Kyllä oli metkaa kuunnella eri uutislähetyksistä valtioneuvoston aluehallintopäätöksestä, jossa ratkaistiin Keski-Pohjanmaan suuntautuminen. Mitään selvää ei voinut saada koska päätöksen tulkinnat menivät ristiin. Sama jatkui vielä lehdistön ensimmäisissä uutisissa. Tämä johtui tietysti siitä, että jokainen osapuoli selitti asiaa parhain päin. Päätös on pläkkiselvä: Keski-Pohjanmaa suuntautuu etelään. Päätös vastasi Kokkolan kaupungin enemmistön kantaa.
Keski-Pohjanmaan maakunnan olemassaolon kannalta on keskeistä, että on olemassa sekä keskus (Kokkola) että sen kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa elävä maakunta. Maakunta oli aluehallintokysymyksessä jakautunut kahtia. Maakunnan ääni on demokratiassa tietysti enemmistön ääni: tässä tapauksessa se oli pohjoisen suunta. On mielenkiintoista nähdä miten maakunta kestää tehdyn päätöksen seuraukset.
Perustuslakiin vedoten kielikysymyksestä tehtiin aluehallintopäätöksen keskeisin peruste. Tämä on kielipolitiikan kannalta mitä mielenkiintoisin ratkaisu. Voimmeko olla vakuuttuneita, ettei myös tähän näkökulmaan sisältynyt mitään politiikkaa? Tästä ei mielestäni voi olla aivan varma. Olisi nimittäin loogista, että samoilla perusteilla Kokkolan tulisi kuulua kaksikieliseen Pohjanmaan Liittoon. Yhtä loogista olisi ollut, että valtioneuvosto olisi päättänyt pohjoisen suunnan puolesta sillä Keski-Pohjanmaa suuntautuu pohjoiseen jo sairaanhoidon miljoonapiirin osalta. Tässä yhteydessä sopii mainita, että ruotsinkielisiä vaasalaisia hoidetaan yksikielisessä Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa ilman, että tästä olisi herätetty perustuslaillista kielikysymystä.
Kielipoliittista mielenkiintoa valtioneuvoston päätöksellä on myös siksi, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Keski-Pohjanmaan suuntaamisella pohjoiseen olisi voitu laajentaa ruotsinkielen maantieteellistä ulottuvuutta. On varsin erikoista, että tämä ei ollut RKP:n intressissä. Asian ymmärtämistä helpottaa se seikka, että RKP ei ole läsnä koko maassa vaan ainoastaan vahvoilla alueillaan. RKP ei ole toimintansa kattavuuden näkökulmasta samassa mielessä valtakunnallinen puolue kuin esimerkiksi Kepu, SDP ja Kokoomus.
Maamme virallisen kaksikielisyyden legitimiteetti saattaa lähestyä kulminaatiopistettään. Valtioneuvoston aluehallintopäätös tukee ajatusta siitä, että ruotsinkieli on kutistumassa maassamme aluekysymykseksi. Tällä kehityksellä on yhteys perustuslain lupauksiin ja muutostarpeisiin, haluamme tai emme ja ennemmin tai myöhemmin. Virallisesta kaksikielisyydestä luopuminen voisi kääntyä ruotsinkielisten voitoksi, sillä uusissa oloissa vähemmistön kielellisten tarpeiden tyydyttämiseksi voitaisiin luoda järjestelmä, jossa myös ylikompensaatio – toisin kuin nyt - tulisi laajasti hyväksytyksi.
tiistai 24. marraskuuta 2009
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Kuolinpilleri?
Kaari Utrio heitti keskusteluun kauhisteltavaksi kuolinpillerin. Tuollainen pilleri voisi hyvinkin olla aina vain kivuliaammaksi käyvien päivien ja riittämättömän hoivan vaihtoehto silloin kun kokee olevansa ”valmis” lähtemään. Eutanasiakeskustelua on viritetty toistuvasti, mutta se ei tahdo oikein edetä. Jos kuolinapuun halutaan lääkäri, marssitetaan esiin kauhukuvat vanhusten joukkomurhista. Siksi monet itsemurhat tapahtuvat omin keinoin, esimerkiksi tarkoitusta varteen kerättyjä lääkkeitä ottamalla. Tilanne on vähän sama kuin lesbojen lapsenhankinnassa – on tyydyttävä muumimukiin jos lääkärit eivät avusta.
Meillä jokaisella on oma käsityksemme arvokkaasta vanhuudesta. Minä en näe mitään arvokkuutta tai elämänlaatua tilanteessa, jossa minua pidettäisiin pitkiä aikoja hengissä ilman, että tajuaisin ympärilläni tapahtuvista asioista mitään. Siksi ajattelen niin, että minulla pitää olla oikeus päättää omasta kohtalostani tuollaisen tilanteen varalle. Oma päätökseni ei loukkaa ketään toista. Koska haluaisin lähtöni olevan arvokas, haluaisin lääkärin varmistamaan sen, että päätökseni tahdostani kuolla myös viedään loppuun.
Olemme pohdiskelleet kuolinpilleriasiaa ystäväpiirissä. Yllättävän moni ajattelee samalla tavalla kuin minä. Miksi hoitolaitosten voimavaroja tulisi sitoa ns. toivottomiin tapauksiin? Miksi omia ja omaistenkin suunnattomia kärsimyksiä pitäisi jatkaa kun elämä on ”täysi”?
Lääketieteen kehittyessä kuoleman rajaa on siirretty jo luonnollisen tuolle puolen. Vanhukset eivät enää kuole tauteihin, jotka varmuudella saattoivat heidät perille ennen. Lääketiede tekee kaikkensa tehdäkseen meistä ikuisia, siinä lopulta onnistumatta.
Siitäkö on kysymys, että kuolemansairaan potilaan pitää alistua viime ajoikseen lääketieteen koekaniiniksi - niin kuin äidilleni kävi? Hänen toivottomaksi tiedettyä kamppailuaan käytiin ihmettelemässä oikein ns. suuren lääkärikierroksen voimin. Äitini kohdalle buukattiin kuulemma ennätys niiden päivien lukumäärässä, jotka hän eli saatuaan tappavan tautinsa diagnoosin. Eläköön lääketiede!
Hoitotestamentti. Se on jäänyt minulta epähuomiossa vielä tekemättä. Korjaan asian. Hoitotestamentilla tulisi olla juridinen pätevyys. Liian monessa tietooni tulleessa tapauksessa hoitotestamentin sisältö on mitätöity kun sen tarkoittama tilanne on tullut eteen.
Meillä jokaisella on oma käsityksemme arvokkaasta vanhuudesta. Minä en näe mitään arvokkuutta tai elämänlaatua tilanteessa, jossa minua pidettäisiin pitkiä aikoja hengissä ilman, että tajuaisin ympärilläni tapahtuvista asioista mitään. Siksi ajattelen niin, että minulla pitää olla oikeus päättää omasta kohtalostani tuollaisen tilanteen varalle. Oma päätökseni ei loukkaa ketään toista. Koska haluaisin lähtöni olevan arvokas, haluaisin lääkärin varmistamaan sen, että päätökseni tahdostani kuolla myös viedään loppuun.
Olemme pohdiskelleet kuolinpilleriasiaa ystäväpiirissä. Yllättävän moni ajattelee samalla tavalla kuin minä. Miksi hoitolaitosten voimavaroja tulisi sitoa ns. toivottomiin tapauksiin? Miksi omia ja omaistenkin suunnattomia kärsimyksiä pitäisi jatkaa kun elämä on ”täysi”?
Lääketieteen kehittyessä kuoleman rajaa on siirretty jo luonnollisen tuolle puolen. Vanhukset eivät enää kuole tauteihin, jotka varmuudella saattoivat heidät perille ennen. Lääketiede tekee kaikkensa tehdäkseen meistä ikuisia, siinä lopulta onnistumatta.
Siitäkö on kysymys, että kuolemansairaan potilaan pitää alistua viime ajoikseen lääketieteen koekaniiniksi - niin kuin äidilleni kävi? Hänen toivottomaksi tiedettyä kamppailuaan käytiin ihmettelemässä oikein ns. suuren lääkärikierroksen voimin. Äitini kohdalle buukattiin kuulemma ennätys niiden päivien lukumäärässä, jotka hän eli saatuaan tappavan tautinsa diagnoosin. Eläköön lääketiede!
Hoitotestamentti. Se on jäänyt minulta epähuomiossa vielä tekemättä. Korjaan asian. Hoitotestamentilla tulisi olla juridinen pätevyys. Liian monessa tietooni tulleessa tapauksessa hoitotestamentin sisältö on mitätöity kun sen tarkoittama tilanne on tullut eteen.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Hyvä vanhushuolto on päättäjille haaste
Vaasassa on valmisteltu Ikäpoliittista ohjelmaa. Kaupunginhallitus palautti esityksen yksimielisesti uuteen valmisteluun siksi, että sen antama informaatio ei ollut riittävän yksiselitteinen päätöksenteon pohjaksi. Ei olisi ollut laitaa, että valtuusto olisi päästetty kiistelemään ohjelman tietopohjasta itse sisällön jäädessä vähemmälle huomiolle.
Vuosikymmenien varrella Vaasan vanhushuolto on kehittynyt varsin mallikkaaksi moniin muihin paikkakuntiin verrattuna. Kehittämistyötä on tehty ja uusiin ideoihin tartuttu. Vuoden 2008 aikana sosiaali-ja terveysministeriö on yhdessä Kuntaliiton kanssa antanut ”Ikäihmisten valtakunnalliset laatusuositukset”, jotka määrittelevät hyvän vanhushuollon puitteet ja helpottavat kuntapäättäjiä vastuunotossa kun tehdään ratkaisuja tulevaisuuden varalle.
Valtakunnalliset laatusuositukset lähtevät siitä, että 91-92 % 75 vuotta täyttäneistä voisi asua kotona itsenäisesti tai kattavan palvelutarpeen arvioinnin perusteella myönnettyjen tarkoituksenmukaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvin. Tämä on arvokysymys, mutta myös kustannuskysymys. Laatusuositukset määrittelevät ei-kotona asuviksi ne, jotka asuvat vanhainkodeissa, pitkäaikaisessa hoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja tehostetun palveluasumisen piirissä. Suomenkielessä en ole vielä nähnyt yhtä termiä, jolla näitä hoito/asumismuotoja yhdessä kutsuttaisiin. Kaikki palveluasuminen haluttaisiin nähdä kotona asumiseen verrattavana – ja näin monissa tilastoissa tehdäänkin. Vanhushuollon laatusuosituksissa lähtökohdaksi on kuitenkin otettu hoidon henkilökuntamitoitus. Sen vuoksi tehostettu palveluasuminen rinnastuu tältä osin laitoshoitoon. Ehkä voisimme puhua ns. raskaasta vanhushuollosta.
Ikäohjelma ehdottaa suuria muutoksia ja volyymin lisäyksiä vanhushuoltoon. Tämän vuoksi päätöksentekijöiden on päästävä perille siitä, miltä meidän vanhushuoltomme rakenne näyttää nyt ja tulevaisuudessa kun sitä verrataan valtakunnallisiin suosituksiin. Jos halutaan paikallisesti poiketa suosituksista, on myös tämä seikka arvioitava huolella. Mitä enemmän sidomme voimavaroja raskaaseen vanhushuoltoon, sitä vähemmän jää voimavaroja palvella suurta kotona asujien joukkoa ja jonot kotipalveluun kasvavat. Tämä vaara on olemassa viimeaikaistenkin päätösten valossa. Ikäohjelman ehdotus merkitsisi toteutuessaan – ja valtakunnallisen laatusuosituksen määrittelyä käyttäen – että yhä harvempi vanhus voisi tulevaisuudessa vanheta kotonaan. Valtakunnallinen suuntaus kulkee toiseen suuntaan. Siksi on välttämätöntä vielä kerran pysähtyä arvioimaan, miten vastaamme vanhushuollon moninaisiin haasteisiin. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun vanhusten määrä kaiken aikaa lisääntyy ja kuntatalous asettaa omat rajansa.
Vuosikymmenien varrella Vaasan vanhushuolto on kehittynyt varsin mallikkaaksi moniin muihin paikkakuntiin verrattuna. Kehittämistyötä on tehty ja uusiin ideoihin tartuttu. Vuoden 2008 aikana sosiaali-ja terveysministeriö on yhdessä Kuntaliiton kanssa antanut ”Ikäihmisten valtakunnalliset laatusuositukset”, jotka määrittelevät hyvän vanhushuollon puitteet ja helpottavat kuntapäättäjiä vastuunotossa kun tehdään ratkaisuja tulevaisuuden varalle.
Valtakunnalliset laatusuositukset lähtevät siitä, että 91-92 % 75 vuotta täyttäneistä voisi asua kotona itsenäisesti tai kattavan palvelutarpeen arvioinnin perusteella myönnettyjen tarkoituksenmukaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvin. Tämä on arvokysymys, mutta myös kustannuskysymys. Laatusuositukset määrittelevät ei-kotona asuviksi ne, jotka asuvat vanhainkodeissa, pitkäaikaisessa hoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja tehostetun palveluasumisen piirissä. Suomenkielessä en ole vielä nähnyt yhtä termiä, jolla näitä hoito/asumismuotoja yhdessä kutsuttaisiin. Kaikki palveluasuminen haluttaisiin nähdä kotona asumiseen verrattavana – ja näin monissa tilastoissa tehdäänkin. Vanhushuollon laatusuosituksissa lähtökohdaksi on kuitenkin otettu hoidon henkilökuntamitoitus. Sen vuoksi tehostettu palveluasuminen rinnastuu tältä osin laitoshoitoon. Ehkä voisimme puhua ns. raskaasta vanhushuollosta.
