läsnä ja huolehtimaan omalta osaltaan kokouksen päätösvaltaisuudesta? Lain mukaan kun kunnassa on edelleen oltava luottamuselimiä, jotka tekevät viralliset päätökset.

Vanhemmat luottamushenkilöt kuvatessaan tehtäväänsä, saattavat nykyään sanoa, että luottamusmiehen tehtävä on luottaa. Tämä on mielenkiintoista. Maailmassa on paljon tutkimusta ja vaihtoehtoja on tarjolla yllin kyllin. Pienen kunnan päättäjän ei tarvitse olla tästä kaikesta selvillä.

Mihin määrään saakka esittelijä vaivautuu perustelemaan päätösehdotustaan, se vaihtelee suuresti. Ehkä tämän päivän luottamushenkilön suurin haaste onkin tajuta, mitkä ovat päätösehdotusten periaatteellisia (poliittisia) kysymyksiä, mitkä taas ns. kylmää faktaa. Poliitikon ei kannata käydä kamppailuun faktoja vastaan, mutta periaatteellisista valinnoista hän on kyllä vastuussa.

Politiikka ei ole itsekkäiden laji

Harri Leppälä kirjoittaa www.vaasalaisia.info/ vaaliehdokkaiden blogissa: "Nykyisessä valtuustossa istuu aivan liian paljon "eläkeputki-ikäisiä" edustajia, joilla on jo oma elämä valmis talot ja mökit maksettu. Heitä tuskin kiinnostaa paljonkaan muu kuin oma asemansa säilyttäminen".

Samaa logiikkaa käyttäen jokaista poliitikkoa kiinnostaisi vain se, mikä koskee omaa nahkaa. Tämä on poliitikosta puheen ollen ajatuksena surullinen ja älytön, anteeksi vain. Politiikka ei ole itsekkäiden laji. Poliitikon on haettava yhteistä hyvää.

Uusille kunnanvaltuutetuille kerron, että pitää osata muodostaa kanta myös silloin kun asia ei ole omakohtainen. Että pystyisi tähän, on oltava samaistumisen kyky. Tätä voi harjoittaa jatkuvalla vuoropuhelulla ihmisten kanssa ja olemalla läsnä, missä hekin ovat. Kukaan meistä ei nimittäin voi elää omakohtaisesti kuin yhtä elämää.

Mikä saa ajattelemaan, että ikääntyessä esim. unohtuisivat ne vaikeudet, jotka on kyennyt vuosien varrella voittamaan. Jälkikäteen moni vaikeus ei näytäkään niin suurelta kuin juuri silloin kun se on kohdalla. Asiat eivät voi koskaan olla niin hyvin, etteikö tarvittaisi selviytymistä – aina uusista tilanteista.

Meillä vähän varttuneemmilla on yhteyksiä kaikkiin ikäpolviin. En voisi kuvitellakaan, että lapseni tai lapsenlapseni tulisivat sanomaan minulle päin pläsiä, että heidän ikäistensä polttavat kysymykset eivät kiinnosta minua. Ne kiinnostavat todella paljon. Itse asiassa, lasten ja nuorten yhteiskunnallisten asioiden hoitoon on nyt paljon enemmän aikaa kuin silloin kun omat lapset olivat pieniä ja oli muutoinkin ruuhka-aika.

Missä tahansa porukassa – myös valtuustossa – on rikkaus, että siellä on erilaisia ihmisiä. Nuoria tarvitaan kipeästi mukaan, mutta ei sen takia tarvitse julistaa eläkeikäisiä ikään kuin arvottomiksi. Ainakin itse nauttisin kovasti energisten nuorten mukanaolosta ja heidän haastamisestaan maailmaa parantamaan valtuustossa. Juuri tässä onkin hyvä syy minulle toivoa, että tulen valituksi.

Asenteista mielenterveyskuntoutujia kohtaan

Mielenterveyden Keskusliitto julkaisi Ilonan päivänä 9.10 vuosittaisen mielenterveysbarometrin tulokset. Kysymyksessä on väestökysely. Sen tuloksissa näkyy kiinnostavia muutoksia edelliseen vuoteen verrattuna. Muutokset eivät ole pelkästään ilonaiheita. Nuorison asenteet mielenterveysongelmaisia kohtaan ovat kiristyneet. Pääkaupunkiseudulla ihmiset suhtautuvat kielteisemmin mielenterveysongelmaisiin kuin maakunnissa.

Mielenterveysbarometria pitää kehittää niin, että alalla työskentelevien ja päättäjien asenteet saadaan jatkossa esille erikseen.

Vaasan sairaanhoitopiiri lopettaa Vaasan päiväkeskuksen ensi vuoden alusta. Vaasassa koppia ei ole otettu toistaiseksi vastaan; lautakunnan talousarvioesitykseen ei sisälly korvaavaa toimintaa. Esimerkki osoittaa hirvittävän aukon mielenterveysasioiden hallinnointiketjussa.

Vaasan budjettiesitystä vuodelle 2009 on korjattava. Lopetettavan Meijerikadun päiväkeskusta vastaavat resurssit on siirrettävä esim. Vaasanseudun Sosiaalipsykiatriselle yhdistykselle. On tulipalokiire saada oma vastuulinja mielenterveystyölle Vaasassa.

Lopetetaan perusturvarikokset

Tuloerot eri väestöryhmien välillä ovat kasvaneet koko 90-luvun ja kasvavat edelleen. KELA:n selvityksen mukaan esimerkiksi tulottoman yksinhuoltajan saama lasten kotihoidontukea pitäisi korottaa 113 %:lla, että se olisi samassa suhteessa ansiotuloihin nyt kuin se oli vuonna 1994. Työttömän peruspäivärahan, lapsilisän (1 lapsi), korkeakouluopiskelijan opintorahan, vanhempainrahan vähimmäismäärän, täyden kansaneläkkeen ja toimeentulotuen perusosan osalta vastaavat korotustarpeet vaihtelevat 24-70 %:iin.

Päättäjien enemmistö ei näe tuloeroja yhteiskunnallisena vääryytenä. Verohelpotuksia jaellaan, palvelumaksuja korotetaan ja yhteisiä palveluja karsitaan.

KELA:n juuri ilmestynyt ”Vääryyskirja” puhuu jo perusturvarikoksesta kun sosiaali-ja terveysbudjetit ovat tietoisesti alimitoitettuja niin valtiolla kuin kunnissa. Lisäksi perustuslaillisten oikeuksien ehdollistaminen mm. pakkoaktivointi ovat muuttaneet koko suomalaisen sosiaalipolitiikan luonnetta.

Taustalla on porvarillinen halu palata minimalistiseen hyvinvointivaltioon, jossa yhteiskunnan rooli on ns. yövartijan rooli. Keskustalainen pääministeri Vanhanen ei eräässä puheessaan (maaliskuu 2008, Osuuspankkikeskus) lukenut sosiaali-ja hyvinvointipolitiikkaa lainkaan julkisen vallan perustehtävien joukkoon!

Yhteiskuntamme sosiaalipoliittiset viestit ovat tällä hetkellä erittäin ristiriitaisia. Samoista yksilöistä halutaan sekä tuottavia työntekijöitä että hoivaajia, mutta ansiotyön rakenteet ja tulonsiirtojärjestelmät eivät mahdollista näiden kahden tehtävän joustavaa yhteensovittamista. Tämä ristiriita aiheuttaa sekä hoivaköyhyyttä että hoivavajetta.

Sukulaisten ja läheisten huolenpito on edelleen yleistä, ja ihmiset saavat suurimman osan huolenpidostaan lähiyhteisöltä. Sinänsä kannatettava ajatus sosiaalisten ongelmien poistamisesta yhteisöjä vahvistamalla ja kansalaisia aktivoimalla muuttuu huoleksi, kun julkista vastuuta samanaikaisesti vähennetään. Ei näitä palveluaukkoja paikata pelkällä talkoohengellä.

Politiikkaa tarvitaan taisteluun edellä kuvatun kehityssuunnan kääntämiseksi. On tärkeää antaa edes pieniä toivon merkkejä siitä, että yhteiskunnallinen vastuuntunne ja solidaarisuus eivät ole kokonaan kuolleet. Siksi demarit Vaasassa haluavat vastustaa mm. terveyskeskuksen asiakasmaksujen korotuksia. Lopetetaan lannistamisen kulttuurin edistäminen sosiaaliturvan osalta.

Delegoinnista deletointiin?

Otsikon kummallisia sanoja on ensin selitettävä.

Delegointi tarkoittaa päätösvallan luovuttamista, valtuutusta. Suomessa tätä sanaa käytetään kun esimerkiksi valtuusto luovuttaa valtaansa kaupunginhallitukselle tai lautakunnille. Yhtä hyvin delegoinnista puhutaan kun lautakunta luovuttaa valtaansa virkamiehille. Koko ajan on siis kysymys päätösvallan luovuttamisesta ”ylemmältä” tasolta alemmalle; tällä välillä vuoropuhelu pääasiassa myös käydään. Ranskassa taas ajattelu kulkee päinvastoin: delegointi tarkoittaa aina kansan valtuutusta. Jolle päätösvalta on annettu, varautukoon siis käymään vuoropuhelua kansan kanssa!

Deletointi on tuttu sana niille, jotka käyttävät tietokoneita. Vain yksi napin painallus, ja mielipidettä/asiaa/ilmiötä ei enää ole!

Miksi haluan rinnastaa otsikon sanat? Haluan havainnollistaa nykymenoa. Kunnanvaltuustojen asialistoissa päätettäviä asioita on enää vähän. Tärkeimmät asiat liittyvät talousarvioon ja maankäyttöön. Valtuusto tekee päätöksiä myös siitä, hyväksyykö se valtuutettujen aloitteisiin annettuja vastauksia. Tiedoksi merkitään erilaisia ohjelmia ja raportteja. Keskusteluja käydään ja ponsia tehdään, mutta ne yksin eivät muuta mitään. Näin valtuusto on käytännössä deletoinut monet tärkeätkin aiheet omalta asialistaltaan.

Sama ilmiö kertaantuu kun mennään hallintoketjussa eteenpäin. Vallitsee sellainen kummallinen ilmasto, että on olemassa asioita, jotka ovat merkitykseltään ”liian pieniä” päätettäviksi. Asioita vain tapahtuu. Sen vuoksi kansalaiset eivät saa esimerkiksi vastauksia kysymykseen: ”Kuka tai mikä elin on päättänyt, että vanhuksia ei ulkoiluteta päivittäin jos sää ja vanhuksen kunto sallivat?” Hyvinvoinnin kannalta tärkeitä esimerkkejä löytyy myös henkilökohtaisen hygienian hoidon puolelta, ruokailusta ja lääkityksestä.

