Olen koiraihmisiä. Yhteishuollossa ollut beaglemme on jouduttu hakemaan useampia kertoja koiratarha Kulkurista kun koira on karannut omille teilleen. Arvostan paljon koiratarhan työtä.
Silti en voi olla innostunut ajatuksesta, että aivan keskeisellä paikalla – Radiotiellä – vapautuva lähes 11 hehtaarin alue tuosta vain varattaisiin koiratarhan käyttöön kymmeniksi vuosiksi eteenpäin ja käytännössä ilmaiseksi. Tämä kahlitsisi alueen muun käytön koiratarhan toiminnan luonteen vuoksi. Maankäytöllisesti kysymyksessä on suorastaan herkkupala, jota pitää tutkia tarkemmin ennen kaikkea alueen asukkaiden tarpeiden näkökulmasta.
Koirien on sanottu Radiotiellä siirtyvän kokonaan sisätiloihin. On vaikea kuvitella, ettei koirien tarvitsisi olla ulkona tarpeillaan tai saadakseen välttämätöntä liikuntaa. Näin ollen ei pidä myydä ajatusta, että koiratarhaa voitaisiin pitää yllä ilman ympäristöön kuuluvaa koirien haukuntaa.
Radiotien talossa on toimintatilaa kolmessa kerroksessa, yhteensä arviolta kaikkiaan 500 m2 . Vuokra-ajaksi ehdotetaan 25 vuotta ja vuosivuokraksi 350 €. Mielenkiintoista on, että suuri osa koiratarhan käyttöön ajatellusta tilasta käytettäisiin synergiaan vedoten kuitenkin yksityisen eläinlääkärin toimitiloiksi! Totta kai tiedostetaan, että toimitilat on kunnostettava ennen kuin ne kelpaavat mihinkään uuteen toimintaan.
Koiratarhan siirtämishankkeelle Radiotielle on nyt pantava painava stop. Radiotien vapautuvan alueen käyttöä on sen keskeisen sijainnin vuoksi tarkasteltava laaja-alaisemmasta näkökulmasta.
Talo sopisi sijainniltaan ja liikenneyhteyksien puolesta mitä parhaiten esim. jonkun alueella toimivan yhdistyksen pyörittämään asukastupatoimintaan Oulun mallin mukaisesti. Asukastuvat ovat matalan kynnyksen yhteisöllisiä toimintakeskuksia, jotka palvelevat alueensa asukkaita myös koteihin. Toimintaan osallistuville ei aseteta ehtoja iän, ihonvärin, vamman, ammatin tai muunkaan ominaisuuden suhteen. Olennaista on huomata, että tässä toiminnassa ei olisi kaupungin palkkalistoilla olevia työntekijöitä; luotetaan vihdoin asukkaiden itsensä kykyyn luoda yhteisöllisyyttä eli tuottaa iloa itselle ja muille sekä olla vuoroin auttajia, vuoroin autettavia.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
tiistai 1. marraskuuta 2011
Kärjistyvät kieliasetelmat
Olin tänään kokouksessa, jossa eräs Vaasaan paluumuuttanut henkilö totesi ilmapiirin kaupungissamme muuttuneen jyrkemmäksi kieliryhmien välillä. Se on aivan totta. Tässä kannattaa huomata, että muuttunut lainsäädäntö ja hallintokäytännöt kantavat tästä suuren vastuun.
Suomen-ja ruotsinkielisillä ei ole enää yhteisiä koulupihoja, joissa kielikylpy toteutui kuin itsestään. Ei – nyt annetaan tieteellisesti perusteltua kielikylpyopetusta omissa luokissaan erikseen kummallekin kieliryhmälle. Tämä malli ei kata koko ikäluokkaa – silloinhan puhuttaisiin muuten jo pakosta.
Kaksikielisessä Suomessa on kiellettyä antaa opetusta kahdella kielellä, jos kysymys on kansalliskielistämme, suomesta ja ruotsista. Sen sijaan sallitaan kaksikielinen opetus, jos kieliparina kansalliskielen kanssa on jokin muu kieli. Hämmästykseen on aihetta sillä eikös meidän ollut tarkoitus tuottaa tähän maahan niin paljon kuin mahdollista kansalaisia, jotka taitavat niin suomen kuin ruotsin?
On selvää, että Suomi ei ole käyttänyt hyödykseen sitä potentiaalia, minkä kaksikielinen opetus voisi tarjota esim. kaksikielisillä alueilla. Vaasassa on kaksikielinen ammattiopisto ja kaksikielinen ammattikorkeakoulu, mutta niiden ruotsinkielistä opetusta ajetaan alas Opetusministeriön (lue: RKP:n, Folktingetin, Svenska Nu:n jne.) vaatimuksesta. Näin halutaan varmistaa ruotsinkielisten oppilaitosten tulevaisuus. Sivumennen sanoen työelämä etsii alueellamme kaksikielisiä ihmisiä, tietenkin englannintaidon vaatimuksesta tinkimättä.
Kansalaisten enemmistö taitaa olla asiantilaan täysin kyllästynyt. Helsingin Sanomien teettämän tutkimuksen mukaan yli 60 % Etelä-Suomen väestöstä olisi halukkaita laittamaan lapsensa kaksikieliseen kouluun. Ikävä kyllä kysymyksen asettelu taisi koskettaa ainoastaan suomea ja ruotsia. On syytä selvittää, miten kansalaiset vastaavat eri kieliparivaihtoehtoihin. Voittaako esim. suomi-englanti mahdollisesti suomi-ruotsin? On selvää, ettei kaksikielisestä opetuksesta voi tehdä normia koko maahan.
Kärjistynyt kielipolitiikka poikii mitä röyhkeimpiä ratkaisuja myös kunta-ja palvelurakenneasiasioissa jos RKP:n pillin mukaan jatketaan. Menettelytavat, joita RKP-enemmistöiset kuntayhtymät Vaasassa ovat käyttäneet tehdäkseen mistä tahansa asiasta kielipolitiikkaa, tuovat mieleen taistolaiskommunistien menetelmät. Tämä valittu strategia lienee tarkoitettu karkottamaan suomenkielisiä lähikuntia Etelä-Pohjanmaan syliin ja turvaamaan hallintoratkaisut, joissa Vaasan suomenkielinen väestö pääsee nauttimaan RKP:n panttivangin asemasta hamaan maailman tappiin.
Ei kannata ihmetellä miksi Vaasan imago on ruotsinkielisempi kuin todellisuus.
Suomen-ja ruotsinkielisillä ei ole enää yhteisiä koulupihoja, joissa kielikylpy toteutui kuin itsestään. Ei – nyt annetaan tieteellisesti perusteltua kielikylpyopetusta omissa luokissaan erikseen kummallekin kieliryhmälle. Tämä malli ei kata koko ikäluokkaa – silloinhan puhuttaisiin muuten jo pakosta.
Kaksikielisessä Suomessa on kiellettyä antaa opetusta kahdella kielellä, jos kysymys on kansalliskielistämme, suomesta ja ruotsista. Sen sijaan sallitaan kaksikielinen opetus, jos kieliparina kansalliskielen kanssa on jokin muu kieli. Hämmästykseen on aihetta sillä eikös meidän ollut tarkoitus tuottaa tähän maahan niin paljon kuin mahdollista kansalaisia, jotka taitavat niin suomen kuin ruotsin?
On selvää, että Suomi ei ole käyttänyt hyödykseen sitä potentiaalia, minkä kaksikielinen opetus voisi tarjota esim. kaksikielisillä alueilla. Vaasassa on kaksikielinen ammattiopisto ja kaksikielinen ammattikorkeakoulu, mutta niiden ruotsinkielistä opetusta ajetaan alas Opetusministeriön (lue: RKP:n, Folktingetin, Svenska Nu:n jne.) vaatimuksesta. Näin halutaan varmistaa ruotsinkielisten oppilaitosten tulevaisuus. Sivumennen sanoen työelämä etsii alueellamme kaksikielisiä ihmisiä, tietenkin englannintaidon vaatimuksesta tinkimättä.
Kansalaisten enemmistö taitaa olla asiantilaan täysin kyllästynyt. Helsingin Sanomien teettämän tutkimuksen mukaan yli 60 % Etelä-Suomen väestöstä olisi halukkaita laittamaan lapsensa kaksikieliseen kouluun. Ikävä kyllä kysymyksen asettelu taisi koskettaa ainoastaan suomea ja ruotsia. On syytä selvittää, miten kansalaiset vastaavat eri kieliparivaihtoehtoihin. Voittaako esim. suomi-englanti mahdollisesti suomi-ruotsin? On selvää, ettei kaksikielisestä opetuksesta voi tehdä normia koko maahan.
Kärjistynyt kielipolitiikka poikii mitä röyhkeimpiä ratkaisuja myös kunta-ja palvelurakenneasiasioissa jos RKP:n pillin mukaan jatketaan. Menettelytavat, joita RKP-enemmistöiset kuntayhtymät Vaasassa ovat käyttäneet tehdäkseen mistä tahansa asiasta kielipolitiikkaa, tuovat mieleen taistolaiskommunistien menetelmät. Tämä valittu strategia lienee tarkoitettu karkottamaan suomenkielisiä lähikuntia Etelä-Pohjanmaan syliin ja turvaamaan hallintoratkaisut, joissa Vaasan suomenkielinen väestö pääsee nauttimaan RKP:n panttivangin asemasta hamaan maailman tappiin.
Ei kannata ihmetellä miksi Vaasan imago on ruotsinkielisempi kuin todellisuus.
tiistai 11. lokakuuta 2011
Luottamuspula syynä miljoonapiirin vaihtoon?
Olen ollut mukana alueemme poliittisessa päätöksenteossa 1980-luvun alusta lähtien. Vaasan läänin seutukaavaliiton ajoilta muistan, että valtapuolueet - kepulainen sisämaa ja rannikon RKP – olivat kuninkaantekijöitä, mutta monesti vastakkain. On jo arkistojuttu, että esimerkiksi kunnittaisista väestöennusteista äänestettiin! Eripura oli yksi merkittävä syy siihen, että seutukaavaliiton alueesta muodostettiin kolme maakunnallisen liiton aluetta. Rannikon suomenkielisten kannalta katsottuna tapahtui suuri vääryys sillä kulttuuriset juuremme ovat yhteisessä Etelä-Pohjanmaassa.
Alueen demariliikkeen sisällä en koskaan kokenut mitään maantieteellisiä vastakkainasetteluja. Olimme yhtä ja tuimme toisiamme idästä länteen ja pohjoisesta etelään. Valitettavasti maakuntajaon jälkeen tilanne on kehittynyt nurkkapatrioottisempaan suuntaan. Maakuntalehdet eivät enää juuri hypi maakuntarajan tuolle puolen. Tämän päälle on toinenkin pysyvä raja – 8-tie ja kieli.
Minulle – junantuomalle – on toistuva ihmetyksen aihe se vihapuhe, joka näyttää rasittavan Vaasan ja Seinäjoen välejä kun puhutaan yhteistyöstä sairaanhoidon alalla. Tämä on tullut tuoreesti esille nyt kun Vaasan sairaanhoitopiiri on ehdottanut miljoonapiirin vaihtoa. Tässä yhteydessä puhutaan varsin kielteisesti myös Tampereesta ilman, että olisi tuotu pöytään ainuttakaan faktaa, tosiasiaa. Eilen viimeksi olin todistamassa puheenvuoroja, joissa hoettiin, että miljoonapiiriä on vaihdettava koska Tampereeseen ja Seinäjokeen ei voi luottaa!? Kuka ei voi luottaa? Miksi ei voida luottaa? Mitä on tehty luottamuksen palauttamiseksi jos se on menetetty? Kaukaiseen Turkuun siirtymisen perusteeksi tarvitaan paljon painavampia ja pitävämpiä syitä.
Sen vuoksi oli ilahduttavaa lukea Pohjalaisesta (11.10), että Vaasa ja Seinäjoki ovat päässeet ammattikorkeakoulutuksen osalta merkittävään yhteistyöhön, jonka tavoitteena on monipuolisten korkeakoulupalvelujen turvaaminen Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan alueella. Toimenpideohjelmaan kuuluu yhteistyö strategisessa suunnittelussa, henkilöstökoulutus, tietohallinto, kansainvälisyys sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta.
Miksi sairaanhoitopiirimme ei pystyisi Seinäjoen kanssa samaan kuin mihin pystytään ammattikorkeakoulujen kesken? Olemassaolon kamppailussa on todellakin ensi sijassa kysymys siitä, että tämä alue pärjää edes yhdessä. Yhdessä voimme vastata laajemmasta ja laadukkaasta palvelutarjonnasta. Vaasan keskussairaalan jättäytyminen Turun kortin varaan on paljon heikompi skenaario sillä Turku ei voi taata tulevaisuuden osalta yhtään mitään. Kun terveydenhuoltomme valtavissa kustannuspaineissa hakee lisää tehokkuutta, tehtävästä ei pärjätä ilman puuttumista sairaaloiden väliseen työnjakoon ja keskittämättä tiettyjä suuria toimenpidekokonaisuuksia – kuten on jo tehty mm. lonkkaleikkausten osalta.
Seinäjoen ja Vaasan kuuluminen eri miljoonapiireihin vaikeuttaisi huomattavasti alueellisten sairaanhoitopalvelujen koordinointia ja heikentäisi tehokkuutta. Sairaitten ihmisten kannalta olisi suuri vääryys ja kohtuuttomuus olla huolehtimatta siitä, että he saisivat hoidon elleivät Vaasasta niin ainakin Seinäjoelta. Oikea tie on sopia systemaattisesta työnjaosta suoraan sairaaloiden kesken. Vaasan ja Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirien yhdistäminen on pidettävä mielessä tulevaisuuden selviytymismallina.
Alueen demariliikkeen sisällä en koskaan kokenut mitään maantieteellisiä vastakkainasetteluja. Olimme yhtä ja tuimme toisiamme idästä länteen ja pohjoisesta etelään. Valitettavasti maakuntajaon jälkeen tilanne on kehittynyt nurkkapatrioottisempaan suuntaan. Maakuntalehdet eivät enää juuri hypi maakuntarajan tuolle puolen. Tämän päälle on toinenkin pysyvä raja – 8-tie ja kieli.
Minulle – junantuomalle – on toistuva ihmetyksen aihe se vihapuhe, joka näyttää rasittavan Vaasan ja Seinäjoen välejä kun puhutaan yhteistyöstä sairaanhoidon alalla. Tämä on tullut tuoreesti esille nyt kun Vaasan sairaanhoitopiiri on ehdottanut miljoonapiirin vaihtoa. Tässä yhteydessä puhutaan varsin kielteisesti myös Tampereesta ilman, että olisi tuotu pöytään ainuttakaan faktaa, tosiasiaa. Eilen viimeksi olin todistamassa puheenvuoroja, joissa hoettiin, että miljoonapiiriä on vaihdettava koska Tampereeseen ja Seinäjokeen ei voi luottaa!? Kuka ei voi luottaa? Miksi ei voida luottaa? Mitä on tehty luottamuksen palauttamiseksi jos se on menetetty? Kaukaiseen Turkuun siirtymisen perusteeksi tarvitaan paljon painavampia ja pitävämpiä syitä.
Sen vuoksi oli ilahduttavaa lukea Pohjalaisesta (11.10), että Vaasa ja Seinäjoki ovat päässeet ammattikorkeakoulutuksen osalta merkittävään yhteistyöhön, jonka tavoitteena on monipuolisten korkeakoulupalvelujen turvaaminen Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan alueella. Toimenpideohjelmaan kuuluu yhteistyö strategisessa suunnittelussa, henkilöstökoulutus, tietohallinto, kansainvälisyys sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta.
Miksi sairaanhoitopiirimme ei pystyisi Seinäjoen kanssa samaan kuin mihin pystytään ammattikorkeakoulujen kesken? Olemassaolon kamppailussa on todellakin ensi sijassa kysymys siitä, että tämä alue pärjää edes yhdessä. Yhdessä voimme vastata laajemmasta ja laadukkaasta palvelutarjonnasta. Vaasan keskussairaalan jättäytyminen Turun kortin varaan on paljon heikompi skenaario sillä Turku ei voi taata tulevaisuuden osalta yhtään mitään. Kun terveydenhuoltomme valtavissa kustannuspaineissa hakee lisää tehokkuutta, tehtävästä ei pärjätä ilman puuttumista sairaaloiden väliseen työnjakoon ja keskittämättä tiettyjä suuria toimenpidekokonaisuuksia – kuten on jo tehty mm. lonkkaleikkausten osalta.
Seinäjoen ja Vaasan kuuluminen eri miljoonapiireihin vaikeuttaisi huomattavasti alueellisten sairaanhoitopalvelujen koordinointia ja heikentäisi tehokkuutta. Sairaitten ihmisten kannalta olisi suuri vääryys ja kohtuuttomuus olla huolehtimatta siitä, että he saisivat hoidon elleivät Vaasasta niin ainakin Seinäjoelta. Oikea tie on sopia systemaattisesta työnjaosta suoraan sairaaloiden kesken. Vaasan ja Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirien yhdistäminen on pidettävä mielessä tulevaisuuden selviytymismallina.
Faktoja pöytään miljoonapiiriasiassa
Sairaanhoitopiirimme kuuluu nykyisin Tampereen miljoonapiiriin eli Tampereen yliopistollisen keskussairaalapiirin vastuualueeseen. Sairaanhoitopiirimme ehdottaa miljoonapiirin vaihtoa eli Turun yliopistollisen miljoonapiirin alaisuuteen siirtymistä.
Sairaanhoitopiirimme (jäljempänä VSHP) ei ole todentanut syitä, joiden vuoksi sairaanhoitopiiriä olisi vaihdettava. Tällä hetkellä olemme huhujen varassa. Väitetään, että Tampere ei ole tukenut tarpeeksi Vaasaa – mitä VSHP on vaatinut tai mitä ja miksi vaatimuksiin ei ole vastattu, sitä ei ole lainkaan dokumentoitu. Käytetään ilmaisua ”Vaasa on jäänyt Seinäjoen varjoon”. Miten tämä väite perustellaan? Mitä on tehty asiantilan muuttamiseksi vuosien varrella jos väite olisi totta? Näissä hallinnollisissa kysymyksissä voi puhua vain dokumentein. Toivon, että kysymys ei olisi vain siitä, että VSHP:n hallinto on lähestynyt Tamperetta ruotsinkielisin kirjelmin ja saanut kielellisesti moitittavia vastauksia.
Miljoonapiirin vaihtoa käsittelevä raportti, jonka laadinnasta ovat vastanneet Turun, Satakunnan ja Vaasan keskussairaalapiirit, ei millään tavoin vertaile Tampereen ja Turun yliopistollisia keskussairaalapiirien tulevaisuuden optioita keskenään vaan keskittyy uuden Länsi-Suomen miljoonapiirin vahvuuksien selvittämiseen. Mainitsematta jää mm., että Tampereen yliopistollisella keskussairaalalla on Turkua laajemmat spesialiteetit. Mainitsematta jää myös, että Turku merkitsisi VSHP:n asukkaille yhä pitempiä ja vaivalloisempia matkoja hoitoon. Sen sijaan väitetään väärin, että Vaasa kuuluisi Turun intressipiiriin elämän eri osa-alueilla. Ainakin seutumme suomenkieliset tietävät varmasti, että sitoutumisasteemme sisämaahan päin on kaikkein vahvin.
Raportti ei kaihda tuomasta esille varsinaista syytä uuden miljoonapiirin luomiseen: kysymys on Turun yliopistollisen keskussairaalapiirin eloonjäämisen vahvistamisesta, jota VSHP:n mukaan liittyminen palvelisi. Tämän hinnaksi VSHP:lle myydään kahta asiaa: 1) ruotsinkieliset palvelut taataan (nykyistä paremmin!), 2) Vaasan keskussairaalan asemaa luvataan jopa nostaa nykyisestä. Mainitsematta jätetään, että Vaasan keskussairaalan tasonnosto voi tapahtua vain piirimme kuntien yhä suuremmalla rahoituksella – Turunmaa ei tätä asiaa hoida. Silti mitään takeita tasonnostosta ei voida antaa sillä kaikki riippuu erikoislääkärien saatavuudesta. Mainittakoon, että onkologia on jo nyt vaikeuksissa lääkäripulan takia vaikka se on tavanomaisen keskussairaalatason ylittävä spesialiteetti. Vaikka VSHP vaihtaisi miljoonapiiriään, Turun yliopistollinen keskussairaala ei pysty kilpailemaan Tampereen yliopistollisen keskussairaalan kanssa mitä tulee ns. suppeiden erikoisalojen laajuuteen.
Palaan kysymykseen Seinäjoen varjoon jäämisestä. Myös tältä osin tarvitaan verifikaatiota, todisteita. Mitä on pyydetty, mitä ei ole saatu? Toimivatko Vaasa ja Seinäjoki vihamiehinä vai pyrkivätkö yhteistyöhön? Tästäkin kaivataan verifikaatiota. Kaikki tiedämme, että kahden riita ei ole koskaan yhden syy. Tässä haluan muistuttaa VSHP:n sisäisistä ja kohtalokkaista riidoista, jotka ovat koskeneet vuosikymmenten ajan niin Pietarsaarenseutua kuin Kristiinankaupunkia. VSHP:lla ei ole osoittaa, että se olisi kyennyt hoitamaan edes vastuualueensa sisäisiä kysymyksiä rakentavalla tavalla. VSHP on toiminut vain muodollisesti yhtenä sairaanhoitopiirinä, mutta jakautunut aina kolmeen intressiosaan.