Ikäohjelma ehdottaa suuria muutoksia ja volyymin lisäyksiä vanhushuoltoon. Tämän vuoksi päätöksentekijöiden on päästävä perille siitä, miltä meidän vanhushuoltomme rakenne näyttää nyt ja tulevaisuudessa kun sitä verrataan valtakunnallisiin suosituksiin. Jos halutaan paikallisesti poiketa suosituksista, on myös tämä seikka arvioitava huolella. Mitä enemmän sidomme voimavaroja raskaaseen vanhushuoltoon, sitä vähemmän jää voimavaroja palvella suurta kotona asujien joukkoa ja jonot kotipalveluun kasvavat. Tämä vaara on olemassa viimeaikaistenkin päätösten valossa. Ikäohjelman ehdotus merkitsisi toteutuessaan – ja valtakunnallisen laatusuosituksen määrittelyä käyttäen – että yhä harvempi vanhus voisi tulevaisuudessa vanheta kotonaan. Valtakunnallinen suuntaus kulkee toiseen suuntaan. Siksi on välttämätöntä vielä kerran pysähtyä arvioimaan, miten vastaamme vanhushuollon moninaisiin haasteisiin. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun vanhusten määrä kaiken aikaa lisääntyy ja kuntatalous asettaa omat rajansa.
lauantai 26. syyskuuta 2009
Ehdokkaiden rahoitusyhdistykset vaalitukisotkun ydin
Kun palasin viikon lomalta, vaalirahasotku näytti Suomessa kärjistyneen uudelleen. Julkisuudessa ei vieläkään käsitellä riittävästi olennaista ja suhteellisen uutta ilmiötä – ehdokkaiden ja kansanedustajien omien ”rahoitusyhdistysten” roolia. Näyttää, että vaalitukien hämärä pesii juuri näissä yhdistyksissä. Lieneekö media tonkinut esiin vielä sitäkään, keillä kansanedustajilla on tällainen yhdistys.
Kysymys on puoluekoneiston haastavasta rinnakkaisjärjestelmästä. Tukiyhdistysten perustamisessa ei ole mitään laitonta, mutta mitä se kertoo ehdokkaan/kansanedustajan suhtautumisesta omaan puolueeseensa? Vaalityöhön tarvittava energia, päätöksenteko vaalityön toteuttamisesta ja itse vaalityö on vedetty pois omasta puolueorganisaatiosta. Puolueorganisaatio tarjoaa ehkä enää vain yhteismainontaa ja joitakin yhteisiä vaalitilaisuuksia.
Samaan aikaan tämän ilmiön kanssa on elvytetty keskustelua ns. pitkistä listoista. SDP:ssä on aiemmin toteutettu jäsenäänestyksiä, joissa vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaiden keskinäinen järjestys on tuotu esiin ennen vaaleja. Jäsenäänestyksen tulos saattoi jäädä hiljaiseksi tiedoksi, sillä se näkyi äänestäjille oikeastaan vain yhteismainoksen kuvien järjestyksenä. Puolueen sisällä jäsenäänestys ei ainakaan tuolloin johtanut kohtuuttomaan kampanjointiin ehdokas-ehdokkaiden osalta.
Mutu-tuntumani on, että jäsenäänestyksen tulos SDP:ssä ennakoi aika hyvin vaalin lopputulosta eli ehdokkaan sijalukua oman puolueen listalla. Näin kävi, vaikka puolueen vaalimainonta käsittääkseni jakautui tasan ehdokkaiden kesken.
Meillä on siis tarjolla suomalainen malli, jossa pitkien listojen idea on toteutettavissa nykyisinkin säännöksin. Vaalikampanjointi on palautettavissa puolueiden haltuun jos tahdomme. Tämä kirkastaisi puolueen ja sen ehdokkaiden suhdetta sekä lisäisi poliittista uskottavuutta. Meneillään oleva vaalitukikeskustelu osoittaa, että puolueitten saamia vaalitukia siedetään paremmin kuin yksittäisille ehdokkaille tai heidän rahoitusyhdistyksilleen ohjattuja tukia.
Kysymys on puoluekoneiston haastavasta rinnakkaisjärjestelmästä. Tukiyhdistysten perustamisessa ei ole mitään laitonta, mutta mitä se kertoo ehdokkaan/kansanedustajan suhtautumisesta omaan puolueeseensa? Vaalityöhön tarvittava energia, päätöksenteko vaalityön toteuttamisesta ja itse vaalityö on vedetty pois omasta puolueorganisaatiosta. Puolueorganisaatio tarjoaa ehkä enää vain yhteismainontaa ja joitakin yhteisiä vaalitilaisuuksia.
Samaan aikaan tämän ilmiön kanssa on elvytetty keskustelua ns. pitkistä listoista. SDP:ssä on aiemmin toteutettu jäsenäänestyksiä, joissa vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaiden keskinäinen järjestys on tuotu esiin ennen vaaleja. Jäsenäänestyksen tulos saattoi jäädä hiljaiseksi tiedoksi, sillä se näkyi äänestäjille oikeastaan vain yhteismainoksen kuvien järjestyksenä. Puolueen sisällä jäsenäänestys ei ainakaan tuolloin johtanut kohtuuttomaan kampanjointiin ehdokas-ehdokkaiden osalta.
Mutu-tuntumani on, että jäsenäänestyksen tulos SDP:ssä ennakoi aika hyvin vaalin lopputulosta eli ehdokkaan sijalukua oman puolueen listalla. Näin kävi, vaikka puolueen vaalimainonta käsittääkseni jakautui tasan ehdokkaiden kesken.
Meillä on siis tarjolla suomalainen malli, jossa pitkien listojen idea on toteutettavissa nykyisinkin säännöksin. Vaalikampanjointi on palautettavissa puolueiden haltuun jos tahdomme. Tämä kirkastaisi puolueen ja sen ehdokkaiden suhdetta sekä lisäisi poliittista uskottavuutta. Meneillään oleva vaalitukikeskustelu osoittaa, että puolueitten saamia vaalitukia siedetään paremmin kuin yksittäisille ehdokkaille tai heidän rahoitusyhdistyksilleen ohjattuja tukia.
lauantai 5. syyskuuta 2009
Himmeleitä vai yhteiseloa?
Korkeakoulujen uusi lukuvuosi on alkamassa ja avajaispuheita pidetään. Jälleen kerran saimme havaita, että kielikysymyksestä ei Vaasassa näytä päästävän. Se pysyy ikuisuuskysymymyksenä kunnes luonteviin kaksikielisyysratkaisuihin päästään. Vaasan ammattikorkeakoulun emeritus-rehtori Ruotsala osoitti turhautumisensa kaksikielisen Vaasan ammattikorkeakoulun ratkaisuun ilmeisimmin siitä syystä, että se on vain osittaisratkaisu kielikysymyksen hallintaan. Samaan aikaan opetusministeri Virkkunen innostaa Vaasan yliopistoa kaksikielistymään!
Korkeakouluja lukuun ottamatta kaksikieliset työympäristöt ovat seudullamme täyttä arkipäivää. Miksi tämä olisi korkeakoulujen osalta vaikeampaa – nimenomaan Vaasassa? Itse olen työskennellyt 15 vuotta kaksikielisessä työpaikassa, jossa ruotsinkieli oli arjen käytössä näkyvästi – kieleen perustuvia osastorajoja ei ollut. Minulla ei ole kokemuksesta moitteen sanaa sanottavana.
Korkeakoulujen kielisiassa on tekohengityksen makua. Tilanteen vaikutukset muuttuvat seudun kannalta vakaviksi kun opiskelijaikäluokat pienevät. Kaikki tietävät, että kieliraja on ylitettävä – siinä asiassa ei haluta jäädä luokalle. Kun ei haluta toimia saman hallinnon piirissä, on kehitetty himmeleitä, joissa vaihtelevia yhteistyökuvioita sitten harjoitetaan. Voiko turhauttavampaa strategiaa olla! Rinnasteinen prosessi on menossa PARAS-hankkeessa, jossa himmeleitä ehdotetaan ja perustetaan kuntaliitosten vaihtoehtona.
Pohjalainen haastatteli ministeri Virkkusen lausunnon johdosta ainoastaan RKP:n poliitikkoja. Kaikki tiedämme, että sieltä päin näissä asioissa on aina tuullut. Vaasan yliopiston hallituksen uusi puheenjohtaja - entinen RKP:n puheenjohtaja ja pitkäaikainen ministeri (myös opetusministerinä toiminut ministeri) - Ole Norrback päätti hymähtää ehdotukselle. Nordman vaikenee ja RKP:n nykyinen puheenjohtaja Wallin vastustaa. Edes nuori sukupolvi RKP:ssa ei siis näytä hellittävän ns. Taxellin mallista eli kieleen perustuvista hallintoyksiköistä.
On mielenkiintoista, että jälleen kerran ulkopuoliset näkevät tilanteen selkeästi ja osoittavat meille kestävän selviytymisen tien. Sitä ei ilmeisesti siedetä. Odotusarvo on, että väistöliikkeet seudullamme jatkunevat erilaisiin tekaistuihin syihin vedoten. Jatkossakin tultaneen osoittamaan luovuutta erilaisten, kielirajan ylittäviin yhteistyöhimmeleiden rakenteluun. Se on yhä raskaammaksi käyvä tie ja vie huomiota pois asioiden keskeisiltä sisällöiltä. Olemme hyviä, mutta voisimme olla vielä parempia jos hylkäisimme himmelit ja luottaisimme luontevan yhteiselon innostavaan voimaan.
Korkeakouluja lukuun ottamatta kaksikieliset työympäristöt ovat seudullamme täyttä arkipäivää. Miksi tämä olisi korkeakoulujen osalta vaikeampaa – nimenomaan Vaasassa? Itse olen työskennellyt 15 vuotta kaksikielisessä työpaikassa, jossa ruotsinkieli oli arjen käytössä näkyvästi – kieleen perustuvia osastorajoja ei ollut. Minulla ei ole kokemuksesta moitteen sanaa sanottavana.
Korkeakoulujen kielisiassa on tekohengityksen makua. Tilanteen vaikutukset muuttuvat seudun kannalta vakaviksi kun opiskelijaikäluokat pienevät. Kaikki tietävät, että kieliraja on ylitettävä – siinä asiassa ei haluta jäädä luokalle. Kun ei haluta toimia saman hallinnon piirissä, on kehitetty himmeleitä, joissa vaihtelevia yhteistyökuvioita sitten harjoitetaan. Voiko turhauttavampaa strategiaa olla! Rinnasteinen prosessi on menossa PARAS-hankkeessa, jossa himmeleitä ehdotetaan ja perustetaan kuntaliitosten vaihtoehtona.
Pohjalainen haastatteli ministeri Virkkusen lausunnon johdosta ainoastaan RKP:n poliitikkoja. Kaikki tiedämme, että sieltä päin näissä asioissa on aina tuullut. Vaasan yliopiston hallituksen uusi puheenjohtaja - entinen RKP:n puheenjohtaja ja pitkäaikainen ministeri (myös opetusministerinä toiminut ministeri) - Ole Norrback päätti hymähtää ehdotukselle. Nordman vaikenee ja RKP:n nykyinen puheenjohtaja Wallin vastustaa. Edes nuori sukupolvi RKP:ssa ei siis näytä hellittävän ns. Taxellin mallista eli kieleen perustuvista hallintoyksiköistä.
On mielenkiintoista, että jälleen kerran ulkopuoliset näkevät tilanteen selkeästi ja osoittavat meille kestävän selviytymisen tien. Sitä ei ilmeisesti siedetä. Odotusarvo on, että väistöliikkeet seudullamme jatkunevat erilaisiin tekaistuihin syihin vedoten. Jatkossakin tultaneen osoittamaan luovuutta erilaisten, kielirajan ylittäviin yhteistyöhimmeleiden rakenteluun. Se on yhä raskaammaksi käyvä tie ja vie huomiota pois asioiden keskeisiltä sisällöiltä. Olemme hyviä, mutta voisimme olla vielä parempia jos hylkäisimme himmelit ja luottaisimme luontevan yhteiselon innostavaan voimaan.
tiistai 4. elokuuta 2009
Lahjoilla on eroa
Vaalituet ja poliitikkojen voitelu ovat olleet tämän kesän kestoaiheita. Mikä tässä on olennaista, on mielestäni jäänyt vähälle huomiolle.
Eduskunnan päätöksellä puolueita rahoitetaan yhä suuremmilla summilla, mitä perustellaan demokratian ylläpitämisellä. Nämä tuet menevät organisaatioille. Tuki on monimuotoista, ja jo näiden tukivirtojen selvittely olisi hyvä akateemisen lopputyön aihe. Tässä liikutaan siis sallitun ja selkeästi laillisen alueella. Täysin piiloon on sen sijaan jätetty johtavien virkamiesten tähdittäjän rooli joidenkin yksittäisten ehdokkaitten ylihinnoitetuissa vaaliseminaareissa. Tällainen ei voi kuulua ao. toimenkuvaan ja sotii mielestäni yhdenvertaisuutta vastaan.
Kun siirrytään politiikan ns. yksityiseen sponsorointiin, tullaan hämärän maille. Syntyy vaikutelma, että yksityinen tuki on lähtökohtaisesti tuomittavaa. Tämä asia ansaitsee lähemmän tarkastelun. Varsin monet ns. yksityisiksi väitetyistä lahjoituksista eivät ole ”yksityisiä”, vaan organisaatioiden lahjoituksia nekin Vieläpä sellaisten, joita julkinen valta tukee tai on niiden osakas, tai joihin työnantajat ja/tai työntekijät maksavat lakisääteisiä maksujaan. Tässä olisi toinen akateemisen lopputyön aihe :kuka/ketkä, ja millä valtuuksin ovat päättänet yksittäisten ehdokkaiden tuista?
Vaalitukien ja lahjoitusten kontrollin ulkopuolelle ovat sijoittuneet yhden ehdokkaan/kansanedustajan ympärille kyhätyt muutaman keskushenkilön pyörittämät yhdistykset. Mitään muuta toimintaa näillä yhdistyksillä ei ole kuin rahankeruu yhdelle ehdokkaalle. Kolmannen akateemisen lopputyön aihe olisi: kuinka monella istuvalla kansanedustajalla on tukenaan ”puolueista riippumaton” yhdistys ja miten se toimii? Miksi puolueorganisaatio ei muka kykenisi tätä hommaa hoitamaan kuten ennen? Siitäkään huolimatta, että puoluetuet ovat kasvaneet? Ainoa ja tunnettu syy on, että näin ollen edustajan/kansanedustajan ei tarvitse tehdä julkista tiliä puolueorganisaatiossa rahojen käytöstä organisaation sisällä. Tilien sisään voi sijoittaa tarvittaessa koko joukon henkilökohtaisiksi luettavia menoja.