On onni, että siellä täällä on syntynyt ”vapaita” ryhmiä, jotka ovat ryhtyneet asukkaiden puolesta äänekkäiksi. He toteuttavat tehtävää, jonka piti olla luottamushenkilöillä ja hyvän koulutuksen saaneilla ammattilaisilla, erityisesti ammattijohtajilla. Kansalaisliikkeet toteuttavat demokratian perusideaa: kansaa on kuultava. He toteuttavat myös Raamatun sanomaa: ”Kohtele muita niin kuin toivot muiden kohtelevan sinua.” Vapaitten kansalaisliikkeiden asema voimistuu sitä enemmän, mitä huonommin luottamushenkilöt ja ammattilaiset kuuntelevat kansaa. Kansa ei loppupeleissä yksinkertaisesti hyväksy sitä, että hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita deletoidaan pois avoimen päätöksenteon ulottuvilta, delegoinnin tuloksena.

Aivan liian usein kunnanvaltuutetut löytävät itsensä tilanteesta, että puuttuu tieto, mihin säästöt konkreettisesti saattavat johtaa. Tällaiset tiedot on oltava käytettävissä ennen lopullista päätöksentekoa. On täysin moraalitonta esitellä säästöjen seurauksia vasta päätösten jälkeen ja markkinoida valtuutettuja syyllisiksi. On tapahtunut, että virkamiesten ja lautakuntien ehdotuksia ei tuoda lainkaan valtuuston tietoon. Valtuuston pitää olla ryhdikkäämpi ja vaatia jatkossa paljon yksityiskohtaisempia perusteluja talousarvioon. Ei kehysbudjetointi tarkoita sitä, että tieto yksityiskohdista pantataan valtuustolta.

Tässä olisi haastetta niille, jotka kehittävät nettipalveluja. Jos valtuutettu voisi seurata kunkin asiakokonaisuuden osalta, mitä muutoksia ruohonjuuritaso on esittänyt ja miten niitä perustellut, sekä miten prosessi on kunkin asian osalta edennyt, olisi mahdollisuus käydä varteen otettavaa keskustelua myös ehdotusten sisällöistä. Valtuutetut pääsisivät ottamaan kantaa siihen, kenen tai minkä toimielimen kannanottoja ne joko kannattavat tai deletoivat. Tällainen mahdollisuus loisi aivan uuden mahdollisuuden vahvistaa kunnallishallinnon demokraattista luonnetta.

Edellä olen esittänyt joitakin ”uusia” ideoita. Näin olen halunnut haastaa uuteen valtuustoon valittavia pohtimaan työnjakoa valtuuston ja muiden toimielinten välillä. Haluan myös alleviivata, että on valtuuston omissa käsissä kehittää valtuustotyöskentelyä.

Ja lopuksi: kehotan jokaista tulevaa valtuutettua varautumaan siihen, että hän toimii aktiivisesti ainakin yhdessä lautakunnassa (ml. kaupunginhallitus). Itsestään selvää jatkossa pitäisi olla, että lautakuntien puheenjohtajat ovat poikkeuksetta valtuutettuja.

Dementiakotien kilpailutus Vaasassa - jälkipuintia

Vaasassa toimitettu dementiakotien kilpailutus täyttänee EU:n minimivaatimukset. Valitusaika prosessista ja päätöksistä on joka tapauksessa kulunut umpeen, ja tehtyjen päätösten mukaan eletään.

Prosessin jälkipuinti on kuitenkin välttämätöntä tulevia kilpailutuksia ajatellen. Sosiaali-ja terveyslautakunnan päätökseksi tuli, että Vaasaan rakennetaan kaksi uutta dementiayksikköä, toinen 100-paikkainen, toinen 60-paikkainen. Samalla jo toimivat, pienimuotoiset dementiayksiköt lopetetaan.

Kaupungilla olisi pitänyt olla kanta dementiakotien fyysisestä palveluverkosta ennen kilpailuttamista. Tämän luonnollisena seurauksena kantaa olisi etukäteen pitänyt ottaa myös dementiayksikköjen kokoon kullakin alueella. Kun nyt kilpailutettiin kaikki 160 paikkaa samassa nipussa, oltiin valmiit tekemään jopa ratkaisu, jossa kaikki dementiakotipaikat olisivat olleet yhdessä ainoassa yksikössä! Tällaisella ajatuksella ei ole mitään tekemistä nykyisten kodinomaisuusvaatimusten kanssa. Ohitettiin myös idea siitä, että dementiayksiköistä kehitettäisiin alueittensa eräänlaisia vanhushuollon tukiyksiköitä, jollakin aikavälillä.

Kilpailutus oli räätälöity valtakunnallisia ja jopa kansainvälisiä toimijoita silmälläpitäen. Pienillä paikallisilla palveluntuottajilla ei olisi nimittäin ollut mitään mahdollisuutta rahoittaa uutta, jättisuurta dementiakoti-investointia kilpailukykyisellä hinnalla.

Kilpailutus oli lähtökohdiltaan todella omalaatuinen kun samaan tarjoukseen yhdistettiin toimitilat ja palvelutuotanto. Tämä tehtiin ikään kuin kaupungissa ei jo olisi ollut mitään soveltuvia tiloja dementiahoitoon. Lapsus tai ei, mutta kilpailutusasiakirjojen yksi väliotsikko kuului ”Kun vanhaa palveluntuottajaa ei valita”.

Kilpailutus olisi pitänyt hoitaa toimitilojen osalta erikseen ja palvelutuotannon osalta erikseen. Tällöin olisi päästy vertaamaan esimerkiksi Settlementin Hopearannan toimitilojen hintaa uuden, markkinoille pyrkivän toimitiloihin – samalla alueella.

Palvelujen osalta kilpailutus olisi pitänyt tehdä ensin vain niiden kesken, joilla jo on dementiakotitoimintaa Vaasassa. Tällöin olisi saatu konkreettinen käsitys kustannustason ja hoidon laadun välisestä suhteesta täydentämään kaupungin omista dementiayksiköistä saatuja kustannus/laatu-kokemuksia. On päivänselvä asia, että päättäjät tulevat seuraamaan tarkkaan, mitä laatua nyt päätetyillä hinnoilla saadaan ja kuinka kauan.

Palvelujen laadun osalta ainoa numeerinen perusedellytys, joka tarjouspyynnössä mainittiin, oli sosiaali-ja terveysalan ammattitutkinnon suorittaneitten minimimäärä 0,6/hoitopaikka. Puolet koko dementiahoidon laatupisteistä tuli ”lisälaadusta” eli siitä, että asukas hoidetaan yksikössä elämänsä loppuun saakka. Tämä seikka on mielenkiintoinen hoidonporrastuksen näkökulmasta. Jyrkästi tulkiten dementiapotilaalla ei nimittäin tulisi olemaan oikeutta paikkaan sairaanhoitolaitoksessa. Tällaista oikeutta ei voi ”Vaasan lakiin” vedoten ottaa pois edes dementikoilta. Voihan jokin muu sairaus kuin dementia vaatia hoitoa sairaanhoitolaitoksessa. Tässä jää myös kysymään – kun dementiayksikkö ei ole sairaala – että millaisin menetelmin ihmisen loppuaika mahdetaan todellisuudessa hoitaa. Toinen loppusijoittamisen ”lisälaadusta” kumpuava kysymys on, mitä em. varustautuminen tarkoittaa niiden asukkaiden hoidon laadun kannalta, jotka vielä viettävät vuosia dementiakodissa. Pidetäänkö heidät lääketokkurassa yötä päivää?

Palvelun laadun määrittelyssä on seuraavissa kilpailutuksissa päästävä konkreettisempiin, asiakkaan perusoikeuksien toteutumista tukeviin kriteereihin. Sosiaali-ja terveysministeriön sekä Kuntaliiton yhdessä tuottaman ikäihmisten palveluja koskeva laatusuositus on laadun perusteos ammattilaisille. Suositukset ovat verbaalisia ja käyttökelpoisia.

Paikallisiin tarjouspyyntöihin on kuitenkin kaikki vapaudet sisällyttää myös numeerisia laatuvaatimuksia, jotka puetaan asiakkaille kuuluvien oikeuksien muotoon. Mainitsen niistä muutaman, joilla toki on suora yhteys henkilökunnan tarpeeseen. Jokaisella ihmisellä, olkoonpa hän dementikko tai ei, tulee olla oikeus päästä suihkuun joka päivä. Heillä tulee olla oikeus päästä ulos minimissään esim. kerran viikossa jos keli ja asukkaan kunto sen sallivat. Heillä tulee olla oikeus päivittäiseen liikuntaan ja kiireettömään ateriointiin. Paljon puhuttu vaipanvaihtojen minimilukumäärä päivittäin on myös perusoikeuskysymys. Nämä seikat pitää kirjata jokaisen hoito-ja palvelusuunnitelmaan muiden seikkojen ohella. Hoito-ja palvelusuunnitelma on palveluntuottajan antama sitoumus siitä, miten hoito järjestetään. Asiakkaan olosuhteiden muuttuessa suunnitelmaa tarkistetaan.

Jokaisen hoitolaitoksen minimitaso muun muassa edellä luetelluissa hoidon konkreettista laatua koskevissa asioissa pitäisi julkistaa. Kansalaisille pitää antaa mahdollisuus verrata hoidon laatua eri laitoksissa.

Summa summarum: hoitopalveluihin on kehitettävä oma ”RT-kortti”, jolla asiakkaalle annettavan palvelun minimilaatu muotoillaan määrällisesti elämänlaadun tärkeimmillä osa-alueilla.

Päättäväisyyttä lainaamassa

RKP:n ohella Kokoomus on näytellyt keskeistä roolia kuntayhteistyökysymyksissä Vaasanseudulla. Näin on siksi, että sekä kaupunginjohtaja että kaupunginhallituksen puheenjohtaja ovat Kokoomuksesta. Aika kuluu; tässä – ei missään – ollaan vielä.

Vaasalaisten kokoomuslaisten ote on veltto siihen verrattuna, mitä puolueen puheenjohtaja Katainen pystyi toteamaan Vaasassa sunnuntaina. Katainen sanoi sen (Pohjalainen 7.10), mitä olen odottanut paikalliselta Kokoomukselta – ei vain sanoissa, vaan myös teoissa. Kataiselta jäi puuttumaan vain tavuviiva jopa pakollisesta kuntaliitoksesta, mitä minäkin kannatan, ellei muu auta. Kannattaa muistaa, että Katainen ei ole ehdolla Vaasassa. .

Kataisen panostus voi olla pelkkä vaalitäky, joka selitetään pois heti vaalien jälkeen. Tällaiset ajatukset pyrkivät esille kun vaalipajojen työskentelyä tuntee.