Sairastavien asukkaiden vuoksi Seinäjoki-Vaasan akselia olisi
ehdottomasti vahvistettava, onhan keskinäinen saavutettavuus mahdollista vain yhden tunnin puitteissa. Peruskoululainenkin tajuaa, että yhdessä olisimme vahvoja eli voisimme ilman merkittäviä lisäkustannuksia lisätä spesialiteetteja ja vähentää tarvetta lähteä sen paremmin Tampereelle kuin Turkuunkaan.
Hyvä kysymys on, miten Vaasaan saadaan erikoistuvia ja erikoistuneita lääkäreitä. Raportti väittää, että tämän ratkaisisi miljoonapiirin vaihto. Tämä on emävalhe. Lääkäreiden koulutus on yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien asia. Yliopistot käyvät keskenään omaa armotonta kisaansa, jota sairaanhoitopiirit voivat korkeintaan tukea. Vaasan toimialajohtaja Kentala on tehnyt selväksi, että miljoonapiiriä ei tarvitse tämän takia vaihtaa.
Kielelliset perusteet? Seuraamalla vaikkapa Vasabladetin palstoja ei ole voinut välttyä siltä, että miljoonapiirin vaihto supistuu pelkäksi kielipoliittiseksi kysymykseksi. On tärkeätä selvittää, onko kysymys vain VSHP:n hallinnon vaateista vai myös sairastavien ihmisten vaatimuksista. Tiedän, että Tampere on satsannut potilaiden palvelemiseen ruotsinkielellä paljon eikä tietooni ole tullut systemaattisia väitteitä huonoista kielipalveluista. Journalistisesti ylen mielenkiintoinen kysymys on, että VBL ensin tuomitsi VSHP:n ehdotuksen miljoonapiirin vaihtamisesta, mutta RKP:n puoluetoimiston ilmeisen asiaan puuttumisen johdosta muutti kantansa vaikka asiassa ei noiden muutaman päivän välillä ollut tietenkään tapahtunut mitään uutta.
Vaasan vaatimus vertailevasta selvityksestä ennen päätöksentekoa miljoonapiirin vaihtamisesta. Edellä on jo monin tavoin perusteltu, miksi miljoonapiirin mahdollisesta vaihdosta on hankittava kunnon perustelut ennen päätöksentekoa. VSHP:n dokumenteista vaihdon perustelut eivät käy mitenkään ilmi. Kysymys on laajasti periaatteellinen, mutta myös käytännöllinen. Näistä syistä johtuen Vaasan – VSHP:n suurimpana maksajakuntana, on vaadittava perusteellista selvitystä vaihtoehdoista ennen päätöksentekoa.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on suurten muutosten kourissa. Tavoitteena on entistä kustannustehokkaampi kokonaisjärjestelmä. Sen vuoksi myös VSHP:n on kyettävä todentamaan, että sen ehdottama miljoonapiirin vaihto tukee tätä tavoitetta. Myös uuden systeemin on perustuttava ennakoitavissa oleviin potilasvirtoihin. Sairaitten ihmisten perussysteemistä poikkeava valinnanvapaus hoitopaikan suhteen on hoitavan lääkärin taskussa ja nähdään selkeästi poikkeustapauksina. Järjestelmän tehokkuus heikkenee – ja kustannukset lisääntyvät - mitä enemmän peruskonseptista poiketaan.
Jos äidinkieli asetetaan ratkaisevaan asemaan parhaan ja lähinnä kotia olevan hoidon sijasta, haettakoon ratkaisu, jossa suomenkieliset suuntautuvat yliopistollisen keskussairaalahoidon osalta Tampereelle ja ruotsinkieliset Turkuun. Ei voi olla hyväksyttävissä, että Turku valittaisiin sillä perusteella, että ruotsinkielisten palvelut paranenisivat kun samanaikaisesti suomenkielisten palvelut merkittävästi heikkenisivät.
Sairaanhoitopiirimme (jäljempänä VSHP) ei ole todentanut syitä, joiden vuoksi sairaanhoitopiiriä olisi vaihdettava. Tällä hetkellä olemme huhujen varassa. Väitetään, että Tampere ei ole tukenut tarpeeksi Vaasaa – mitä VSHP on vaatinut tai mitä ja miksi vaatimuksiin ei ole vastattu, sitä ei ole lainkaan dokumentoitu. Käytetään ilmaisua ”Vaasa on jäänyt Seinäjoen varjoon”. Miten tämä väite perustellaan? Mitä on tehty asiantilan muuttamiseksi vuosien varrella jos väite olisi totta? Näissä hallinnollisissa kysymyksissä voi puhua vain dokumentein. Toivon, että kysymys ei olisi vain siitä, että VSHP:n hallinto on lähestynyt Tamperetta ruotsinkielisin kirjelmin ja saanut kielellisesti moitittavia vastauksia.
Miljoonapiirin vaihtoa käsittelevä raportti, jonka laadinnasta ovat vastanneet Turun, Satakunnan ja Vaasan keskussairaalapiirit, ei millään tavoin vertaile Tampereen ja Turun yliopistollisia keskussairaalapiirien tulevaisuuden optioita keskenään vaan keskittyy uuden Länsi-Suomen miljoonapiirin vahvuuksien selvittämiseen. Mainitsematta jää mm., että Tampereen yliopistollisella keskussairaalalla on Turkua laajemmat spesialiteetit. Mainitsematta jää myös, että Turku merkitsisi VSHP:n asukkaille yhä pitempiä ja vaivalloisempia matkoja hoitoon. Sen sijaan väitetään väärin, että Vaasa kuuluisi Turun intressipiiriin elämän eri osa-alueilla. Ainakin seutumme suomenkieliset tietävät varmasti, että sitoutumisasteemme sisämaahan päin on kaikkein vahvin.
Raportti ei kaihda tuomasta esille varsinaista syytä uuden miljoonapiirin luomiseen: kysymys on Turun yliopistollisen keskussairaalapiirin eloonjäämisen vahvistamisesta, jota VSHP:n mukaan liittyminen palvelisi. Tämän hinnaksi VSHP:lle myydään kahta asiaa: 1) ruotsinkieliset palvelut taataan (nykyistä paremmin!), 2) Vaasan keskussairaalan asemaa luvataan jopa nostaa nykyisestä. Mainitsematta jätetään, että Vaasan keskussairaalan tasonnosto voi tapahtua vain piirimme kuntien yhä suuremmalla rahoituksella – Turunmaa ei tätä asiaa hoida. Silti mitään takeita tasonnostosta ei voida antaa sillä kaikki riippuu erikoislääkärien saatavuudesta. Mainittakoon, että onkologia on jo nyt vaikeuksissa lääkäripulan takia vaikka se on tavanomaisen keskussairaalatason ylittävä spesialiteetti. Vaikka VSHP vaihtaisi miljoonapiiriään, Turun yliopistollinen keskussairaala ei pysty kilpailemaan Tampereen yliopistollisen keskussairaalan kanssa mitä tulee ns. suppeiden erikoisalojen laajuuteen.
Palaan kysymykseen Seinäjoen varjoon jäämisestä. Myös tältä osin tarvitaan verifikaatiota, todisteita. Mitä on pyydetty, mitä ei ole saatu? Toimivatko Vaasa ja Seinäjoki vihamiehinä vai pyrkivätkö yhteistyöhön? Tästäkin kaivataan verifikaatiota. Kaikki tiedämme, että kahden riita ei ole koskaan yhden syy. Tässä haluan muistuttaa VSHP:n sisäisistä ja kohtalokkaista riidoista, jotka ovat koskeneet vuosikymmenten ajan niin Pietarsaarenseutua kuin Kristiinankaupunkia. VSHP:lla ei ole osoittaa, että se olisi kyennyt hoitamaan edes vastuualueensa sisäisiä kysymyksiä rakentavalla tavalla. VSHP on toiminut vain muodollisesti yhtenä sairaanhoitopiirinä, mutta jakautunut aina kolmeen intressiosaan.
Sairastavien asukkaiden vuoksi Seinäjoki-Vaasan akselia olisi
ehdottomasti vahvistettava, onhan keskinäinen saavutettavuus mahdollista vain yhden tunnin puitteissa. Peruskoululainenkin tajuaa, että yhdessä olisimme vahvoja eli voisimme ilman merkittäviä lisäkustannuksia lisätä spesialiteetteja ja vähentää tarvetta lähteä sen paremmin Tampereelle kuin Turkuunkaan.
Hyvä kysymys on, miten Vaasaan saadaan erikoistuvia ja erikoistuneita lääkäreitä. Raportti väittää, että tämän ratkaisisi miljoonapiirin vaihto. Tämä on emävalhe. Lääkäreiden koulutus on yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien asia. Yliopistot käyvät keskenään omaa armotonta kisaansa, jota sairaanhoitopiirit voivat korkeintaan tukea. Vaasan toimialajohtaja Kentala on tehnyt selväksi, että miljoonapiiriä ei tarvitse tämän takia vaihtaa.
Kielelliset perusteet? Seuraamalla vaikkapa Vasabladetin palstoja ei ole voinut välttyä siltä, että miljoonapiirin vaihto supistuu pelkäksi kielipoliittiseksi kysymykseksi. On tärkeätä selvittää, onko kysymys vain VSHP:n hallinnon vaateista vai myös sairastavien ihmisten vaatimuksista. Tiedän, että Tampere on satsannut potilaiden palvelemiseen ruotsinkielellä paljon eikä tietooni ole tullut systemaattisia väitteitä huonoista kielipalveluista. Journalistisesti ylen mielenkiintoinen kysymys on, että VBL ensin tuomitsi VSHP:n ehdotuksen miljoonapiirin vaihtamisesta, mutta RKP:n puoluetoimiston ilmeisen asiaan puuttumisen johdosta muutti kantansa vaikka asiassa ei noiden muutaman päivän välillä ollut tietenkään tapahtunut mitään uutta.
Vaasan vaatimus vertailevasta selvityksestä ennen päätöksentekoa miljoonapiirin vaihtamisesta. Edellä on jo monin tavoin perusteltu, miksi miljoonapiirin mahdollisesta vaihdosta on hankittava kunnon perustelut ennen päätöksentekoa. VSHP:n dokumenteista vaihdon perustelut eivät käy mitenkään ilmi. Kysymys on laajasti periaatteellinen, mutta myös käytännöllinen. Näistä syistä johtuen Vaasan – VSHP:n suurimpana maksajakuntana, on vaadittava perusteellista selvitystä vaihtoehdoista ennen päätöksentekoa.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on suurten muutosten kourissa. Tavoitteena on entistä kustannustehokkaampi kokonaisjärjestelmä. Sen vuoksi myös VSHP:n on kyettävä todentamaan, että sen ehdottama miljoonapiirin vaihto tukee tätä tavoitetta. Myös uuden systeemin on perustuttava ennakoitavissa oleviin potilasvirtoihin. Sairaitten ihmisten perussysteemistä poikkeava valinnanvapaus hoitopaikan suhteen on hoitavan lääkärin taskussa ja nähdään selkeästi poikkeustapauksina. Järjestelmän tehokkuus heikkenee – ja kustannukset lisääntyvät - mitä enemmän peruskonseptista poiketaan.
Jos äidinkieli asetetaan ratkaisevaan asemaan parhaan ja lähinnä kotia olevan hoidon sijasta, haettakoon ratkaisu, jossa suomenkieliset suuntautuvat yliopistollisen keskussairaalahoidon osalta Tampereelle ja ruotsinkieliset Turkuun. Ei voi olla hyväksyttävissä, että Turku valittaisiin sillä perusteella, että ruotsinkielisten palvelut paranenisivat kun samanaikaisesti suomenkielisten palvelut merkittävästi heikkenisivät.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Pöpöpelko sairastuttaa
Vastikään nuori perheenisä kertoi, että päiväkoti oli kieltänyt tuomasta itse leivottuja pikkuleipiä päiväkodin yhteisölliseen tapahtumaan. Sanottiin, että kekkereihin saa tuoda vain kaupan paketissa olevaa syötävää. Perusteluna oli pöpöriski ja vastuukysymykset.
Haloo. Pikkuleivät ovat uunissa kypsennettyjä! Kotien hygieenisyys on parempi ja ruoka-aineiden kylmäketjut toimivat sitä paitsi huomattavasti paremmin kuin kymmeniä vuosia sitten. Myrkyttämistäkö tässä pelätään?
Kieltoa voi kutsua jo hysteriaksi. Jos päiväkodissa olisikin ruokarajoitteisia lapsia, niin miksi kaikki muut pitää panna kiellosta kärsimään? Eikö yhteisessä tapahtumassa voisi olla vanhempien tehtävä katsoa, mitä heidän lapsensa saavat ja eivät saa syödä?
Kieltämällä vanhempia omakätisesti valmistamasta tarjottavaa yhteisiin tapahtumiin heikennetään potentiaalia, jonka varassa yhteisöllisyys joko kehittyy tai ei kehity. Kautta aikain yhdessä ateriointi ja nyyttikestit ovat olleet verrattomia keinoja viihtyä yhdessä.
Hysteria ei koske pelkästään päiväkoteja vaan on levinnyt moniin muihinkin organisaatioihin. Pöpöpelkoa koskeva suhteellisuudentaju näyttää heikkenevän sitä mukaa kuin ruuanvalmistus siirtyy hienoihin laitoskeittiöihin. Byrokraattiset hysteerikot ovat mielestäni vastuussa siitä, että tappavat arvokkaita yhteisöllisyyden ituja.
Tätä menoa ei kestä kauankaan kun lailla kielletään omatekoisen syötävän satunnainen myynti toreilla, tapahtumissa ja myyjäisissä kokonaan. Miten myös nyyttikestit pysyttäisiin lailla lopettamaan kokonaan, sitä varmaan jo tosissaan mietitään. Yhtään ei paina vaa’assa, että hysteerinen hygieenisyysintoilu heikentää lastemme luontaista vastustuskykyä. Lisääntyvät allergiat ja ruokarajoitteet hoidetaan lääkkeillä.
maanantai 8. elokuuta 2011
Kokkolan asuntomessut - esteitä ja yksi-ilmeisyyttä
Asuntomessujen perusidea pysyy samana: tavoitellaan ns. hyvien käytäntöjen esittelyä sekä ideoita ja vaihtoehtoja niille, joille rakentaminen on ajankohtaista. Noin 140.000 ihmistä käy vuosittain asuntomessuilla lähinnä haaveilemassa. Asuntojen määrä Suomessa kasvaa noin 20.000:lla vuosittain. Asuntoja on nyt noin 2,7 miljoonaa ja asuntokuntia on noin 2,5 miljoonaa. Yksinasuvien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Heitä on noin miljoona kun taas asuntokuntia, joissa asuu enemmän kuin kaksi henkilöä on vain noin 660.000. Näistä asuntoja, joissa on neljä tai enemmän asukasta on vain noin 370.000. Nämä taustatiedot ovat mielenkiintoisia kun arvioidaan asuntomessujen tarjontaa. Tarjonta kohdistuu nimittäin etupäässä perheellisille.
Olen käynyt asuntomessuilla ensimmäisistä Lahelan asuntomessuista (1970) lähtien, joitakin välivuosia lukuun ottamatta. Asuntomessujen monimuotoisuus on kuin muisto vain. Muodista on tullut yhä enemmän yhtenäistävä tekijä. Kun valkoinen ja harmaa ovat muotia, niin myös rakennetaan ja sisustetaan. Yksi-ilmeisyys käsittää nykyisin myös ulkotilan. Kokkolan asuntomessuihin virittäydyimme Vaasan vammaisneuvoston kanssa osallistumalla esteettömyysseminaariin. Ikävää, mutta juuri esteettömyyden huomioimisessa jättäisin Kokkolan asuntomessut jopa luokalle.
Voi olla, että Kokkolassa olemme ensimmäistä kertaa nähneet asuntomessut, joissa merellisyys tarkoittaa vain meren näkemistä. Kokkolassa messualue on rakennettu meren rantaan pääosin täyttömaalle. Alue on tasamaata kunnes katse kiinnittyy rannimmaisiin ja kaikkein kalleimpiin tontteihin. Tällöin huomataan, että rantatonttien rannat ovat varsin korkeat ja jyrkät ja ne on päällystetty kulkukelvottomilla pyöreillä kivillä. Rantaan – oikeammin pelkästään laitureille - pääsee vain pitkiä portaita pitkin. Jos lapsi lähtee näillä tonteilla juoksemaan karanneen pallonsa perässä, hän on hengenvaarassa. Rantatonttien asukkailla ei toivottavasti ole leikki-ikäisiä lapsia eikä sellaisia tuttavia, joilla on pieniä lapsia. Toivottavaa on myös, ettei heidän tuttavapiirissään ole huonopolvisia ikääntyneitä ihmisiä. Miksi rannan pengerrystä ei tehty loivemmaksi ja turvattu kulkumahdollisuutta veden ääressä?
Kun rannan puoli on nyt katsastettu, arvioikaamme talojen sisääntuloja tällä tasaisella alueella. Kokkolan asuntomessuilla päästäkseen omakotitalon eteiseen joutuu selviytymään jopa 8-9 portaasta. Portaat jatkuivat myös lukuisilla terasseilla ja talojen sisätiloissa. Lisäksi askelmien syvyydessä oli säästetty, porrasvälit olivat pääosin liian korkeat, eivätkä aina edes vakiot. Useat hyväjalkaisetkin kompastelivat erittäin korkeisiin kynnyksiin. Ovatko määräykset muuttuneet vai onko kysymys vain jostakin teknisestä innovaatiosta?
Pihasuunnittelussa muotia näyttää olevan helppohoitoisuus eli kivetetty ala ja valmiiden polkujen määrä lisääntyy samoin kuin alan, joka on katettu esim. kulkukelvottomilla kiviasetelmilla. Pihoista tulee mieleen julkiset puistot, joista nautitaan vähän kuin taideteoksesta. Pihoilla ei voi harrastaa juuri mitään.
Kaikilta asuntomessuilta löytyy tuo ökytalojen osasto. Niin nytkin. Kun on nähnyt yhden talon, on nähnyt kaikki. Syntyy ajatus, että näissä taloissa vain rentoudutaan ja vedetään lonkkaa. Viimeistelty ulkotila vahvistaa tätä käsitystä.
On ällistyttävää, että mediassa saa toimituksellista palstatilaa tekstit, joissa ei kiinnitetä mitään huomiota asumisen toiminnallisuuteen. Sopulilauma on päättänyt nostaa esille esim. kohteen, jossa keittiö on yläkerrassa! Läheskään kaikissa asunnoissa alakerta ei täytä ns. selviytymiskerroksen kriteerejä sillä useista puuttuu makuuhuone. Kummajaisia löytyy yläkerroistakin kun suihku on unohtunut tai kun neljälle makuuhuoneelle tarjoillaan vain yhtä yhteistä ahdasta kylpyhuonetta. Isoissakin asuntojen säilytystiloissa on säästetty. Minne mahtuvat eri harrastusvälineet, vaatteet ja esineet, joita kodit ovat tulvillaan?
Ettei tämä messuarvio menisi pelkäksi marinaksi nostan esille edes yhden ilahduttavan asian. Useamman sukupolven rinnakkaisasumista on lähdetty vähitellen elvyttämään. Toivon, että tulevilla asuntomessuilla tähän kiinnitetään lisääntyvää huomiota.
Olen käynyt asuntomessuilla ensimmäisistä Lahelan asuntomessuista (1970) lähtien, joitakin välivuosia lukuun ottamatta. Asuntomessujen monimuotoisuus on kuin muisto vain. Muodista on tullut yhä enemmän yhtenäistävä tekijä. Kun valkoinen ja harmaa ovat muotia, niin myös rakennetaan ja sisustetaan. Yksi-ilmeisyys käsittää nykyisin myös ulkotilan. Kokkolan asuntomessuihin virittäydyimme Vaasan vammaisneuvoston kanssa osallistumalla esteettömyysseminaariin. Ikävää, mutta juuri esteettömyyden huomioimisessa jättäisin Kokkolan asuntomessut jopa luokalle.
Voi olla, että Kokkolassa olemme ensimmäistä kertaa nähneet asuntomessut, joissa merellisyys tarkoittaa vain meren näkemistä. Kokkolassa messualue on rakennettu meren rantaan pääosin täyttömaalle. Alue on tasamaata kunnes katse kiinnittyy rannimmaisiin ja kaikkein kalleimpiin tontteihin. Tällöin huomataan, että rantatonttien rannat ovat varsin korkeat ja jyrkät ja ne on päällystetty kulkukelvottomilla pyöreillä kivillä. Rantaan – oikeammin pelkästään laitureille - pääsee vain pitkiä portaita pitkin. Jos lapsi lähtee näillä tonteilla juoksemaan karanneen pallonsa perässä, hän on hengenvaarassa. Rantatonttien asukkailla ei toivottavasti ole leikki-ikäisiä lapsia eikä sellaisia tuttavia, joilla on pieniä lapsia. Toivottavaa on myös, ettei heidän tuttavapiirissään ole huonopolvisia ikääntyneitä ihmisiä. Miksi rannan pengerrystä ei tehty loivemmaksi ja turvattu kulkumahdollisuutta veden ääressä?