Ilkka Kanervan mega-synttäreistä on jo aikaa. Monia muitakin ulkopuolisten sponsoroimia synttäreitä on valtakunnassa tämän jälkeen varmaan pidetty. Haloo! Missä viipyvät tutkivien toimittajien raportit? Totta puhuen: täytyyhän Kanervalla olla jokin ongelma. Siis säälikäämme. Vanha mies kuvitteli, että hänen arvonsa on kiinni bileiden näyttävyydestä (17.000 €). Eikös tässä ollut kyse vain siitä, että Ile ei ollut tottunut ennenkään elämässään bilettämään omalla kustannuksellaan. Palkat ja palkkiot hän on voinut käyttää jo vuosikymmenet kevyempiin tarkoituksiin. Juuri tästä syystä Ile ei pitänyt siirtosummaa merkittävänä tai elämäänsä mitenkään heilauttavana,
Eduskunnan päätöksellä puolueita rahoitetaan yhä suuremmilla summilla, mitä perustellaan demokratian ylläpitämisellä. Nämä tuet menevät organisaatioille. Tuki on monimuotoista, ja jo näiden tukivirtojen selvittely olisi hyvä akateemisen lopputyön aihe. Tässä liikutaan siis sallitun ja selkeästi laillisen alueella. Täysin piiloon on sen sijaan jätetty johtavien virkamiesten tähdittäjän rooli joidenkin yksittäisten ehdokkaitten ylihinnoitetuissa vaaliseminaareissa. Tällainen ei voi kuulua ao. toimenkuvaan ja sotii mielestäni yhdenvertaisuutta vastaan.
Kun siirrytään politiikan ns. yksityiseen sponsorointiin, tullaan hämärän maille. Syntyy vaikutelma, että yksityinen tuki on lähtökohtaisesti tuomittavaa. Tämä asia ansaitsee lähemmän tarkastelun. Varsin monet ns. yksityisiksi väitetyistä lahjoituksista eivät ole ”yksityisiä”, vaan organisaatioiden lahjoituksia nekin Vieläpä sellaisten, joita julkinen valta tukee tai on niiden osakas, tai joihin työnantajat ja/tai työntekijät maksavat lakisääteisiä maksujaan. Tässä olisi toinen akateemisen lopputyön aihe :kuka/ketkä, ja millä valtuuksin ovat päättänet yksittäisten ehdokkaiden tuista?
Vaalitukien ja lahjoitusten kontrollin ulkopuolelle ovat sijoittuneet yhden ehdokkaan/kansanedustajan ympärille kyhätyt muutaman keskushenkilön pyörittämät yhdistykset. Mitään muuta toimintaa näillä yhdistyksillä ei ole kuin rahankeruu yhdelle ehdokkaalle. Kolmannen akateemisen lopputyön aihe olisi: kuinka monella istuvalla kansanedustajalla on tukenaan ”puolueista riippumaton” yhdistys ja miten se toimii? Miksi puolueorganisaatio ei muka kykenisi tätä hommaa hoitamaan kuten ennen? Siitäkään huolimatta, että puoluetuet ovat kasvaneet? Ainoa ja tunnettu syy on, että näin ollen edustajan/kansanedustajan ei tarvitse tehdä julkista tiliä puolueorganisaatiossa rahojen käytöstä organisaation sisällä. Tilien sisään voi sijoittaa tarvittaessa koko joukon henkilökohtaisiksi luettavia menoja.
Ilkka Kanervan mega-synttäreistä on jo aikaa. Monia muitakin ulkopuolisten sponsoroimia synttäreitä on valtakunnassa tämän jälkeen varmaan pidetty. Haloo! Missä viipyvät tutkivien toimittajien raportit? Totta puhuen: täytyyhän Kanervalla olla jokin ongelma. Siis säälikäämme. Vanha mies kuvitteli, että hänen arvonsa on kiinni bileiden näyttävyydestä (17.000 €). Eikös tässä ollut kyse vain siitä, että Ile ei ollut tottunut ennenkään elämässään bilettämään omalla kustannuksellaan. Palkat ja palkkiot hän on voinut käyttää jo vuosikymmenet kevyempiin tarkoituksiin. Juuri tästä syystä Ile ei pitänyt siirtosummaa merkittävänä tai elämäänsä mitenkään heilauttavana,
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
SDP haasteiden edessä
EU-vaalien tulos käynnisti jälleen keskustelun SDP:n missiosta. Kun puolueen jäsenmäärä ja kannatus vaaleissa ovat kutistuneet merkittävästi, olisi hyvä tervehtiä ilolla jokaista yritystä hakea rytminvaihdosta politiikkaan. Sopisi, että näin tehdään erityisesti silloin kun puolue on oppositiossa.
Uusi puheenjohtaja on ollut ruorissa vasta vuoden. Hänen asemansa ei horju vaalituloksen vuoksi. Uusia linjaerimielisyyksiä ei ole koska ei ole mitään uutta ohjelmaakaan. Puolueen sisällä näyttäytyvä kritiikki on aiempaa perua.
Kaikki SDP:n jäsenet tietävät, että keskustelu puolueen sisällä on kutistunut vähäiseksi. Vaihtoehdoton politiikka tuli tutuksi 1990-luvulla. Ryhmäkuri toimii useimmiten ylhäältä päin toimitetun sanelun mukaan. Tuosta välistä puuttuu riittävä vuoropuhelu.
SDP:hen kuuluu monenlaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Siksi puolueen tavoitteet ovat melko ympäripyöreitä ja puheet joskus fraaseilta vaikuttavia. Kun siirrytään käytännön tasolle, yhteisymmärrys on monesti muodollista, ja vain vallanjano pitää rivit koossa. Vaalilistoilla on hämmästyttävän erilaisesti ajattelevia ihmisiä. Sama pätee varmaan muissakin puolueissa.
On selvä, että yhteiskuntamme on pirstoutunut ja sosiaalinen luokittelu vaikeutunut. Näyttää, että kaikki puolueet kosiskelevat äänestäjikseen enne kaikkea keskituloisia. Jos halutaan puhua eri elämäntyyleistä, niihin voi tänään yhdistää minkä puolueen arvot tahansa. Puolueiden on yhä vaikeampi tavoittaa kannattajiaan. Tässä ympäristössä mediajulkisuuteen luotetaan tehokkaimpana vaalityönä. Tämä seikka on lähes lopettanut jalkatyön ja tuonut ison rahan vaalityöhön.
SDP on aina halunnut, että se muistetaan puolueena, joka rakensi hyvinvointivaltio-Suomen. Puolue ei mielisurminkaan haluaisi tulla muistetuksi puolueena, joka sen purkamisen aloitti (Lipposen hallitus 1995-1999).
SDP:lle on tullut yllätyksenä, että poliittinen muisti ei olekaan tällä kohdalla lyhyt. Kun puolue nyt oppositiosta edelleen puolustaa hyvinvointivaltiota, äänestäjät eivät näytä uskovan sanoman vilpittömyyteen. Sosiaalidemokraattien on käytävä läpi tuo lähihistorian taakka. Se ei ole pikku juttu, ovathan niin tuloerot kuin sosiaaliset ja terveyserot kasvaneet uusliberalismin myötä kiihtyvällä vauhdilla. Me emme voi selittää kaikkea EU:lla tai muun maailman virtauksilla.
Uutta potkua tulevaisuuteen voidaan saada siitä, että hyvinvointivaltio määritellään uudelleen. Auttaa paljon, kun miettii ensin, mitä tarkoittaa ”voida hyvin”. Heikoimmista on pidettävä huolta, aina. Tämän on edelleen oltava SDP:n tavaramerkki paitsi puheissa, myös teoissa. Hyvinvointivaltio voisi hieman hellittää otettaan ”rönsyjensä” osalta. Samalla on syytä korostaa, ettei tämä saa tarkoittaa pohjoismaisen hyvinvointimallin ydinalueiden universaalin palvelu-ja sosiaaliturvaperiaatteen romuttamista eikä esimerkiksi eläkkeiden yksityistämistä.
Puolueen jäsenten on itse vaivauduttava uudistamaan puolue. Mediajulkisuudella ja pönttöpuheilla se ei yksin tapahdu.
Uusi puheenjohtaja on ollut ruorissa vasta vuoden. Hänen asemansa ei horju vaalituloksen vuoksi. Uusia linjaerimielisyyksiä ei ole koska ei ole mitään uutta ohjelmaakaan. Puolueen sisällä näyttäytyvä kritiikki on aiempaa perua.
Kaikki SDP:n jäsenet tietävät, että keskustelu puolueen sisällä on kutistunut vähäiseksi. Vaihtoehdoton politiikka tuli tutuksi 1990-luvulla. Ryhmäkuri toimii useimmiten ylhäältä päin toimitetun sanelun mukaan. Tuosta välistä puuttuu riittävä vuoropuhelu.
SDP:hen kuuluu monenlaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Siksi puolueen tavoitteet ovat melko ympäripyöreitä ja puheet joskus fraaseilta vaikuttavia. Kun siirrytään käytännön tasolle, yhteisymmärrys on monesti muodollista, ja vain vallanjano pitää rivit koossa. Vaalilistoilla on hämmästyttävän erilaisesti ajattelevia ihmisiä. Sama pätee varmaan muissakin puolueissa.
On selvä, että yhteiskuntamme on pirstoutunut ja sosiaalinen luokittelu vaikeutunut. Näyttää, että kaikki puolueet kosiskelevat äänestäjikseen enne kaikkea keskituloisia. Jos halutaan puhua eri elämäntyyleistä, niihin voi tänään yhdistää minkä puolueen arvot tahansa. Puolueiden on yhä vaikeampi tavoittaa kannattajiaan. Tässä ympäristössä mediajulkisuuteen luotetaan tehokkaimpana vaalityönä. Tämä seikka on lähes lopettanut jalkatyön ja tuonut ison rahan vaalityöhön.
SDP on aina halunnut, että se muistetaan puolueena, joka rakensi hyvinvointivaltio-Suomen. Puolue ei mielisurminkaan haluaisi tulla muistetuksi puolueena, joka sen purkamisen aloitti (Lipposen hallitus 1995-1999).
SDP:lle on tullut yllätyksenä, että poliittinen muisti ei olekaan tällä kohdalla lyhyt. Kun puolue nyt oppositiosta edelleen puolustaa hyvinvointivaltiota, äänestäjät eivät näytä uskovan sanoman vilpittömyyteen. Sosiaalidemokraattien on käytävä läpi tuo lähihistorian taakka. Se ei ole pikku juttu, ovathan niin tuloerot kuin sosiaaliset ja terveyserot kasvaneet uusliberalismin myötä kiihtyvällä vauhdilla. Me emme voi selittää kaikkea EU:lla tai muun maailman virtauksilla.
Uutta potkua tulevaisuuteen voidaan saada siitä, että hyvinvointivaltio määritellään uudelleen. Auttaa paljon, kun miettii ensin, mitä tarkoittaa ”voida hyvin”. Heikoimmista on pidettävä huolta, aina. Tämän on edelleen oltava SDP:n tavaramerkki paitsi puheissa, myös teoissa. Hyvinvointivaltio voisi hieman hellittää otettaan ”rönsyjensä” osalta. Samalla on syytä korostaa, ettei tämä saa tarkoittaa pohjoismaisen hyvinvointimallin ydinalueiden universaalin palvelu-ja sosiaaliturvaperiaatteen romuttamista eikä esimerkiksi eläkkeiden yksityistämistä.
Puolueen jäsenten on itse vaivauduttava uudistamaan puolue. Mediajulkisuudella ja pönttöpuheilla se ei yksin tapahdu.
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole ainoa vaihtoehto
Kiitän tri Kaj Lahtea siitä, että hän on julkisesti puuttunut ongelmaan ”klinikkavalmiit potilaat”. Keskussairaalan käytävillä makaa enenevä määrä vaasalaisia vanhuksia, joiden erikoissairaanhoidon tarve on päättynyt. Vaasa maksaa uskomattomat 560 €/hoitopäivä hoidosta, joka ei täytä jatkohoidon reseptiksi annettuja kriteerejä.
Tilanteen ratkaisemiseksi on tarjottu laitospaikkojen määrän lisäämistä, mikä on erikoinen ehdotus tilanteessa, jossa Vaasalla on vertailukaupunkeihin nähden huomattavasti enemmän laitospaikkoja terveyskeskuksessa. Tällainen ajattelutapa ei ole myöskään riittävän joustava sillä uusia laitospaikkoja joudutaan aina odottamaan. Meillä ei voi olla varaa siihen, että sama henkilö ”käyttää” pitkät ajat kahta yhteiskunnan ylläpitämää hoitopaikkaa, mihin tämä ajattelu on johtamassa. On myös täysin selvää, että mitä pitempään vanhus on laitoshoidossa, sitä korkeammaksi nousee kynnys kotiuttaa häntä enää koskaan.
Mitä nopeammin keskussairaala hoitaa potilaansa valmiiksi, sitä nopeammin täytyy tietenkin myös perustason vastata jatkohoidon järjestämisen tarpeisiin. Jokainen vanhus tulee keskussairaalahoitoon kotoaan, palvelutalosta tai toisesta hoitolaitoksesta. Pääsäännön tulisi olla, että vanhus kotiutetaan sinne, mistä on keskussairaalahoitoon tullut.
Ei voi olla hyväksyttävää, että kotiuttaminen estetään vetoamalla esim. henkilöstöpulaan palvelutalossa tai kotipalvelussa. Hoidon porrastaminen on tärkeä periaate, mutta ei sillä ole koskaan tarkoitettu, että unohdetaan jousto. Luonnollisinta olisi, että kotiutettavan vanhuksen tarvitsemat lisäpalvelut – kuten intensiivinen kotipalvelu ja kotisairaanhoito - hankitaan vanhuksen kotiin tai palvelutaloon vaikka ostopalveluin. Kuntouttavaa geriatrista erikoishoitoa varten, jota vanhus tarvitsee vuorokaudessa 1-2 tuntia, voidaan harkita uutta tiimiä, joka kiertää eri palvelutaloissa. Tarvittaessa vanhuksia voidaan kuljettaa esim. ryhmäkuntoutukseen myös terveyskeskukseen. Näitä ja muita tarvittavia järjestelyjä voidaan lähteä toteuttamaan heti.
Mitkään toimintatavan muutokset eivät toteudu itsestään, vaan ne on syytä suunnitella huolella ja yhdessä kaikkien osapuolien kanssa. Vaasan päättäjät eivät takuulla ole jarruttamassa järjestelyjä, joilla vanhuksille tarjotaan inhimillinen ja riittävä jatkohoito keskussairaalajakson jälkeen. Laitoshoidolle on kuitenkin kehitettävä nopeasti tehokkaita vaihtoehtoja. Rahasta tämä ei ole kiinni – onhan Vaasalla ollut varaa maksaa passivoivista käytäväpaikoista keskussairaalassa 560 euroa/hoitopäivä.