On se kumma, että tarvitaan ulkopuolisten arvovaltaa toteamaan itsestään selvyyksiä. Vaasalaisen politiikan suuri ongelma on, ettei haluta tunnustaa tosiasioita. Sen sijaan keksitään selityksiä, jotka kaikki tietävät tekopyhiksi. Tilanne muistuttaa jotakin hovinäytelmää, jossa puheenvuorot on kirjoitettu etukäteen valmiiksi. Näin siksi, että tämä päivä koetaan turvalliseksi ja muutokset enemmän uhkiksi kuin mahdollisuuksiksi.

Tilanteen voi rikkoa vain salama tai katastrofi. Pyytämättä sellaiset merkit ovat juuri nyt lähellä. En ennusta maailmanloppua vaan uuden alkua. Kuntavaalit ratkaisevat.

Hiihtoputki, Saukkoranta vai koulujen saneeraukset?

Kuntapäättäjät joutuvat tämän tästä arvokysymysten eteen. Tämän päivän valtuuston mielenkiintoisin vastakkainasettelu syntyi hiihtoputken rakentamista vaatineen aloitteentekijöitten (5 m€) ja Saukkorannan hankintaa (1,5 m€) vaatineitten välille. Kumpaankaan valtuuston enemmistö ei lämmennyt, minkä hyvin ymmärrän. Vähän aiemmin oli julkisuudessa tuotu esiin koulurakennusten 34 m€ saneeraustarve.

Hiihtoputken tarpeellisuutta voidaan perustella kuntoliikunnalla, joka on totisesti sydäntäni lähellä. Vierastan kuitenkin sitä, että enenevässä määrin talviurheilulajeja viedään sisätiloihin ja yritetään näin mitätöidä vuodenaikojen merkitys. Ilmaston lämpeneminen tulee loiventamaan vuodenaikojen eroja ja vaikuttamaan pitkällä aikavälillä siihen, että ns. talviurheilulajit taantuvat Suomessa, valitettavasti.

Saukkorannassa, vain vartin ajomatkan päässä Vaasan torilta, meillä on ollut Parasta Lapsille ry:n ylläpitämä mainio leirikeskus, joka vaikeuksiin jouduttuaan on nyt myymässä kiinteistöään. Yhdelläkään Vaasan hallintokunnista ei ole kiinnostusta ryhtyä kiinteistön ”päämieheksi”, valitettavasti. Haaste liittyy nimenomaan kiinteistön käyttöasteeseen. Rakennukset rapistuvat jos tuloja ei kerry sitä vertaa, että tarpeelliset korjaukset voitaisiin tehdä. Hyvä kysymys on, miksi hallintokuntamme eivät ole käyttäneet Saukkorantaa enemmän.

Saukkorannalla saattaa olla hyvä tulevaisuus. Se saattaisi olla oivallinen Maailmanperintökohteen tukikohta turisteille. Saukkorannan ostaja ja ylläpitäjänä ei kuitenkaan voi olla Vaasa – eihän ole kysymys kaupungin ydintoiminnasta. On Parasta Lapsille järjestön asia yrittää käydä vaikkapa Metsähallituksen kimppuun asiassa.

Ja sitten kouluihin. Poliittinen keskustelu ja joskus väittelykin ovat tarpeen yhteisten prioriteettien löytämiseksi. Taloudelliset resurssit ovat Vaasassakin rajalliset. Ei pitäisi olla vaikea tehtävä päätellä, kumpi on tärkeämpää: rakentaa hiihtoputki vai saneerata kouluja tai ostaa Saukkoranta vai saneerata kouluja. Vaikka Vaasa onkin nyt saamassa jättipotin lisääntyvien verotulojen muodossa, on pakko huomauttaa, että rahat on jo käytetty – sillä myös menot ovat kasvaneet. Ei siis ole mitään rahaläjää, jonka käyttö olisi päättäjille juuri nyt ongelma. Päinvastoin: välttämättömiin koulusaneerauksiin on sidottava lisää lainarahaa.

Joukkoliikenteen käyttöön on opeteltava

Tepastelin Helsingin katuja Ruotsissa asuvan veljeni kanssa. Meillä oli yhteinen määränpää, monen mutkan takana. Veljelleni oli itsestään selvää, että matka tehdään julkisilla kulkuneuvoilla, vaikka vaihtoja olisi kaksi. Omassa päässäni oli ehtinyt jo välähtää pyytää toista veljeäni privaattikuskiksi. Ruotsissa ihmiset ovat oppineet julkisen liikenteen sujuviksi käyttäjiksi siksi, että tarjolla on toimiva malli, jota ei voi vastustaa. Miten Suomessa voi oppia julkisen liikenteen käyttäjäksi pääkaupunkiseudun ulkopuolella? Ei oikein millään.

Suomessa vain suurimmissa kaupungeissa voi puhua toimivasta joukkoliikenteestä. Oman auton kanssa kilpailukykyisen joukkoliikenteen edellytys on ennen kaikkea riittävän suuri väestöpohja. Sitä täällä Vaasassa ei ole. Vaasanseutu törmää tähän kysymykseen sekä ilman kuntaliitosta että sen kanssa.

Joukkoliikenteen kasvulle ei ole edellytyksiä, elleivät liikennelinjat kulje riittävän lähellä kotia, työpaikkaa, ostoskeskuksia. Ja elleivät vuorovälit ole kohtuullisen tiheitä. Vasta kolmantena kysymyksenä tulee lippujen hinta. Kykymme parantaa joukkoliikennettä tai alentaa lippujen hintaa riippuu kokonaan siitä, paljonko olemme valmiita tukemaan joukkoliikennettä verovaroin. Mitä hajanaisempaa yhdyskuntarakennetta toteutetaan, sitä suurempi on veronmaksajien vastuu joukkoliikenteen rahoittamisessa. Ja nyt en puhu vain investoinneista, vaan vuosittaisesta tuesta käyttökustannuksiin.

Suomalaisissa kaupungeissa paikallisliikenteen bussiliput ovat tolkuttoman korkeita. Näin siis siitä huolimatta, että valtio ja monet kunnatkin tukevat paikallisliikennettä. Siinä kun täällä maksamme 2-4 euroa siivusta, voi pienessä eurooppalaisessa kaupungissa matkustaa 1,20 eurolla.

Vaasassa aikuisen yksittäislipun hinta on erittäin korkea 2,90 euroa, pyhinä jopa 3,50 euroa. Edestakaisen bussikyydin hinta on Vaasassa jo 4,80-7,00 euroa! Olen kiinnittänyt tähän huomiota ennen kaikkea palvelujen käytön ja harrastusten näkökulmasta. Vaikka perillä odottaisi maksuton harrastus, verottaa liikkuminen pienituloisen kukkaroa kohtuuttomasti. Uimahallireissun hinnaksi bussilla kuljettaessa tulee pyhänä jo 12 euroa henkilöltä.

Koulujen loma-aikoina kokonaisia linjoja jätetään Vaasassa liikennöimättä. Monet linjat kulkevat vain viitenä päivänä viikossa ja silloinkin vain kerran tunnissa. Miksipä ne tyhjät bussit tiheämmin kulkisivat? Vaasalaisten joukkoliikenteen puutteita paikkaa jonkin verran palvelubussi, joka kulkee kolmella reitillä arkisin klo 7.30-16 tilauksesta ja ovelta ovelle. Näyttää siltä, että palvelubussien merkitys koko ajan kasvaa.


Joukkoliikenne ja päivittäistavarat
Vaikka bussi menisi ovelta ovelle, saattaa kannettavan taakan suuruus olla sitä luokkaa, ettei paraskaan bussiliikenne saa jättämään omaa autoa kotiin. Ihmisten tottumukset ovat muuttuneet. Kotikaljaa ei enää panna kotona vaan se on korvattu kaupan kolmoskaljalla, limsa jättipulloissaan lienee tullut jäädäkseen, päälle vielä pullotetut vedet. Perunoita ja juureksia ei enää osteta suurissa erissä koko talven varalle, ei tietysti myöskään jauhoja. Tässä on joitakin esimerkkejä ruokakaupan raskaimmista tuotteista, joita raahataan kotiin vieläpä varsin tihein välein.

Mihin ovat kadonneet asuntojen tilavat komerot keittiön yhteydessä. Niissä säilytettiin kuivamuonaa, tyhjiä purkkeja, isoja kattiloita jne. Tila ei koskaan loppunut kesken. Kun komeroon pääsi itse sisään, tavarat löytyivät helposti. Keskisessä Euroopassa uutta omakotitaloa ei rakenneta tänä päivänäkään ilman tällaista tilaa.

Jääkaapit tulivat keittiöön, mutta minne hävisivät puolestaan komerot taloyhtiöiden kylmätilassa tai asuntokohtaiset kylmiöt? Tiedän, että kylmätiloja on otettu nyttemmin muuhun käyttöön. Jos kylmätilat olivat sähkösyöppöjä, niin tuotekehityksestä sillä alalla en ole kuullut mitään. Muistan hyvin, kuinka nuorena perheenä pystyimme tekemään peruna-ja juuresostokset edullisesti koko talven varalle yhdellä kertaa ja säilyttämään ne talon kylmäkellarin komerossa. Sinne mahtuivat muuten myös mehut ja hillot, jotka nyt pitää pakastaa, koska ne eivät mahdu keittiön jääkaappiin, vaikka se olisi maxi-kokoa. On toki nähty, että kotien nurkkiin alkaa ilmestyä useampiakin kylmäkalustesettejä. Tästä voi päätellä, että asuntokohtaiseen kylmäsäilytykseen tarvittaisiin jo uusia reseptejä.

Eihän tässä päivittäistavarakaupan konseptissa ole tänään oikeastaan mitään järkeä. Samalla kun autoon mahtuisi tavaraa vaikka kuinka monen viikon tarpeiksi, kodin päässä tekee tenän. Suurikokoiset pakkaukset eivät mahtuisi mihinkään standardikaappiin. Niinpä jokaista kaupasta ostettua ruokatavarayksikköä kohti kulutetaan polttonestettä ja aikaa – sitä enemmän, mitä kauempaa ne on haettava.

Joukkoliikenteen rinnalla pitää puhua myös asuntojen ja taloyhtiöiden säilytystiloista koska ne säätelevät ostoskertojen määrää ja taakkojen painon.

Lisää kuluttamaan?

Valtionvarainministeri Katainen kehottaa kansalaisia säilyttämään nykyisen kulutustasonsa. Tämän kehotuksen ymmärtää, sillä näin voitaisiin lieventää talouden syöksykierrettä. Ministerin tulee viran puolesta välttää antamasta aiheita, joiden johdosta syöksykierre jyrkkenisi.