Kun rannan puoli on nyt katsastettu, arvioikaamme talojen sisääntuloja tällä tasaisella alueella. Kokkolan asuntomessuilla päästäkseen omakotitalon eteiseen joutuu selviytymään jopa 8-9 portaasta. Portaat jatkuivat myös lukuisilla terasseilla ja talojen sisätiloissa. Lisäksi askelmien syvyydessä oli säästetty, porrasvälit olivat pääosin liian korkeat, eivätkä aina edes vakiot. Useat hyväjalkaisetkin kompastelivat erittäin korkeisiin kynnyksiin. Ovatko määräykset muuttuneet vai onko kysymys vain jostakin teknisestä innovaatiosta?
Pihasuunnittelussa muotia näyttää olevan helppohoitoisuus eli kivetetty ala ja valmiiden polkujen määrä lisääntyy samoin kuin alan, joka on katettu esim. kulkukelvottomilla kiviasetelmilla. Pihoista tulee mieleen julkiset puistot, joista nautitaan vähän kuin taideteoksesta. Pihoilla ei voi harrastaa juuri mitään.
Kaikilta asuntomessuilta löytyy tuo ökytalojen osasto. Niin nytkin. Kun on nähnyt yhden talon, on nähnyt kaikki. Syntyy ajatus, että näissä taloissa vain rentoudutaan ja vedetään lonkkaa. Viimeistelty ulkotila vahvistaa tätä käsitystä.
On ällistyttävää, että mediassa saa toimituksellista palstatilaa tekstit, joissa ei kiinnitetä mitään huomiota asumisen toiminnallisuuteen. Sopulilauma on päättänyt nostaa esille esim. kohteen, jossa keittiö on yläkerrassa! Läheskään kaikissa asunnoissa alakerta ei täytä ns. selviytymiskerroksen kriteerejä sillä useista puuttuu makuuhuone. Kummajaisia löytyy yläkerroistakin kun suihku on unohtunut tai kun neljälle makuuhuoneelle tarjoillaan vain yhtä yhteistä ahdasta kylpyhuonetta. Isoissakin asuntojen säilytystiloissa on säästetty. Minne mahtuvat eri harrastusvälineet, vaatteet ja esineet, joita kodit ovat tulvillaan?
Ettei tämä messuarvio menisi pelkäksi marinaksi nostan esille edes yhden ilahduttavan asian. Useamman sukupolven rinnakkaisasumista on lähdetty vähitellen elvyttämään. Toivon, että tulevilla asuntomessuilla tähän kiinnitetään lisääntyvää huomiota.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Silokalliot sielunmaisemana
Lapsuuden kesämaisemat tekevät jokaisen ihmisen mieleen lämpimän ja pysyvän pesän. Esimerkiksi myöhempiä kauneus-kokemuksia tulee verratuksi varhaisempiin. Itselleni on käynyt niin, että kesämaisemista parhaimmat ovat veteen – järveen tai mereen – laskeutuvat silokalliot. Mikään ei voita loikoilua lämpimillä silokallioilla myöhään kesäiltoina kun aurinko jo on painumassa mailleen. Tai uimahyppyjä kallioilta. Tai lapsuusperheemme uimaretkien kahvi-ja mehutuokioita silokallioilla.
Olen joutunut pois juuriltani ja elänyt jo vuosikymmeniä kesät kivisillä rannoilla. Kun aikoinaan näille rannoille asetuin, olin suorastaan hädissäni. Kahdesta syystä. En voinut erottaa mitään kaunista karuissa ja päättymättömissä kiviröykkiöissä. Kävely ja uimaan pääsy kivisillä rannoilla oli melkein mahdotonta.
Mieleni on hieman rauhoittunut sen jälkeen kun hankimme kesäpaikan Merenkurkun kivisiltä rannoilta. Kun sisämaan järviltä kotoisin ollut kummitätini tuli tänne kylään ensi kerran 20 vuotta sitten hänkin hämmästeli kivien paljoutta. Nukuttuaan yön ja varhain herättyään hän oli istuskellut pitkään rantasaunan rappusilla. Aamupalalla hän totesi:” Olisi tämä merimaisema aika tylsä ilman noita kiviä”.
Tämä diplomaattinen lausahdus sai aivoissani päälle aivan uuden vaihteen. Halusin ottaa haasteen vastaan ja tutkia, voisinko myös minä nähdä kauneutta noissa kivissä, joita joka vuosi nousee merestä lisää näkyviin. Olen onnistunut, melkein.
Minulta ei puutu mitään. Näin koen ja elän täällä rannallani. Vaan annas olla kun lähden matkalle ja pääsen taas näkemään, makaamaan tai nojaamaan silokallioilla! Humallun näkemästäni uudestaan ja uudestaan. Ääneenkin tulee lausutuksi.
Tänä kesänä matkailimme mieheni ja kahden lapsenlapsemme kanssa Turun saaristossa ja Ahvenanmaalla. Yritin tartuttaa kokemaani silokallioiden suloa matkakumppaneihini. Kotiin tullessaan lapset olivat ensimmäisenä kommenttinaan tuoneet esille isoäidin toistuvat, silokallioita koskeneet ylistykset. Hieman kummeksuenkin sillä silokalliot eivät ole heidän sielunmaisemaansa.
Olen joutunut pois juuriltani ja elänyt jo vuosikymmeniä kesät kivisillä rannoilla. Kun aikoinaan näille rannoille asetuin, olin suorastaan hädissäni. Kahdesta syystä. En voinut erottaa mitään kaunista karuissa ja päättymättömissä kiviröykkiöissä. Kävely ja uimaan pääsy kivisillä rannoilla oli melkein mahdotonta.
Mieleni on hieman rauhoittunut sen jälkeen kun hankimme kesäpaikan Merenkurkun kivisiltä rannoilta. Kun sisämaan järviltä kotoisin ollut kummitätini tuli tänne kylään ensi kerran 20 vuotta sitten hänkin hämmästeli kivien paljoutta. Nukuttuaan yön ja varhain herättyään hän oli istuskellut pitkään rantasaunan rappusilla. Aamupalalla hän totesi:” Olisi tämä merimaisema aika tylsä ilman noita kiviä”.
Tämä diplomaattinen lausahdus sai aivoissani päälle aivan uuden vaihteen. Halusin ottaa haasteen vastaan ja tutkia, voisinko myös minä nähdä kauneutta noissa kivissä, joita joka vuosi nousee merestä lisää näkyviin. Olen onnistunut, melkein.
Minulta ei puutu mitään. Näin koen ja elän täällä rannallani. Vaan annas olla kun lähden matkalle ja pääsen taas näkemään, makaamaan tai nojaamaan silokallioilla! Humallun näkemästäni uudestaan ja uudestaan. Ääneenkin tulee lausutuksi.
Tänä kesänä matkailimme mieheni ja kahden lapsenlapsemme kanssa Turun saaristossa ja Ahvenanmaalla. Yritin tartuttaa kokemaani silokallioiden suloa matkakumppaneihini. Kotiin tullessaan lapset olivat ensimmäisenä kommenttinaan tuoneet esille isoäidin toistuvat, silokallioita koskeneet ylistykset. Hieman kummeksuenkin sillä silokalliot eivät ole heidän sielunmaisemaansa.
torstai 23. kesäkuuta 2011
Itä-länsi-ottelu
Luin tänään artikkelin, jossa todisteltiin, että ihmisrotujen välillä ei oikeastaan ole mitään geneettisiä eroja. Olipa nahkamme minkä värinen tahansa, tämä siis pitäisi paikkansa. Afrikassa gorillojen välillä olisi suurempia eroja kuin maapallon eri puolilla asuvien ihmisten välillä.
Eroja ja yhtäläisyyksiä – niitä me ihmiset kaiken aikaa etsiskelemme esimerkiksi perheemme ja jälkeläistemme keskuudessa. Laajempaa perspektiiviä saa kun matkailee tai asuu eri puolilla Suomea ja maailmaa. Suomessa erot lännen ja idän välillä näyttävät edelleen olevan melko suuret joskin varmaan vähenemään päin jos muuttoliike lisääntyy.
Vaasassa asuva tyttäreni ilmestyi tänään meille ja totesi, että kyllä ne karjalaiset asiakkaat sitten ovat helppoja ja iloisia. Siis tunnistettavasti erilaisia! Lieneekö länsisuomalainen ihminen enemmän tosikko ja pidättyväinen. Omat mausteensa soppaan tuo, että länsirannikolla on tuo ruotsinkielisten ankkalammikko omine sisäisine sääntöineen. Tavataan sanoa, että ellet ole ”född tai gift med” niin kielimuurin yli sinne ei pääse. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että tämä pitää melko hyvin paikkansa.
Länsi-Suomessa myös suomenkieliset ovat paljon pidättyväisempiä kuin ihmiset Itä-Suomessa. Muualta tuleviin suhtaudutaan Länsi-Suomessa epäillen. Tämän olen jälleen kerran kokenut vahvasti Vaasan uuden kaupunginjohtajan rekrytoinnin yhteydessä. Sitä, että on leikkinyt pienenä vaasalaisella hiekkalaatikolla, arvostetaan ylipaljon. Paikalliset verkostot ovat sitä vahvemmat, mitä aikaisemmin ne on luotu. Mutta eihän pelkästään se riitä jos ja kun halutaan kaupunkina saavuttaa painoarvoa maailmalla.
Länsisuomalainen ”vakaa” ihminen suhtautuu epäilevästi myös vilkkaisiin ja temperamenttisiin ihmisiin. Ajatus kai kulkee siihen malliin, ettei sellaisia ihmisiä voi ottaa ihan vakavasti. Kysymys on myös osin täysin perusteettomasta pohjalaisesta uhosta.
Miten pysähtyneisyys ihmissuhteissa sitten käy yksiin sen kanssa, että alueemme haluaa olla dynaaminen menestyjä? Ei mitenkään. Me tarvitsemme kehittyäksemme uutta verta ja ulkopuolisten arviointia. Me tarvitsemme ennen kaikkea avoimuutta ja vuoropuhelua. Sisäpiirien väliset hyväveliverkostot on paljastettava ja hankittava uusi luottamus kansalaisten ja yrittäjien yhdenvertaiseen kohteluun.
Eroja ja yhtäläisyyksiä – niitä me ihmiset kaiken aikaa etsiskelemme esimerkiksi perheemme ja jälkeläistemme keskuudessa. Laajempaa perspektiiviä saa kun matkailee tai asuu eri puolilla Suomea ja maailmaa. Suomessa erot lännen ja idän välillä näyttävät edelleen olevan melko suuret joskin varmaan vähenemään päin jos muuttoliike lisääntyy.
Vaasassa asuva tyttäreni ilmestyi tänään meille ja totesi, että kyllä ne karjalaiset asiakkaat sitten ovat helppoja ja iloisia. Siis tunnistettavasti erilaisia! Lieneekö länsisuomalainen ihminen enemmän tosikko ja pidättyväinen. Omat mausteensa soppaan tuo, että länsirannikolla on tuo ruotsinkielisten ankkalammikko omine sisäisine sääntöineen. Tavataan sanoa, että ellet ole ”född tai gift med” niin kielimuurin yli sinne ei pääse. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että tämä pitää melko hyvin paikkansa.
Länsi-Suomessa myös suomenkieliset ovat paljon pidättyväisempiä kuin ihmiset Itä-Suomessa. Muualta tuleviin suhtaudutaan Länsi-Suomessa epäillen. Tämän olen jälleen kerran kokenut vahvasti Vaasan uuden kaupunginjohtajan rekrytoinnin yhteydessä. Sitä, että on leikkinyt pienenä vaasalaisella hiekkalaatikolla, arvostetaan ylipaljon. Paikalliset verkostot ovat sitä vahvemmat, mitä aikaisemmin ne on luotu. Mutta eihän pelkästään se riitä jos ja kun halutaan kaupunkina saavuttaa painoarvoa maailmalla.
Länsisuomalainen ”vakaa” ihminen suhtautuu epäilevästi myös vilkkaisiin ja temperamenttisiin ihmisiin. Ajatus kai kulkee siihen malliin, ettei sellaisia ihmisiä voi ottaa ihan vakavasti. Kysymys on myös osin täysin perusteettomasta pohjalaisesta uhosta.
Miten pysähtyneisyys ihmissuhteissa sitten käy yksiin sen kanssa, että alueemme haluaa olla dynaaminen menestyjä? Ei mitenkään. Me tarvitsemme kehittyäksemme uutta verta ja ulkopuolisten arviointia. Me tarvitsemme ennen kaikkea avoimuutta ja vuoropuhelua. Sisäpiirien väliset hyväveliverkostot on paljastettava ja hankittava uusi luottamus kansalaisten ja yrittäjien yhdenvertaiseen kohteluun.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Tampereelle vai Turkuun?
Koko terveydenhuollon ja siinä ohessa erikoissairaanhoidon tuleva rakenne on toistuvien uudistusehdotusten kohteena. Kun päätökset siirtyvät, epävarmuus lisääntyy. Vaasan keskussairaalan yliopistollinen keskussairaala on Tampere. Vaasa on toiseksi kauimpana yliopistollisesta keskussairaalasta. Siksi lääkkeeksi ei voi missään tapauksessa sopia, että lähdettäisiin hakeutumaan entistä kauemmaksi eli Turkuun.
Tällaista ratkaisua ilmeisimmin nyt ponnekkaasti valmistellaan sekä Turussa että Vaasan sairaanhoitopiirissä. Kieliperusteella yritetään mitätöidä lisääntyvä matka-aika ja entistä hankalampi matkanteko. Junalla Vaasasta Turkuun kestää pitempään kuin Helsinkiin, lisähaittana on ylimääräinen junanvaihto. Matkalla vielä ohitetaan meitä lähempänä oleva yliopistollinen keskussairaala! Nauraisin, ellei itkettäisi.
Turun yliopistolliselle keskussairaalalle sopisi varmistaa väestövastuunsa Vaasan sairaanhoitopiirin avulla. Palkkioksi tarjottaneen mahdollisuutta säilyttää Vaasan keskussairaalan taso pitkälle tulevaisuuteen. Kuinka kauan ja millä hinnalla, siitä ei puhuta. Jos skaalaetua ei kyetä käyttämään hyväksi, a-hinnat karkaavat täällä käsistä. Maksajina ovat tietenkin Vaasan sairaanhoitopiirin kunnat.
Sairaitten ihmisten kannalta kaikkein tärkeintä on saada asianmukainen ja laadukas hoito oikea-aikaisesti. Nyt kun Seinäjoki kuuluu jo samaan työssäkäyntialueeseen kuin Vaasa (80 km on työn vastaanottovaatimus), on mitä luontevinta tavoitella ensisijaisesti sellaisia erikoissairaanhoidon työnjakoratkaisuja, joiden avulla kummankin maakunnan sairaat ihmiset saavat laadukkaan hoidon edes jommasta kummasta sairaanhoitopiiristä, Keski-Pohjanmaatakaan unohtamatta. Työnjaosta sopiminen on enemmän kuin yhteistyö. Toimimalla ”kuin” yhdessä voimme hoitaa sairaudet pitemmälle omalla alueellamme kun yhteinen väestöpohjamme antaa mahdollisuuden skaalaetuihin.
Hevoskyydin ajoista käsitys palvelujen saatavuuden mittaamisesta kilometreinä on menettämässä merkitystään. Matka-aika on olennaisempi kysymys kuin kilometrit. Jossakin menee kuitenkin raja.
Terveydenhuollon teknologian kehittäminen on tuonut tullessaan yhä kalliimmat investointitarpeet, sairaanhoidollinen osaaminen on pirstoutunut yhä pienempiin erikoisaloihin, tehokkaan lääkehoidon ansiosta avohoidon mahdollisuudet ovat yhä paremmat. On päivänselvää, että uudessa tilanteessa väestöpohjien täytyy olla aiempaa suuremmat jos haluamme pitää terveydenhuollon menot kurissa. Turku on Vaasasta käsin kuitenkin todella väkinäinen ratkaisu. Sen tajuaa kyllä jo karttaa katsomalla. Siksi katseemme on oltava ennen kaikkea Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirien kanssa toteutettavassa työnjaossa. Tampereelle ”Erva-alueena” ei ole vaihtoehtoa.
Tällaista ratkaisua ilmeisimmin nyt ponnekkaasti valmistellaan sekä Turussa että Vaasan sairaanhoitopiirissä. Kieliperusteella yritetään mitätöidä lisääntyvä matka-aika ja entistä hankalampi matkanteko. Junalla Vaasasta Turkuun kestää pitempään kuin Helsinkiin, lisähaittana on ylimääräinen junanvaihto. Matkalla vielä ohitetaan meitä lähempänä oleva yliopistollinen keskussairaala! Nauraisin, ellei itkettäisi.
Turun yliopistolliselle keskussairaalalle sopisi varmistaa väestövastuunsa Vaasan sairaanhoitopiirin avulla. Palkkioksi tarjottaneen mahdollisuutta säilyttää Vaasan keskussairaalan taso pitkälle tulevaisuuteen. Kuinka kauan ja millä hinnalla, siitä ei puhuta. Jos skaalaetua ei kyetä käyttämään hyväksi, a-hinnat karkaavat täällä käsistä. Maksajina ovat tietenkin Vaasan sairaanhoitopiirin kunnat.
Sairaitten ihmisten kannalta kaikkein tärkeintä on saada asianmukainen ja laadukas hoito oikea-aikaisesti. Nyt kun Seinäjoki kuuluu jo samaan työssäkäyntialueeseen kuin Vaasa (80 km on työn vastaanottovaatimus), on mitä luontevinta tavoitella ensisijaisesti sellaisia erikoissairaanhoidon työnjakoratkaisuja, joiden avulla kummankin maakunnan sairaat ihmiset saavat laadukkaan hoidon edes jommasta kummasta sairaanhoitopiiristä, Keski-Pohjanmaatakaan unohtamatta. Työnjaosta sopiminen on enemmän kuin yhteistyö. Toimimalla ”kuin” yhdessä voimme hoitaa sairaudet pitemmälle omalla alueellamme kun yhteinen väestöpohjamme antaa mahdollisuuden skaalaetuihin.
Hevoskyydin ajoista käsitys palvelujen saatavuuden mittaamisesta kilometreinä on menettämässä merkitystään. Matka-aika on olennaisempi kysymys kuin kilometrit. Jossakin menee kuitenkin raja.
Terveydenhuollon teknologian kehittäminen on tuonut tullessaan yhä kalliimmat investointitarpeet, sairaanhoidollinen osaaminen on pirstoutunut yhä pienempiin erikoisaloihin, tehokkaan lääkehoidon ansiosta avohoidon mahdollisuudet ovat yhä paremmat. On päivänselvää, että uudessa tilanteessa väestöpohjien täytyy olla aiempaa suuremmat jos haluamme pitää terveydenhuollon menot kurissa. Turku on Vaasasta käsin kuitenkin todella väkinäinen ratkaisu. Sen tajuaa kyllä jo karttaa katsomalla. Siksi katseemme on oltava ennen kaikkea Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirien kanssa toteutettavassa työnjaossa. Tampereelle ”Erva-alueena” ei ole vaihtoehtoa.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Taikametsän valtaus
Taikametsä vai uusia asuinrakennuksia? Kaupunginhallitus äänesti ja päätti, että asuintalot vievät voiton – nykyisen asemakaavan mukaisesti. Teeriniemen ns. Taikametsä on syntynyt toistaiseksi rakentamattomien asuintonttien alueelle.
Annan lähtökohtaisesti suuren arvon sille, että kansalaiset ilmaisevat reippaasti mielipiteensä. Päättäjiltä vaatii Vaasan oloissa paljon rohkeutta ja hyviä perusteluja, että he eivät lähde muitta mutkitta 700 adressin allekirjoittajan matkaan.
Vaikka meitä niukan enemmistön päättäjiä on julkisuudessa jo ehditty haukkua ikivanhoiksi kääviksi ja ties miksi, haluan omalta osaltani tuoda esiin joitakin päätökseeni vaikuttaneita tärkeitä näkökohtia. Asian kaupunginhallitukselle esitellyt vt. toimialajohtaja on kolmen pienen lapsen äiti. Tämän mukaisesti kaupunginhallitus myös päätti. On ikärasismia väittää, että päättäjien ikä olisi vaikuttanut asiassa. Kokemus kaupunkisuunnittelussa toki vaikutti.
Teeriniemenkatu on Teeriniemen pääkatu, joten on pläkkiselvää, että juuri sen ääreen on kaavoitettu tehokkaimmin. Teeriniemenkatua kulkee myös alueen ainoa bussi ja Taikametsän vieressä on alueen ainoa kauppa. Mitään uutta aluetta ei kaavoitettaisi niin, ettei em. näkökohtia otettaisi huomioon eli metsän paikka ei voi olla pääväylään rajoittuvassa korttelissa ellei kysymyksessä ole alueet toisiinsa yhdistävistä viherväylistä tai suojelualueesta.