Tilanteen ratkaisemiseksi on tarjottu laitospaikkojen määrän lisäämistä, mikä on erikoinen ehdotus tilanteessa, jossa Vaasalla on vertailukaupunkeihin nähden huomattavasti enemmän laitospaikkoja terveyskeskuksessa. Tällainen ajattelutapa ei ole myöskään riittävän joustava sillä uusia laitospaikkoja joudutaan aina odottamaan. Meillä ei voi olla varaa siihen, että sama henkilö ”käyttää” pitkät ajat kahta yhteiskunnan ylläpitämää hoitopaikkaa, mihin tämä ajattelu on johtamassa. On myös täysin selvää, että mitä pitempään vanhus on laitoshoidossa, sitä korkeammaksi nousee kynnys kotiuttaa häntä enää koskaan.
Mitä nopeammin keskussairaala hoitaa potilaansa valmiiksi, sitä nopeammin täytyy tietenkin myös perustason vastata jatkohoidon järjestämisen tarpeisiin. Jokainen vanhus tulee keskussairaalahoitoon kotoaan, palvelutalosta tai toisesta hoitolaitoksesta. Pääsäännön tulisi olla, että vanhus kotiutetaan sinne, mistä on keskussairaalahoitoon tullut.
Ei voi olla hyväksyttävää, että kotiuttaminen estetään vetoamalla esim. henkilöstöpulaan palvelutalossa tai kotipalvelussa. Hoidon porrastaminen on tärkeä periaate, mutta ei sillä ole koskaan tarkoitettu, että unohdetaan jousto. Luonnollisinta olisi, että kotiutettavan vanhuksen tarvitsemat lisäpalvelut – kuten intensiivinen kotipalvelu ja kotisairaanhoito - hankitaan vanhuksen kotiin tai palvelutaloon vaikka ostopalveluin. Kuntouttavaa geriatrista erikoishoitoa varten, jota vanhus tarvitsee vuorokaudessa 1-2 tuntia, voidaan harkita uutta tiimiä, joka kiertää eri palvelutaloissa. Tarvittaessa vanhuksia voidaan kuljettaa esim. ryhmäkuntoutukseen myös terveyskeskukseen. Näitä ja muita tarvittavia järjestelyjä voidaan lähteä toteuttamaan heti.
Mitkään toimintatavan muutokset eivät toteudu itsestään, vaan ne on syytä suunnitella huolella ja yhdessä kaikkien osapuolien kanssa. Vaasan päättäjät eivät takuulla ole jarruttamassa järjestelyjä, joilla vanhuksille tarjotaan inhimillinen ja riittävä jatkohoito keskussairaalajakson jälkeen. Laitoshoidolle on kuitenkin kehitettävä nopeasti tehokkaita vaihtoehtoja. Rahasta tämä ei ole kiinni – onhan Vaasalla ollut varaa maksaa passivoivista käytäväpaikoista keskussairaalassa 560 euroa/hoitopäivä.
tiistai 26. toukokuuta 2009
Kaksikielisestä yliopistosta kasvot kaksikieliselle Suomelle
Kun Vaasan kaupunginhallitus päätti eilen kehittämisrahan käyttösuunnitelmasta vuodelle 2009, oli muun muassa kaupungin imagon ja brändin uudistaminen esillä. Päivän Pohjalainen (26.5) kertoo, että RKP:n Stefan Wallin ei halua Vaasaan kaksikielistä yliopistoa. Näin tuli esille heti yksi imagoon liittyvä kysymys.
Samalla palautui mieleeni keskusteluni opetusministeriön entisen kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kanssa, ehkä noin 15 vuoden takaa. Keskustelimme nimittäin samasta aiheesta kuin Wallin nyt. Nummisen spontaani mielipide oli, että Vaasalla ja Pohjanmaalla olisi loistava tulevaisuus jos kaksikielinen yliopisto olisi mahdollista saada aikaan. Ja miksi? Siksi, että Suomessa vain Vaasaan olisi mahdollista perustaa uskottavasti kaksikielinen yliopisto. Perustelu liittyy alueen poikkeavaan kielirakenteeseen.
Numminen kykeni yhdistämään valtakunnan ja alueen näkökulmat toisiinsa ja luomaan innostavan vision – vision, jota Vaasa ei ole kyennyt koskaan hyödyntämään. Valitettava tosiasia on ollut, että kaksikielisen yliopiston idea on hyssytelty näkymättömiin alueen omien poliitikkojen ja hallinnossa toimivien puolelta.
Seitsemän yliopisto-ja korkeakouluyksikön hämähäkin verkko ei voi olla pitemmän päälle tehokas eikä edes vetovoimainen. Suunnaton määrä inhimillistä energiaa sitoutuu yhteistyömuotojen kuviointiin ja keskinäiseen kilpailuunkin. Tämä tapahtuu aikana, jolloin korkeakoulut koko maassa joutuvat kamppailemaan vähenevän opiskelijamäärän mielenkiinnosta. Ulkoiset uhkatekijät ovat johtaneet joihinkin ”pelastautukoon ken voi” manöövereihin, jotka saattavat entisestään mutkistaa mahdollisuuksia kerätä yksiköitä saman hallinnollisen hatun alle – jos sellainen aika tulisi.
RKP:n puoluetoimisto on ollut aktiivinen myös kuntarakennekysymyksissä eikä ole ollut ainakaan toistaiseksi tukemassa kieliryhmiä yhdistäviä ratkaisuja. Näin tullaankin merkilliseen johtopäätökseen: RKP:n puoluetoimistolla näyttää olevan veto-oikeus sekä Vaasan sisäpolitiikan, että sen ulkopolitiikan. kannalta mitä tärkeimmissä kysymyksissä. Näinkö jatketaan maailman tappiin?
Samalla palautui mieleeni keskusteluni opetusministeriön entisen kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kanssa, ehkä noin 15 vuoden takaa. Keskustelimme nimittäin samasta aiheesta kuin Wallin nyt. Nummisen spontaani mielipide oli, että Vaasalla ja Pohjanmaalla olisi loistava tulevaisuus jos kaksikielinen yliopisto olisi mahdollista saada aikaan. Ja miksi? Siksi, että Suomessa vain Vaasaan olisi mahdollista perustaa uskottavasti kaksikielinen yliopisto. Perustelu liittyy alueen poikkeavaan kielirakenteeseen.
Numminen kykeni yhdistämään valtakunnan ja alueen näkökulmat toisiinsa ja luomaan innostavan vision – vision, jota Vaasa ei ole kyennyt koskaan hyödyntämään. Valitettava tosiasia on ollut, että kaksikielisen yliopiston idea on hyssytelty näkymättömiin alueen omien poliitikkojen ja hallinnossa toimivien puolelta.
Seitsemän yliopisto-ja korkeakouluyksikön hämähäkin verkko ei voi olla pitemmän päälle tehokas eikä edes vetovoimainen. Suunnaton määrä inhimillistä energiaa sitoutuu yhteistyömuotojen kuviointiin ja keskinäiseen kilpailuunkin. Tämä tapahtuu aikana, jolloin korkeakoulut koko maassa joutuvat kamppailemaan vähenevän opiskelijamäärän mielenkiinnosta. Ulkoiset uhkatekijät ovat johtaneet joihinkin ”pelastautukoon ken voi” manöövereihin, jotka saattavat entisestään mutkistaa mahdollisuuksia kerätä yksiköitä saman hallinnollisen hatun alle – jos sellainen aika tulisi.
RKP:n puoluetoimisto on ollut aktiivinen myös kuntarakennekysymyksissä eikä ole ollut ainakaan toistaiseksi tukemassa kieliryhmiä yhdistäviä ratkaisuja. Näin tullaankin merkilliseen johtopäätökseen: RKP:n puoluetoimistolla näyttää olevan veto-oikeus sekä Vaasan sisäpolitiikan, että sen ulkopolitiikan. kannalta mitä tärkeimmissä kysymyksissä. Näinkö jatketaan maailman tappiin?
De är rekommendationer – inte visioner
Det, att jag tog fast vid Thomas Öhmans åsikt om ”fler platser inom åldringsvården” fick Öhman att använda 20 spaltcentimeter.för att attackera t.o.m mot nationella åtgärder inom åldringsvården. En av kärnfrågorna tycks vara hur stor andel av åldringarna skall långtidsbo i en anstalt eller en enhet där man ger intensiv service (0,7 vårdare/vårdtagare). Social-och hälsovårdsnämnden vill med Öhmans ledning producera platser i nämnda kategorier till 14,6 % av åldringar (via stadens budget) när nationella rekommendationer förutsätter 9 %. Överdimensioneringen är alltså 62 %. I dessa siffror är inte med de enheter, som fungerar utan stadens stöd.
Social-och hälsovårdsministeriet och Kommunförbundet har kommit överens om äldrepolitiska rekommendationer för hela landet. Rekommendationerna baserar sig på upprepade utredningar och forskning. En viktig dimension med rekommendationerna är att garantera statens och kommunernas finansiering för god och tillräcklig service för de äldre på lång sikt. Dessa rekommendationer är allra starkaste stryningsmedlet, som staten eller Kommunförbundet kan använda inom åldringsvården.
Kära Thomas Öhman. Hänvisade rekommendationer är inte visioner, de är rekommendationer. De är heller inte vilka som helst rekommendationer. Om Öhman tycker sig ha mera rätt än hela expertkompaniet i ministeriet och Kommunförbundet, det minsta är, att han motiverar sina åsikter. Det räcker inte att plocka fram några allmänna fraser, utan man måste visa, på vilket sätt situationen i Vasa avviker från det genomsnittliga i landet och varför . Mig förvånar, om Öhman bagatelliserar andras sakkunskap på det sättet han gjorde i sitt inlägg. Gör han samma på sitt eget expertområde – skolan? Det tror jag inte.
Det är visserligen ett problem, att Öhman själv inte sitter i stadsstyrelsen eller stadsfullmäktige. Det betyder ju, att han aldrig behöver ge sig till politiska debatter med dem, som slutligen fattar beslutet i stan. Därför skulle man tro, att han välkomnar och stöder alla försök för öppen diskussion. Det skulle vara 2000-talets melodi. Jag föreslår, att Öhman arrangerar snabbt ett seminarium om det äldrepolitiska programmet dit han kallar föreläsare, som är experter inom äldreomsorgen på riksnivån. Det är ytterst viktigt att Öhman ”öppnar” sina idéer om åldringsvården till allmänheten, sakkunniga och oss beslutsfattare. Den servicestruktur han erbjuder till oss beslutsfattare behöver motiveras bättre än är gjort i skissen till det nya åldringspolitiska programmet.
Till sist. Öhman skriver, att jag inte skulle varit ”hittills en tillskyndare av stöd till privata föreningar, som driver serviceboende”. Jag har lett nästan 20 år Vasanejdens socialpsykiatriska förening, som från första början har haft ett rehabiliteringshem för dem, som är mentalt handikappade. Jansson-hemmet en vår andra enhet på det området. Föreningen är helt beroende av stadens stöd. Jag har även lett 10 år fullmäktige för Centralförbundet för Mental Hälsa och suttit med i styrelsen för Centralbörbundet för de gamlas väl osv. Således jag känner mig vara en stark försvarare av den tredje sektorn.
Social-och hälsovårdsministeriet och Kommunförbundet har kommit överens om äldrepolitiska rekommendationer för hela landet. Rekommendationerna baserar sig på upprepade utredningar och forskning. En viktig dimension med rekommendationerna är att garantera statens och kommunernas finansiering för god och tillräcklig service för de äldre på lång sikt. Dessa rekommendationer är allra starkaste stryningsmedlet, som staten eller Kommunförbundet kan använda inom åldringsvården.
Kära Thomas Öhman. Hänvisade rekommendationer är inte visioner, de är rekommendationer. De är heller inte vilka som helst rekommendationer. Om Öhman tycker sig ha mera rätt än hela expertkompaniet i ministeriet och Kommunförbundet, det minsta är, att han motiverar sina åsikter. Det räcker inte att plocka fram några allmänna fraser, utan man måste visa, på vilket sätt situationen i Vasa avviker från det genomsnittliga i landet och varför . Mig förvånar, om Öhman bagatelliserar andras sakkunskap på det sättet han gjorde i sitt inlägg. Gör han samma på sitt eget expertområde – skolan? Det tror jag inte.
Det är visserligen ett problem, att Öhman själv inte sitter i stadsstyrelsen eller stadsfullmäktige. Det betyder ju, att han aldrig behöver ge sig till politiska debatter med dem, som slutligen fattar beslutet i stan. Därför skulle man tro, att han välkomnar och stöder alla försök för öppen diskussion. Det skulle vara 2000-talets melodi. Jag föreslår, att Öhman arrangerar snabbt ett seminarium om det äldrepolitiska programmet dit han kallar föreläsare, som är experter inom äldreomsorgen på riksnivån. Det är ytterst viktigt att Öhman ”öppnar” sina idéer om åldringsvården till allmänheten, sakkunniga och oss beslutsfattare. Den servicestruktur han erbjuder till oss beslutsfattare behöver motiveras bättre än är gjort i skissen till det nya åldringspolitiska programmet.
Till sist. Öhman skriver, att jag inte skulle varit ”hittills en tillskyndare av stöd till privata föreningar, som driver serviceboende”. Jag har lett nästan 20 år Vasanejdens socialpsykiatriska förening, som från första början har haft ett rehabiliteringshem för dem, som är mentalt handikappade. Jansson-hemmet en vår andra enhet på det området. Föreningen är helt beroende av stadens stöd. Jag har även lett 10 år fullmäktige för Centralförbundet för Mental Hälsa och suttit med i styrelsen för Centralbörbundet för de gamlas väl osv. Således jag känner mig vara en stark försvarare av den tredje sektorn.
torstai 14. toukokuuta 2009
Viktig diskussion om Fylgia och åldringsvården
Dagens VBL (14.5) var inne på en viktig diskussion med exemplet Fylgia. Det är klart, att förändringar sker i samhället och såtillvida också inom äldreomsorgen. Jag var mycket ledsen, att tävlingen om demensvården genomfördes utan att på förhand ha noggrannt funderat på konsekvenserna, om inte de gamla enheterna vinner tävlingen.
Ett faktum är nu, att Vasa stad vill flytta demensvården från nuvarande enheter till nya enheter, som vann i tävlingen ifjol. Logiskt betyder detta, att Fylgia och andra som förlorade tävlingen, måste hitta nya lösningar för framtiden, åtminstone på sikt. Samtidigt borde man respektera deras vilja, som just nu bor i de ”gamla” enheterna. Detta går inte alltid ihop på bästa sättet. Därför måste man vara beredd att satsa inför ändringen extra mycket för personlig information och behövliga stödåtgärder.