Miten ihmeessä Kataisen toive voi toteutua kun lehtien otsikot kirkuvat alamäkeä joka puolella. Rakentaminen ja asuntojen myynti ovat jo tipahtaneet, seuraavien vuosien tuotanto-ja tulosennusteita korjataan kaikkialla reippaasti alaspäin. Kiinteistöbisnistä ja pankkeja on pelastettu jo USA:n ulkopuolellakin. Mikä pankki on seuraava?

Totta kai kuluttaja alkaa varovaiseksi. Erityisen varovaisiksi joutuvat tulemaan nyt ne, joilla on pienin liikkumavara omassa taloudessaan. Ilman lamaakin jokapäiväisen elämän hinta on noussut viime aivan tolkuttomasti (ruoka, liikenne, asuminen).

Laman syöksykierteen ehkäisyssä on nyt tarkasteltava erikseen yksityisen ja julkisen sektorin kulutusta. Yksityinen sektori reagoi niin ylämäkeen kuin alamäkeenkin aina nopeasti. Sen sijaan julkisella sektorilla on hidasteita, muun muassa lakisääteiset tehtävät, jotka on rahoitettava lamankin aikana - ellei muuteta lakeja. Tässä on eduskunnan tunnettava vastuunsa.

Kun yksityinen sektori vetäytyy investoimasta, on julkisen sektorin otettava aiottua suurempi taakka. Tämä on täysin välttämätöntä työllisyyssyistä. Lisäksi laman aikana yksikköhinnatkin putoavat, joten toimeliaisuus kannattaa juuri sellaiselle toimijalle kuin kunnat. Investoinnit muuntuvat toteutuessaan kulutuskysynnän kasvuksi.

On huolestuttava ennakkotieto, että Vaasan hallintotalolla punakynä heiluu jo vauhdikkaasti, ja investointeja karsitaan. Meillä riittää kiinteistöissämme korjattavaa, uuttakin pitäisi rakentaa. Tämän takia nykyisiltä kaupunginvaltuutetuilta edellytetään joulukuuhun mennessä tavanomaista suurempaa rohkeutta tehdä vaasalaisten hyvinvointia tukeva investointipaketti. Tämä voidaan tehdä tietenkin sillä ehdolla, että rahoitukseen on saatavilla edullisia lainoja. Jos Euroopan Keskuspankkiin on uskomista, lainakorkojen odotetaan laskevan.

Naisen sata euroa

Olkoonpa sitten kyse lomamatkasta tai edustusmatkasta, yhä useammin sattuu, että matkalaukku ei tule määränpäähän yhtä aikaa kuin matkustaja. Minulle sattui äsken juuri näin. Vaasassa lentokentän virkailija oli painokkaasti todennut, ettei minun tarvitse huolehtia laukusta vaikka ohjelmassa oli kaksi koneen vaihtoa. Vastakuittiinkin tuli merkintä matkalaukun katkeamattomasta matkasta.

Totuus oli toisenlainen. Matkalaukut jäivät puolimatkaan. Mitään tietoa siitä, olivatko laukut löytyneet, ja koska se saapuisivat, en voinut saada. Lentoyhtiö tarjosi minulle sata euroa ”välttämättömiin hankintoihin”. Salamannopeasti mietin, olisiko miehille sama summa.

Tällaisissa tilanteissa kenkuttaa eniten, että joutuu tekemään jotakin ihan muuta kuin oli suunnitellut. Hotellini läheisyydessä ei ollut yhtäkään kauppaa. Ennen kuin olin tehnyt edestakaisen bussimatkan ostoskeskukseen, aikaa oli kulut lähes kaksi tuntia.

Kyseessä ei ollut rantaloma, josta olisi pärjännyt aurinkorasvalla, uimapuvulla ja after sun-lotionilla. Ostoslistan tekeminen oli astetta haasteellisempaa, kun piti osallistua konferenssiin. Lähtökohtana oli tietysti ne vaatteet, jotka olivat päällä. Pohdinnan tulos yllätti ainakin itseni.

Kas näin se meni: hammasharja ja –tahna, dödö, shampoo (koska hotellin shampoot eivät sovellu hiuksilleni), päivävoide, värivoide, puhdistusmaito, alushousuja, sukkia, paita ja yöpuku. Olin ihmeissäni siitä, että kemmari-tuotteet ottivat niin suuren osan budjetista.

Rakkaat ystävät. Näinhän siinä käy, että kun tyhjästä rakennetaan, tehdään peruspakkia. Oli tämä opettavainen kokemus. Satanen ei oo mittään vaikka tekisi ostokset ”paikallisesta Anttilasta” niin kuin minä tein.

Matkalaukut tulivat 27 tunnin kuluttua saapumisestani. Nyt oli sitten millä mällätä: kaksinkerroin hammasharjoja ja muuta…Kestää aika tovin, että tarvitsen uutta hammastahnaa…

Innovaatiot määrittävät tulevaisuutta

Vaasan kaupungin talous on viime vuosina näyttänyt plussaa, kiitos vientiteollisuus-vetoisen nopean taloudellisen kasvun. Kysymyksessä on ennen kaikkea energiatalouteen liittyvä teollisuus, joka näyttää olevan taloudellisten suhdanteiden vaihtelulta harvinaisen hyvin suojassa. Vaasa on osunut kultasuoneen, sillä energiatalous ja –innovaatiot tulevat olemaan kova sana pitkälle tulevaisuuteen.

Kiinnittäkää turvavyönne! Professori Richard Floridan teorian mukaan alueet, joilla on korkean teknologian työpaikkoja, taiteilijoita, muusikkoja, homoja ja boheemeja, on myös taloudellisen menestymisen avaimet. Luovat ihmiset edistävät Floridan mukaan avoimen, dynaamisen, yksityisen ja ammatillisen ympäristön kehittymistä. Tästä seuraa positiivisen kierre, joka houkuttelee alueelle lisää luovia ihmisiä, bisnistä ja pääomaa. Florida väittää, että alueen pitkän aikavälin kehityksen kannalta on tärkeämpää ylläpitää ja kehittää em. ilmapiiriä kuin tehdä investointeja infrastruktuuriin kuten urheilulaitoksiin, näyttäviin rakennuksiin ja ostoskeskuksiin.

Kun edellä mainittuun ideaan yhdistetään eurooppalaiset pyrkimykset nähdä innovaatiot aiempaa laajempana käsitteenä, päästään mielenkiintoiseen pohdintaan. Ei riitäkään, että ollaan etujoukoissa, mitä tulee teknologisiin innovaatioihin. Alue tarvitsee menestyäkseen innovaatioita myös palvelujen ja inhimillisten voimavarojen (esim. sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja opetus) kehittämisen alueella. Näillä saroilla haasteita riittää todella paljon vaikka paljon on tehty tähänkin saakka. Valtionosuuskeskustelun voi tässä yhteydessä unohtaa ja opetella suhtautumaan ohjelmiin ja lisäbudjetointeihin tulevaisuusinvestointeina, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin investoinnit teknologian kehittämiseen.

Vaasanseudulla osataan jo tehdä yhteistyötä. Tulevalla valtuustokaudella sopiva lisähaaste olisi kutsua innovaatiotyöhön mukaan tahoja, jotka voivat avata luovuuteen uuden ikkunan. Tässä on itse asiassa kysymys samasta kuin Aalto-yliopistossa. Edistetään tietoisesti moniulotteisen innovaatioympäristön kehittämistä kutsumalla mukaan lisää taiteen edustajia eri tasoilta ja aloilta. Ei suljeta pois myöskään palvelujen ja kolmannen sektorin monipuolista edustusta tai lapsia. Nykyisessä projektimaailmassa oikeastaan vai taivas on kattona ideoinnille.

Onko Floridan teorialle käyttöä Vaasassa? Kyllä on. Meidän katunäkymämme tosin poikkeaa vielä selvästi Floridan mainitsemasta. Toleranssista – suvaitsevaisuudesta kaikki lähtee.

Yhdyskuntatyöhön ja kotikäynneille

Ajassa täytyy mennä takaisinpäin 20-30 vuotta, kun oli muotia puhua rakenteellisesta sosiaalityöstä. Useita yhdyskuntatyön kokeiluja käynnistettiin uusilla asuinalueilla, mutta sitten ne haudattiin hiljaisesti. Sosiaalityö vetäytyi virastoihin ja alettiin jakaa vastaanottoaikoja kuten lääkärille. Ammatillinen erikoistuminen johti myös asiakkaiden ja palvelujen jaotteluun ongelmien laadun mukaan. Työpöytä sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välissä symboloi sitä, että välissä on järjestelmä, jonka pitää voida hyvin. Sen eteen niin sosiaalityöntekijän kuin asiakkaankin piti tehdä parhaansa.

Onko sosiaalityöntekijöiden pakko istua pöytänsä takana vielä tänäänkin vaikka käytössä on langattomat läppärit ja kännykät? Voisiko kestävämpää tulosta syntyä jos sosiaalityötä vietäisiin enemmän ihmisten luo: koteihin ja asuinalueille? Miksi jätettäisiin käyttämättä se lisäinformaatio, jonka voi saada näkemällä?

Saman kysymyksen voi esittää terveydenhoitajille, päivähoidolle, kouluille ja kotipalveluille. Miksi olemme hylänneet vanhan tavan, jossa vastasyntyneen vanhemmat saivat kunnan kotiapua? Miksi olemme vähentäneet lapsiperheiden kunnallista kotipalvelua vaikka juurettomien perheiden osuus kasvaa koko ajan? Miksi päivähoitoon lapsensa haluavien täytyy mennä täyttämään kaavakkeita päiväkotiin tai virastoon?

Eikö olisi paljon hyödyllisempää jatkon kannalta, että perheeseen tutustuttaisiin perheen omissa olosuhteissa? Miksi ekaluokkalaisten vanhempien vartit järjestetään kouluissa sen sijaan, että satsattaisiin tapaamisiin lasten kodeissa?

Kun olen ottanut esille näitä asioita vuosien mittaan, vastataan tavallisesti, että kodit ovat privaattialuetta, eivätkä kaikki kuitenkaan päästäisi kotiinsa. Tilanne muuttuu, kun menetelmästä tehdään normaali käytäntö.

Kun puhutaan ennaltaehkäisevistä toimista, kotien ja asuinalueitten merkityksestä ei voi vaieta. On täysin käsittämätöntä, jos koteihin pyritään ensimmäistä kertaa – ja tarpeen tullen jopa poliisin virka-apua käyttäen – vasta kun ongelmia on jo syntynyt. Ongelmaksi rekisteröity perheenjäsen poistetaan, ja asia on hoidettu.