Teeriniemen koulun ympäristö on vehreää ja ylellisen väljää aluetta. Sen saatoin todeta jälleen kerran kun kiersin ko. koulun. Omat lapseni ovat varttuneet juuri tällä samalla, virikkeitä täynnä olevalla alueella. Taikametsästä ei silloin tiedetty mitään vaan liikuttiin joustavasti sähkölinjan alla ja monilla muilla vihreillä alueilla joita Teeriniemellä on todella runsaasti.
Teeriniemellä kuten muissakin kouluissa oppilaille on osoitettu määräysten mukainen aidattu alue välitunteja varten. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä pienemmistä koululaisista puhutaan. Teeriniemellä ko. tarkoitukseen tarkoitettu alue näytti aika hylätyltä eli kehittämiskelpoiselta. Kun toimitaan aidatulla alueella, oppilaiden valvonta helpottuu. Pelataan riskillä jos välituntien vietto siirretään aitaamattomalle alueelle kuten Taikametsään. Taikametsän säilyttämisen perustelut eivät ilmeisimmin lähdekään koulun oppilaiden tarpeista vaan laajemmista perusteluista.
Päättäjille on kerrottu, että lapset eivät nykyisin käytä Teeriniemen koulun ympärillä olevaa laajaa viheraluetta koska se ei ole tarpeeksi kiinnostava. Tapaus Taikametsä totta kai herättää päättäjät tarkemmin pohtimaan, mitä vikaa on viheralueeksi kaavoitetulla alueella ja miten puutteellisuudet voidaan korjata ja lasten viihtyvyys taata. Toisaalta kautta aikojen lapset ovat olleet eniten kiinnostuneet ”kielletyistä” alueista. Kaavoitusmerkintää muuttamalla tätä ilmiötä ei pystytä eikä ole tarvetta muuttaa.
Annan lähtökohtaisesti suuren arvon sille, että kansalaiset ilmaisevat reippaasti mielipiteensä. Päättäjiltä vaatii Vaasan oloissa paljon rohkeutta ja hyviä perusteluja, että he eivät lähde muitta mutkitta 700 adressin allekirjoittajan matkaan.
Vaikka meitä niukan enemmistön päättäjiä on julkisuudessa jo ehditty haukkua ikivanhoiksi kääviksi ja ties miksi, haluan omalta osaltani tuoda esiin joitakin päätökseeni vaikuttaneita tärkeitä näkökohtia. Asian kaupunginhallitukselle esitellyt vt. toimialajohtaja on kolmen pienen lapsen äiti. Tämän mukaisesti kaupunginhallitus myös päätti. On ikärasismia väittää, että päättäjien ikä olisi vaikuttanut asiassa. Kokemus kaupunkisuunnittelussa toki vaikutti.
Teeriniemenkatu on Teeriniemen pääkatu, joten on pläkkiselvää, että juuri sen ääreen on kaavoitettu tehokkaimmin. Teeriniemenkatua kulkee myös alueen ainoa bussi ja Taikametsän vieressä on alueen ainoa kauppa. Mitään uutta aluetta ei kaavoitettaisi niin, ettei em. näkökohtia otettaisi huomioon eli metsän paikka ei voi olla pääväylään rajoittuvassa korttelissa ellei kysymyksessä ole alueet toisiinsa yhdistävistä viherväylistä tai suojelualueesta.
Teeriniemen koulun ympäristö on vehreää ja ylellisen väljää aluetta. Sen saatoin todeta jälleen kerran kun kiersin ko. koulun. Omat lapseni ovat varttuneet juuri tällä samalla, virikkeitä täynnä olevalla alueella. Taikametsästä ei silloin tiedetty mitään vaan liikuttiin joustavasti sähkölinjan alla ja monilla muilla vihreillä alueilla joita Teeriniemellä on todella runsaasti.
Teeriniemellä kuten muissakin kouluissa oppilaille on osoitettu määräysten mukainen aidattu alue välitunteja varten. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä pienemmistä koululaisista puhutaan. Teeriniemellä ko. tarkoitukseen tarkoitettu alue näytti aika hylätyltä eli kehittämiskelpoiselta. Kun toimitaan aidatulla alueella, oppilaiden valvonta helpottuu. Pelataan riskillä jos välituntien vietto siirretään aitaamattomalle alueelle kuten Taikametsään. Taikametsän säilyttämisen perustelut eivät ilmeisimmin lähdekään koulun oppilaiden tarpeista vaan laajemmista perusteluista.
Päättäjille on kerrottu, että lapset eivät nykyisin käytä Teeriniemen koulun ympärillä olevaa laajaa viheraluetta koska se ei ole tarpeeksi kiinnostava. Tapaus Taikametsä totta kai herättää päättäjät tarkemmin pohtimaan, mitä vikaa on viheralueeksi kaavoitetulla alueella ja miten puutteellisuudet voidaan korjata ja lasten viihtyvyys taata. Toisaalta kautta aikojen lapset ovat olleet eniten kiinnostuneet ”kielletyistä” alueista. Kaavoitusmerkintää muuttamalla tätä ilmiötä ei pystytä eikä ole tarvetta muuttaa.
lauantai 21. toukokuuta 2011
Takaisin hyvään hallintoon
Tultuani pitkän tauon jälkeen uudelleen mukaan kaupunginhallituksen työskentelyyn yksi tärkeimpiä missioitani on ollut työskennellä hyvän hallinnon puolesta. Ajatukseni on, että kun hyvän hallinnon periaatteet osataan ja omaksutaan ns. takaraivoon, nämä vaatimukset eivät hidasta asioiden käsittelyä. Kaupunginhallituksen toimintatavat ohjaavat niin hyvässä kuin pahassa myös muuta hallintoa. Tästä asiasta ei pidä tehdä politiikkaa.
Kouhin viimeisessä kaupunginhallituksessa sain usein tukea Hellevi Lohvalta, jota laadukas hallinnointi niinikään kiinnosti. Liian usein jäimme vaatimustemme kanssa vähemmistöön tai jopa kahden. Asiakirjoista löytyy mm. äänestyksiä ja eriäviä mielipiteitämme, joita olemme perustelleet hyvän hallinnon periaatteilla. Päätöksistä vastataan toki yhdessä. Liian monet näyttivät ajattelevan, että tarkoitus pyhittää keinot. Otan tässä esille vain yhden esimerkin.
Puolustajia riittää edelleenkin sille, että asuntomessutoimikunnan annettiin päättää ilman valtuustolta saatua mandaattia mm. suurista hankinnoista, joista päättäminen olisi kuulunut koko projektin ajan voimassa olevan johtosäännön mukaan teknisen lautakunnan toimivaltaan. Suorastaan ylpeiltiin sillä, että näin joustavia me Vaasassa olemme. Kun tuli taloudellisiin korvauksiin johtaneen hallinnollisen vastuunkannon aika, selvittely ei päässyt alkua pitemmälle ja asia haudattiin urakoitsijan kanssa tehdyn sovintopaperin alle. Tilintarkastaja Audiatorin kertomuksessa vuodelta 2007 todetaan, että ”esimerkiksi projektien hallinnoinnissa on ollut puutteita”. Asuntomessuja, jotka pidettiin vuonna 2008, ei mainita edes nimeltä. Siinä kaikki.
Kouhin kaupunginhallituksen ajalta kaupungin oma sen paremmin kuin ulkoinenkaan tilintarkastus eivät löytäneet merkittäviä konkreettisia tiliepäselvyyksiä. Hallinnoinnin epäkohtia tuotiin toki esille ja parantamisehdotuksia tehtiin, mikä on täysin normaalia. Asioista puhuttiin kuitenkin melko ylimalkaisella tasolla. Nyt kun Tikanojan tapauksen kautta on tullut esille laajat ja vuosikymmenen jatkuneet holtittomat käytänteet ja taloudenpidon laiminlyönnit, tarkoittaa se, että myös koko tilintarkastus saa ehdot, ellei suorastaan jää luokalle.
Erityisen kiinnostavaa ja tärkeää on nyt saada selvitys Audiator Oy:ltä, jolta kaupunki on ostanut tilintarkastuspalvelun ties kuinka kauan. Miten Audiator selittää sen, että laiminlyönnit eivät ole tulleet ilmi tilintarkastuksissa aikaisemmin vaan se on antanut puhtaat paperit tilinpidosta kaupungille aina viime vuoteen saakka? Kaupungin tarkastustoimella puolestaan on edelleen napanuora sisäiseen tarkastukseen, mikä käy ilmi tarkastussäännöstä. On ilmeistä, että sisäisen tarkastuksen asemaa ja tehoa kaupungin hallinnossa on skarpattava.
On päivän selvää, että kukaan – olkoon luottamushenkilö tai virkamies – ei voi valvoa kenenkään olkapään takana, että työt tehdään kuten on sovittu. Siksi johtajat tarvitsevat tehokkaita raportointijärjestelmiä. Johtajilla täytyy olla kiinnostusta analysoida tuloksia ja aloitteellisuutta kehittää hallintoa. Nyt esille tulleissa tapauksissa on tullut esille, että olemme maksaneet korkeita palkkoja johtajille, jotka ovat toimineet käytännössä ilman alaistensa säännöllisen raportoinnin tukea. Kirjallista raportointia vierastetaan. Tällainen mahdollisuus ei ole tullut etukäteen pieneen mieleeni.
Kujanpään johtamassa kaupunginhallituksessa on koko ajan ollut toinen meininki. Yhteinen tahtotila hyvän hallinnon kehittämisen puolesta on erittäin vahva. Tästä esimerkkinä mainitsen rekrytointiprosessin systematisoinnin, jota noudatettiin toimialajohtajien valinnassa.
Nyt on aika päästä takaisin hyvään hallinnointiin. Historian osalta syyttömiä ei ainakaan luottamushenkilöissä taida juuri olla.
Kouhin viimeisessä kaupunginhallituksessa sain usein tukea Hellevi Lohvalta, jota laadukas hallinnointi niinikään kiinnosti. Liian usein jäimme vaatimustemme kanssa vähemmistöön tai jopa kahden. Asiakirjoista löytyy mm. äänestyksiä ja eriäviä mielipiteitämme, joita olemme perustelleet hyvän hallinnon periaatteilla. Päätöksistä vastataan toki yhdessä. Liian monet näyttivät ajattelevan, että tarkoitus pyhittää keinot. Otan tässä esille vain yhden esimerkin.
Puolustajia riittää edelleenkin sille, että asuntomessutoimikunnan annettiin päättää ilman valtuustolta saatua mandaattia mm. suurista hankinnoista, joista päättäminen olisi kuulunut koko projektin ajan voimassa olevan johtosäännön mukaan teknisen lautakunnan toimivaltaan. Suorastaan ylpeiltiin sillä, että näin joustavia me Vaasassa olemme. Kun tuli taloudellisiin korvauksiin johtaneen hallinnollisen vastuunkannon aika, selvittely ei päässyt alkua pitemmälle ja asia haudattiin urakoitsijan kanssa tehdyn sovintopaperin alle. Tilintarkastaja Audiatorin kertomuksessa vuodelta 2007 todetaan, että ”esimerkiksi projektien hallinnoinnissa on ollut puutteita”. Asuntomessuja, jotka pidettiin vuonna 2008, ei mainita edes nimeltä. Siinä kaikki.
Kouhin kaupunginhallituksen ajalta kaupungin oma sen paremmin kuin ulkoinenkaan tilintarkastus eivät löytäneet merkittäviä konkreettisia tiliepäselvyyksiä. Hallinnoinnin epäkohtia tuotiin toki esille ja parantamisehdotuksia tehtiin, mikä on täysin normaalia. Asioista puhuttiin kuitenkin melko ylimalkaisella tasolla. Nyt kun Tikanojan tapauksen kautta on tullut esille laajat ja vuosikymmenen jatkuneet holtittomat käytänteet ja taloudenpidon laiminlyönnit, tarkoittaa se, että myös koko tilintarkastus saa ehdot, ellei suorastaan jää luokalle.
Erityisen kiinnostavaa ja tärkeää on nyt saada selvitys Audiator Oy:ltä, jolta kaupunki on ostanut tilintarkastuspalvelun ties kuinka kauan. Miten Audiator selittää sen, että laiminlyönnit eivät ole tulleet ilmi tilintarkastuksissa aikaisemmin vaan se on antanut puhtaat paperit tilinpidosta kaupungille aina viime vuoteen saakka? Kaupungin tarkastustoimella puolestaan on edelleen napanuora sisäiseen tarkastukseen, mikä käy ilmi tarkastussäännöstä. On ilmeistä, että sisäisen tarkastuksen asemaa ja tehoa kaupungin hallinnossa on skarpattava.
On päivän selvää, että kukaan – olkoon luottamushenkilö tai virkamies – ei voi valvoa kenenkään olkapään takana, että työt tehdään kuten on sovittu. Siksi johtajat tarvitsevat tehokkaita raportointijärjestelmiä. Johtajilla täytyy olla kiinnostusta analysoida tuloksia ja aloitteellisuutta kehittää hallintoa. Nyt esille tulleissa tapauksissa on tullut esille, että olemme maksaneet korkeita palkkoja johtajille, jotka ovat toimineet käytännössä ilman alaistensa säännöllisen raportoinnin tukea. Kirjallista raportointia vierastetaan. Tällainen mahdollisuus ei ole tullut etukäteen pieneen mieleeni.
Kujanpään johtamassa kaupunginhallituksessa on koko ajan ollut toinen meininki. Yhteinen tahtotila hyvän hallinnon kehittämisen puolesta on erittäin vahva. Tästä esimerkkinä mainitsen rekrytointiprosessin systematisoinnin, jota noudatettiin toimialajohtajien valinnassa.
Nyt on aika päästä takaisin hyvään hallinnointiin. Historian osalta syyttömiä ei ainakaan luottamushenkilöissä taida juuri olla.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Kansa on oikeassa
Vaalit on käyty. Omalta osalta lyttyyn meni. Ehdokasasetelma niin omassa puolueessa kuin esimerkiksi oman kaupungin muiden puolueiden osalta on melko ratkaiseva juttu. Rekisteröin varhaisessa vaiheessa, että Persujen Maria Tolppanen tulee olemaan kova luu omalla reviirilläni. Niinkuin olikin. Maria tuli valituksi, onneksi olkoon. Kun olin 'pakkoruotsi pois' -teemalla tarkoituksella ottanut etäisyyttä ruotsinkielisiin, niin sekin tuntui.
Tärkeimpänä kaikista on kuitenkin se, että Vaasa on pieni kaupunki. Samasta puolueesta ei yleensä valita kuin yksi edustaja, jos sitäkään. Poikkeuksiakin on. Joskus aikaisemmin RKP on saanut kaksi edustajaa. Nyt taas kävi niin, ettei RKP saanut ketään läpi kun taas Kokoomus sai kaksi. Helsingissä ja Uudellamaalla suurten puolueiden ehdokkailla on helpompaa ainakin siinä suhteessa, että eri profiilin omaavilla saman puolueen ehdokkailla on todellisia mahdollisuuksia päästä läpi. Tämä mahdollisuus vastaa tietenkin parhaiten myös äänestäjien erilaisia profiileja.
Media on aivan uudella tavalla vuoden 2007 vaaleista lähtien tehnyt työtä sen eteen, että äänet keskitettäisiin. Tässä toiminnassa on menty vaalien lähestyessä joskus ihan naurettavuuksiin saakka. Muiden kuin ykkösehdokkaiden lähetettyjä kirjoituksia ja jopa vastineitten julkaisemista viivytellään. Jos valokuvaan on sattunut pääsemään, näytetään ehkä vain selkäpuolta. Kuvallisen viestin voima on sanaakin voimakkaampi.
Pohjalainen toisti vaalien alla moneen kertaan, että vaasalaisten tulisi äänestää vaaslaisia. Lehti julkisti vaalien jälkeen valokuvan, jossa hehkutettiin, että nyt viedään Vaasan asioita eteenpäin viiden kansanedustajan voimin. Tasan tarkkaan näistä edustajista yksi on mustasaarelainen ja kahden perheet asuvat muualla kuin Vaasassa. Yhden perhe asuu käsittääkseni Vantaalla. Eli vain kaksi edustajaa jakavat arjen meidän vaasalaisten kanssa. Tästä tosiasiasta on aktiivisesti vaiettu ennen ja jälkeen vaalien.
Kansa on puhunut. Persut eivät yllättäneet vaan puhkoivat viimein kuplat, joista suuret puolueet ovat vaaleista toiseen aktiivisesti vaienneet. Persut olivat tällä kierroksella lähimpänä kansaa jos sitä mitataan kannatuksen kasvuna. Kansa on oikeassa.
Tärkeimpänä kaikista on kuitenkin se, että Vaasa on pieni kaupunki. Samasta puolueesta ei yleensä valita kuin yksi edustaja, jos sitäkään. Poikkeuksiakin on. Joskus aikaisemmin RKP on saanut kaksi edustajaa. Nyt taas kävi niin, ettei RKP saanut ketään läpi kun taas Kokoomus sai kaksi. Helsingissä ja Uudellamaalla suurten puolueiden ehdokkailla on helpompaa ainakin siinä suhteessa, että eri profiilin omaavilla saman puolueen ehdokkailla on todellisia mahdollisuuksia päästä läpi. Tämä mahdollisuus vastaa tietenkin parhaiten myös äänestäjien erilaisia profiileja.
Media on aivan uudella tavalla vuoden 2007 vaaleista lähtien tehnyt työtä sen eteen, että äänet keskitettäisiin. Tässä toiminnassa on menty vaalien lähestyessä joskus ihan naurettavuuksiin saakka. Muiden kuin ykkösehdokkaiden lähetettyjä kirjoituksia ja jopa vastineitten julkaisemista viivytellään. Jos valokuvaan on sattunut pääsemään, näytetään ehkä vain selkäpuolta. Kuvallisen viestin voima on sanaakin voimakkaampi.
Pohjalainen toisti vaalien alla moneen kertaan, että vaasalaisten tulisi äänestää vaaslaisia. Lehti julkisti vaalien jälkeen valokuvan, jossa hehkutettiin, että nyt viedään Vaasan asioita eteenpäin viiden kansanedustajan voimin. Tasan tarkkaan näistä edustajista yksi on mustasaarelainen ja kahden perheet asuvat muualla kuin Vaasassa. Yhden perhe asuu käsittääkseni Vantaalla. Eli vain kaksi edustajaa jakavat arjen meidän vaasalaisten kanssa. Tästä tosiasiasta on aktiivisesti vaiettu ennen ja jälkeen vaalien.
Kansa on puhunut. Persut eivät yllättäneet vaan puhkoivat viimein kuplat, joista suuret puolueet ovat vaaleista toiseen aktiivisesti vaienneet. Persut olivat tällä kierroksella lähimpänä kansaa jos sitä mitataan kannatuksen kasvuna. Kansa on oikeassa.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Suomen vai Euroopan köyhät
Kyllä nyt alkaa näyttää aivan selvältä, että demarit pääsevät valitsemaan keiden kanssa seuraava hallitus muodostetaan. Tottakai meidän kannattaa olla tyytyväisiä, että tarjolle vyöryi Portugal ja päästiin sitä kautta nostamaan yhteiseurooppalaisen moraalin kysymyksiä esille.
SDP on aivan oikeassa siinä, että yksi politiikan selkärangoista on moraali. Kun rappion merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, tarvitaan suunnanmuutos. Meillä on moraalin kestävyysvaje. Ennenkaikkea. Valtionhoitaja-asenteella mikään ei muutu. Tarvitaan ilmeisimmin kunnon täräys. Kansa näyttää olevan valmis sellaisen antamaan.
Vaasan torilla ruokittiin tänään 250 kansalaista lohisopalla. Kauniin sään lumossa väki jäi pitkäksi toviksi keskustelemaan toriparlamenttiin. Esillä oli kaksi pääaihetta: Portugalin tuki ja taitettu indeksi, tässä järjestyksessä. Toistui monesta suusta, että on mahdotonta hyväksyä, että valtiontalouden kestävyysvajeen tilanteessa meillä olisi kyllä varaa pelastaa Euroopan (Portugalin) köyhät, mutta ei Suomen köyhiä. Tämä tuntuu erityisen irvokkaalta juuri nyt kun maamme tuloeroista ja suomalaisesta köyhyydestä ehdittiin tehdä vaalien kenties tärkein kysymys.
Jutta Urpilaisen tänä iltana TV:n vaalitentissä antamat vastaukset antavat aiheen vähintäänkin haaveilla siitä, että Suomen demarit voisivat EU:ssa olla se porukka, joka käynnistää prosessin, joka johtaa Portugalin tukemisessa huomattavasti tiukempiin ehtoihin kuin mistä nyt puhutaan. Painaahan vaakakupissa toinenkin vaihtoehto eli tukien evääminen jos Suomi veisi kielteisen kantansa uudessa demarijohtoisessa hallituksessa loppuun asti.