Social-och hälsovårdnämndens ordförande Thomas Öhman har enligt VBL (14.5) sagt, att ”Vasa behöver fler platser inom äldrevården”. Jag kan tyvärr inte dela hans åsikt. Jo, det är vanligt, att läkare och anhöriga vill ha mera anstaltsplatser. Man säljer lätt anstaltvården till de gamla för att den öppna vården inte fungerar tillräckligt bra. Det är klart, att varje ny bädd får sin liggare. Kommer man inte ut från detta tankesätt, kommer man aldrig att satsa fördomsfritt till öppna vården och speciellt till förebyggande åtgärder. Det värsta är dock om man inte litar på öppna vårdens möjligheter. Det finns otroligt mycket potential att göra annorlunda inom öppna vården.
Åldringar i Vasa bor redan nu mycket oftare i anstalter än annanstans. Här spelar historian stor roll eftersom vi haft privata åldringshem. Stadens framtida planer för äldrevården kommer att leda till det, att ännu mindre del av åldringar skulle bo hemma. Det måste finnas en acceptabel orsak varför Vasa med stadens skattemedel skulle finansiera en starkt avvikande servicestruktur jämfört med den generella trenden och nationella rekommendationer. Tillsvidare har åtminstone jag inte hört nånting om speciella orsaker.
Det som vi behöver, är en offentlig och saklig diskussion om åldringsvårdens framtid i Vasa. Det räcker inte, att diskussioner väcks enbart då enskilda beslut skall fattas. Äldrevården får inte vara brandkårfunktion. Det är helt möjligt att planera äldrevården på lång sikt. Då vi talar t.ex. om förebyggande åtgärder inom åldringsvården, vi måste ha syn på Vasa som ett geografiskt område, vi måste också se på omgivningen utanför social-och hälsovården och utanför den offentliga sektorn.
Ett faktum är nu, att Vasa stad vill flytta demensvården från nuvarande enheter till nya enheter, som vann i tävlingen ifjol. Logiskt betyder detta, att Fylgia och andra som förlorade tävlingen, måste hitta nya lösningar för framtiden, åtminstone på sikt. Samtidigt borde man respektera deras vilja, som just nu bor i de ”gamla” enheterna. Detta går inte alltid ihop på bästa sättet. Därför måste man vara beredd att satsa inför ändringen extra mycket för personlig information och behövliga stödåtgärder.
Social-och hälsovårdnämndens ordförande Thomas Öhman har enligt VBL (14.5) sagt, att ”Vasa behöver fler platser inom äldrevården”. Jag kan tyvärr inte dela hans åsikt. Jo, det är vanligt, att läkare och anhöriga vill ha mera anstaltsplatser. Man säljer lätt anstaltvården till de gamla för att den öppna vården inte fungerar tillräckligt bra. Det är klart, att varje ny bädd får sin liggare. Kommer man inte ut från detta tankesätt, kommer man aldrig att satsa fördomsfritt till öppna vården och speciellt till förebyggande åtgärder. Det värsta är dock om man inte litar på öppna vårdens möjligheter. Det finns otroligt mycket potential att göra annorlunda inom öppna vården.
Åldringar i Vasa bor redan nu mycket oftare i anstalter än annanstans. Här spelar historian stor roll eftersom vi haft privata åldringshem. Stadens framtida planer för äldrevården kommer att leda till det, att ännu mindre del av åldringar skulle bo hemma. Det måste finnas en acceptabel orsak varför Vasa med stadens skattemedel skulle finansiera en starkt avvikande servicestruktur jämfört med den generella trenden och nationella rekommendationer. Tillsvidare har åtminstone jag inte hört nånting om speciella orsaker.
Det som vi behöver, är en offentlig och saklig diskussion om åldringsvårdens framtid i Vasa. Det räcker inte, att diskussioner väcks enbart då enskilda beslut skall fattas. Äldrevården får inte vara brandkårfunktion. Det är helt möjligt att planera äldrevården på lång sikt. Då vi talar t.ex. om förebyggande åtgärder inom åldringsvården, vi måste ha syn på Vasa som ett geografiskt område, vi måste också se på omgivningen utanför social-och hälsovården och utanför den offentliga sektorn.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Julkisen keskustelun mahdottomuus
Olen viime aikoina kahdesti yrittänyt käynnistää vakavaa keskustelua vanhustenhuollon palvelurakenteen ongelmista alueemme päivälehdessä. Kummallakin kerralla anonyymille tekstipalstalle on ilmestynyt perustelematon ja vähättelevä mielipide, ei muuta.
Olen miettinyt kovasti, miksi oikeaa debattia ei saada aikaan. Juttuni ovat olleet takuulla ”riittävän” provosoivia. Miksi lehti antaa tilaa anonyymeille mielipiteille, mutta ei kiinnostu tekemään aiheesta haastatteluja? Pinnan alla kuohuu kovasti, mitä osoittaa saamani runsas sähköposti. Hommat eivät ole hallinnassa, mutta kukaan systeemin sisältä ei uskalla ilmaista tätä julkisuudessa ääneen.
Hyvä kysymys on, että miksi julkisissa viroissa olevat henkilöt eivät katso aiheelliseksi osallistua keskusteluun julkisuudessa. Ketä/mitä pelätään? Onko kysymys tavallisesta herranpelosta vai omaa uraa uhkaavasta esteestä?
Avoin demokratia on pelkkä haave jos mykkäkoulu jatkuu. On kestämätön ajatus, että virkamies ”puhuu” vain antaessaan esityksen päätöksentekoa varten. Tämän päivän hyvä virkamies käynnistää keskusteluja julkisuudessa.
Julkisessa virassa olevan (etenkin johtavassa asemassa olevan) nahkan täytyy olla paksu – ihan niin kuin poliitikonkin. Kun esittää mielipiteitä, niin totta kai myös arvostellaan. Sen sijaan, että pahoittaisi mielensä, olisi hyvä kerätä entistäkin paremmat perustelut mielipiteittensä tueksi.
Yhteiskunnan etu olisi, että itseriittoisuus vaihtuisi vuoropuheluksi, jossa kaikki osapuolet puhdistaisivat korvansa vahasta ja keskittyisivät kuulemaan, mitä muilla on sanottavaa. Ja tekemään siitä johtopäätöksensä.
Olen miettinyt kovasti, miksi oikeaa debattia ei saada aikaan. Juttuni ovat olleet takuulla ”riittävän” provosoivia. Miksi lehti antaa tilaa anonyymeille mielipiteille, mutta ei kiinnostu tekemään aiheesta haastatteluja? Pinnan alla kuohuu kovasti, mitä osoittaa saamani runsas sähköposti. Hommat eivät ole hallinnassa, mutta kukaan systeemin sisältä ei uskalla ilmaista tätä julkisuudessa ääneen.
Hyvä kysymys on, että miksi julkisissa viroissa olevat henkilöt eivät katso aiheelliseksi osallistua keskusteluun julkisuudessa. Ketä/mitä pelätään? Onko kysymys tavallisesta herranpelosta vai omaa uraa uhkaavasta esteestä?
Avoin demokratia on pelkkä haave jos mykkäkoulu jatkuu. On kestämätön ajatus, että virkamies ”puhuu” vain antaessaan esityksen päätöksentekoa varten. Tämän päivän hyvä virkamies käynnistää keskusteluja julkisuudessa.
Julkisessa virassa olevan (etenkin johtavassa asemassa olevan) nahkan täytyy olla paksu – ihan niin kuin poliitikonkin. Kun esittää mielipiteitä, niin totta kai myös arvostellaan. Sen sijaan, että pahoittaisi mielensä, olisi hyvä kerätä entistäkin paremmat perustelut mielipiteittensä tueksi.
Yhteiskunnan etu olisi, että itseriittoisuus vaihtuisi vuoropuheluksi, jossa kaikki osapuolet puhdistaisivat korvansa vahasta ja keskittyisivät kuulemaan, mitä muilla on sanottavaa. Ja tekemään siitä johtopäätöksensä.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Painopiste rohkeasti vanhusten avohoitoon
Vuosikaudet Vaasan vanhushuollon pääteema näyttää olleen keskussairaalan ns. klinikkavalmiit potilaat eli ne henkilöt, jotka keskussairaala on hoitanut valmiiksi, mutta jotka eivät pääse sujuvasti jatkohoitoon. Asian hoitamiseksi on käytännössä puhuttu vain kaupunginsairaalan paikkaluvusta ja sairaalan hoitajien riittämättömästä määrästä.
Valtakunnallisen suosituksen mukaan 91-92 % vanhuksista (75-vuotta täyttäneistä) tulisi asua kotonaan. Vaasassa tämä luku on 86,5, joten meillä on jo nyt pitkäaikaishoidon paikkoja laitoksissa tai niihin verrattavissa tehostetun palveluasumisen yksiköissä 250 enemmän kuin mikä suositusten mukaan riittäisi. Näköpiirissä on, että kotona asuu yhä harvempi vanhus jos vanhushuoltoa kehitetään Ikäohjelman mukaan. Puhutaan niin suurista luvuista, että vaasalaisen palvelurakenteen ero suositukseen nähden on kyllä perusteltava hyvin. Tämä on sekä rahoitus- että palvelurakennekysymys. Henkilöstön saannin vaikeutuessa palvelurakennetta on kyettävä muuttamaan sisäisin järjestelyin.
Riittämätön avohoito lisää ennenaikaista laitoshoidon kysyntää. Vaasa tarjoaa avohoidon palveluja vähemmän kuin valtakunnalliset suositukset ehdottavat. On tärkeää, että kotona pärjäämistä tuetaan tehokkaasti tukipalveluilla, omaishoidontuella, kotipalveluilla, kotisairaanhoidolla, intervallijaksoin ja päivätoiminnan keinoin. Terveyskeskuksella on jo erilaisia ryhmiä pitkäaikaissairaille, mutta ”Tohtori Kiminkisen meininkiin” on vielä matkaa. Kun kotipalveluista on riisuttu monet auttamistehtävät pois, olisi tämä aukko nyt kiireesti täytettävä muilla keinoin.
Ikäihmisten hyvinvointikysymykset on otettava muutoinkin yhä laajemmin huomioon, että intensiivisen hoitotarpeen aikaa voidaan lykätä eteenpäin. Pitkälle jo päästään, kun tuetaan vanhusten omatoimisuutta heidän omimmilla harrastealoillaan. Tällä alueella toimemme ovat vielä näpertelyä verrattuna siihen, mitä ne voisivat olla. Esimerkiksi käy uimahallin lippukeskustelu ja keskustelu Vuorikodin ympärillä. Käykää nyt muutkin katsomassa, miten pienistä harrastetiloista Vuorikodissa puhutaan. Ei niistä tiloista ole paljon jakoa kaikkien vaasalaisvanhusten tarpeisiin.
Vuorikoti on tärkeä toimipiste keskustan vanhuksille, mutta asuinalueille tarvitaan muitakin päivätoiminnan keskuksia. Soisi, että tässä yhteydessä ymmärretään se, että vanhuksille ei lähdettäisi perustamaan omaa päivätoiminnan verkkoa vaan otettaisiin oppia esim. Oulusta, jossa on olemassa kumppanuusperiaatteella asukastupaverkosto kaiken ikäisille ihmisille. Asukastupa olisi alueen olohuone, jossa voi osallistua kursseille (esim. ATK) ja tiedotustilaisuuksiin, tavata tuttuja, nauttia pullakahvit ja lukaista päivän lehdet. Sieltä voisi tilata edullisesti myös kotipalvelua (ylläpito-ja perussiivousta, pyykinpesua, silitystä, lastenhoitoa, kotimiehenä oloa, asiointiapua, lukemista, seurustelua). Ikäihmisille ja liikuntarajoitteisille voidaan tarjota viikoittainen markettipäivä. Saatavilla voi olla myös remonttireiskan palvelut.
Mistä rahat asukastupiin? Luopumalla saat, pätee tässäkin. Meidän on uskallettava luottaa avohoidon moninaisiin mahdollisuuksiin ja muutettava palvelurakennettamme rohkeasti ja mahdollisimman nopeasti.
Valtakunnallisen suosituksen mukaan 91-92 % vanhuksista (75-vuotta täyttäneistä) tulisi asua kotonaan. Vaasassa tämä luku on 86,5, joten meillä on jo nyt pitkäaikaishoidon paikkoja laitoksissa tai niihin verrattavissa tehostetun palveluasumisen yksiköissä 250 enemmän kuin mikä suositusten mukaan riittäisi. Näköpiirissä on, että kotona asuu yhä harvempi vanhus jos vanhushuoltoa kehitetään Ikäohjelman mukaan. Puhutaan niin suurista luvuista, että vaasalaisen palvelurakenteen ero suositukseen nähden on kyllä perusteltava hyvin. Tämä on sekä rahoitus- että palvelurakennekysymys. Henkilöstön saannin vaikeutuessa palvelurakennetta on kyettävä muuttamaan sisäisin järjestelyin.
Riittämätön avohoito lisää ennenaikaista laitoshoidon kysyntää. Vaasa tarjoaa avohoidon palveluja vähemmän kuin valtakunnalliset suositukset ehdottavat. On tärkeää, että kotona pärjäämistä tuetaan tehokkaasti tukipalveluilla, omaishoidontuella, kotipalveluilla, kotisairaanhoidolla, intervallijaksoin ja päivätoiminnan keinoin. Terveyskeskuksella on jo erilaisia ryhmiä pitkäaikaissairaille, mutta ”Tohtori Kiminkisen meininkiin” on vielä matkaa. Kun kotipalveluista on riisuttu monet auttamistehtävät pois, olisi tämä aukko nyt kiireesti täytettävä muilla keinoin.
Ikäihmisten hyvinvointikysymykset on otettava muutoinkin yhä laajemmin huomioon, että intensiivisen hoitotarpeen aikaa voidaan lykätä eteenpäin. Pitkälle jo päästään, kun tuetaan vanhusten omatoimisuutta heidän omimmilla harrastealoillaan. Tällä alueella toimemme ovat vielä näpertelyä verrattuna siihen, mitä ne voisivat olla. Esimerkiksi käy uimahallin lippukeskustelu ja keskustelu Vuorikodin ympärillä. Käykää nyt muutkin katsomassa, miten pienistä harrastetiloista Vuorikodissa puhutaan. Ei niistä tiloista ole paljon jakoa kaikkien vaasalaisvanhusten tarpeisiin.