Kunnat omistavat Suomessa noin 300.000 asuntoa, joissa asuu noin 700.000 henkilöä. Millaisia asuinyhteisöjä nuo ovat? Onko ulkoisiin olosuhteisiin kuten yhteisiin tiloihin kiinnitetty riittävästi huomiota? Onko piha viihtyisä? Ovatko asukastoimikunnat aktiivisia? Elleivät ole, onko asialle yritetty tehdä mitään? Antaako kunta asukastoimikunnille tukea, luottaako kunta asukkaiden kykyyn vastata itse lähiympäristöstään ja yhteisistä tiloista? Jos ei luota, mitä on tehty luottamuksen rakentamiseksi?

Mitäpä jos kunnat ryhtyisivät näyttämään mallia ja pestaisivat vuokrataloihinsa talonmiehiä? Mikäpä estäisi palkkaamasta jopa talokohtaisia kodinhoitajia, jotka voisivat huolehtia niin lapsiperheiden, vanhusten kuin vammaistenkin tarpeista. Koti-ja omaishoidolla voidaan päästä aika pitkälle jos halutaan. Tämän tyyppisten edullisten ratkaisujen sijaan kunnat näyttävät jatkavan asukkaittensa lajittelua loputtomiin ja keräävät heitä diagnoosin tai toimintakyvyn mukaan uusiin kekoihin. Hyvällä asukkaalla on matkalaukku aina pakattu valmiiksi: järjestelmälle on tärkeintä, että ”oikeat” henkilöt hoidetaan ”oikeissa” hoitopaikoissa.

Yhteisöllisyyden lisääminen olosuhteissa, joissa ihmiset elävät pätkäelämää, muuttavat vilkkaasti paikkakuntaa tai asuntoa ja asuvat vaihtelevissa perhekokoonpanoissa, on haastava mutta tärkeä tehtävä. Pyyhettä ei saa heittää kehään missään olosuhteissa. Kun ihmisiin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus, he voivat yhteisvoimin parantaa elämänlaatuaan merkittävästi.

Kunnan päättäjät joutuvat jatkuvasti priorisoimaan eri tarpeiden välillä. Se, joka huutaa äänekkäimmin, näyttää saavan eniten. Tulipaloja sammutetaan kalliilla rahalla siellä täällä, mutta sitten pihistetään ehkäisevistä toimista. Kukaan ei käyttäisi omia rahojaan näin. Nyt kun kuntapäättäjiä taas valitaan, toivon työhön mukaan rohkeita ihmisiä, jotka avaavat pelkäämättä ovia parempaan huomiseen.

”Hallitus” ja oppositio kuntapolitiikassa

Maan hallitusten kokoonpanossa ei edes tavoitella kaikkien eduskuntapuolueiden mukanaoloa, joskin kuitenkin selkeää enemmistöä. Opposition välttämättömyydestä demokraattisen kehityksen takaajana puhutaan yleensä myönteiseen sävyyn. Siksi eduskunnassa kaikkia puolueita arvostetaan lähtökohtaisesti samalla tavalla.

Kunnallishallinnossa on toisin. Lakiin perustuen kunnanhallitukset kootaan kaikista puolueista kannatuksen suhteellisuuden mukaan. Tällä säädöksellä on ilmeisimmin haluttu vääntää oikein rautalangasta, että kunnan etujen ajaminen on yhteinen suuri missio kun vastassa on iso maailma.

Oppositio ei kuulu kuntapolitiikkaan vai kuuluuko? Jos jokainen puolue hankkisi kaupunginhallitus-ja lautakuntapaikat omin avuin, oppositioasetelma voitaisiin lähes täysin välttää. Jos sen sijaan lähdetään perustamaan valintoja varten vaaliliittoja, asetelma uhkaa muuttua. Valitettavasti näin juuri meneteltiin viime kuntavaalien jälkeen Vaasassa.

Valtuuston 51 jäsenestä koottiin 28 valtuutetun enemmistö: RKP, Kokoomus, Kristilliset ja Kepu. Jäljelle jääneistä 23 valtuutetusta tuli vähemmistö: SDP, Vas, Vihreät, Pro-Vaasa. Vaikka toisin väitettiin, vaaliliitot eivät jääneet vain teknisiksi. Pohdin seuraavassa enemmistö-vähemmistö-asetelman vaikutusta kaupunginhallituksen toimintaan.

Kaupunginhallituksen toimikauden alusta lähtien kävi selväksi, että enemmistö olemme ”me”, vähemmistö on ”muut”. Vähemmistöstä tulleisiin muutosehdotuksiin on suhtauduttu jatkuvasti periaatteellisen vastustavasti. On syntynyt jopa aivan hassunkurisia tilanteita kun periaatteista on pidetty tiukasti kiinni vaikka vähemmistön suunnalta on tuotu esiin muutostarpeita päätösesityksiin, jotka ovat saattaneet olla ilmeisiä, säännösten valossa jopa välttämättömiä. Juuri näissä itsestään selvissä tapauksissa olisi tarjoutunut lukemattomia kertoja tilaisuus tehdä yksituumaisia päätöksiä äänestämisen sijasta. Hyvässä vuoropuhelussa ei ole merkitystä, miltä suunnalta esitykset tulevat. Jos on kunnianhimoa myös päätösten laadun osalta, rakentavat ehdotukset kannattaa hyödyntää.

Paljon ruutia on siis tuhlattu enemmistö-vähemmistö-asetelman ylläpitoon kaupunginhallituksessa. Kun kaupunginhallituksessa on mukana käytännössä kaikki puolueet, on tietenkin selvää, että todellisiakin mielipide-eroja on. En tarkoita, että näitä tarvitsisi kätkeä. Silloin kun on kysymys kaupungin kannalta tärkeistä asioista, kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa yhteisen kannan muotoilemiseen. Ensimmäinen haaste on tunnistaa nuo tärkeät asiat. Avoimelle keskustelulle ja eteenpäin menolle ei ole edellytyksiä jos kannat on lyöty lujasti lukkoon jo ennen keskustelua. Varsin turhauttavaa on huomata, että kannanottoja ei aina perustella vaan luotetaan löytyvän enemmistön valtaan päättää.

Moni asia Vaasassa on jämähtänyt siihen, että kielikortista on tullut jonkinlainen veto-oikeuden väline. Tähän syöttiin sitten tartutaan sen mukaan, ketä se näyttäisi hyödyttävän. Joskus on vaikuttanut siltä, että vaasalaisten RKP-läisten kannanottoja ohjaillaan väkevästi Vaasan ulkopuolelta, piiristä ja jopa valtakunnan tasolta. Vaasalaisten RKP-läisten joukossa on kuitenkin jo joitakin henkilöitä, jotka pystyvät katsomaan Vaasan kehitystä laajemmasta perspektiivistä kuin vain oman puolueensa.
Saattaa olla, että enemmistö-vähemmistö-asetelma Vaasassa kuvaa vain kaupunginhallituksen toimintaa ja jakolinjat on voitu paremmin ylittää lautakuntatyössä.

Katse pienempiin ryhmiin ja vapaaehtoistyöhön

Itse kuulun ikäluokkaan, joka kävi koulunsa 40 oppilaan luokissa. No, oli sitä lapsiporukkaa kotonakin. Meillä äiti synnytti seitsemän lasta vajaan kymmenen vuoden sisällä! Maaseudulla monet perheet olivat vieläkin isompia.

Kotini ”ryhmäkoko” ylitti reippaasti nykyisen perhepäivähoidon maksimiryhmäkoon. Kodin työt jaettiin sen mukaan, minkä kukin osasi parhaiten. Kenkut työt tehtiin tasajaolla. Jaksamiseen ja kasvatuskysymyksiin äidillä oli tapana vastata, että vanhemmat lapset pitävät huolta nuoremmista.
Kasvatus niin kotona kuin koulussakin perustui kuriin ja tottelemiseen. Piiskaa tuli helposti jos ei totellut.

Ei tuon ajan perään tietenkään kannata haikailla. Ajat ovat muuttuneet. Vapaa kasvatus, lasten mielipiteen huomioon ottaminen, käytöshäiriöt ja piiskaamiskielto ovat tehneet ammattikasvattajan työn yhä vaikeammaksi niin päivähoidossa kuin kouluissa. Perheiden kasvatushaasteet ovat lisääntyneet ”pätkäelämän” ja toistuvien paikkakunnan tai asunnon vaihdosten takia. Perheiden pahoinvointi näkyy lapsissa ja nuorissa, missä he kulkevatkin. Ammattikasvattajat näkevät usein, että myös lasten perheet olisivat kasvatuksen tarpeessa.

Asioiden saamiseksi parempaa hallintaan tarvitaan monia toimia. Ryhmäkokojen pienentäminen on pehmeä keino ehkäistä ongelmia ennalta. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi kaikkina päivinä. Tämä viesti pitää tietysti osoittaa myös vanhemmille ja muulle lähipiirille.


Ryhmäkoot ovat liian suuret myös vanhushuollossa. Asian voi ilmaista niinkin, että henkilökuntaa on hoidettavia kohti liian vähän. Tämä syö mahdollisuuksia saada riittävän yksilöllistä kohtelua. Hoidon laadusta joudutaan tinkimään. Laitoksissa monet vanhukset joutuvat kokemaan yksinäisyyttä, ulos ei pääse säännöllisesti, ruoka tuodaan mutta siitä ei ehdi nauttia jos syöttäjillä on kiire, suihkuun pääsee ehkä vain kerran viikossa, ylilääkityksestä puhutaan…


Vapaaehtoistyön passit

Vapaaehtoistyö laitoksissa on jäänyt Suomessa aika vähälle. Muistissa on sellaisiakin kokemuksia, että vapaaehtoiset katsottiin häiriöksi eikä heille osoitettu tehtäviä. Nyt asenteet ovat jo kohdallaan.

On selvää kysyntää vapaaehtoistyöntekijöille, jotka osallistuisivat esimerkiksi vanhusten syöttämiseen ja ulkoiluttamiseen sekä tietysti seuranpitoon. Sama sosiaalinen tilaus pätee myös kotona hoidettavien vanhusten osalta.

Mistä vapaaehtoiset? Tutun Tupa yritti aikanaan mobilisoida väkeä näihin tehtäviin, mutta ei onnistunut merkittävässä mittakaavassa. SPR on hyvä toimija, on varmaan muitakin.

Yhteisvastuuseen on kasvettava. Siksi katson tässä asiassa ennen kaikkea toisen asteen oppilaitoksiin ja ammattikorkeakouluihin. Vapaaehtoistyötä pitäisi arvostaa jo opinnoissa eli siitä pitäisi saada opintopisteitä, vähintään hoiva-alan opinnoissa – toivottavasti laajemminkin.