Demokratiassa se vain on niin, että on tultava toimeen kansan tekemän päätöksen kanssa. Sen verran vakavissaan suurissa kysymyksissä pitää vaalipuheissa olla, ettei tarvitse kääntää takkia vaalien jälkeen ja näin olla luomassa uutta moraalivajetta. Kun nyt useammat puolueet ovat sanelleet kaikenlaisia ehtoja hallitukseen osallistumiselle, pelkään pahoin, että vuorilliset takit käyvät kaupaksi vaikka kesä pian kutsuu.
SDP on aivan oikeassa siinä, että yksi politiikan selkärangoista on moraali. Kun rappion merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, tarvitaan suunnanmuutos. Meillä on moraalin kestävyysvaje. Ennenkaikkea. Valtionhoitaja-asenteella mikään ei muutu. Tarvitaan ilmeisimmin kunnon täräys. Kansa näyttää olevan valmis sellaisen antamaan.
Vaasan torilla ruokittiin tänään 250 kansalaista lohisopalla. Kauniin sään lumossa väki jäi pitkäksi toviksi keskustelemaan toriparlamenttiin. Esillä oli kaksi pääaihetta: Portugalin tuki ja taitettu indeksi, tässä järjestyksessä. Toistui monesta suusta, että on mahdotonta hyväksyä, että valtiontalouden kestävyysvajeen tilanteessa meillä olisi kyllä varaa pelastaa Euroopan (Portugalin) köyhät, mutta ei Suomen köyhiä. Tämä tuntuu erityisen irvokkaalta juuri nyt kun maamme tuloeroista ja suomalaisesta köyhyydestä ehdittiin tehdä vaalien kenties tärkein kysymys.
Jutta Urpilaisen tänä iltana TV:n vaalitentissä antamat vastaukset antavat aiheen vähintäänkin haaveilla siitä, että Suomen demarit voisivat EU:ssa olla se porukka, joka käynnistää prosessin, joka johtaa Portugalin tukemisessa huomattavasti tiukempiin ehtoihin kuin mistä nyt puhutaan. Painaahan vaakakupissa toinenkin vaihtoehto eli tukien evääminen jos Suomi veisi kielteisen kantansa uudessa demarijohtoisessa hallituksessa loppuun asti.
Demokratiassa se vain on niin, että on tultava toimeen kansan tekemän päätöksen kanssa. Sen verran vakavissaan suurissa kysymyksissä pitää vaalipuheissa olla, ettei tarvitse kääntää takkia vaalien jälkeen ja näin olla luomassa uutta moraalivajetta. Kun nyt useammat puolueet ovat sanelleet kaikenlaisia ehtoja hallitukseen osallistumiselle, pelkään pahoin, että vuorilliset takit käyvät kaupaksi vaikka kesä pian kutsuu.
Pakkoruotsi ja äidinkieli
Kielitaito on mm. sitä, että ymmärtää puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Kaija Katteluksella (Pohjalainen 8.4) on selvästi vaikeuksia ymmärtää kielipolitiikan ydinkysymyksiä. Kun puhutaan pakkoruotsista, puhutaan koko ikäluokkaa koskevasta pakosta. Perustuslakimme ei pakota ruotsin opiskeluun, toisin kuin on väitetty. Kielipoliittinen keskustelu ei kohdistu yksilöön vaan on tietenkin väestötason keskustelua.
Äidinkielellä ja pakkoruotsilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kaikki pakkoruotsin poistamisen kannalla olevat varmaankin lähtevät siitä, että oma äidinkieli tulisi oppia jos mahdollista, täydellisesti. Sekä suomi että ruotsi ovat maailmalla marginaalikieliä. On jo aika antaa enemmän tilaa muiden kielten opiskelulle.
Peruskoulussa ei voida opettaa kaikkia asioita, joita ihmiset elämänsä aikana mahdollisesti tarvitsevat. Elinikäinen oppiminen on ainoa keino vastata kulloiseenkin osaamisen tarpeeseen. Kun osaa mitä tahansa yhtä vierasta kieltä, oppii kyllä tarpeen tullen muitakin. Mikään kieli ei pysy trimmissä ellei sitä pääse käyttämään. Pakkoruotsin kanssa käy useimmiten juuri näin.
Noin 70 % suomalaisista ja 60 % eduskuntavaaliehdokkaista vastustaa pakkoruotsia. Me kaikki haluamme, että ruotsin kielestä tulee valinnainen kieli. Tämä on kieli-ilmapiirin kohentamiseksi täysin välttämätöntä. Demokratiassa on kestämätöntä, että kapea puolue-eliitti linnoittautuu vastustamaan ruotsin valinnaisuutta. Jos näin jatkuu, asetelmat kärjistyvät entisestään. Kupla on puhkaistava ajoissa.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistikö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistikö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuivat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
Äidinkielellä ja pakkoruotsilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kaikki pakkoruotsin poistamisen kannalla olevat varmaankin lähtevät siitä, että oma äidinkieli tulisi oppia jos mahdollista, täydellisesti. Sekä suomi että ruotsi ovat maailmalla marginaalikieliä. On jo aika antaa enemmän tilaa muiden kielten opiskelulle.
Peruskoulussa ei voida opettaa kaikkia asioita, joita ihmiset elämänsä aikana mahdollisesti tarvitsevat. Elinikäinen oppiminen on ainoa keino vastata kulloiseenkin osaamisen tarpeeseen. Kun osaa mitä tahansa yhtä vierasta kieltä, oppii kyllä tarpeen tullen muitakin. Mikään kieli ei pysy trimmissä ellei sitä pääse käyttämään. Pakkoruotsin kanssa käy useimmiten juuri näin.
Noin 70 % suomalaisista ja 60 % eduskuntavaaliehdokkaista vastustaa pakkoruotsia. Me kaikki haluamme, että ruotsin kielestä tulee valinnainen kieli. Tämä on kieli-ilmapiirin kohentamiseksi täysin välttämätöntä. Demokratiassa on kestämätöntä, että kapea puolue-eliitti linnoittautuu vastustamaan ruotsin valinnaisuutta. Jos näin jatkuu, asetelmat kärjistyvät entisestään. Kupla on puhkaistava ajoissa.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistikö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistikö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuivat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Kuntien määrällä leikitellään vastuuttomasti
Kuka äänestää 100 kunnan puolesta, kuka on vastaan? Näin leikitellään monissa vaalipaneeleissa. Ja leikiksi uuden kuntarakenteen pohdiskelu näyttää menneen myös puolueissa ja valtionhallinnossa. Täysin hämmästyttävää on, että sosiaali-ja terveysministeri on hyväksynyt toimeksiannon, jossa hänen ministeriönsä laittaa soppaan lusikkansa asiassa, joka ei kuulu ministeriön tehtäviin.
Kuntien tulevaa lukumäärää koskeva haitari on julkisuudessa esitetyn mukaan 20-342. Kukaan ei näytä puhuvan kuntien tehtävistä. Sokea reettakin ymmärtää, että vaihtoehtoisissa malleissa myös kuntien tehtävät ovat täysin erilaiset. Mutta millaiset, siitä ei tehdä selkoa. Alan epäillä, ettei mitään loogisia vaihtoehtoja hallintomalleiksi ole edes olemassa.
Poliitikot ovat ajaneet kuntarakenneuudistuksen viime vuosina sekasortoiseen tilaan. Pahinta on, että tilanne näyttää vain pahenevan, ei selkiintyvän. Kuinka Suomella voi olla varaa tällaiseen sotkuiluun vuodesta toiseen? Puhu siinä sitten hallinnon tehokkuudesta. Vaikka kuntien määrä on viime vuosina vähentynyt, on myös syntynyt uusia hallintohimmeleitä, joiden lukumäärästä kukaan ei tehne selkoa. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että on myös olemassa lähes 200 kuntayhtymää.
Mitä ajattelevat kuntarakenteesta ja kuntien tehtävistä ne, jotka ehdottavat 40-60 uuden sosiaali-ja terveydenhuoltoalueen perustamista?
Entä mitä ajattelevat kunnan tehtävistä ne, jotka esittävät 20 kuntaa? Lukumäärässä on jotakin tuttua, sillä se peesaa maakunnallisten liittojen (18) ja sairaanhoitopiirien (20) määrää. Ettei olisi liian yksinkertaista, korkealta taholta (Isolauri, 2010) on myös ehdotettu sairaanhoitopiirien lukumäärän puolittamista.
Minun mielestäni on selvää, että tulevaisuudessa kunnalla tulisi olla niin leveät hartiat, että se voi suoraan järjestää ja rahoittaa kunnalliset palvelut. Kokemus on nimittäin osoittanut, että kunnat eivät pysty mitenkään kontrolloimaan kuntayhtymien toimintaa. Niin suurille kuin pienillekin kunnille on jäänyt vain laskun maksajan rooli.
Ulospääsy sektoreittain organisoidusta putkihallinnosta näyttää täysin ylivoimaiselta tehtävältä koska kuntaa suuremman hallinnon rakenne vaihtelee tavattoman paljon. Jos tätä tavoitellaan, maakunnalliset liitot näyttäisivät luonnolliselta ratkaisulta. Niiden hallintokulttuuri ei ole tähän tehtävään riittävän kehittynyt. Sitä paitsi, kun liitoilla ei ole verotusoikeutta, ne jakavat vain muualta saatua rahaa eikä toiminta kohdistu suoraan kansalaisiin.
Jos kuntarakenneuudistuksen tavoitteet olisi asetettu kirkkaiksi, uudistus olisi jo viety läpi. Tämäntapaisissa kysymyksissä vesitetyt kompromissit ovat laiskan ratkaisuja. Vanha sanonta on hyvä: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Kuntien tulevaa lukumäärää koskeva haitari on julkisuudessa esitetyn mukaan 20-342. Kukaan ei näytä puhuvan kuntien tehtävistä. Sokea reettakin ymmärtää, että vaihtoehtoisissa malleissa myös kuntien tehtävät ovat täysin erilaiset. Mutta millaiset, siitä ei tehdä selkoa. Alan epäillä, ettei mitään loogisia vaihtoehtoja hallintomalleiksi ole edes olemassa.
Poliitikot ovat ajaneet kuntarakenneuudistuksen viime vuosina sekasortoiseen tilaan. Pahinta on, että tilanne näyttää vain pahenevan, ei selkiintyvän. Kuinka Suomella voi olla varaa tällaiseen sotkuiluun vuodesta toiseen? Puhu siinä sitten hallinnon tehokkuudesta. Vaikka kuntien määrä on viime vuosina vähentynyt, on myös syntynyt uusia hallintohimmeleitä, joiden lukumäärästä kukaan ei tehne selkoa. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että on myös olemassa lähes 200 kuntayhtymää.
Mitä ajattelevat kuntarakenteesta ja kuntien tehtävistä ne, jotka ehdottavat 40-60 uuden sosiaali-ja terveydenhuoltoalueen perustamista?
Entä mitä ajattelevat kunnan tehtävistä ne, jotka esittävät 20 kuntaa? Lukumäärässä on jotakin tuttua, sillä se peesaa maakunnallisten liittojen (18) ja sairaanhoitopiirien (20) määrää. Ettei olisi liian yksinkertaista, korkealta taholta (Isolauri, 2010) on myös ehdotettu sairaanhoitopiirien lukumäärän puolittamista.
Minun mielestäni on selvää, että tulevaisuudessa kunnalla tulisi olla niin leveät hartiat, että se voi suoraan järjestää ja rahoittaa kunnalliset palvelut. Kokemus on nimittäin osoittanut, että kunnat eivät pysty mitenkään kontrolloimaan kuntayhtymien toimintaa. Niin suurille kuin pienillekin kunnille on jäänyt vain laskun maksajan rooli.
Ulospääsy sektoreittain organisoidusta putkihallinnosta näyttää täysin ylivoimaiselta tehtävältä koska kuntaa suuremman hallinnon rakenne vaihtelee tavattoman paljon. Jos tätä tavoitellaan, maakunnalliset liitot näyttäisivät luonnolliselta ratkaisulta. Niiden hallintokulttuuri ei ole tähän tehtävään riittävän kehittynyt. Sitä paitsi, kun liitoilla ei ole verotusoikeutta, ne jakavat vain muualta saatua rahaa eikä toiminta kohdistu suoraan kansalaisiin.
Jos kuntarakenneuudistuksen tavoitteet olisi asetettu kirkkaiksi, uudistus olisi jo viety läpi. Tämäntapaisissa kysymyksissä vesitetyt kompromissit ovat laiskan ratkaisuja. Vanha sanonta on hyvä: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Kansanvalta vai eliitin valta?
Posti kantoi erehdyksessä päivän vanhan Keskipohjanmaa-lehden laatikkooni. Hyvä niin. Sieltä löytyi juttu ”Wallin kuulee 30-luvun kaikuja”. Wallin viittaa Suomen Mieli-lehden artikkeliin, jossa puhuttiin ”kolmannesta valtakunnasta”.
Kiinnostuin ottamaan selvää, mikä tämä Suomen Mieli-lehti on. Se on Suomalaisuuden Liiton jäsenlehti. Löysin numeron ja jutunkin, josta Stefan Wallin pillastui. Ministeri Wallin oli artikkelin suhteen huonosti informoitu. Juttu on otsikoitu ”Kolmas tasavalta”, jolla viitataan Persujen valtavaa kannatusta vuoden 1945 eduskuntavaaleihin, jolloin kommunistit nappasivat 49 paikkaa. Ruotsin kielestä artikkelissa ei puhuta mitään eikä sen vastustamisesta vaikka Wallin tällaista linkkiä myy.
Wallin on fiksusti huolissaan siitä, että suurten puolueiden johtajat ovat ruotsinkielen pakollisuuden osalta eri kannalla kuin puolueidensa jäsenet. Eduskuntavaaliehdokkaiden enemmistö on vapaan kielivalinnan puolesta, niin on myös Suomen kansan enemmistö. Miten tästä mennään eteenpäin?
Ei ainakaan niin, että halveksitaan kansan enemmistön mielipiteitä ja siirretään päätösvalta puolueiden eliitille.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistääkö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistääkö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuvat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
Kiinnostuin ottamaan selvää, mikä tämä Suomen Mieli-lehti on. Se on Suomalaisuuden Liiton jäsenlehti. Löysin numeron ja jutunkin, josta Stefan Wallin pillastui. Ministeri Wallin oli artikkelin suhteen huonosti informoitu. Juttu on otsikoitu ”Kolmas tasavalta”, jolla viitataan Persujen valtavaa kannatusta vuoden 1945 eduskuntavaaleihin, jolloin kommunistit nappasivat 49 paikkaa. Ruotsin kielestä artikkelissa ei puhuta mitään eikä sen vastustamisesta vaikka Wallin tällaista linkkiä myy.
Wallin on fiksusti huolissaan siitä, että suurten puolueiden johtajat ovat ruotsinkielen pakollisuuden osalta eri kannalla kuin puolueidensa jäsenet. Eduskuntavaaliehdokkaiden enemmistö on vapaan kielivalinnan puolesta, niin on myös Suomen kansan enemmistö. Miten tästä mennään eteenpäin?
Ei ainakaan niin, että halveksitaan kansan enemmistön mielipiteitä ja siirretään päätösvalta puolueiden eliitille.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistääkö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistääkö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuvat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Eläköitymisikä nousee – vapaaehtoisesti tai sitten pakosta!
Eläkekeskustelussa on kovin vähän kiinnitetty huomiota eläkkeen tasoon.
Täysi eläke karttuu kun on ollut töissä 40 vuotta. Ketkä voivat tämän ehdon saavuttaa? Tämä tarkoittaa, että 63 ikävuoteen mennessä 18-vuotiaalle henkilölle jää yhteensä viisi vuotta aikaa armeijaan, opiskeluun, synnyttämiseen, erilaisiin hoitovapaisiin ja mahdollisiin työttömyysjaksoihin eläkepalkan vähentymättä. Kuinka usealta tämä voi onnistua? Harvoilta. Varsinkaan naisilta! Eli mitä alhaisempi eläkeikä, sitä selvemmin se sortaa naisia, ja erityisesti niitä naisia, jotka opiskelevat, synnyttävät ja ovat lastenhoitovapailla.
Hämmästelen, että nuoret perheenäidit SDP:n johdossa eivät ole olleet valveilla kun tätä puolueen tärkeintä ja näkyvintä vaalitavoitetta on asetettu!
Onko siis hyvästä vai pahasta, että lakisääteinen eläkkeelle pääsyn alaikäraja pysyy 63 vuoden iässä? Keitä tämä vaade palvelee, keitä ei?
Se palvelee ennen kaikkea miehiä, jotka peruskoulun jälkeen tyytyvät vain 3-vuotisiin ammattiopintoihin. Se ei palvele niitä, jotka ovat siirtyneet pitemmän kaavan mukaan – korkeakouluopintojen jälkeen - työelämään. Eikä se palvele niitäkään, joilla on perhettä tai mistä tahansa syystä paljon katkoksia työhistoriassaan.
Kysyn, miksi tällainen SDP:n tavoite, että eläköitymisikää ei saa nostaa?
Täysi eläke karttuu kun on ollut töissä 40 vuotta. Ketkä voivat tämän ehdon saavuttaa? Tämä tarkoittaa, että 63 ikävuoteen mennessä 18-vuotiaalle henkilölle jää yhteensä viisi vuotta aikaa armeijaan, opiskeluun, synnyttämiseen, erilaisiin hoitovapaisiin ja mahdollisiin työttömyysjaksoihin eläkepalkan vähentymättä. Kuinka usealta tämä voi onnistua? Harvoilta. Varsinkaan naisilta! Eli mitä alhaisempi eläkeikä, sitä selvemmin se sortaa naisia, ja erityisesti niitä naisia, jotka opiskelevat, synnyttävät ja ovat lastenhoitovapailla.
Hämmästelen, että nuoret perheenäidit SDP:n johdossa eivät ole olleet valveilla kun tätä puolueen tärkeintä ja näkyvintä vaalitavoitetta on asetettu!
Onko siis hyvästä vai pahasta, että lakisääteinen eläkkeelle pääsyn alaikäraja pysyy 63 vuoden iässä? Keitä tämä vaade palvelee, keitä ei?
Se palvelee ennen kaikkea miehiä, jotka peruskoulun jälkeen tyytyvät vain 3-vuotisiin ammattiopintoihin. Se ei palvele niitä, jotka ovat siirtyneet pitemmän kaavan mukaan – korkeakouluopintojen jälkeen - työelämään. Eikä se palvele niitäkään, joilla on perhettä tai mistä tahansa syystä paljon katkoksia työhistoriassaan.
Kysyn, miksi tällainen SDP:n tavoite, että eläköitymisikää ei saa nostaa?
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Perusturvan taso pysyy hämäränä
Mikä on perusturvan euromääräinen taso Suomessa, siihen tuskin kukaan pystyy antamaan yksiselitteistä vastausta koska kokonaisuus muodostuu useista verottomista ja verotetuista tulonsiirroista ja tuloista.
Kuka on köyhä?
Puhutaanko suhteellisesta köyhyydestä vai absoluuttisesta tuloköyhyydestä? Suhteellisen köyhyyden määritelmän mukaan se on köyhä, joka elää kotitaloudessa, jonka tulot ovat alle 60 % mediaanitulosta. Piste johon verrataan, sijaitsee kohdassa, jossa puolet kotitalouksista on yli ja toinen puoli alle tämän mediaanitulon. Määritelmä on ongelmallinen koska köyhyyden euromääräiseen rajaan vaikuttaa vain ja ainoastaan ”keskellä oleva”. Tuloköyhyyden rinnalla puhutaan myös menoköyhyydestä eli tilanteista, joissa tulot eivät millään riitä menoihin. Köyhyyden määrittelyssä ohitetaan varallisuuden merkitys. Esimerkiksi peritty yksiö antaa perusturvallisuuden ja riippumattomuuden asumistuen muutoksista.
Kun puhutaan köyhyydestä, on puhuttava myös tuloeroista. Tulonsiirtojen merkitys pientuloisille on huomattava. Myös kokopäivätyötä tekevät keskipalkkaiset henkilöt ovat varsin riippuvaisia erilaisista tulonsiirroista. Gini-kerroin on tulonjaon tasa-arvoisuuden mittari. Verrattaessa muihin EU-maihin Suomi on vielä tasaisimman tulonjaon maasarjassa vaikka tuloerot ovat olleet kasvussa. Viimeaikaisen tuloerojen kasvun (haarukan) suurin selittäjä Suomessa on kaikkein suurituloisimpien karkaaminen omiin sfääreihinsä pääomatulojen, bonuksien ja kultaisten kädenpuristusten ansiosta.
Keskitulo
Suomalaisten keskitulot ovat ennen veronmaksua noin 2000 € kun mukaan lasketaan ansiotulot, pääomatulot, eläkkeet ym. tulot. Tämä vastaa noin 1566 € nettotuloa. Köyhiä ovat siis ne, joiden bruttotulot ovat alle 1200 euroa kuukaudessa. Nettotuloista puhuttaessa raja kulkee noin 940 eurossa.
Keskieläke taas ennen veronmaksua on noin 1300 € kuukaudessa - tässä luvussa ei ole muita tuloja. Veron jälkeen tästä jää käteen noin 1090 €. Tämä tarkoittaa, että köyhyysmääritelmän mukaan erittäin merkittävä osa eläkeläisiä elää köyhyydessä.