Vuorikoti on tärkeä toimipiste keskustan vanhuksille, mutta asuinalueille tarvitaan muitakin päivätoiminnan keskuksia. Soisi, että tässä yhteydessä ymmärretään se, että vanhuksille ei lähdettäisi perustamaan omaa päivätoiminnan verkkoa vaan otettaisiin oppia esim. Oulusta, jossa on olemassa kumppanuusperiaatteella asukastupaverkosto kaiken ikäisille ihmisille. Asukastupa olisi alueen olohuone, jossa voi osallistua kursseille (esim. ATK) ja tiedotustilaisuuksiin, tavata tuttuja, nauttia pullakahvit ja lukaista päivän lehdet. Sieltä voisi tilata edullisesti myös kotipalvelua (ylläpito-ja perussiivousta, pyykinpesua, silitystä, lastenhoitoa, kotimiehenä oloa, asiointiapua, lukemista, seurustelua). Ikäihmisille ja liikuntarajoitteisille voidaan tarjota viikoittainen markettipäivä. Saatavilla voi olla myös remonttireiskan palvelut.
Mistä rahat asukastupiin? Luopumalla saat, pätee tässäkin. Meidän on uskallettava luottaa avohoidon moninaisiin mahdollisuuksiin ja muutettava palvelurakennettamme rohkeasti ja mahdollisimman nopeasti.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Tvåspråkiga barn och familjer – en belastning för kommunal service?
Vi har fått läsa (VBL 1.4.2009), hur svårt det är i dagis-vården att bemöta ett barn som är tvåspråkigt. Detta beror naturligtvis på det, att vi inte vill erbjuda tvåspråkig dagis-service. Rötterna till det, att människor måste alltid välja mellan två språk, finska ELLER svenska, är i befolkningsregistreringslagen.
Man kan inte registrera sig som tvåspråkig i Finland, vilket är bekymmersamt eftersom vi har hela tiden mer människor som lever hemma en tvåspråkig vardag. Man byter smidigt språket hemma – varför kan man inte göra det i dagisen eller även i skolan? Att man istället FÖRBJUDER att använda det andra modersmålet, ger från tjänstemannasidan en negativ stigma på det språket. Det finns stora brister även i attityder, om några föräldrar på ett tvåspråkigt område tycker, att även ”att behöva höra det andra språket (finska)” är fel i en svensk dagis. Vi känner speciellt här i Vasanejden en mängd människor, som egentligen inte kan säga entydigt, om deras modersmål är finska eller svenska.
Vi kommer till språkfrågans kärnfrågor just med vardagliga exempel. Vi kan inte samtidigt berömma tvåspråkighetens nyttor och kritisera eller även förbjuda ett smidigt användande av båda språken i vardagen.
Då språklagen var framme i riksdagen gjorde jag ett förändringsförslag, att också registreringen som tvåspråkig skulle blivit möjligt. Det är dags att plocka den här frågan fram på nytt.
Man kan inte registrera sig som tvåspråkig i Finland, vilket är bekymmersamt eftersom vi har hela tiden mer människor som lever hemma en tvåspråkig vardag. Man byter smidigt språket hemma – varför kan man inte göra det i dagisen eller även i skolan? Att man istället FÖRBJUDER att använda det andra modersmålet, ger från tjänstemannasidan en negativ stigma på det språket. Det finns stora brister även i attityder, om några föräldrar på ett tvåspråkigt område tycker, att även ”att behöva höra det andra språket (finska)” är fel i en svensk dagis. Vi känner speciellt här i Vasanejden en mängd människor, som egentligen inte kan säga entydigt, om deras modersmål är finska eller svenska.
Vi kommer till språkfrågans kärnfrågor just med vardagliga exempel. Vi kan inte samtidigt berömma tvåspråkighetens nyttor och kritisera eller även förbjuda ett smidigt användande av båda språken i vardagen.
Då språklagen var framme i riksdagen gjorde jag ett förändringsförslag, att också registreringen som tvåspråkig skulle blivit möjligt. Det är dags att plocka den här frågan fram på nytt.
maanantai 30. maaliskuuta 2009
Onko ankkalammikossa omat säännöt?
Surullinen tarina 20 vuotta jatkuneesta kavalluksesta Vaasan Keskussairaalassa on totta. Kavalluksen suuruusluokka ei ole vielä kokonaan tiedossa. Tähän mennessä on löydetty 2,4 m€ ja etsintä jatkuu.
Lehdistössä on jo kerrottu, että kavaltaja on mukava mies. Perhe on lienee RKP-läistä perusjengiä. Vaasan sairaanhoitopiiri on tunnetusti RKP-läisten ikioma ankkalammikko. Mukavalle kavaltajamiehelle oli lehtitietojen mukaan järjestelty poikkeukselliset oltavat. Hän sai yksin sekä tilata tavarat että tarkastaa ne vastaanotetuksi ja päälle päätteeksi maksaa laskut!! Perusteluksi oli riittänyt nämä vuosikymmenet, että häneen voi luottaa…. Näin siis hoidetaan yhteisiä varoja RKP-johtoisessa sairaanhoitopiirissä, jonne Vaasan budjetista uppoaa noin 60 m€.
On päivän selvää, etteivät kavaltajan esimiehet voi päästä vastuustaan kuin koira veräjästä. Eivät luottamushenkilötkään, jos ovat tienneet erityisjärjestelyistä. On peruskurssiin verrattava asia, että kukaan ei istu yksin rahakirstun päällä. Ilman erittäin hyviä selvityksiä pälkähästä ei voi päästää sisäisiä ja ulkoisia tilintarkastajiakaan. Hallinto on ollut kerrassaan retuperällä … siitä huolimatta, että talo pokkasi jonkin tämän alan palkinnon äskettäin.
Seuraava kysymys on, kuinka monta muuta ”mukavaa” mies-tai naispomoa sairaanhoitopiirin ankkalammikossa on, jotka saavat käyttää yhteisiä varoja vain omalla nimikirjoituksellaan?
Se hyvä puoli kavalluksen esiin tulossa on, että villin lännen säännöt saadaan vihdoin peratuksi keskussairaalan ankkalammikosta. Vai saadaanko? Äsken tuli tieto, että RKP vaihtoi heppaa Vaasan sairaanhoitopiirin hallituksen puheenjohtajan valinnassa. Pitääkö tämä tulkita niin, että reippaan selvittäjän sijasta RKP valitsi pehmeän linjan peittelijän?
Lehdistössä on jo kerrottu, että kavaltaja on mukava mies. Perhe on lienee RKP-läistä perusjengiä. Vaasan sairaanhoitopiiri on tunnetusti RKP-läisten ikioma ankkalammikko. Mukavalle kavaltajamiehelle oli lehtitietojen mukaan järjestelty poikkeukselliset oltavat. Hän sai yksin sekä tilata tavarat että tarkastaa ne vastaanotetuksi ja päälle päätteeksi maksaa laskut!! Perusteluksi oli riittänyt nämä vuosikymmenet, että häneen voi luottaa…. Näin siis hoidetaan yhteisiä varoja RKP-johtoisessa sairaanhoitopiirissä, jonne Vaasan budjetista uppoaa noin 60 m€.
On päivän selvää, etteivät kavaltajan esimiehet voi päästä vastuustaan kuin koira veräjästä. Eivät luottamushenkilötkään, jos ovat tienneet erityisjärjestelyistä. On peruskurssiin verrattava asia, että kukaan ei istu yksin rahakirstun päällä. Ilman erittäin hyviä selvityksiä pälkähästä ei voi päästää sisäisiä ja ulkoisia tilintarkastajiakaan. Hallinto on ollut kerrassaan retuperällä … siitä huolimatta, että talo pokkasi jonkin tämän alan palkinnon äskettäin.
Seuraava kysymys on, kuinka monta muuta ”mukavaa” mies-tai naispomoa sairaanhoitopiirin ankkalammikossa on, jotka saavat käyttää yhteisiä varoja vain omalla nimikirjoituksellaan?
Se hyvä puoli kavalluksen esiin tulossa on, että villin lännen säännöt saadaan vihdoin peratuksi keskussairaalan ankkalammikosta. Vai saadaanko? Äsken tuli tieto, että RKP vaihtoi heppaa Vaasan sairaanhoitopiirin hallituksen puheenjohtajan valinnassa. Pitääkö tämä tulkita niin, että reippaan selvittäjän sijasta RKP valitsi pehmeän linjan peittelijän?
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Lume demokratia
Sain juuri hotkittua paljon julkisuudessa puhuttaneen ”Lume-demokratia” (kirjoittajat: Katja Boxberg ja Taneli Heikka). Kirja on tyyliltään perinteinen pamfletti. Ajatukset ja mielipiteet on päästetty valloilleen ja vauhti on nopea. Kiireestä kielii, että tekstissä esiintyy siellä täällä tarpeettomia toistoja.
Pamfletti on yllä mainituista reunahuomautuksista huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Aiheita on useita: menneisyyden hallinta, konsensus, demokratia, media, moraali, talouspolitiikka, alue-ja yritystuet. Pamfletti puhuu asioista ja henkilöistä oikeilla nimillä ja pahiksiksi poimitaan monet, vielä nykyisinkin politiikassa tai yhteiskunnan kärkipaikoilla vaikuttavat henkilöt. Heitä on vasemmalla, keskustassa ja oikealla. Pamfletti pyrkii osoittamaan, että Suomi ei ole länsimaa, vaikka toisin väitetään. Tukea tälle väitteelle haetaan runsaista faktoista.
Toisilleen uskollinen pieni klikki olisi järjestellyt maan asioita kansalaisten edun vastaiseen suuntaan ja aiheuttanut veronmaksajien kannalta miljardien tuhlaukset. Tuloksena on pahoinvointi-Suomi, joka jää muista EU-maista jälkeen ruuan ja asuntojen hinnoissa, palkkatasossa, palvelujen hinnassa ja tasossa, työllisyydessä, jne. Sama klikki on nostanut toisiaan yhä korkeampiin vakansseihin mm. sananvapauden kiivaita vastustajia.
Pamfletissa vastustetaan avoimesti konsensusta koska sen keskeisin idea on jatkaa sulle-mulle-politiikkaa vallan kolmiossa (punaleiri, aluetukileiri, pääomaleiri) ja hidastaa välttämättömiä muutoksia. Tämä kolmio on luonut säännöt, joiden johdosta työllistäminen on tehty pienyrittäjille monimutkaiseksi ja kalliiksi. Mediaa kritisoidaan vallanpitäjien hännystelystä.
Rahan tuhlaamista alue-ja maatalouspolitiikan kohteisiin sekä metsäteollisuuden avokätistä tukemista verovaroin pidetään lähinnä hölmöläisten hommana, koska kysymys on tekohengityksestä. Juna meni jo. On mahdoton yhtälö kuvitella, että hyvää palvelutasoa voidaan pitää yllä harvaan asutuilla alueilla. Kaikille on selvää, että ravintoloitsija ei voi pitää auki putiikkiaan sunnuntaina jos ei ole asiakkaita.
Tukitoimenpiteiden painopisteen tulisi kirjoittajien mielestä olla kaupunkipolitiikassa ja kaupunkien läheisyydessä sijaitsevan taloudellisen toimeliaisuuden vauhdittamisessa, ja tietysti tutkimus-ja kehittämistyössä.
Tabun ilmapiiristä johtuen julkinen keskustelu on – jos avoimesta demokratiasta halutaan puhua - hämmästyttävän vähäistä. Ulkomaiset tutkijat ja journalistit ovat tästä moneen kertaan huomauttaneet.
Pamfletin vakavin syytös koskee presidentinvaalien poikkeuslakia 1973 ja sitä, etteivät poikkeuslain kannattajat ole koskaan pyytäneet anteeksi demokratian pahinta loukkausta – vaaleista luopumista. Pamfletissa lainataan eduskuntakeskustelua noilta päiviltä. Poikkeuslain vastustajia haukuttiin törkein sanoin, jopa FASISTEIKSI ! Tällaisia puheenvuoroja tuli myös demarileiristä. Muistan tuon ajan henkisen ilmapiirin oikein hyvin; se oli tukahduttava. Kuuluin niihin harvoihin demareihin, joka allekirjoitti poikkeuslakia vastustavan kansalaisadressin. Allekirjoitustani oli edeltänyt perinpohjaiset ja toistuvat keskustelut historioitsijoiden ja perustuslakiasiantuntijoiden kanssa. Näihin olin tutustunut jo lapsuuskodissani.
Politiikassa mukana olleena ja olevana nuoremmat ovat usein kysyneet minulta mielipidettä siitä, miten tuohon tai tähän asiaan pitäisi suhtautua. Ainoa neuvoni on ja pysyy: toimi niin, että tulet itse toimeen tekemäsi päätöksen kanssa.
Pamfletti on yllä mainituista reunahuomautuksista huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Aiheita on useita: menneisyyden hallinta, konsensus, demokratia, media, moraali, talouspolitiikka, alue-ja yritystuet. Pamfletti puhuu asioista ja henkilöistä oikeilla nimillä ja pahiksiksi poimitaan monet, vielä nykyisinkin politiikassa tai yhteiskunnan kärkipaikoilla vaikuttavat henkilöt. Heitä on vasemmalla, keskustassa ja oikealla. Pamfletti pyrkii osoittamaan, että Suomi ei ole länsimaa, vaikka toisin väitetään. Tukea tälle väitteelle haetaan runsaista faktoista.
Toisilleen uskollinen pieni klikki olisi järjestellyt maan asioita kansalaisten edun vastaiseen suuntaan ja aiheuttanut veronmaksajien kannalta miljardien tuhlaukset. Tuloksena on pahoinvointi-Suomi, joka jää muista EU-maista jälkeen ruuan ja asuntojen hinnoissa, palkkatasossa, palvelujen hinnassa ja tasossa, työllisyydessä, jne. Sama klikki on nostanut toisiaan yhä korkeampiin vakansseihin mm. sananvapauden kiivaita vastustajia.
Pamfletissa vastustetaan avoimesti konsensusta koska sen keskeisin idea on jatkaa sulle-mulle-politiikkaa vallan kolmiossa (punaleiri, aluetukileiri, pääomaleiri) ja hidastaa välttämättömiä muutoksia. Tämä kolmio on luonut säännöt, joiden johdosta työllistäminen on tehty pienyrittäjille monimutkaiseksi ja kalliiksi. Mediaa kritisoidaan vallanpitäjien hännystelystä.