Vapaaehtoistyön passi tulisi ottaa yleiseen käyttöön. Koordinointi sopisi jollekin valtakunnalliselle liitolle. Nuorten työnhaussa vapaaehtoispassi voisi olla kova sana. Kertoohan vapaaehtoistyö ihmisestä aika paljon. Vapaaehtoistyöhön valmennetaan jo kansalais-ja työväenopistoissa. Kurssin pitäisi kuulua tietysti osana myös vapaaehtoistyön passiin eettisten kysymysten ja käytännön seikkojen takia.

Pikipruukki yhteisöllisyyden edistäjänä

Vaasan sisäinen muuttoliike on ollut vuositasolla noin 9000 ja ulkoinen muuttoliike noin 6000 henkilöä kaupunkisuunnittelun antamien tilastojen perusteella. Siis noin 20 % asukkaista muuttaa vuosittain. Miten tässä turbulenssissa ehtii syntyä tai synnyttää yhteisöllisyyttä?

Suuri osa muuttajista on lapsia ja nuoria. Muuttaminen voi olla lapsen ja nuoren hyvinvoinnin kannalta sekä riski että mahdollisuus. Muuttaminen vaatii perheenjäseniltä aina ylimääräisiä voimavaroja mm. sosiaalisten suhteiden uudelleen rakentamisen vuoksi. Vaasa ei ole kehittänyt mitään erillistä toimenpideohjelmaa muuttajien tukemisen varalle. Vaasan lapsiasiainneuvosto on kiinnittänyt tähän asiaan huomiota viime keväänä julkaistussa lapsi-ja perhepoliittisen ohjelman seurantaraportissaan.

Vaasan kaupungin perustama Pikipruukki Oy omistaa yli 2500 asuntoa. Lisäksi Pikipruukki välittää 350 asumisoikeusasuntoa. Pikipruukki on siis keskeisessä asemassa kun puhutaan ns. tavallisten ihmisten asumisviihtyisyydestä ja yhteisöllisyyden tukemisesta Vaasassa.

Millainen asuntopolitiikka Pikipruukilla on? Esittelylehtisessä on paljon kauniita sanoja siitä, että asukastoimikunnat ja asukkaiden viihtyvyys ovat tärkeitä.

Piipahdin äskettäin Pikipruukin erään talon kerhotilassa järjestetyssä tilaisuudessa. Tässä yhteydessä kävi ilmi, että kerhotiloja saa käyttöön vai Pikipruukin pääkonttorin suostumuksella. Kuitenkin asukkaan oppaassa sanotaan selvästi, että asiasta päättää asukastoimikunta. Kun soitin Pikipruukkiin saadakseni selville, kumpi informaatio nyt pitää paikkansa, sain kohtalaisen tylysti kuulla, että ”totta kai Pikipruukki haluaa pysyä selvillä siitä, mitä kerhohuoneissa tapahtuu”. Tuli esille, että kerhohuone on annettu ikään kuin asukastoimikuntien käyttöön, mutta ei asukkaiden käyttöön. Ei siis ole itsestään selvää, että kerhohuoneessa voisi järjestää edes syntymäpäiviä. Suomeksi voisi kai sanoa, että kysymys on luottamuksen puutteesta ja kontrollista.

En tiedä kerhohuoneiden käyttöastetta. Arvelenpa hyvinkin, ettei se ole voinut nousta kovin korkeaksi jos tilan käyttötarkoitus täytyy hyväksyttää kahdessa portaassa. Ihanteellista olisi tietenkin, että kerhohuone olisi asukkaiden oman olohuoneen eräänlainen jatke. Joustava tapa lisätä yhteisöllisyyttä olisi käyttää varauslistaa samaan tapaan kuin monissa taloyhtiöissä varataan sauna-tai pesutupavuoroja. Kerhohuoneen käyttäjälle täytyy tietenkin olla täysin selvä asia, että jokainen siivoaa jälkensä. Asukkaat voivat tarvittaessa kehittää kerhohuoneelle myös omat säännöt.

Toivon, että Pikipruukissa käydään nyt vakava keskustelu siitä, millaisin keinoin se voisi nykyistä enemmän edistää asukkaittensa yhteisöllisyyttä. Haastetta voi lisätä toivomalla, että Pikipruukki nousisi kansalliseen tietoisuuteen uuden yhteisöllisyyden kehittäjänä.

Miksi ?

Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki … Yhteiskunnallisin toimin emme kyenneet estämään noita hirveitä tuhotöitä. Voimme vain lohduttaa ja tukea surmattujen ja haavoittuneiden omaisia. Ja toivoa, että jonakin päivänä he kykenevät taas katsomaan tulevaisuuteen ja pystyvät jatkamaan matkaa..

Kun oma veljeni surmattiin 14-vuotiaana ampumalla partioretkellä, olen tietysti pohtinut erityisen paljon aselupalainsäädäntöä. Veljeni henkeä mikään laki ei tosin olisi kyennyt estämään, koska viittä vaille 15-vuotias koulutoveri oli vohkinut aseen isältään pelotellakseen muita. Siinä hän totisesti onnistui.
Äskettäin on keskusteltu metsästysaseitten kantoluvan alaikärajasta. Olympialaisten kultasaavutus on tuonut pintaan ampumaurheilun harrastuksena. Vaikka näillä harrastuksilla on puolustajansa, kysymystä tappavan aseen kantoluvan ikärajasta ei voida ohittaa. Tappavaa asetta ei pidä koskaan antaa lapsen käteen. Yhtä tärkeää olisi, että kantolupaa ei anneta henkilöille, joiden elämä ei ole vakaissa kantimissa.
Voimassa olevassa aselaissa (45 §) säädetään: (Aseen) hankkimislupa voidaan antaa sellaiselle 18 vuotta täyttäneelle henkilölle, jota terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella on pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-aseita ja aseen osia. Huoltajien suostumuksella lupa voidaan kuitenkin antaa metsästyslainsäädännön mukaan sallittua eläinten ampumista taikka ampumaurheilua tai -harrastusta varten alle 18-vuotiaallekin mutta 15 vuotta täyttäneelle henkilölle, joka muuten täyttää hankkimisluvan saajaa koskevat edellytykset.
Miten aseluvan hankkijan terveydentila ja käyttäytyminen tutkitaan? Mitä pitää ajatella siitä, että aseenkantolupa annetaan muitta mutkitta henkilöille, jotka ovat aivan äskettäin muuttaneet kuntaan? Kuka heidän terveydentilaansa tai käyttäytymistään voi tuntea, elleivät he ole jo rikosrekisterissä?
Väkivaltaan ryhtyvän asiat eivät ole kunnossa. Lapsilla ja nuorilla on paljon ahdistusta, mutta kuuleeko kukaan? Tässä ei voida huutaa vain ammatti-ihmisten perään. Varhaisessa vaiheessa jokainen aikuinen on vastuussa lapsista ja nuorista omassa elinpiirissään. Monesti ahdistuksen aistii ja tunnistaa, mutta puheeksi ottamisessa koetaan vaikeuksia. Paineet kasautuvat kunnes räjähtää tavalla tai toisella. Vanha viisaus pätee: koko kylän pitää kasvattaa. ”On tyhmää kasvattaa yksin”, totesi psykologi Olavi Sydänmaalakka tänään Kauhajoen surmatöiden johdosta antamassaan tv-haastattelussa. Hän on oikeassa.

Katse Kondiksesta kokonaisuuteen

On hyvä, että keskustelu on siirtynyt käsittelemään yksityistettyjä vanhuspalveluja laajemminkin. Kondis on osa kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt pidä juuttua. Tiedetäänhän, että vastaavia hankkeita viritellään Vaasaan muidenkin taholta.

Olen koko Kondis-matkan ajan yrittänyt kiinnittää huomiota palvelutalojen maksupolitiikkaan. Tämän tein siksi, että sain läheltä seurata, kuinka kummitätini "ryöstettiin" säätiön omistamassa palvelutalossa. Selvitin asiaa myös erään toimeksiannon johdosta yleisemmin. Ketä asia kiinnostaa, löytää vastauksia hinnoitteluun internetistä.

Maksupolitiikka on kaksijakoinen sen mukaan, hoidetaanko henkilöä pitkäaikaisesti laitoksessa vai kotona. Laitoshoidon maksu kattaa käytännössä kaikki hoidon ja huollon kustannukset (myös lääkkeet), minkä lisäksi asiakkaalle jää kuukausittainen käyttövara henkilökohtaiseen käyttöön. Kunnallisen laitoshoidon maksu määräytyy armottomasti tulojen mukaan ja maksuilla on lakiperusta. Yksityisiä pitkäaikaishoidon laitoksia meillä on aika vähän.

Avohoidon maksupolitiikka lähtee siitä, että henkilö maksaa itse esim. vuokransa ja lääkkeensä. Jos henkilö on päässyt kunnallisen kodinhoitoavun piiriin, maksu määräytyy tässäkin tulojen mukaan. Muista palveluista peritään tyypillisesti tasamaksu. Nyt kun kunnat ovat riisuneet kodinhoitopalvelun sisällöstä pois siivouksen, asioinnin, kauppa-ja pyykkipalvelun, pikku maksuja on yhä enemmän. Turvapuhelimesta ja päivätoiminnastakin kunnat perivät jo eri maksun. Kunnat voivat periä em. erillispalveluista mitä hintaa tahansa. Avohoidossa olevalla henkilöllä ei ole turvanaan ns. käyttövaraa.

Yksityinen kodinhoito ja palvelutalot voivat hinnoitella palvelunsa tietysti vapaasti. Itä-Suomen lääninhallituksen tekemän selvityksen mukaan (2007) palvelutalojen vuokrat vaihtelivat 120-672 €/kk. Lisäksi perittiin peruspalvelumaksua 35-330 €/kk ja hoitopalvelumaksua 108-1720 €/kk. Kaikissa palvelutaloissa ei ole yöpäivystystä, mikä vaikuttaa hintoihin. Yhteen laskettuna edellä mainitut luvut tarkoittavat, että kuukausimaksut yksityisissä palvelutaloissa vaihtelivat 263 €-2722 €/kk. Tämän päälle tulevat siis vielä lääkkeet sekä mahdollisesti ulkoilutuksesta, roskapussin viennistä ym. perittävät maksut.

Rakennemuutoksen alkusysäys liittyi hoidon laatuun eli ajateltiin, että jos hoito suinkin on mahdollista toteuttaa laitoksen ulkopuolella, se on inhimillisintä omassa kodissa tai palvelutalossa jos omatoimisuutta on jäljellä. Kun olen työkseni kiertänyt palvelutaloja, tiedän, että halvimpien palvelutalojen taso ei enää riittäisi omalle ikäpolvelleni. Tilkan esimerkki Helsingissä on toisesta päästä eli puhutaan valtavista kuukausimaksuista palvelutaloissa.