Perusturva
Kansaneläke on pysyvään toimeentuloon tarkoitettu käyttökelpoinen yhteiskunnan käsitys yksinäisen henkilön perusturvan minimistä – 586,46 € (veroton) kuukaudessa. Tämä ei ole tarkka luku sillä veroton asumistuki tuo siihen enimmillään noin 300 € lisää. Nämä yhteenlaskettuna päädytään siis noin 886 euroon kuukaudessa. Lisäksi monet eläkeläiset saavat verotonta hoitotukea 57-143 € .
Viimesijaisen toimeentulotuki ei ole tarkoitettu pysyvään käyttöön. Sen määrä kuitenkin kuvastanee käsitystä absoluuttisen köyhyyden rajasta Suomessa – 419,11 € (veroton). Tähän summaan sisältyy asumisen 20 % omavastuuosuus hyväksytyistä asumismenoista kun taas muu osa asumiskustannuksista, taloussähköstä, kotivakuutusmaksusta, vähäistä suuremmista terveydenhuoltomenoista eivät tähän sisälly. Toimeentulotuki vaihtelee yksilöllisesti koska em. kulutkin vaihtelevat, joten absoluuttisen minimin määrää ei voida määritellä pitävästi.
Tässä yhteydessä pitää ottaa huomioon, että toimeentulotuen perusosa maksetaan 20 %:lla tai 40 %:lla vähennettynä ellei henkilö ole aktiivinen ”kunnon kansalainen”. Eli ehdoton minimi onkin – vain 251 € kuukaudessa ! Lieventävänä asianhaarana on toistettava, että olosuhde ei ole tarkoitettu pysyväksi. Asumistuki lisää tämän perusturvan määrää.
Tässä rinnalla on tarkasteltava myös opintotukea. Opintotuki koostuu opintorahasta, opintolainan valtiontakauksesta ja asumislisästä. Opintorahan määrä on 246-298 €/kk jos on 18 vuotta täyttänyt eikä asu vanhempiensa kanssa. Opintorahaa voidaan pisimmillään maksaa 70 kuukautta eli lähes kuusi vuotta. Asumislisän määrä on enintään 201 euroa kuukaudessa. Koska opiskelu on investointi tulevaisuuteen, opintoja voi rahoittaa myös valtion takaamin lainoin. Tietyin edellytyksin voi saada myös korkoavustusta. Opintojen rahoittaminen lainalla on vähentynyt ja vaatimukset siitä, että opintotuki on nostettava edes toimeentulotuen tasolle, ovat lisääntyneet. Kysymys on kinkkinen siksi, että opiskelijat saavat hankkia kansaneläkkeen ylittävän määrän lisätuloja opintorahan vähentymättä.
Leipäjonot
Absoluuttista köyhyyttä koskevassa keskustelussa on huomioitava myös ne, jotka ovat kenties vuosien historian vuoksi velkakierteessä ja vippiviidakossa tai muista syistä tilanteessa, jossa ainoan liikkumavaran saa ruokamenoista pihistämällä. Mm. tähän tarpeeseen tarvitaan järjestöjen leivänjakoa. Ihmisten hyvinvoinnille köyhimmässäkin tilanteessa on tärkeintä, että yrittää ensisijaisesti maksaa vipit takaisin ystävilleen. Tämä osoittaa vastuuta. Jos tämä säie katkaistaan, se olisi köyhän omanarvontunnon täystuho. Köyhät siis joutuvat nöyrtymään leipäjonoihin säilyttääkseen itsekunnioituksensa suhteessa omiin lähimmäisiinsä.
Perusturvaan tarvitaan parannuksia
On päivänselvää, että syyperusteisen perusturvan (työttömyys, sairaus, vanhuus) taso on Suomessa täysin riittämätön. On välttämätöntä nostaa syyperusteisen turvan tasoa vähintään 120 €:lla kuukaudessa, käteen jäisi satanen. Jo tämä riittäisi, että ei tarvitsisi tukeutua vähäisestä syystä toimeentulotukeen, kuten nyt. Köyhiä ei pidä eikä saa kyykyttää, nöyryyttää. Pitää muistaa, että jokainen toimeentulotukea hakeva kotitalous joutuu avaamaan kaikkien jäsentensä tulot sosiaaliviranomaisille ja alistumaan kontrolliin vaikka tarvitsisi vain vähäisen määrän toimeentulotukea.
Entä rahoitus?
On jo käynyt selväksi, että perusturvan tasoa on korotettava. Kuinka paljon ja miten tämä rahoitetaan, on avoin kysymys. Kaikkein olennaisin rahoitus saadaan työllisyysasteen nostamisesta. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa. Työllisyysasteen lisääminen poistaa samalla sosiaalisia ongelmia ja pienentää sosiaalimenoja. Sanalla sanoen työllisyys luo hyvinvointia.
Kokonaisveroaste on Suomessa muihin EU-maihin verrattuna varsin korkea. Liikkumavara siinä suunnassa ei ole suuri jos samalla halutaan huolehtia kilpailukyvystä ja työllisyydestä. Hyvin kohdistetuilla verotuksen rakennemuutoksilla voidaan saada aikaan talouskasvua edistäviä vipuvaikutuksia.
Lähtökohta on, että sosiaaliturvaan tehtävät korotukset on rahoitettava samalla tavoin kuin nyt. Valtion osuus Kelan rahoituksesta vuonna 2009 oli noin 65 %, vakuutusmaksuilla rahoitettiin noin 30 % ja kuntien suoritukset olivat 5 %. Vuonna 2009 valtio maksoi esimerkiksi kansaneläkevakuutuksen menoista 80 % ja työnantajat 20 %. Toimeentulotuki taas on osa kunnan sosiaalimenoja, joihin saadaan valtionosuus. Vuonna 2010 työantajien Kela-maksu kuitenkin poistettiin mikä tarkoitti, että vastuu tämän osuuden (700.000-800.000 € ) rahoittamisesta siirtyi valtiolle. Näin kirkastettiin edelleen sitä linjausta, että perusturvan rahoitus kuuluu valtiolle kun taas ansioturvan rahoitus kuuluu työnantajille ja työntekijöille.
Kuka on köyhä?
Puhutaanko suhteellisesta köyhyydestä vai absoluuttisesta tuloköyhyydestä? Suhteellisen köyhyyden määritelmän mukaan se on köyhä, joka elää kotitaloudessa, jonka tulot ovat alle 60 % mediaanitulosta. Piste johon verrataan, sijaitsee kohdassa, jossa puolet kotitalouksista on yli ja toinen puoli alle tämän mediaanitulon. Määritelmä on ongelmallinen koska köyhyyden euromääräiseen rajaan vaikuttaa vain ja ainoastaan ”keskellä oleva”. Tuloköyhyyden rinnalla puhutaan myös menoköyhyydestä eli tilanteista, joissa tulot eivät millään riitä menoihin. Köyhyyden määrittelyssä ohitetaan varallisuuden merkitys. Esimerkiksi peritty yksiö antaa perusturvallisuuden ja riippumattomuuden asumistuen muutoksista.
Kun puhutaan köyhyydestä, on puhuttava myös tuloeroista. Tulonsiirtojen merkitys pientuloisille on huomattava. Myös kokopäivätyötä tekevät keskipalkkaiset henkilöt ovat varsin riippuvaisia erilaisista tulonsiirroista. Gini-kerroin on tulonjaon tasa-arvoisuuden mittari. Verrattaessa muihin EU-maihin Suomi on vielä tasaisimman tulonjaon maasarjassa vaikka tuloerot ovat olleet kasvussa. Viimeaikaisen tuloerojen kasvun (haarukan) suurin selittäjä Suomessa on kaikkein suurituloisimpien karkaaminen omiin sfääreihinsä pääomatulojen, bonuksien ja kultaisten kädenpuristusten ansiosta.
Keskitulo
Suomalaisten keskitulot ovat ennen veronmaksua noin 2000 € kun mukaan lasketaan ansiotulot, pääomatulot, eläkkeet ym. tulot. Tämä vastaa noin 1566 € nettotuloa. Köyhiä ovat siis ne, joiden bruttotulot ovat alle 1200 euroa kuukaudessa. Nettotuloista puhuttaessa raja kulkee noin 940 eurossa.
Keskieläke taas ennen veronmaksua on noin 1300 € kuukaudessa - tässä luvussa ei ole muita tuloja. Veron jälkeen tästä jää käteen noin 1090 €. Tämä tarkoittaa, että köyhyysmääritelmän mukaan erittäin merkittävä osa eläkeläisiä elää köyhyydessä.
Perusturva
Kansaneläke on pysyvään toimeentuloon tarkoitettu käyttökelpoinen yhteiskunnan käsitys yksinäisen henkilön perusturvan minimistä – 586,46 € (veroton) kuukaudessa. Tämä ei ole tarkka luku sillä veroton asumistuki tuo siihen enimmillään noin 300 € lisää. Nämä yhteenlaskettuna päädytään siis noin 886 euroon kuukaudessa. Lisäksi monet eläkeläiset saavat verotonta hoitotukea 57-143 € .
Viimesijaisen toimeentulotuki ei ole tarkoitettu pysyvään käyttöön. Sen määrä kuitenkin kuvastanee käsitystä absoluuttisen köyhyyden rajasta Suomessa – 419,11 € (veroton). Tähän summaan sisältyy asumisen 20 % omavastuuosuus hyväksytyistä asumismenoista kun taas muu osa asumiskustannuksista, taloussähköstä, kotivakuutusmaksusta, vähäistä suuremmista terveydenhuoltomenoista eivät tähän sisälly. Toimeentulotuki vaihtelee yksilöllisesti koska em. kulutkin vaihtelevat, joten absoluuttisen minimin määrää ei voida määritellä pitävästi.
Tässä yhteydessä pitää ottaa huomioon, että toimeentulotuen perusosa maksetaan 20 %:lla tai 40 %:lla vähennettynä ellei henkilö ole aktiivinen ”kunnon kansalainen”. Eli ehdoton minimi onkin – vain 251 € kuukaudessa ! Lieventävänä asianhaarana on toistettava, että olosuhde ei ole tarkoitettu pysyväksi. Asumistuki lisää tämän perusturvan määrää.
Tässä rinnalla on tarkasteltava myös opintotukea. Opintotuki koostuu opintorahasta, opintolainan valtiontakauksesta ja asumislisästä. Opintorahan määrä on 246-298 €/kk jos on 18 vuotta täyttänyt eikä asu vanhempiensa kanssa. Opintorahaa voidaan pisimmillään maksaa 70 kuukautta eli lähes kuusi vuotta. Asumislisän määrä on enintään 201 euroa kuukaudessa. Koska opiskelu on investointi tulevaisuuteen, opintoja voi rahoittaa myös valtion takaamin lainoin. Tietyin edellytyksin voi saada myös korkoavustusta. Opintojen rahoittaminen lainalla on vähentynyt ja vaatimukset siitä, että opintotuki on nostettava edes toimeentulotuen tasolle, ovat lisääntyneet. Kysymys on kinkkinen siksi, että opiskelijat saavat hankkia kansaneläkkeen ylittävän määrän lisätuloja opintorahan vähentymättä.
Leipäjonot
Absoluuttista köyhyyttä koskevassa keskustelussa on huomioitava myös ne, jotka ovat kenties vuosien historian vuoksi velkakierteessä ja vippiviidakossa tai muista syistä tilanteessa, jossa ainoan liikkumavaran saa ruokamenoista pihistämällä. Mm. tähän tarpeeseen tarvitaan järjestöjen leivänjakoa. Ihmisten hyvinvoinnille köyhimmässäkin tilanteessa on tärkeintä, että yrittää ensisijaisesti maksaa vipit takaisin ystävilleen. Tämä osoittaa vastuuta. Jos tämä säie katkaistaan, se olisi köyhän omanarvontunnon täystuho. Köyhät siis joutuvat nöyrtymään leipäjonoihin säilyttääkseen itsekunnioituksensa suhteessa omiin lähimmäisiinsä.
Perusturvaan tarvitaan parannuksia
On päivänselvää, että syyperusteisen perusturvan (työttömyys, sairaus, vanhuus) taso on Suomessa täysin riittämätön. On välttämätöntä nostaa syyperusteisen turvan tasoa vähintään 120 €:lla kuukaudessa, käteen jäisi satanen. Jo tämä riittäisi, että ei tarvitsisi tukeutua vähäisestä syystä toimeentulotukeen, kuten nyt. Köyhiä ei pidä eikä saa kyykyttää, nöyryyttää. Pitää muistaa, että jokainen toimeentulotukea hakeva kotitalous joutuu avaamaan kaikkien jäsentensä tulot sosiaaliviranomaisille ja alistumaan kontrolliin vaikka tarvitsisi vain vähäisen määrän toimeentulotukea.
Entä rahoitus?
On jo käynyt selväksi, että perusturvan tasoa on korotettava. Kuinka paljon ja miten tämä rahoitetaan, on avoin kysymys. Kaikkein olennaisin rahoitus saadaan työllisyysasteen nostamisesta. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa. Työllisyysasteen lisääminen poistaa samalla sosiaalisia ongelmia ja pienentää sosiaalimenoja. Sanalla sanoen työllisyys luo hyvinvointia.
Kokonaisveroaste on Suomessa muihin EU-maihin verrattuna varsin korkea. Liikkumavara siinä suunnassa ei ole suuri jos samalla halutaan huolehtia kilpailukyvystä ja työllisyydestä. Hyvin kohdistetuilla verotuksen rakennemuutoksilla voidaan saada aikaan talouskasvua edistäviä vipuvaikutuksia.
Lähtökohta on, että sosiaaliturvaan tehtävät korotukset on rahoitettava samalla tavoin kuin nyt. Valtion osuus Kelan rahoituksesta vuonna 2009 oli noin 65 %, vakuutusmaksuilla rahoitettiin noin 30 % ja kuntien suoritukset olivat 5 %. Vuonna 2009 valtio maksoi esimerkiksi kansaneläkevakuutuksen menoista 80 % ja työnantajat 20 %. Toimeentulotuki taas on osa kunnan sosiaalimenoja, joihin saadaan valtionosuus. Vuonna 2010 työantajien Kela-maksu kuitenkin poistettiin mikä tarkoitti, että vastuu tämän osuuden (700.000-800.000 € ) rahoittamisesta siirtyi valtiolle. Näin kirkastettiin edelleen sitä linjausta, että perusturvan rahoitus kuuluu valtiolle kun taas ansioturvan rahoitus kuuluu työnantajille ja työntekijöille.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Koulutuksesta ja työttömyydestä
Etelä-Pohjanmaa ja Pohjanmaa ovat yrittäjämaakuntia. Jos muualla Suomessa olisi yhtä paljon pienyrityksiä, Suomen työttömyysongelma näyttäisi vallan toiselta. Työttömyys on viime kuukausina noussut ollen nyt (helmikuu) 8,4 %; Etelä-Pohjanmaan luku oli 8,5 % ja Pohjanmaan luku 7,0 %.
Nuorten työttömyys on tulevaisuuden kannalta kaikkein suurin haasteemme. On järkyttävää, ettei hyvinvointiyhteiskuntamme pysty vieläkään ratkaisuihin, joissa jokaiselle nuorelle taataan opiskelu-tai työpaikka. Kun ketään ei voi väkisin raahata kouluun tai työpaikalle, kysymys on siitä, ettei otetta nuoriin katkaista vaikeuksien kohdatessa. Tässä korostan erityisesti oppilaitosten vastuuta. Niiden on aikaisempaa enemmän sopeutettava opetusta ja lisättävä tukitoimia niille oppilaille, joilla on vaikeuksia. Nuoria ei saa opettaa sosiaalihuollon asiakkaiksi vähistä syistä. Idea siitä, että myös työpajatoiminnan kautta voisi valmistua ammattiin, on kannatettava. Oppisopimuskoulutus kaipaisi Suomessa yleisemminkin paljon lisää huomiota.
Akateeminen työttömyys on viidessä vuodessa kasvanut 25%:lla. Suomessa koulutetaan vuosittain kymmeniätuhansia nuoria aloille, joilla työnsaantimahdollisuudet ovat huonot. Työttömyyden rakenne on nyt kokonaan toinen kuin 1990-luvun laman kynnyksellä. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömien määrä nousi muutama vuosi sitten äkillisesti kun maisterisumaa purettiin. Erityisesti taide-ja kulttuurialalla ja humanisteilla laajemminkin on suuria työnsaantivaikeuksia. Tärkeä kysymys onkin, missä määrin aloituspaikkojen tarjonnassa vastataan opiskelijoiden mieltymyksiin, missä määrin taas vastataan työvoiman kysyntään eri aloilla. On nuoria kohtaan väärin kouluttaa heitä trendikkäille aloille työttömiksi. On tietysti aivan selvää, ettei tarjontaa ja kysyntää saada koskaan täysin tasapainoon.
Akateeminen työttömyys voi heijastua myös niin, että loppututkinnon paperien ulosottamista lykätään tai että opintoja jatketaan, hankitaan toinenkin tutkinto tai suoritetaan tohtorin tutkinto. Lisäsivistys on aina hyväksi. En tunne asiaa niin hyvin, että voisin yleispätevästi sanoa, arvostaako työelämä tällaista ratkaisua riittävästi. On kuitenkin myös niitä, jotka katsovat ettei opiskelu korvaa oikeaa työelämän kokemusta.
Kansallisella tasolla ongelmaksi voi muodostua koulutusalan vaihtajat koska se lisää opetuksen yksikkökustannuksia. Vastikään kuulin tapauksesta, jossa 18 oppilaan luokkaan (2.aste) oli jäänyt vain 4-5 opiskelijaa. Opetusta ei keskeytetty. Opetus oli edennyt niin pitkälle, ettei varapaikoilta voinut enää ottaa tilalle uusia oppilaita. Päättäjänä kaipaan laajemminkin systemaattista tietoa keskeyttäneistä ja toimenpiteistä, joihin sen estämiseksi tai ainakin vähentämiseksi on ryhdytty.
Pidän ilahduttavana sitä, että kiinnostus toisen asteen ja AMK-koulutukseen on lisääntynyt. Samalla se on tarkoittanut, että lukioihin pyritään hieman aiempaa vähemmän. Olen pitkään ihmetellyt miksi ns. kaksoistutkinto on lähtenyt Suomessa niin nihkeästi liikkeelle. Kun minun lapseni olivat opiskeluiässä, Ruotsissa täyttä häkää jo suoritettiin lukiota ja ammatillista tutkintoa rinnan. Meillä tämä konsepti on edelleen suuri poikkeus vaikka joku perusammatti voisi toimia kätevänä työttömyysvakuutuksena jos myöhemmin hankittu akateeminen tutkinto ei ole avannut muita työllistymismahdollisuuksia.
Nuorten työttömyys on tulevaisuuden kannalta kaikkein suurin haasteemme. On järkyttävää, ettei hyvinvointiyhteiskuntamme pysty vieläkään ratkaisuihin, joissa jokaiselle nuorelle taataan opiskelu-tai työpaikka. Kun ketään ei voi väkisin raahata kouluun tai työpaikalle, kysymys on siitä, ettei otetta nuoriin katkaista vaikeuksien kohdatessa. Tässä korostan erityisesti oppilaitosten vastuuta. Niiden on aikaisempaa enemmän sopeutettava opetusta ja lisättävä tukitoimia niille oppilaille, joilla on vaikeuksia. Nuoria ei saa opettaa sosiaalihuollon asiakkaiksi vähistä syistä. Idea siitä, että myös työpajatoiminnan kautta voisi valmistua ammattiin, on kannatettava. Oppisopimuskoulutus kaipaisi Suomessa yleisemminkin paljon lisää huomiota.
Akateeminen työttömyys on viidessä vuodessa kasvanut 25%:lla. Suomessa koulutetaan vuosittain kymmeniätuhansia nuoria aloille, joilla työnsaantimahdollisuudet ovat huonot. Työttömyyden rakenne on nyt kokonaan toinen kuin 1990-luvun laman kynnyksellä. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömien määrä nousi muutama vuosi sitten äkillisesti kun maisterisumaa purettiin. Erityisesti taide-ja kulttuurialalla ja humanisteilla laajemminkin on suuria työnsaantivaikeuksia. Tärkeä kysymys onkin, missä määrin aloituspaikkojen tarjonnassa vastataan opiskelijoiden mieltymyksiin, missä määrin taas vastataan työvoiman kysyntään eri aloilla. On nuoria kohtaan väärin kouluttaa heitä trendikkäille aloille työttömiksi. On tietysti aivan selvää, ettei tarjontaa ja kysyntää saada koskaan täysin tasapainoon.
Akateeminen työttömyys voi heijastua myös niin, että loppututkinnon paperien ulosottamista lykätään tai että opintoja jatketaan, hankitaan toinenkin tutkinto tai suoritetaan tohtorin tutkinto. Lisäsivistys on aina hyväksi. En tunne asiaa niin hyvin, että voisin yleispätevästi sanoa, arvostaako työelämä tällaista ratkaisua riittävästi. On kuitenkin myös niitä, jotka katsovat ettei opiskelu korvaa oikeaa työelämän kokemusta.