Rahan tuhlaamista alue-ja maatalouspolitiikan kohteisiin sekä metsäteollisuuden avokätistä tukemista verovaroin pidetään lähinnä hölmöläisten hommana, koska kysymys on tekohengityksestä. Juna meni jo. On mahdoton yhtälö kuvitella, että hyvää palvelutasoa voidaan pitää yllä harvaan asutuilla alueilla. Kaikille on selvää, että ravintoloitsija ei voi pitää auki putiikkiaan sunnuntaina jos ei ole asiakkaita.
Tukitoimenpiteiden painopisteen tulisi kirjoittajien mielestä olla kaupunkipolitiikassa ja kaupunkien läheisyydessä sijaitsevan taloudellisen toimeliaisuuden vauhdittamisessa, ja tietysti tutkimus-ja kehittämistyössä.
Tabun ilmapiiristä johtuen julkinen keskustelu on – jos avoimesta demokratiasta halutaan puhua - hämmästyttävän vähäistä. Ulkomaiset tutkijat ja journalistit ovat tästä moneen kertaan huomauttaneet.
Pamfletin vakavin syytös koskee presidentinvaalien poikkeuslakia 1973 ja sitä, etteivät poikkeuslain kannattajat ole koskaan pyytäneet anteeksi demokratian pahinta loukkausta – vaaleista luopumista. Pamfletissa lainataan eduskuntakeskustelua noilta päiviltä. Poikkeuslain vastustajia haukuttiin törkein sanoin, jopa FASISTEIKSI ! Tällaisia puheenvuoroja tuli myös demarileiristä. Muistan tuon ajan henkisen ilmapiirin oikein hyvin; se oli tukahduttava. Kuuluin niihin harvoihin demareihin, joka allekirjoitti poikkeuslakia vastustavan kansalaisadressin. Allekirjoitustani oli edeltänyt perinpohjaiset ja toistuvat keskustelut historioitsijoiden ja perustuslakiasiantuntijoiden kanssa. Näihin olin tutustunut jo lapsuuskodissani.
Politiikassa mukana olleena ja olevana nuoremmat ovat usein kysyneet minulta mielipidettä siitä, miten tuohon tai tähän asiaan pitäisi suhtautua. Ainoa neuvoni on ja pysyy: toimi niin, että tulet itse toimeen tekemäsi päätöksen kanssa.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Puuni – katoamassa oleva sana
Olen istunut nyt kahtena päivänä peräkkäin parkettilattialla yhteensä noin seitsemän tuntia putsaten lattiaa erilaisilla ihmeaineilla sauva sauvalta. Lika on nyt poissa ja olisi puunaamisen vuoro. Menin ensimmäiseen markettiin hakemaan puunia. Vaan mitä sanoi osaston myyjä:”En ole koskaan kuullut mitään puunaamisesta. Mitä se sana tarkoittaa?” En lähtenyt pitämään esitelmää, mutta siirsin ajatukset lapsuuteni siivoustalkoisiin.
Äidilleni oli kunnia-asia, että kotimme laaja parkettilattia putsattiin perusteellisesti, vahattiin tarkasti ja sen jälkeen puunattiin kaksi kertaa vuodessa. Välillä tietysti tehtiin paikkaustöitä – ja puunattiin. Parketti putsattiin ruutu ruudulta ja puunsyy puunsyyltä ensin tärpättiin kastetulla rätillä. Sen jälkeen jokaiseen ruutuun hierottiin toisella rätillä kivivahaa. Vahan annettiin imeytyä. Kun tuli parketin kiillottamisen aika, muistan veljieni rientäneen jo apuun ja tanssineen puunauskoneen kanssa. Urakan jälkeen oli monosukkatanssit koko talkoo-porukalle ja vähän muillekin ajan hittien tahdittamana.
Puunauskone on tallessa, mutta sille ei ole ollut käyttöä, sillä nykyaikaiset parkettilattiat on lakattu ja vaativat vain kevyitä pyyhkäisyjä milloin putsaamista tai kiiltoa varten uusilla aineilla. Kaupoista ei löydy enää kivivahaa. Euromarketista kerrottiin, että sen myynti oli lopetettu viime vuonna.
Aina ei ole ihan näin helppoa. Uuden asuntomme parketti on paksua vanhaa kapulaparkettia. Parketti oli ollut asumattomana yli kaksi vuotta ja ottanut vastaan nokea ja viime viikot myös remontin kivipölyjä, maaleja ja liimoja. Nopeitten pyyhkäisyjen sijaan oli palattava ruohonjuurille jynssäämään. Ja se on muuten duunia. Lattian jynssäämistä voi verrata ihon kuorintaan. Sen jälkeen tarvitaan paljon rasvaista ravintoa. Mutta sitä ei ole enää tarjolla – parkettilattioille.
Äidilleni oli kunnia-asia, että kotimme laaja parkettilattia putsattiin perusteellisesti, vahattiin tarkasti ja sen jälkeen puunattiin kaksi kertaa vuodessa. Välillä tietysti tehtiin paikkaustöitä – ja puunattiin. Parketti putsattiin ruutu ruudulta ja puunsyy puunsyyltä ensin tärpättiin kastetulla rätillä. Sen jälkeen jokaiseen ruutuun hierottiin toisella rätillä kivivahaa. Vahan annettiin imeytyä. Kun tuli parketin kiillottamisen aika, muistan veljieni rientäneen jo apuun ja tanssineen puunauskoneen kanssa. Urakan jälkeen oli monosukkatanssit koko talkoo-porukalle ja vähän muillekin ajan hittien tahdittamana.
Puunauskone on tallessa, mutta sille ei ole ollut käyttöä, sillä nykyaikaiset parkettilattiat on lakattu ja vaativat vain kevyitä pyyhkäisyjä milloin putsaamista tai kiiltoa varten uusilla aineilla. Kaupoista ei löydy enää kivivahaa. Euromarketista kerrottiin, että sen myynti oli lopetettu viime vuonna.
Aina ei ole ihan näin helppoa. Uuden asuntomme parketti on paksua vanhaa kapulaparkettia. Parketti oli ollut asumattomana yli kaksi vuotta ja ottanut vastaan nokea ja viime viikot myös remontin kivipölyjä, maaleja ja liimoja. Nopeitten pyyhkäisyjen sijaan oli palattava ruohonjuurille jynssäämään. Ja se on muuten duunia. Lattian jynssäämistä voi verrata ihon kuorintaan. Sen jälkeen tarvitaan paljon rasvaista ravintoa. Mutta sitä ei ole enää tarjolla – parkettilattioille.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Kompurointi palvelujen kilpailuttamisessa jatkuu
Kuinka tämä voi olla näin vaikeata? Vaasassa kilpailutettiin vanhan vuoden puolella dementiahoito. Kirjoitin paikallisessa mediassa tuon kilpailutuskierroksen kummallisuuksista, joita riitti. Kuvittelin, että osattaisiin olla tarkempia jatkossa.
Palvelujen kilpailuttamisen tekninen hallinta näyttää nousseen pääosaan. Virkamiehet katsovat onnistuneensa jos valitukset eivät mene läpi. Viis siitä, vastaako kilpailutus paikallisiin tarpeisiin. Viis siitä, millaiselta kunnan fyysinen palveluverkko kilpailutuksen jäljiltä näyttää. Poliitikkopäättäjien kannalta tärkein huomio on kiinnitettävä tarjouspyynnön muotoiluun sillä siinä asetetuista reunaehdoista ei enää päästä irti kun kilpailua ratkaistaan.
Vaasa kilpailutti äskettäin yksityisen lasten päiväkotihoidon. Huomiota kiinnittää, että taustatietoina ei tuotu esille, millä alueilla lasten määrä kasvaa eniten ja paljonko. Näin ollen puuttui myös ajatus siitä, millä alueilla yksityisiä päiväkoteja tarvittaisiin paikkaamaan kaupungin omaa tuotantoa. Lapsiperheitten kannalta ei ole yhdentekevää, missä päiväkodit sijaitsevat. On selvää, että lyhyt kuljetusmatka on päivähoidon laatutekijä. Jos tälle seikalle olisi annettu mitään painoa, tarjouspyynnöt olisi palasteltu alueittain. Näin osataan jo menetellä lumenaurausta koskevissa tarjouksissa!
Toinen kummajainen tarjouspyynnössä oli se, että Steiner-päiväkodin erityislaatu jätettiin huomiotta vaikka englanninkielinen päiväkoti oli mainittu omana laatunaan. Kuitenkin kummastakin päiväkodista ”jatketaan” oppivelvollisuuskouluun. Yhdenvertaisuus ei toteutunut.
Kolmas kummajainen liittyy tarjousten lisälaadun pisteytykseen. Onhan se metka juttu, että 15/35 pistettä voi saada siitä, että henkilökunnalla on kokemusta toimimisesta maahanmuuttajalasten kanssa. Maahanmuuttajalapset asuvat alueilla, joissa ei ole yksityisiä päiväkoteja nyt eikä tämän kilpailutuskierroksen jälkeenkään!
Paikallisten toimijoiden mahdollisuudet jatkaa dementiahoidossa ja päiväkotitoiminnassa ovat kilpailutuksen takia loppuneet tai ainakin vähentyneet. Omalaatuisinta on se, että kilpailuttamisen puutteita paikataan nyt jälkihuoltokierroksella, jossa kilpailutuksesta ei enää puhuta mitään! Vanhushuollossa tätä tarkoittaa, että kaupunkiin syntyy paljon suunniteltua enemmän hoitopaikkoja, joita ylläpidetään verovaroin. Näin valtakunnalliset raskaimman hoidon suositusarvot ylitetään lähes kaksinkertaisesti. Yritä siinä sitten tehostaa avohoitoa.
Palvelujen kilpailuttamisen tekninen hallinta näyttää nousseen pääosaan. Virkamiehet katsovat onnistuneensa jos valitukset eivät mene läpi. Viis siitä, vastaako kilpailutus paikallisiin tarpeisiin. Viis siitä, millaiselta kunnan fyysinen palveluverkko kilpailutuksen jäljiltä näyttää. Poliitikkopäättäjien kannalta tärkein huomio on kiinnitettävä tarjouspyynnön muotoiluun sillä siinä asetetuista reunaehdoista ei enää päästä irti kun kilpailua ratkaistaan.
Vaasa kilpailutti äskettäin yksityisen lasten päiväkotihoidon. Huomiota kiinnittää, että taustatietoina ei tuotu esille, millä alueilla lasten määrä kasvaa eniten ja paljonko. Näin ollen puuttui myös ajatus siitä, millä alueilla yksityisiä päiväkoteja tarvittaisiin paikkaamaan kaupungin omaa tuotantoa. Lapsiperheitten kannalta ei ole yhdentekevää, missä päiväkodit sijaitsevat. On selvää, että lyhyt kuljetusmatka on päivähoidon laatutekijä. Jos tälle seikalle olisi annettu mitään painoa, tarjouspyynnöt olisi palasteltu alueittain. Näin osataan jo menetellä lumenaurausta koskevissa tarjouksissa!
Toinen kummajainen tarjouspyynnössä oli se, että Steiner-päiväkodin erityislaatu jätettiin huomiotta vaikka englanninkielinen päiväkoti oli mainittu omana laatunaan. Kuitenkin kummastakin päiväkodista ”jatketaan” oppivelvollisuuskouluun. Yhdenvertaisuus ei toteutunut.
Kolmas kummajainen liittyy tarjousten lisälaadun pisteytykseen. Onhan se metka juttu, että 15/35 pistettä voi saada siitä, että henkilökunnalla on kokemusta toimimisesta maahanmuuttajalasten kanssa. Maahanmuuttajalapset asuvat alueilla, joissa ei ole yksityisiä päiväkoteja nyt eikä tämän kilpailutuskierroksen jälkeenkään!
Paikallisten toimijoiden mahdollisuudet jatkaa dementiahoidossa ja päiväkotitoiminnassa ovat kilpailutuksen takia loppuneet tai ainakin vähentyneet. Omalaatuisinta on se, että kilpailuttamisen puutteita paikataan nyt jälkihuoltokierroksella, jossa kilpailutuksesta ei enää puhuta mitään! Vanhushuollossa tätä tarkoittaa, että kaupunkiin syntyy paljon suunniteltua enemmän hoitopaikkoja, joita ylläpidetään verovaroin. Näin valtakunnalliset raskaimman hoidon suositusarvot ylitetään lähes kaksinkertaisesti. Yritä siinä sitten tehostaa avohoitoa.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Kotimaiset juurekset- etelän hedelmiä!
Pieni ihana onnen tunne saavutti minut tänään. Olin mekastanut eri kaupoissa surkeista juuresten laadusta. Ja kuinka ollakaan: tänään näin ensimmäiset muovittomat ja kokonaiset palsternakat ja sellerit lähes kahteen vuoteen kotikaupassani! Mutta miten ovat asiat muualla?
Miksi suomalaisia perusjuureksia - lanttua, selleriä, palsternakkaa ylipäätään pakataan kelmuihin mätänemään? Kuvitelkaa lantun palaa, jonka koko on noin 3x7 cm. Kuorikaa tämä lanttu ja poistakaa kelmua vastaan oleva kuivunut halkaisupinta. Käteen ei jää mitään! Tästä lystistä maksetaan nyt etelänhedelmän hintaa!
Tämä hölmöys on lopetettava! Kutsun muut kulinaristit mukaan taisteluun kotimaisten juuresten puolesta. Poistakaa kelmut ja antakaa meille mahdollisuus kokonaisiin juureksiin. Jos afrikkalaisia bataatteja pystytään tarjoamaan näin, kai siihen pystytään myös kotimaisten juuresten osalta!
Kuluttajat - käykää taistoon laadun puolesta. Se kannattaa, kuten tästä havaitsitte.
Miksi suomalaisia perusjuureksia - lanttua, selleriä, palsternakkaa ylipäätään pakataan kelmuihin mätänemään? Kuvitelkaa lantun palaa, jonka koko on noin 3x7 cm. Kuorikaa tämä lanttu ja poistakaa kelmua vastaan oleva kuivunut halkaisupinta. Käteen ei jää mitään! Tästä lystistä maksetaan nyt etelänhedelmän hintaa!
Tämä hölmöys on lopetettava! Kutsun muut kulinaristit mukaan taisteluun kotimaisten juuresten puolesta. Poistakaa kelmut ja antakaa meille mahdollisuus kokonaisiin juureksiin. Jos afrikkalaisia bataatteja pystytään tarjoamaan näin, kai siihen pystytään myös kotimaisten juuresten osalta!