On siis riittäviä syitä pohtia, miten pitkälle päästäisiin ns. kolmatta tietä kulkien. Katseet on käännettävä mielestäni ponnekkaasti oman kodin puoleen. Kenenkään ei pitäisi muuttaa palvelutaloon vain siksi, että oma koti on riittämättömästi varustettu tai talo hissitön. Vammaiset henkilöt saavat avustusta välttämättömiin muutostöihin kodissa. Vuokralla asuva voi tehdä näitä muutoksia omistajan luvalla. Kuntoutusohjaajat ja uusi vammaisasiamies auttavat muutostöiden junailussa.

Nyt olisi sosiaalista kysyntää sille, että myös taloyhtiöt ottavat hyvinvoinnista suuremman vastuun. Asuvatpa henkilöt vuokralla tai omassa asunnossa, taloyhtiöiden pitäisi rynnistää rakentamaan hissit. Tähän toimintaan saadaan avustuksia. Taloyhtiöt voisivat myös palkata talonmiehiä ja jopa omia kodinhoitajia. Näillä konsepteilla avohoito säilyy laadukkaana, mutta tulee paljon halvemmaksi kuin esim. yksityisessä palvelutalossa. Ainakin voitaisiin viivyttää siirtymistä hinnakkaaseen palvelutaloon. Edellä mainittu kehitys ei tapahdu itsestään. Siksi olisi aiheellista tukea sitä esimerkiksi kehittämismäärärahoin ja projektein.

Kun tiedetään, että keskieläke on 1200 €/kk, ymmärretään, että palvelutalot eivät ole korkeitten maksujen takia läheskään kaikkien ulottuvilla nykyisellä maksupolitiikalla. Jopa kunnallinen kotipalvelu on osoittautumassa liian kalliiksi kun välttämättömistä täydentävistä palveluista on maksettava erikseen. Tästä syystä tarvitaan asiakasmaksuremonttia ja kannanottoa siihen, edellytetäänkö tulevaisuudessa, että vanhukset ”syövät” ainoan asuntonsakin tarvitsevansa hoivan vastikkeeksi.

Siksi kuntaliitos

Toisin kuin esimerkiksi Mustasaaren kunnanjohtaja Rurik Ahlberg (TV1 18.9) näkee, Vaasan ja Mustasaaren kuntaliitosta tarvitaan ennen kaikkea yhdyskuntarakenteen järkevöittämiseksi. Vaasanseudun yhdyskuntarakenne on kehittynyt epätarkoituksenmukaiseksi nykyisen kuntarajan takia. Ei riitä, että asiaa tarkastellaan vain Sepänkylän suuntaan. Moottoritien ympäristö Vaasasta etelään on jäänyt hyötykäyttöä vaille Mustasaaren rajan puolella. Vaikka alueita saataisiin vastedes yhteistyöllä kaavoituksen piiriin, mikään ei muuta sitä, että alueet sijaitsevat kuntarajan toisella puolella.

Vaasalla on vetovoimaa, joten varsinkin suuret yritykset pyrkivät tänne. Eivät yritykset maailmalla mitään Mustasaaresta tiedä. Vaasa kaavoittaa edelleen kiltisti työpaikkoja naapurikuntien asukkaille. Kun rakennuspaikat ovat yhä kivikkoisempia ja savisempia, kunnallistekniikan ja rakentamisen kustannukset kasvavat. Jatkuvassa ajolähtötilanteessa myöskään yhdyskuntarakenne ei kehity järkeväksi. Kuntaliitoksen jälkeen työpaikkoja päästäisiin sijoittamaan enemmän nykyisten naapurikuntien alueille, jolloin työmatkat lyhenisivät. Tämä askel on otettava jo ekologisista syistä.

Toinen pointti liittyy tietenkin kuntatalouteen. Yhä useampi naapurikunnan asukas käy töissä Vaasassa ja käyttää vaasalaisia palveluja. Vaasa ei saa heidän kunnallisverojaan. Mitä korkeammaksi Vaasan työpaikkaomavaraisuus kasvaa, sitä heikommaksi Vaasan kuntatalous suhteellisesti menee. On selvää, että koko Vaasanseudun kehitys uhanalaistuu jos Vaasan talous yskii.

Elinkeinoelämän maksaman yhteisöveron tuotto nimittäin on vain alle 10 % kunnallisveron tuotosta Vaasassa. Kuntatalouden kannalta on olennaista, että kunnallisveroja maksetaan sinne, missä palveluja tuotetaan. Aiheesta on keskusteltu paljon. Tämä ei ole ainoastaan Vaasan ongelma. Teoriassa olisi mahdollista tavoitella ratkaisua, jossa työpaikkakunta pidättää itselleen osan vieraspaikkakuntalaisen kunnallisverosta. Käytännössä ei näytä olevan mitään valmiuksia muuttaa lainsäädäntöä tähän suuntaan.

Siksi kuntaliitos on helpoin tie kohtuullistaa tilanne koko seutua hyödyttävällä tavalla. On lapsellista ajatella, että naapurikunnat hoitavat osuutensa vaasalaisista palveluista pääsylippumaksuilla. Kunnallisia palveluja subventoidaan jokaisessa kunnassa verovaroin.

Ahvenanmaan malliin ?

TV2:n ”Vaaliexpress” (17.9) uskaltautui ottamaan esille vaasalaisille tuttuja aiheita, joista ei paljon muualla tiedetä. Tällainen on mm. Vaasan asema ns. reikäleipäkuntana. Wikipedia ei tosin tänä päivänäkään tunnusta Vaasaa reikäleipäkunnaksi – kenties siksi, että meillä on Mustasaaren lisäksi 7 km yhteistä rajaa Maalahden kanssa ja meri lännessä.

Ohjelmassa vaiettiin kaksikielisyydestä, ihme kyllä. Mustasaaren vastenmielisyyttä kuntaliitokseen Vaasan kanssa ei voida selittää kieliongelmilla, sillä kumpikin kunta on jo kaksikielinen. Lisäksi uusi kielilaki turvaa kielelliset oikeudet paremmin kuin koskaan. Turva on jopa niin hyvä, että voidaan kysyä, ovatko RKP:n tavoitteet kielipuolueena jo täyttyneet.

Kuntaliitoksen vastustamisen perustelun ydin lienee tullut sanotuksi Mustasaaren kunnanjohtajan suulla torstai-aamun TV-lähetyksessä. Haikaillessaan Ahvenanmaata muistuttavasta umpiruotsinkielisestä ympäristöstä, hän antoi RKP:lle ääriliikkeen kasvot. On pöyristyttävää, että RKP leimaa näin avoimesti kaksikieliset ympäristöt ruotsinkielisille riittämättömiksi. Mitä tästä mahtavat ajatella kaksikieliset ihmiset? Onko heistä tullut taakka RKP:n politiikalle?

Kuntaliitoksen jatkoaikaan on paljon ymmärrettävämmät syyt kokonaan suomenkielisissä Kyrönmaan kunnissa koska kaksikielisyys olisi niille kokonaan uusi juttu. Mustasaaren ajanpeluu sen sijaan on koko seudun kehityksen kannalta vahingollista.

Olemme vuosikymmenet puhuneet siitä, että hallintoa on kevennettävä. Kuitenkin viime vuosien kehitys on ollut täysin päinvastainen. Selkeän kuntaliitoksen sijasta on nyt perustettu moninaisia yhteistyön muotoja, joihin sitoutuu valtava määrä uutta, rinnakkaista hallinnointia, rahaa ja yhä vähemmän demokratiaa.

Koko Vaasanseutu jo maksaa siitä, että RKP pelaa aikaa valtansa vähenemisen estämiseksi ja lypsääkseen vääjäämättömistä ratkaisuista mahdollisimman hyvän hinnan. Valtansa vähenemistä RKP tarkastelee ennen kaikkea alueelliselta kannalta. Kuntaliitosten seurauksena ilmeisimmin kävisi niin, että RKP menettäisi monopoliasemansa tärkeimmissä kuntayhtymissä: Pohjanmaan Liitossa ja Sairaanhoitopiirissä. Tämä näyttää olevan liian kallis hinta RKP:lle; katsotaan, että vallan kasvu uusissa, suuremmissa kunnissa ei kompensoi menetystä alueellisissa orgaaneissa.

Kaupunginhallituksen toimivaltaa on laajennettava

Kaupunginhallituksen toimivaltaa on laajennettava

Varsinkin sosiaali-ja terveyspuolella on viime aikoina käsitelty periaatteellisia kysymyksiä, joissa päätösvallan pitäisi olla itsestään selvästi kaupunginhallituksella eikä lautakunnalla. Esimerkkeinä mainittakoon dementiayksiköiden kilpailutus ja nyt käsillä oleva terveyskeskuksen lääkäripäivystyssopimus Mustasaaren kanssa.

Mikään ei tietenkään estä apulaiskaupunginjohtajaa aina ottamasta ”haltuunsa” asioita, jotka hän näkee kaupungin kannalta strategisesti tärkeiksi. Jos näin ei tapahdu, törmäyskurssi ehtii pahimmassa tapauksessa syntyä ja joudutaan sammuttamaan tulipaloa. Juuri näin on käynyt päivystysasiassa. Asia ei ole voinut edetä lautakuntaan ilman apulaiskaupunginjohtajan myötävaikutusta, onhan hän itse ollut mukana neuvottelemassa uudesta sopimuksesta. Positiivinen tulkinta asialle onkin, että lautakunnan päätöksellä yritetään purkaa pattitilanne ja kiirehtiä sopimuksen syntyä.

On hyväksyttävää, että Vaasa on tehnyt päivystyssopimuksen Laihian ja Vähäkyrön kanssa sillä terveydenhuollon yhteistoimintasopimus niiden kanssa astuu voimaan 1.1.2009. Mustasaari haki yhteistyösuuntansa muualta.

On kiistatonta, että päivystykseen tarvitaan lisää lääkärin ja hoitajan työpanosta sekä suuremmat vastaanottotilat jos Mustasaarikin on mukana. Tämä aiheuttaa lisää kuluja. Mustasaaren on siis varauduttava aikaisempaa korkeampiin kustannuksiin jos se haluaa päivystyspalvelut Vaasasta.

Oikeudenmukainen lähtökohta olisikin, että kaikkiin osapuoliin sovellettaisiin lähtökohtaisesti samaa periaatetta: jokainen päivystykseen osallistuva kunta maksakoon väestönsä mukaisen osuuden päivystyskustannuksista. Todettakoon, että virkamiesten tekemien laskelmien mukaan Mustasaarelta peritty maksu on ollut pienempi kuin sen väestöosuus olisi edellyttänyt. Vaasa on siis subventoinut Mustasaarta koko sopimuksen voimassaolon ajan. Muistetaan nyt tämä kun neuvotteluja Mustasaaren jatketaan.