Kansallisella tasolla ongelmaksi voi muodostua koulutusalan vaihtajat koska se lisää opetuksen yksikkökustannuksia. Vastikään kuulin tapauksesta, jossa 18 oppilaan luokkaan (2.aste) oli jäänyt vain 4-5 opiskelijaa. Opetusta ei keskeytetty. Opetus oli edennyt niin pitkälle, ettei varapaikoilta voinut enää ottaa tilalle uusia oppilaita. Päättäjänä kaipaan laajemminkin systemaattista tietoa keskeyttäneistä ja toimenpiteistä, joihin sen estämiseksi tai ainakin vähentämiseksi on ryhdytty.
Pidän ilahduttavana sitä, että kiinnostus toisen asteen ja AMK-koulutukseen on lisääntynyt. Samalla se on tarkoittanut, että lukioihin pyritään hieman aiempaa vähemmän. Olen pitkään ihmetellyt miksi ns. kaksoistutkinto on lähtenyt Suomessa niin nihkeästi liikkeelle. Kun minun lapseni olivat opiskeluiässä, Ruotsissa täyttä häkää jo suoritettiin lukiota ja ammatillista tutkintoa rinnan. Meillä tämä konsepti on edelleen suuri poikkeus vaikka joku perusammatti voisi toimia kätevänä työttömyysvakuutuksena jos myöhemmin hankittu akateeminen tutkinto ei ole avannut muita työllistymismahdollisuuksia.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Vaalikentillä puhuttua
Yleinen arvonlisäverokanta on Suomessa 23 % ja jo nyt EU:n korkeimmasta päästä. Vain Tanskassa ja Unkarissa on korkeampi ALV kuin Suomessa. Tästäkin vinkkelistä nähtynä on siis päivänselvää, että Suomessa ei pidä lähteä nostamaan ALV:ia. Sen sijaan on tilaa viedä pitemmälle jakoa alennetuista ALV-kannoista. Välttämättömyyshyödykkeiden asettaminen laajemmasti alemman ALV:n piiriin palvelisi kaikkein köyhimpiä.
Verotusrakenteen kokonaisuuden kannalta ALV edustaa tuplaverotusta sillä maksamme sen nettotuloistamme, joista lähes aina olemme jo maksaneet verot. Suomen kokonaisveroaste laskettuna BKT:sta ylittää jo nyt reippaasti EU-maiden keskiarvotason. Tämä on maamme kilpailukyvyn kannalta ongelmallinen asia. On selvää, että Suomella ei ole suurta veronkorotusvaraa kun haetaan keinoja valtiontalouden tasapainottamiseen tulevalla hallituskaudella.
Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Se on totta. Lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt. Mutta niin on lisääntynyt myös vanhusten köyhyys – eikä heillä ole toivoakaan päästä tuosta köyhyydestä pois koska ovat pysyvällä eläkkeellä. Tämän vuoksi seuraavalla hallituskaudella on puututtava eläkeindekseihin. Eläkkeellä oleville on kehitettävä oma hintaindeksi, joka peilaa eläkeläisten omaa kulutusta. Eläkeläisten suhteellisen köyhtymisen pääsyy on tietenkin taitettu indeksi, joka ihan määritelmällisesti tulee jättämään eläkeläiset yhä enemmän jälkeen palkansaajien tulotasosta. Siksi eläkeindeksiä on tältäkin osin korjattava.
Hyvinvointivaltion pelastamiseen on ryhdyttävä hakemaan uusia keinoja. Verojen maksaminen ei ole ainoa tapa osoittaa solidaarisuutta. Tarvitsemme enemmän henkilökohtaista vastuuta olkoonpa sitten kysymys lasten, vammaisten tai vanhusten hoidosta. Suomi on ottanut normikseen, että sellaisissakin perheissä joissa on pieniä lapsia, molempien vanhempien on työskenneltävä kokoaikaisesti palkkatyössä. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tätä normia on muutettava eli kyllä 1,5 työpanoksen on riitettävä. Silloin voidaan ottaa suurempi vastuu omien lasten kasvatuksesta. Ja luotaisiin työpaikkoja nuorille. Me emme pysty – vaikka laittaisimme rahaa kuinka paljon – pelkästään psykiatreilla, psykologeilla ja muilla ammattilaisilla poistamaan lasten pahoinvointia ja ehkäisemään mielenterveysongelmia. Mitä edellä sanoin lapsiperheistä pätee myös muuhun hoivaan eli ihmisiä pitää kannustaa siihen, että he voivat jäädä hoitamaan läheisiään irrottautumalla työstä osittain ja joustavasti.
Tällainen ajattelutavan muutos auttaisi meitä pääsemään kohtuullisuuden tielle. Elämän tarkoitus ei voi olla materiaalisen kulutuksen jatkuva kasvu. Sellainen elämäntyyli ei ole myöskään kestävää vaikka tämä jokaista lämmittävä sana on siihen liitettykin. Rooman Klubi on muistuttanut näistä asioista jo 1960-luvulta lähtien. Kehittyneiden maiden lisäenergian tarpeeseen yhdistyy tietenkin raaka-aineiden yhä suurempi riisto seuraavilta sukupolvilta. Näin tapahtuu vaikka uusiokäyttö ja suljetut prosessijärjestelmät tuotannossa etenevät.
Demariehdokkaita on Vaasassa neljä. Kun äänestäjät tekevät valintojaan, myös yksittäisillä mielipiteillä voi ja saa olla ratkaiseva vaikutus. Ollessani eduskunnassa vuodet 1991-2003 lisäydinvoimasta äänestettiin kaksi kertaa. Kumpaisellakin kerralla äänestin ydinvoimaa vastaan. En lähde tässä laajempiin perusteluihin, kunhan totean, ettei ydinvoima edusta kestävää kehitystä koska jättää säteilyriskit seuraavien sukupolvien ongelmiksi jopa vuosisadoiksi. Nyt työnsä päättävä eduskunta äänesti lisäydinvoimasta viime vuonna. SDP:n eduskuntaryhmän kannat vaihtelivat. Kahden uuden ydinvoimalaluvan kannalla olijat olivat erittäin todennäköisesti laskeneet, että hakijoista itsestään selvin – Fortum, saa luvan Loviisaan valmiin infran perusteella. Eli tarjous meni siihen malliin, että osta kaksi, ota kolme. Itse vastustan edelleen lisäydinvoimaa. Ottakaa selvää, miten teidän ehdokkaanne äänesti tai miten hän ajattelee näistä asioista.
Toinen seikka, jonka haluan ottaa tänään esille, on suhtautuminen koulujen ja oppilaitosten pakkoruotsiin. Itse olen pakkoruotsin poistamisen kannalla. Käsittelen asiaa tänään erityisesti siksi, että tämän päivän Pohjalaisessa ministeri Astrid Thors niputti halveksivaa tyylilajia käyttäen pakkoruotsin vastustajat ja maahanmuuton vastustajat. Thors asettui kuin jonkinlaiseksi jumalaksi. Tässä nyt näemme selkeällä tavalla, miten poliittinen eliitti pahimmillaan käyttäytyy. Painavin perusteluni pakkoruotsin poistamiseen on kieli-ilmastomme, joka kaipaa parannusta. Siihen ei päästä pakkoa lisäämällä kuten esittää Folktingetin työryhmä tuoreessa raportissaan. Vain vapaaehtoisella kielivalinnalla voimme tervehdyttää tilanteen. Minulla ja meillä täällä Vaasassa on hyvä syy luottaa vanhempien kykyyn valita ruotsi silloin kun siitä on hyötyä. Täällä Vaasassa ruotsi on A2 kielenä jopa 70-90:lla eli kaksikieliset olosuhteemme ovat käytännössä kaikkien arvostamia. On tärkeää, että annamme koulujen kielikorista lisää tilaa maailmankielille. Ottakaa selvää, miten ehdokkaanne tähän pakkoruotsiasiaan suhtautuvat jos asia on teille tärkeä. Tässä meidän demariehdokkaiden joukossa täällä Vaasassa asiasta on kantoja sekä puolesta että vastaan.
Verotusrakenteen kokonaisuuden kannalta ALV edustaa tuplaverotusta sillä maksamme sen nettotuloistamme, joista lähes aina olemme jo maksaneet verot. Suomen kokonaisveroaste laskettuna BKT:sta ylittää jo nyt reippaasti EU-maiden keskiarvotason. Tämä on maamme kilpailukyvyn kannalta ongelmallinen asia. On selvää, että Suomella ei ole suurta veronkorotusvaraa kun haetaan keinoja valtiontalouden tasapainottamiseen tulevalla hallituskaudella.
Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Se on totta. Lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt. Mutta niin on lisääntynyt myös vanhusten köyhyys – eikä heillä ole toivoakaan päästä tuosta köyhyydestä pois koska ovat pysyvällä eläkkeellä. Tämän vuoksi seuraavalla hallituskaudella on puututtava eläkeindekseihin. Eläkkeellä oleville on kehitettävä oma hintaindeksi, joka peilaa eläkeläisten omaa kulutusta. Eläkeläisten suhteellisen köyhtymisen pääsyy on tietenkin taitettu indeksi, joka ihan määritelmällisesti tulee jättämään eläkeläiset yhä enemmän jälkeen palkansaajien tulotasosta. Siksi eläkeindeksiä on tältäkin osin korjattava.
Hyvinvointivaltion pelastamiseen on ryhdyttävä hakemaan uusia keinoja. Verojen maksaminen ei ole ainoa tapa osoittaa solidaarisuutta. Tarvitsemme enemmän henkilökohtaista vastuuta olkoonpa sitten kysymys lasten, vammaisten tai vanhusten hoidosta. Suomi on ottanut normikseen, että sellaisissakin perheissä joissa on pieniä lapsia, molempien vanhempien on työskenneltävä kokoaikaisesti palkkatyössä. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tätä normia on muutettava eli kyllä 1,5 työpanoksen on riitettävä. Silloin voidaan ottaa suurempi vastuu omien lasten kasvatuksesta. Ja luotaisiin työpaikkoja nuorille. Me emme pysty – vaikka laittaisimme rahaa kuinka paljon – pelkästään psykiatreilla, psykologeilla ja muilla ammattilaisilla poistamaan lasten pahoinvointia ja ehkäisemään mielenterveysongelmia. Mitä edellä sanoin lapsiperheistä pätee myös muuhun hoivaan eli ihmisiä pitää kannustaa siihen, että he voivat jäädä hoitamaan läheisiään irrottautumalla työstä osittain ja joustavasti.
Tällainen ajattelutavan muutos auttaisi meitä pääsemään kohtuullisuuden tielle. Elämän tarkoitus ei voi olla materiaalisen kulutuksen jatkuva kasvu. Sellainen elämäntyyli ei ole myöskään kestävää vaikka tämä jokaista lämmittävä sana on siihen liitettykin. Rooman Klubi on muistuttanut näistä asioista jo 1960-luvulta lähtien. Kehittyneiden maiden lisäenergian tarpeeseen yhdistyy tietenkin raaka-aineiden yhä suurempi riisto seuraavilta sukupolvilta. Näin tapahtuu vaikka uusiokäyttö ja suljetut prosessijärjestelmät tuotannossa etenevät.
Demariehdokkaita on Vaasassa neljä. Kun äänestäjät tekevät valintojaan, myös yksittäisillä mielipiteillä voi ja saa olla ratkaiseva vaikutus. Ollessani eduskunnassa vuodet 1991-2003 lisäydinvoimasta äänestettiin kaksi kertaa. Kumpaisellakin kerralla äänestin ydinvoimaa vastaan. En lähde tässä laajempiin perusteluihin, kunhan totean, ettei ydinvoima edusta kestävää kehitystä koska jättää säteilyriskit seuraavien sukupolvien ongelmiksi jopa vuosisadoiksi. Nyt työnsä päättävä eduskunta äänesti lisäydinvoimasta viime vuonna. SDP:n eduskuntaryhmän kannat vaihtelivat. Kahden uuden ydinvoimalaluvan kannalla olijat olivat erittäin todennäköisesti laskeneet, että hakijoista itsestään selvin – Fortum, saa luvan Loviisaan valmiin infran perusteella. Eli tarjous meni siihen malliin, että osta kaksi, ota kolme. Itse vastustan edelleen lisäydinvoimaa. Ottakaa selvää, miten teidän ehdokkaanne äänesti tai miten hän ajattelee näistä asioista.
Toinen seikka, jonka haluan ottaa tänään esille, on suhtautuminen koulujen ja oppilaitosten pakkoruotsiin. Itse olen pakkoruotsin poistamisen kannalla. Käsittelen asiaa tänään erityisesti siksi, että tämän päivän Pohjalaisessa ministeri Astrid Thors niputti halveksivaa tyylilajia käyttäen pakkoruotsin vastustajat ja maahanmuuton vastustajat. Thors asettui kuin jonkinlaiseksi jumalaksi. Tässä nyt näemme selkeällä tavalla, miten poliittinen eliitti pahimmillaan käyttäytyy. Painavin perusteluni pakkoruotsin poistamiseen on kieli-ilmastomme, joka kaipaa parannusta. Siihen ei päästä pakkoa lisäämällä kuten esittää Folktingetin työryhmä tuoreessa raportissaan. Vain vapaaehtoisella kielivalinnalla voimme tervehdyttää tilanteen. Minulla ja meillä täällä Vaasassa on hyvä syy luottaa vanhempien kykyyn valita ruotsi silloin kun siitä on hyötyä. Täällä Vaasassa ruotsi on A2 kielenä jopa 70-90:lla eli kaksikieliset olosuhteemme ovat käytännössä kaikkien arvostamia. On tärkeää, että annamme koulujen kielikorista lisää tilaa maailmankielille. Ottakaa selvää, miten ehdokkaanne tähän pakkoruotsiasiaan suhtautuvat jos asia on teille tärkeä. Tässä meidän demariehdokkaiden joukossa täällä Vaasassa asiasta on kantoja sekä puolesta että vastaan.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Psykiatria tarvitsee nyt kriisiratkaisuja
Psykiatrinen sairaanhoito on kärsinyt kroonisesti psykiatripulasta, mutta ilmeisesti milloinkaan ennen tilanne ei ole ollut Vaasan sairaanhoitopiirissä yhtä katastrofaalinen kuin nyt. Uhkana on, että mielenterveystoimisto on huhtikuussa suljettava kokonaan koska psykiatreja ei ole. Olemme kriisissä.
Psykiatria kuten muukin sairaanhoito jakautuu perustasoon ja erikoistasoon. Perustason palvelut kuuluvat terveyskeskuksille. Vaasa on sairaanhoitopiirin palvelujen suurin käyttäjä. Sairaanhoitopiirin selvityksen perusteella vaasalaiset turvautuvat mielenterveyskeskuksen hoitoon helpommissa tapauksissa kuin muiden kuntien asukkaat. Näin siksi, että kaupungin valmiudet hoitaa mielenterveyskuntoutujia eivät ole riittävästi kehittyneet.
Vaasan mielenterveysstrategiaa on nyt valmisteltu vuodesta 2009, mutta se ei ole vieläkään valmis. Sairaanhoitopiirin ja terveyskeskuksen kesken on ollut skismaa työnjaosta, eikä asiaa strategialuonnoksessakaan ole kyetty ratkaisemaan täysin selkeällä tavalla. Vuosien varrella on useaan otteeseen kyllä puhuttu depressiohoitajien vakanssien perustamisesta, mutta sen pitemmälle ei ole vielä päästy. Myös kauan kaivattu matalan kynnyksen vastaanoton, ns.aikuisten Klaara puuttuu edelleen. Haparointi koskee ennen muuta aikuispsykiatrin palkkaamista terveyskeskukseen. Mielestäni on päivänselvää, että lähes 60.000 asukkaan Vaasa tarvitsee terveyskeskukseen tällaisen asiantuntijan ennen kaikkea konsultaatiotehtäviin. Näillä toimin perustason mielenterveystyö voidaan tehdä näkyväksi ja työnjako suhteessa erikoissairaanhoitoon toimivaksi.
Kun päällä on kriisi, tarvitaan kriisitoimenpiteitä. Siksi Vaasan on ryhdyttävä yllä mainittuihin toimiin välittömästi ja vietävä hallinnollinen käsittely läpi niin pian kuin se on teknisesti mahdollista. Asiaa koskevan aloitteeni allekirjoitti 33 valtuutettua eli valtuuston enemmistö on kriisiratkaisuille suosiollinen.
.
Marjatta Vehkaoja
Psykiatria kuten muukin sairaanhoito jakautuu perustasoon ja erikoistasoon. Perustason palvelut kuuluvat terveyskeskuksille. Vaasa on sairaanhoitopiirin palvelujen suurin käyttäjä. Sairaanhoitopiirin selvityksen perusteella vaasalaiset turvautuvat mielenterveyskeskuksen hoitoon helpommissa tapauksissa kuin muiden kuntien asukkaat. Näin siksi, että kaupungin valmiudet hoitaa mielenterveyskuntoutujia eivät ole riittävästi kehittyneet.
Vaasan mielenterveysstrategiaa on nyt valmisteltu vuodesta 2009, mutta se ei ole vieläkään valmis. Sairaanhoitopiirin ja terveyskeskuksen kesken on ollut skismaa työnjaosta, eikä asiaa strategialuonnoksessakaan ole kyetty ratkaisemaan täysin selkeällä tavalla. Vuosien varrella on useaan otteeseen kyllä puhuttu depressiohoitajien vakanssien perustamisesta, mutta sen pitemmälle ei ole vielä päästy. Myös kauan kaivattu matalan kynnyksen vastaanoton, ns.aikuisten Klaara puuttuu edelleen. Haparointi koskee ennen muuta aikuispsykiatrin palkkaamista terveyskeskukseen. Mielestäni on päivänselvää, että lähes 60.000 asukkaan Vaasa tarvitsee terveyskeskukseen tällaisen asiantuntijan ennen kaikkea konsultaatiotehtäviin. Näillä toimin perustason mielenterveystyö voidaan tehdä näkyväksi ja työnjako suhteessa erikoissairaanhoitoon toimivaksi.
Kun päällä on kriisi, tarvitaan kriisitoimenpiteitä. Siksi Vaasan on ryhdyttävä yllä mainittuihin toimiin välittömästi ja vietävä hallinnollinen käsittely läpi niin pian kuin se on teknisesti mahdollista. Asiaa koskevan aloitteeni allekirjoitti 33 valtuutettua eli valtuuston enemmistö on kriisiratkaisuille suosiollinen.
.
Marjatta Vehkaoja
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Isänmaallisuuden puutteesta haukuttu ennenkin
Kun osallistuin ensimmäisiin eduskuntavaaleihin vuonna 1987 asiaan kuului silloin kuten nyt osallistuminen moniin vaalipaneeleihin. Useamman kerran jouduttiin hämilleen kun kokoomuksen ja keskustan suunnalta kuulutettiin vasemmiston ja demareiden ehdokkaille, että mielipiteemme olivat epäisänmaallisia. Näin siis Pohjanmaalla. Tuohtumuksen aiheeksi riitti vaikkapa maatalouspoliittiset mielipiteet, kuten maataloustuet.
Hyvin muistan, että keskustelut mm. voin ja ruokaöljyn keskinäisestä terveellisyydestä kävivät tuolloin kuumana. Vaalipaneelissa sitten kerroin, että suurena ruuanystävänä ja hobbykokkina olin jo pitkään käyttänyt oliiviöljyä ruuanvalmistuksessa. Mutta koska voin suosimisen takia oliiviöljyn hinta oli sikamaisen korkea Suomessa, tapasin ulkomailla käydessäni lastata autonkontin täyteen oliiviöljyä. Kyllä oli raskaan epäisänmaallista, eikä pyyhkeistä meinannut loppua tulla! Sain muuten tämän saman asian nenilleni vielä kaksissa seuraavissa vaaleissakin.
Onko meno tästä lientynyt? Ei, jos mietin miten vaikeaa porvareille on pitää demareita ja vasureita tasaveroisina kollegoina täällä Pohjanmaan politiikassa. Vastaus on taas kyllä, jos puhutaan ns. sisäsiisteydestä. Epäisänmaallisuus-väitteitä ei täällä enää lauota julki. Siksi ja omien kokemusteni takia Kiviniemen kömpelö ja loukkaava möläys Suomen tärkeimmältä estradilta oli järisyttävä. Eihän Suomen pääministeri voi sanoa noin, eihän?
Kiviniemen sammakko ei loikannut tuntemattomasta. Näin on ihan oikeasti puhuttu ennenkin, ainakin hänen kuultensa. Ehkä sammakko kertoo, miten sitkeässä ainakin Pohjanmaalla vielä elää ajatus porvareiden paremmuudesta muihin verrattuna.
Hyvin muistan, että keskustelut mm. voin ja ruokaöljyn keskinäisestä terveellisyydestä kävivät tuolloin kuumana. Vaalipaneelissa sitten kerroin, että suurena ruuanystävänä ja hobbykokkina olin jo pitkään käyttänyt oliiviöljyä ruuanvalmistuksessa. Mutta koska voin suosimisen takia oliiviöljyn hinta oli sikamaisen korkea Suomessa, tapasin ulkomailla käydessäni lastata autonkontin täyteen oliiviöljyä. Kyllä oli raskaan epäisänmaallista, eikä pyyhkeistä meinannut loppua tulla! Sain muuten tämän saman asian nenilleni vielä kaksissa seuraavissa vaaleissakin.