Kuluttajat - käykää taistoon laadun puolesta. Se kannattaa, kuten tästä havaitsitte.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Laadukkaan ruuanvalmistuksen esteistä
Olen intohimoinen kokkaaja. Sen taitaa tietää paitsi kotiväki, vähän laajempikin porukka. Nautin suunnattomasti kaikesta ruuanvalmistukseen liittyvästä. Kun hommasta pitää, ei osaa pitää sitä edes työnä vaan pelkästään ilona. Tässä ilon ilmauksessa on jo mukana kaikki välttämättömät perunankuorimiset etc..
Ruuanvalmistuksen perusta on hyvissä raaka-aineissa. Valitettavasti tänään joutuu kysymään, onko kaikkia tarvittavia raaka-aineita Suomessa edes saatavilla. Ravintolat ehkä saavat, mutta missä ovat tavallisen tossunkuluttajan mahdollisuudet? Harmittaa lujaa, että elukoiden sisälmysten tarjonta ei ole arkipäivää Suomessa, kuten monessa muussa EU-maassa. Uskokaa tai älkää, mutta Firenzen voi nähdä myös sisälmysten valossa (sen jälkeen kun museoita oli kierretty päivätolkulla). Mikä nautinto oli nähdä, että siellä kauppahallissa myytiin lehmän mahalaukkuja, sian tuoreita korvia ja päitä, putsattuja jäniksiä, ja mitä vielä. Tarjolla oli tietenkin myös rasvareunaista häränselkää ja monenlaista luullista lihaa. Suomessa jo kotimakkaraan tarvittavien suolien hankinta on iso projekti.
Entä sitten juurekset? Suomessa lantun, palsternakan ja juurisellerin hinnat ovat nousseet etelän hedelmien tasolle ja ylikin. On käsittämätöntä, että kukaan ei protestoi jopa yli neljän euron kilohintoja!
Surkuhupaisaa on tarjota kaupaksi pieniä lantunpaloja kelmuissa: kuoriminen ja kuivuneiden pintojen poistamisen jälkeen käteen ei jää enää mitään. Kyllä äitimme ja isoäitimme kääntyisivät haudoissaan. Palsternakan palat ovat kelmujen alla järjestään mädäntyneitä, oli kauppa mikä tahansa. Tänään viimeksi erään K-marketin myyjä kertoi, että ko. mätä erä oli saapunut aamulla. Sama ongelma on juurisellereissä, tosin hieman lievempänä.
Hyvä kysymys on, miksi afrikkalaisia bataatteja voidaan myydä irtomyynnissä, mutta suomalaisia palsternakkoja ja sellereitä ei? Luulisi, että haihtumisesta johtuva hävikki on vähäisempi kuin mätänemisestä johtuva. Tällä kuluttajaa halveksivalla tavalla lopetetaan mahdollisuudet maukkaan kotimaisen ruuan valmistukseen lopullisesti.
Missä h:ssa viipyy suomalaisten kotikokkien protesti? Vai olemmeko me häviävä luonnonvara? Meillä on lukuisa määrä erilaisia järjestöjä, jotka ilmoittavat vaalivansa näitä asioita. Ovatko ne nukahtaneet?
Ruuanvalmistuksen perusta on hyvissä raaka-aineissa. Valitettavasti tänään joutuu kysymään, onko kaikkia tarvittavia raaka-aineita Suomessa edes saatavilla. Ravintolat ehkä saavat, mutta missä ovat tavallisen tossunkuluttajan mahdollisuudet? Harmittaa lujaa, että elukoiden sisälmysten tarjonta ei ole arkipäivää Suomessa, kuten monessa muussa EU-maassa. Uskokaa tai älkää, mutta Firenzen voi nähdä myös sisälmysten valossa (sen jälkeen kun museoita oli kierretty päivätolkulla). Mikä nautinto oli nähdä, että siellä kauppahallissa myytiin lehmän mahalaukkuja, sian tuoreita korvia ja päitä, putsattuja jäniksiä, ja mitä vielä. Tarjolla oli tietenkin myös rasvareunaista häränselkää ja monenlaista luullista lihaa. Suomessa jo kotimakkaraan tarvittavien suolien hankinta on iso projekti.
Entä sitten juurekset? Suomessa lantun, palsternakan ja juurisellerin hinnat ovat nousseet etelän hedelmien tasolle ja ylikin. On käsittämätöntä, että kukaan ei protestoi jopa yli neljän euron kilohintoja!
Surkuhupaisaa on tarjota kaupaksi pieniä lantunpaloja kelmuissa: kuoriminen ja kuivuneiden pintojen poistamisen jälkeen käteen ei jää enää mitään. Kyllä äitimme ja isoäitimme kääntyisivät haudoissaan. Palsternakan palat ovat kelmujen alla järjestään mädäntyneitä, oli kauppa mikä tahansa. Tänään viimeksi erään K-marketin myyjä kertoi, että ko. mätä erä oli saapunut aamulla. Sama ongelma on juurisellereissä, tosin hieman lievempänä.
Hyvä kysymys on, miksi afrikkalaisia bataatteja voidaan myydä irtomyynnissä, mutta suomalaisia palsternakkoja ja sellereitä ei? Luulisi, että haihtumisesta johtuva hävikki on vähäisempi kuin mätänemisestä johtuva. Tällä kuluttajaa halveksivalla tavalla lopetetaan mahdollisuudet maukkaan kotimaisen ruuan valmistukseen lopullisesti.
Missä h:ssa viipyy suomalaisten kotikokkien protesti? Vai olemmeko me häviävä luonnonvara? Meillä on lukuisa määrä erilaisia järjestöjä, jotka ilmoittavat vaalivansa näitä asioita. Ovatko ne nukahtaneet?
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Kaksikielinen Suomi, alue, perhe, ihminen
Maamme kaksikielisyydestä tai ruotsinkielen asemasta pääasiallinen julkinen keskustelu on käyty ruotsinkielisessä mediassa. Rurik Ahlbergin esiintulo Helsingin Sanomissa (3.1) oli hyvä yritys haastaa keskusteluun kielirajan ja RKP:n yli. Kokemukseni on, että vain ani harva suomenkielinen on aiheesta vakavasti kiinnostunut. Kas kun mielipiteemme lanataan ruotsinkielisessä mediassa nopeasti tai aiheesta vaietaan, kuten muistakin tabuista.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että ”.. valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia”.
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää sen sijaan osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen aivan liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa, siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on oltava valmiutta muuttaa lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii, että ruotsi säilyy kansalliskielenä samalla kun se on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin vähemmistökielen malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa. Ns. pakkoruotsin opetusta perustellaan ruotsin kansalliskielen/virallisen kielen asemalla. Suomenkieliset ovat joutuneet hankkimaan ruotsinkielen taidon siltä varalta, että eteen osuisi joku niistä 1-2% suomalaisista, jotka eivät ymmärrä suomea. Kouluruotsilla ei kuitenkaan tositilanteista selvitä. RKP hyväksyy kaksikieliset ratkaisut vain jos ruotsi on pääkieli.
Kun kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät, vähenee niiden tilaisuuksien mahdollisuus, joissa suomenkielinen voi puhua ruotsia Suomessa. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon. Vastarinta nykytilanteen jatkamiseen tulee lisääntymään. Täytyy olla vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman. Tämä kehitys voisi jopa tervehdyttää nyt traumatisoitunutta tilannetta. Väestö ymmärtää vähemmistöjen positiivisen syrjinnän, mutta se ei hyväksy sitä jos suomen-ja ruotsinkielisten väitetään olevan samassa asemassa.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 %. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 %. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta vaan silkasta periaatteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä. RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsinkielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon. Kohtuullisuuden näkökulmaa vedetään esille vääjäämättä ja aiheesta.
RKP:ssä kieli on tärkein näkökulma hallintouudistuksiin. Varhaiskasvatus ja opetus ovat jo ajat sitten eriytyneet kielen mukaan. On kysyttävä, mitä perusteita tälle jaolle on vielä toisella asteella tai korkeakouluissa, kun yksityinen sektori ei jakaudu lainkaan kielen mukaan ja julkisen sektorin kaksikieliset ympäristöt vähenevät. Kaksikielisessä Helsingissä on jo terveysasema, jossa palvellaan vain ruotsinkielisiä. Yhä useamassa hallintoyksikössä on erillinen ruotsinkielinen osasto tai ns. kielelliset lautakunnat.
Edellä kuvattu kehitys yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Maan hallituksessa päästään vähimmällä kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa – omat kielelliset hiekkalaatikot. Näin siis valtiovalta kopioi Taxellin mallia ja aktiivisesti syö pohjaa pois maamme viralliselta kaksikielisyydeltä.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Tämän olemme joutuneet kokemaan täällä Pohjanmaalla, jossa kuntaliitokset eivät etene kielen takia.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että ”.. valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia”.
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää sen sijaan osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen aivan liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa, siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on oltava valmiutta muuttaa lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii, että ruotsi säilyy kansalliskielenä samalla kun se on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin vähemmistökielen malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa. Ns. pakkoruotsin opetusta perustellaan ruotsin kansalliskielen/virallisen kielen asemalla. Suomenkieliset ovat joutuneet hankkimaan ruotsinkielen taidon siltä varalta, että eteen osuisi joku niistä 1-2% suomalaisista, jotka eivät ymmärrä suomea. Kouluruotsilla ei kuitenkaan tositilanteista selvitä. RKP hyväksyy kaksikieliset ratkaisut vain jos ruotsi on pääkieli.
Kun kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät, vähenee niiden tilaisuuksien mahdollisuus, joissa suomenkielinen voi puhua ruotsia Suomessa. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon. Vastarinta nykytilanteen jatkamiseen tulee lisääntymään. Täytyy olla vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman. Tämä kehitys voisi jopa tervehdyttää nyt traumatisoitunutta tilannetta. Väestö ymmärtää vähemmistöjen positiivisen syrjinnän, mutta se ei hyväksy sitä jos suomen-ja ruotsinkielisten väitetään olevan samassa asemassa.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 %. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 %. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta vaan silkasta periaatteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä. RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsinkielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon. Kohtuullisuuden näkökulmaa vedetään esille vääjäämättä ja aiheesta.
RKP:ssä kieli on tärkein näkökulma hallintouudistuksiin. Varhaiskasvatus ja opetus ovat jo ajat sitten eriytyneet kielen mukaan. On kysyttävä, mitä perusteita tälle jaolle on vielä toisella asteella tai korkeakouluissa, kun yksityinen sektori ei jakaudu lainkaan kielen mukaan ja julkisen sektorin kaksikieliset ympäristöt vähenevät. Kaksikielisessä Helsingissä on jo terveysasema, jossa palvellaan vain ruotsinkielisiä. Yhä useamassa hallintoyksikössä on erillinen ruotsinkielinen osasto tai ns. kielelliset lautakunnat.
Edellä kuvattu kehitys yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Maan hallituksessa päästään vähimmällä kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa – omat kielelliset hiekkalaatikot. Näin siis valtiovalta kopioi Taxellin mallia ja aktiivisesti syö pohjaa pois maamme viralliselta kaksikielisyydeltä.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Tämän olemme joutuneet kokemaan täällä Pohjanmaalla, jossa kuntaliitokset eivät etene kielen takia.
perjantai 2. tammikuuta 2009
ISON TYTÖN HIKI
Joulun tienoon alennusmyynnit kallistuvat jo lopuilleen. Niinpä oli korkea aika lähteä hakemaan kaupasta tarvitsemansa vaatteet. Nyt oli tähtäimessä löytää uusi ulkoiluasu talveen.
Homma kävi tosi hikiseksi. Olin aiemman vastaavan ostoksen jälkeen muka kasvanut niin, ettei urheilukaupoista enää löytynyt mitään muuta kuin neuvostotyylistä, kaamean värisiä ryhdittömiä unisex-malleja.
Onnettomaan ja odottamattomaan tilanteeseen kaikki vika ei ollut itsessä. Muoti vaihtelee. Nyt on muodissa vartalonmyötäisyys. Kun kurvit ovat sulaneet yhdeksi putkeksi, ei auta, vaikka kokeilisi suurempaa numeroa. Vaatetustehtailijat ovat kerta kaikkiaan hylänneet kaltaiseni naisihmiset. Miesten muodin peruspilareita ei ole samaan aikaan muutettu yhtä radikaalisti, joten kauan eläneet miehet löytävät edelleen itselleen valmisvaatteita.
Jatkoin siis etsintää. Osuin eräkauppaan. Tarjolla oli monenlaisia vaihtoehtoja niin naisille kuin miehille. Hämmästykseni oli suuri, kun sopiva ulkoiluasu löytyi heti. Eikä tarvinnut mennä lähellekään XL-tankoa.
Uudelleen arviointi näissä asioissa on välttämätöntä. Kauan eläneitten ihmisten on hylättävä tavanomaiset vaatekaupat, sillä ne myyvät vain nuoria kosiskelevaa muotia. Hikisten sovituskoppien sijaan on vapauttavaa astua eräkauppaan ja hankkia tyylikkäät ja asialliset asut sieltä kuin ohimennen.
Homma kävi tosi hikiseksi. Olin aiemman vastaavan ostoksen jälkeen muka kasvanut niin, ettei urheilukaupoista enää löytynyt mitään muuta kuin neuvostotyylistä, kaamean värisiä ryhdittömiä unisex-malleja.
Onnettomaan ja odottamattomaan tilanteeseen kaikki vika ei ollut itsessä. Muoti vaihtelee. Nyt on muodissa vartalonmyötäisyys. Kun kurvit ovat sulaneet yhdeksi putkeksi, ei auta, vaikka kokeilisi suurempaa numeroa. Vaatetustehtailijat ovat kerta kaikkiaan hylänneet kaltaiseni naisihmiset. Miesten muodin peruspilareita ei ole samaan aikaan muutettu yhtä radikaalisti, joten kauan eläneet miehet löytävät edelleen itselleen valmisvaatteita.
Jatkoin siis etsintää. Osuin eräkauppaan. Tarjolla oli monenlaisia vaihtoehtoja niin naisille kuin miehille. Hämmästykseni oli suuri, kun sopiva ulkoiluasu löytyi heti. Eikä tarvinnut mennä lähellekään XL-tankoa.
Uudelleen arviointi näissä asioissa on välttämätöntä. Kauan eläneitten ihmisten on hylättävä tavanomaiset vaatekaupat, sillä ne myyvät vain nuoria kosiskelevaa muotia. Hikisten sovituskoppien sijaan on vapauttavaa astua eräkauppaan ja hankkia tyylikkäät ja asialliset asut sieltä kuin ohimennen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)