On tietenkin valitettavaa, että tarvittavat konkreettiset järjestelyt tulevat olemaan väliaikaisia ja siksi verrattain hinnakkaita. Tässä yhteydessä on olennaista vakuuttua siitä, että vaasalaisten olot päivystyksessä tai muussa terveydenhuollossa eivät heikkene Mustasaaren kanssa tehtävän uuden sopimuksen johdosta.

Lisäkustannukset on siedettävä jos sopimusta halutaan. Tämä koskee nyt ennen muuta Mustasaarta. Helpottaa jos Mustasaaressa ymmärretään ratkaisun väliaikaisuus. Kaikki seudun päivystys siirtyy nimittäin keskussairaalaan 2011.

Kritiikki monopolia vai RKP:tä vastaan?

Pohjalaisen pääkirjoitus (4.9) kohdisti harvinaisen terävän miekanpiston vaasalaiseen valtuutettuun, Raija Kujanpäähän tämän valtuustossa (1.9) pitämän puheenvuoron takia. Kujanpää puhui sairaanhoitopiiristä ja arvosteli voimakkaasti RKP:tä.

Kujanpään kritiikki kohdistui mielestäni RKP:hen eikä niinkään kieleen. Olen itsekin toiminut vuosikymmeniä sitten luottamushenkilönä sairaanhoitopiirissä. Nappasin heti Kujanpään pääsanoman. Kysymys on poliittisesta hegemoniasta, jota sairaanhoitopiirissä (ja myös Pohjanmaan Liitossa) edustaa RKP. Sisämaan kunnissa vastaavaa hegemoniaa harjoittaa useimmiten Keskustapuolue.

Pahimmillaan hegemonia toimii niin, ettei muita kuunnella koska heitä ei tosiasiassa tarvita päätöksen aikaansaamiseen. Vuoropuhelua ei synny, vaikuttamaan ei päästetä. Pienistäkin asioista leivotaan periaatekysymyksiä pönkittämään hegemoniaa. Toiminta ei ole avointa. Riittää kun kabinetti päättää asioista. ”Toisuskoiset” tulevat kokouksiin siunaamaan asiat. Boikotti ei auta jos hegemonialla on enemmistö.

Valitettavasti RKP toimii sairaanhoitopiirissä monissa asioissa edellä kuvattuun tapaan. On epärealistista kuvitella, että RKP:n poliittista hegemonia kyettäisiin horjuttamaan

Toisuskoiset tarvitsevat nyt tukea. Kun lähes kaikki tärkeimmät johtopaikat on miehitetty RKP-läisillä, monet asioiden valmistelun kannalta tärkeät keskustelut pysyvät RKP-läisten hallussa tai tulkitaan miten sattuu muille.

Päätöksenteon kannalta olisi tärkeää, että olisi käytettävissä myös ”toinen mielipide”. Sitä ei nyt saada sairaanhoitopiirin sisältä, joten se tulisi hankkia sen ulkopuolelta. Asian hoitamiseksi tulisi harkita, että toisuskoisten käyttöön annetaan määräraha, jonka turvin he voivat ostaa sairaanhoitopiirin ulkopuolista asiantuntija-apua päätöksentekoon. Tällaisen tuen turvin julkiseen keskusteluun saataisiin myös enemmän asiallisia paukkuja ja RKP joutuisi perustelemaan päätösesityksensä nykyistä paremmin.

RKP käyttää hegemoniaansa vaaleissa saamaansa kannatukseen perustuen. Monopoli on laajan kannatuksen huono seuraus. Toisuskoisten kapasiteetti kannattaisi ottaa käyttöön. Toimintatapoja voidaan muuttaa, jos on halua.

RKP vastusti kokoaikaista vammaisasiamiestä

En ole koskaan aiemmin tehtävässäni Vaasan kaupunginhallituksen jäsenenä kokenut mitään vastaavaa kuin vammaisasiamies-kysymyksen käsittelyssä. Sosiaali-ja terveyslautakunta yksimielisesti puolsi kokoaikaisen vammaisasiamiehen toimen perustamista. Lopullinen asiasta päättäminen kuului kaupunginhallitukselle. Lopputulos on, että kokoaikainen vammaisasiamies saadaan RKP:n ja ennen kaikkea apulaiskaupunginjohtaja Kristina Stenmanin sitkeästä vastustuksesta huolimatta. Tämän Nordman olisi voinut todeta kertoessaan sympaattisesti kaupunginhallituksen päätöksestä perustaa kokoaikainen vammaisasiamies (Pohjalainen 5.9).

Mitä tapahtui näiden kahden päätöksen välissä? Lautakuntakäsittelyn jälkeen apulaiskaupunginjohtajan Stenman pyysi sosiaalipuolen virkamieheltä uutta paperia, jossa vedotaan lukuisiin muihin ongelmiin sosiaalipuolella ja lopuksi todetaan, ettei kokoaikaiseen asiamieheen ole varaa. Tätä perusteenaan käyttäen Stenman esitti, että sosiaaliasiamiehen ja vammaisasiamiehen tehtävät yhdistetään. Stenman kokonaan ohitti sen seikan, että sosiaaliasiamiehen tehtävääkin pitäisi jo hoitaa kokoaikaisena väestömäärän perusteella (ministeriössä valmisteilla oleva suositus).

Pitkän ja kokoaikaista vammaispalveluasiamiestä täysin tukevan keskustelun jälkeen Stenman poisti asian listalta 11.8.2008. Kun asia tuli uuteen käsittelyyn 25.8, Stenman esitti, että asiamies palkattaisiin kolmeksi kuukaudeksi! Tämän jälkeisen ajan osalta hän ehdotti, että lautakunta tekisi asiamiehen tehtävien hoidosta 1.1.2009 lähtien uuden esityksen.

Esittelijän täytyy mielestäni huolehtia siitä, että hänen tekemänsä esitykset ovat toimeen pantavissa. Tämä Stenmanin esitys ei ollut kun otetaan huomioon tehtävän julkinen haku ja valittavan irtisanoutumiseen tarvittava aika. Kaikkien jo tehtyjen selvitysten jälkeen olisi ollut myös kohtuutonta vaatia lautakuntaa arvioimaan uudelleen tehtävien hoitoa eli aloittamaan jälleen lähtöruudusta.

RKP ei voi ylpeä siitä, miten sen jäsenet kaupunginhallituksessa äänestivät. RKP ei voi olla mielestäni myöskään ylpeä siitä miten heidän mandaatillaan toimiva apulaiskaupunginjohtaja Stenman vammaisasiamies-asiassa toimi. Kokoaikaisen vammaisasiamiehen puolustajat löytyvät aivan muualta kuin RKP:n joukoista.

4.9.2008 Paperilla hiihtäen mielenterveysasiat kuntoon?

Ennen kuin Vaasa on saanut juuri alkua pidemmälle perustason mielenterveyspalvelut omalle väestölleen, se on jo rientänyt tekemään johtosääntömuutoksen, jossa kaupunki toimittaa mielenterveyspalveluja myös Laihialle ja Vähäkyrölle. Kysyn vain: mitä palveluja? Hiihdetäänkö tässä nyt paperilla ja lähetetään Helsinkiin viestejä, jotka eivät käytännössä pidä lainkaan paikkaansa? Jos muutkin menettelevät samoin, Helsingin herrat tekevät yhteenvedon PARAS-hankkeen vastauksista ja sanovat, että ”mielenterveyspalvelujen yhteistoiminta sujuu hyvin uusissa rakenteissa”. Huh huh.

Mikään ei ole niin retuperällä vaasalaisessa sosiaali-ja terveydenhuollossa kuin mielenterveyspalvelut. Kun sosiaali-ja terveyshuoltoon viimeksi tehtiin organisaatiomuutos, mielenterveystyötä ei arvostettu sitä vähää, että se olisi ansainnut oman linjajohtajansa. Luvassa on nyt mielenterveysstrategian laadinta, mutta kenet voidaan näissä oloissa rekrytoida johtamaan prosessia?

Kaupungin internet-sivuston sosiaali-ja terveyshuollon päävalikosta ei löydy lainkaan mielenterveyspalveluja! Löytääkseen tietoja hänelle tarjotuista palveluista, mielenterveyskuntoutujan on miellettävä itsensä ensin vammaiseksi. Valitettavasti tämäkään ei auta, sillä mielenterveyspalveluja ei ole tunnistettu edes sivuston seuraavan tason otsikoissa. Hakusanalla ”mielenterveys” löytyy linkkejä liikuntaan, oppilashuoltoon, päihdehuoltoon ja mielenterveyskeskukseen. Vaasan sosiaali-ja terveydenhuollolla ei näytä päihdehuoltolinkin lisäksi olevan mitään myytävää mielenterveyskuntoutujille.

Edellä kerrottu ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään palveluja mielenterveyskuntoutujille oikeasti olisi, mutta ne ovat aivan liian työläästi löydettävissä. Esimerkiksi lääkärit ja hoitajat hoitavat vastaanotoillaan myös mielenterveyskuntoutujia. Tiedossa on kuitenkin, että kotipalvelu ja kotisairaanhoito eivät ole riittävästi orientoituneet ottamaan vastaan mielenterveysasiakkaita. Osaamistakin puuttuu. Aivan äskettäin kuulin, että Huutoniemen sairaalassa odottaa neljä ”klinikkavalmista potilasta” siirtoa pois sairaalasta, mutta Vaasalla ei ole tarjota heille soveltuvaa hoitoa. On mielenkiintoista, etteivät nämä klinikkavalmiit potilaat ole tähän mennessä kiinnostaneet lainkaan Vaasan sosiaali-ja terveyshallinnon johtoa. He puhuvat vain keskussairaalan (pääsairaalan) somaattisista klinikkavalmiista potilaista!

Mielenterveyspotilaiden palvelujen kehittäminen ei onnistu kenenkään sivutyönä. Olen tehnyt Vaasan kaupunginhallituksessa esityksen, että kaupungin sosiaali-ja terveydenhuollon organisaatiota muutetaan niin, että mielenterveystyö saa oman linjajohtajansa. Näin on meneteltävä ja kiireellisesti. Huutoniemen sairaalan lääkärit eivät tällä hetkellä edes tiedä, kuka sairaalasta kotiutettavien potilaiden jatkohoidon järjestämisestä Vaasassa päättää. Saumattoman hoitoketjun toteutuminen on tänään pelkkä unelma vaasalaiselle mielenterveyskuntoutujille.