Onko meno tästä lientynyt? Ei, jos mietin miten vaikeaa porvareille on pitää demareita ja vasureita tasaveroisina kollegoina täällä Pohjanmaan politiikassa. Vastaus on taas kyllä, jos puhutaan ns. sisäsiisteydestä. Epäisänmaallisuus-väitteitä ei täällä enää lauota julki. Siksi ja omien kokemusteni takia Kiviniemen kömpelö ja loukkaava möläys Suomen tärkeimmältä estradilta oli järisyttävä. Eihän Suomen pääministeri voi sanoa noin, eihän?
Kiviniemen sammakko ei loikannut tuntemattomasta. Näin on ihan oikeasti puhuttu ennenkin, ainakin hänen kuultensa. Ehkä sammakko kertoo, miten sitkeässä ainakin Pohjanmaalla vielä elää ajatus porvareiden paremmuudesta muihin verrattuna.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Ruotsin kieli – Suomen suurin ongelma?
Svenska Finlands Folkting keksi ruotsinkielen aseman parantamiseksi projektin, jonka vetäjäksi suostui presidentti Ahtisaari. Peliin pantiin käytännössä Suomen arvovaltaisimpiin kuuluva henkilö. Pitäisikö nyt ajatella, että kun presidentti on puhunut, niin se on siinä. Ehdottomasti ei. Ahtisaaren työryhmän esitykset on otettava julkiseen syyniin. Tabulla kuorrutetulla arvovallalla näitä asioita ei enää nyky-Suomessa voi eikä saa hoitaa.
Ahtisaaren työryhmän toimeksianto on ruotsinkielisten tilaustyö ja vaatimuslista suomenkielisille. Kun lukee työryhmän esityksiä alkaa tuntua siltä että Suomessa ei ole suurempaa ongelmaa kuin tämä ruotsin kieli. Pakkoruotsi ei ole tuottanut toivottua tulosta. Työryhmän käsittämätön johtopäätös tästä on, että esitetään lisää pakkoa, lisää valvontaa, lisää ohjelmia, lisää byrokratiaa. Raportin ehdotuksia on vaikea ottaa todesta. Ne ovat kuin toiselta planeetalta, tai vanhoilta vuosisadoilta.
Minun mielestäni raportti ei tunnusta eräitä tärkeitä tosiasioita. Perustuslakimme ja kielilakimme nimittäin lupaavat liikaa. Ei ole edes matemaattisesti mahdollista, että 5 % kielivähemmistö voisi saada yhtä hyvät kielelliset palvelut kuin 91 % saa. Ruotsinkielisistä noin 45 % kertoo osaavansa suomea täydellisesti tai lähes täydellisesti ja 32 %:lle suomi oli äidinkielen vertainen kieli. Tämän tosiasian työryhmä haluaa täysin unohtaa, sillä se haluaa keskittyä perustuslaissa säädettyyn oikeuteen käyttää ja saada palveluja joko suomeksi tai ruotsiksi. Eli työryhmä ei halua löysätä vaatimuksista. Arvelen, että kansan suuri enemmistö kokee simputukseksi sen, jos se joutuu palvelemaan ruotsiksi silloinkin kun asianomainen tunnetusti osaa täysin hyvin suomea. On aivan eri asia jos kohdalle osuu suomea taitamaton. Ja onhan meitäkin, jotka vapaaehtoisesti puhuvat vieraita kieliä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Kielilainsäädäntö ei koske Ahvenanmaata, Kun tiedetään, että ruotsinkieliset ovat keskittyneet asumaan Ahvenanmaan lisäksi ohuelle ja katkeilevalle rantakaistaleelle, on vaikea mieltää, että koko Suomi voisi koskaan olla aidosti kaksikielinen. Siksi kieliasiassa tulisi edetä alueellisuuden pohjalta.
Miten perustuslain ja kielilain lupauksiin aikanaan päädyttiin, ansaitsisi oman selvityksen. Millaista julkista keskustelua asiasta käytiin ja ketkä keskustelivat? Keskustelun vähäisyys ei ole johtunut mielenkiinnon puutteesta vaan siitä, että itsesensuuri on toiminut ruotsinkielen aseman osalta samaan tapaan kuin itsesensuuri Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa. On pelätty leimakirveitä jos poikkeaa valtaa pitävien linjasta. Enemmistö on suostunut kaikkeen mitä ruotsinkielinen vähemmistö on keksinyt pyytää.
Ahtisaaren työryhmä ei ole halunnut noteerata eräitä rakenteellisia seikkoja, jotka mitätöivät tehokkaasti mahdollisuuksia oppia ja ylläpitää ruotsin kieltä. Kaksikielisissä kunnissamme asuu noin 1,5 miljoona ihmistä. Aivan varmasti tässä olisi riittävä potentiaali ruotsinkieltä taitavien ihmisten löytämiseksi jos vain kortit haluttaisiin pelata oikein. Mutta kun ei. Kaksikielisissä kunnissa tärkeä optio jätetään käyttämättä. Kaikki peruskoulun jälkeinen opetus on nimittäin fyysisesti eriytetty kielen mukaan. Tämä tarkoittaa, ettei haluta synnyttää luonnollista vuorovaikutusta kieliryhmien välille. Kun ikäryhmät pienenevät, tämä linjaus vaarantaa laadukkaitten seudullisten ja alueellisten koulutuspalvelujen saannin molemmilla kansalliskielellä. Sijaan työryhmä tarjoilee innokkaasti lisää kielikylpyjä, jotka erityisjärjestelyineen tulevat varsin kalliiksi ja ylläpitävät näkemystä ruotsinkieleen yhdistetyistä etuoikeuksista.
Työryhmä ohittaa myös työelämän kielelliset rakenteet. Mitä pitemmälle ns. Taxellin mallia on RKP:n vaatimuksista toteutettu, sitä vähäisemmiksi ovat käyneet kaksikieliset tilat, joissa voisi puhua sekä suomea että ruotsia. Itselläni on vuosikymmenten kokemus sujuvasta kaksikielisyydestä lääninhallituksessa. Yksikielisten ruotsinkielisten hallintoyksiköiden määrä on lisääntynyt.
Työryhmä ottaa käytännön esimerkkeinä esille mm. sosiaali-ja terveydenhuollon kielelliset palvelut. Niin tärkeää kuin tuollaisissa palveluissa olisikin saada palvelu omalla äidinkielellään, on tilanne henkilöstöpulan vuoksi jo nyt se, että myös suomenkielisten on tyydyttävä vajaaseen kielipalveluun koska alalle on rekrytoitu paljon ulkomaalaisia. Vaihtoehto on, ettei saa palveluja millään kielellä. On kestämätön ajatus, että esim. lääkärin kielitaidon tulisi ajaa ammatillisen taidon ohi. Sairas ihminen haluaa parhaan hoidon ja vain harvoin se on kielestä kiinni. Tällainen työryhmän kannanotto aiheuttaa kohta joukkopaon niiltä kaksikielisiltä alueilta, jotka potevat kroonista lääkäripulaa.
Työryhmä on huolissaan YLE:n kyvystä tarjota palveluja samoin perustein suomen-ja ruotsinkielisille. YLE:n ruotsinkielisen ohjelman volyymia tulee tarkastella myös sen perusteella kuinka kysyttyä se on. Pohjanmaan ruotsinkieliset seuraavat enimmäkseen Ruotsin TV-kanavia. Kuinka suuri osuus YLE:n budjetista menee nyt ruotsinkieliseen ohjelmatuotantoon, siitä ei haluta julkisesti puhua. RKP:n kansanedustajan mukaan osuus on 15 %. Kysymys kuuluukin, mikä on kohtuullinen osuus.
Pakkoruotsi ja sen opetuksen aientaminen ovat vääriä keinoja asenneilmapiirin parantamispyrkimysten kannalta. Vaasassa 80-90 % perheistä valitsee lapsilleen ruotsin A2 kieleksi eli 4. luokalta. Mitään merkkejä siitä, että ruotsin aloittamista lykättäisiin, ei ole. Näin siitä syystä, että vanhemmat ymmärtävät lasten edun kaksikielisellä alueella. Kokemusten valossa voidaan siis sanoa, että ruotsia halutaan oppia kun siitä koetaan olevan konkreettista hyötyä.
Peruskoulun aikana ei voida opettaa kaikkea, mitä ihminen myöhemmässä elämässään mahdollisesti tarvitsee. Tärkeää olisi oppia oppimaan. Äidinkielen perusteellinen hallinta ja ainakin yhden maailmankielen hyvä hallinta antavat välineet opetella muita kieliä myös peruskoulun jälkeen. Elinikäisen oppimisen idea tukee tätä ajatusta. Jos muun kuin äidinkielen opetusta peruskoulussa aiennetaan, sen tulisi koskea maailmankieltä, ei toista marginaalikieltä, ruotsia.
On varmaa, että nuoremme odottavat parempia perusteluja peruskoulun pakkoruotsille kuin mitä Ahtisaaren työryhmä on kyennyt antamaan.
Ahtisaaren työryhmän toimeksianto on ruotsinkielisten tilaustyö ja vaatimuslista suomenkielisille. Kun lukee työryhmän esityksiä alkaa tuntua siltä että Suomessa ei ole suurempaa ongelmaa kuin tämä ruotsin kieli. Pakkoruotsi ei ole tuottanut toivottua tulosta. Työryhmän käsittämätön johtopäätös tästä on, että esitetään lisää pakkoa, lisää valvontaa, lisää ohjelmia, lisää byrokratiaa. Raportin ehdotuksia on vaikea ottaa todesta. Ne ovat kuin toiselta planeetalta, tai vanhoilta vuosisadoilta.
Minun mielestäni raportti ei tunnusta eräitä tärkeitä tosiasioita. Perustuslakimme ja kielilakimme nimittäin lupaavat liikaa. Ei ole edes matemaattisesti mahdollista, että 5 % kielivähemmistö voisi saada yhtä hyvät kielelliset palvelut kuin 91 % saa. Ruotsinkielisistä noin 45 % kertoo osaavansa suomea täydellisesti tai lähes täydellisesti ja 32 %:lle suomi oli äidinkielen vertainen kieli. Tämän tosiasian työryhmä haluaa täysin unohtaa, sillä se haluaa keskittyä perustuslaissa säädettyyn oikeuteen käyttää ja saada palveluja joko suomeksi tai ruotsiksi. Eli työryhmä ei halua löysätä vaatimuksista. Arvelen, että kansan suuri enemmistö kokee simputukseksi sen, jos se joutuu palvelemaan ruotsiksi silloinkin kun asianomainen tunnetusti osaa täysin hyvin suomea. On aivan eri asia jos kohdalle osuu suomea taitamaton. Ja onhan meitäkin, jotka vapaaehtoisesti puhuvat vieraita kieliä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Kielilainsäädäntö ei koske Ahvenanmaata, Kun tiedetään, että ruotsinkieliset ovat keskittyneet asumaan Ahvenanmaan lisäksi ohuelle ja katkeilevalle rantakaistaleelle, on vaikea mieltää, että koko Suomi voisi koskaan olla aidosti kaksikielinen. Siksi kieliasiassa tulisi edetä alueellisuuden pohjalta.
Miten perustuslain ja kielilain lupauksiin aikanaan päädyttiin, ansaitsisi oman selvityksen. Millaista julkista keskustelua asiasta käytiin ja ketkä keskustelivat? Keskustelun vähäisyys ei ole johtunut mielenkiinnon puutteesta vaan siitä, että itsesensuuri on toiminut ruotsinkielen aseman osalta samaan tapaan kuin itsesensuuri Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa. On pelätty leimakirveitä jos poikkeaa valtaa pitävien linjasta. Enemmistö on suostunut kaikkeen mitä ruotsinkielinen vähemmistö on keksinyt pyytää.
Ahtisaaren työryhmä ei ole halunnut noteerata eräitä rakenteellisia seikkoja, jotka mitätöivät tehokkaasti mahdollisuuksia oppia ja ylläpitää ruotsin kieltä. Kaksikielisissä kunnissamme asuu noin 1,5 miljoona ihmistä. Aivan varmasti tässä olisi riittävä potentiaali ruotsinkieltä taitavien ihmisten löytämiseksi jos vain kortit haluttaisiin pelata oikein. Mutta kun ei. Kaksikielisissä kunnissa tärkeä optio jätetään käyttämättä. Kaikki peruskoulun jälkeinen opetus on nimittäin fyysisesti eriytetty kielen mukaan. Tämä tarkoittaa, ettei haluta synnyttää luonnollista vuorovaikutusta kieliryhmien välille. Kun ikäryhmät pienenevät, tämä linjaus vaarantaa laadukkaitten seudullisten ja alueellisten koulutuspalvelujen saannin molemmilla kansalliskielellä. Sijaan työryhmä tarjoilee innokkaasti lisää kielikylpyjä, jotka erityisjärjestelyineen tulevat varsin kalliiksi ja ylläpitävät näkemystä ruotsinkieleen yhdistetyistä etuoikeuksista.
Työryhmä ohittaa myös työelämän kielelliset rakenteet. Mitä pitemmälle ns. Taxellin mallia on RKP:n vaatimuksista toteutettu, sitä vähäisemmiksi ovat käyneet kaksikieliset tilat, joissa voisi puhua sekä suomea että ruotsia. Itselläni on vuosikymmenten kokemus sujuvasta kaksikielisyydestä lääninhallituksessa. Yksikielisten ruotsinkielisten hallintoyksiköiden määrä on lisääntynyt.
Työryhmä ottaa käytännön esimerkkeinä esille mm. sosiaali-ja terveydenhuollon kielelliset palvelut. Niin tärkeää kuin tuollaisissa palveluissa olisikin saada palvelu omalla äidinkielellään, on tilanne henkilöstöpulan vuoksi jo nyt se, että myös suomenkielisten on tyydyttävä vajaaseen kielipalveluun koska alalle on rekrytoitu paljon ulkomaalaisia. Vaihtoehto on, ettei saa palveluja millään kielellä. On kestämätön ajatus, että esim. lääkärin kielitaidon tulisi ajaa ammatillisen taidon ohi. Sairas ihminen haluaa parhaan hoidon ja vain harvoin se on kielestä kiinni. Tällainen työryhmän kannanotto aiheuttaa kohta joukkopaon niiltä kaksikielisiltä alueilta, jotka potevat kroonista lääkäripulaa.
Työryhmä on huolissaan YLE:n kyvystä tarjota palveluja samoin perustein suomen-ja ruotsinkielisille. YLE:n ruotsinkielisen ohjelman volyymia tulee tarkastella myös sen perusteella kuinka kysyttyä se on. Pohjanmaan ruotsinkieliset seuraavat enimmäkseen Ruotsin TV-kanavia. Kuinka suuri osuus YLE:n budjetista menee nyt ruotsinkieliseen ohjelmatuotantoon, siitä ei haluta julkisesti puhua. RKP:n kansanedustajan mukaan osuus on 15 %. Kysymys kuuluukin, mikä on kohtuullinen osuus.
Pakkoruotsi ja sen opetuksen aientaminen ovat vääriä keinoja asenneilmapiirin parantamispyrkimysten kannalta. Vaasassa 80-90 % perheistä valitsee lapsilleen ruotsin A2 kieleksi eli 4. luokalta. Mitään merkkejä siitä, että ruotsin aloittamista lykättäisiin, ei ole. Näin siitä syystä, että vanhemmat ymmärtävät lasten edun kaksikielisellä alueella. Kokemusten valossa voidaan siis sanoa, että ruotsia halutaan oppia kun siitä koetaan olevan konkreettista hyötyä.
Peruskoulun aikana ei voida opettaa kaikkea, mitä ihminen myöhemmässä elämässään mahdollisesti tarvitsee. Tärkeää olisi oppia oppimaan. Äidinkielen perusteellinen hallinta ja ainakin yhden maailmankielen hyvä hallinta antavat välineet opetella muita kieliä myös peruskoulun jälkeen. Elinikäisen oppimisen idea tukee tätä ajatusta. Jos muun kuin äidinkielen opetusta peruskoulussa aiennetaan, sen tulisi koskea maailmankieltä, ei toista marginaalikieltä, ruotsia.
On varmaa, että nuoremme odottavat parempia perusteluja peruskoulun pakkoruotsille kuin mitä Ahtisaaren työryhmä on kyennyt antamaan.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Veroasteesta ja alv:sta
On totta, että Suomen veroaste on viimeisen kymmenen vuoden aikana laskenut. Vuonna 2008 veroaste oli 42,3 % eli alempana kuin yhtenäkään vuonna jälkeen 1989.
Huomaamatta ei silti jää, että veroasteemme on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, puhumattakaan OECD:n keskiarvosta. EU:hun nähden ero oli vuonna 2000 lähes 7 %-yksikköä, kun taas 1980-luvulla oltiin silloisten EU-maiden kanssa lähes samoissa lukemissa. Mitä tällainen ero vaikuttaa maamme kilpailukykyyn, on olennainen kysymys. Veroasteen vaihtelut vuodesta toiseen ovat hämmästyttävän suuria. Voidaan ajatella, että kysymys on aktiivista äkkiliikkeistä tai siitä, ettei talouskehityksen ennakointi ole osunut kohdalleen.
Niin tai näin, veroaste on ja pysyy Suomessa korkeana. Että tämän siedämme myös jatkossa, meidän on ajateltava, että saamme veroilla enemmän hyvinvointia kuin vertailumaamme kansalaiset. Oikeastaan meidän pitää sitä vaatia.
Arvonlisäverokeskustelu on ollut aivan tolkutonta kun on jouduttu tukkanuottasille jo käsitteistä. Sokea reettakin sen tietää, että köyhä maksaa tuloihinsa nähden eniten alv:ia vaikka itse alv-% peritään samana kuin rikkaalta. Reetta tietää senkin, että mitä enemmän rikas kuluttaa hyödykkeitä ja palveluja, sitä enemmän euromääräisesti hän taas maksaa alv:ia. Kokoomuksen ulostulosta tässä asiassa tuli mieleeni alakoulun rikkiviisas pojanviikari, joka ei innostuksessaan nähnyt metsää puilta.
Mutta köyhää ajatellen, meidän demareiden tulisi innostua eriyttämään alv-% niin, että välttämättömyyshyödykkeiden alv-prosentit olisivat alhaisimmat tai jopa nolla. Tällainen reformi osataan tehdä kustannusneutraalisti jos on tahtoa. Päättäjillä ei näytä olevan riittävästi käsitystä köyhän kulutusmahdollisuuksien mittakaavasta. Eurolla ja viidellä eurolla on pienissä tuloissa vielä ihan oikeaa merkitystä.
Huomaamatta ei silti jää, että veroasteemme on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, puhumattakaan OECD:n keskiarvosta. EU:hun nähden ero oli vuonna 2000 lähes 7 %-yksikköä, kun taas 1980-luvulla oltiin silloisten EU-maiden kanssa lähes samoissa lukemissa. Mitä tällainen ero vaikuttaa maamme kilpailukykyyn, on olennainen kysymys. Veroasteen vaihtelut vuodesta toiseen ovat hämmästyttävän suuria. Voidaan ajatella, että kysymys on aktiivista äkkiliikkeistä tai siitä, ettei talouskehityksen ennakointi ole osunut kohdalleen.
Niin tai näin, veroaste on ja pysyy Suomessa korkeana. Että tämän siedämme myös jatkossa, meidän on ajateltava, että saamme veroilla enemmän hyvinvointia kuin vertailumaamme kansalaiset. Oikeastaan meidän pitää sitä vaatia.
Arvonlisäverokeskustelu on ollut aivan tolkutonta kun on jouduttu tukkanuottasille jo käsitteistä. Sokea reettakin sen tietää, että köyhä maksaa tuloihinsa nähden eniten alv:ia vaikka itse alv-% peritään samana kuin rikkaalta. Reetta tietää senkin, että mitä enemmän rikas kuluttaa hyödykkeitä ja palveluja, sitä enemmän euromääräisesti hän taas maksaa alv:ia. Kokoomuksen ulostulosta tässä asiassa tuli mieleeni alakoulun rikkiviisas pojanviikari, joka ei innostuksessaan nähnyt metsää puilta.
Mutta köyhää ajatellen, meidän demareiden tulisi innostua eriyttämään alv-% niin, että välttämättömyyshyödykkeiden alv-prosentit olisivat alhaisimmat tai jopa nolla. Tällainen reformi osataan tehdä kustannusneutraalisti jos on tahtoa. Päättäjillä ei näytä olevan riittävästi käsitystä köyhän kulutusmahdollisuuksien mittakaavasta. Eurolla ja viidellä eurolla on pienissä tuloissa vielä ihan oikeaa merkitystä.
Jakolinjana työ
Yhteiskunnan kahtiajako on jyrkentynyt. Tähän on rakenteellisia syitä. Työ jakaa kansan kahtia paitsi työaikana, myös työttömänä, sairaana ja eläkkeellä. Sosiaaliturvan tasolla pyritään säilyttämään työaikaista tulo-ja kulutustasoa. Palkat nousevat ja paremman koulutustason ansiosta siirrytään korkeampipalkkaisiin töihin. Koska työeläkkeet seuraavat 80 % painolla hintoja ja vain 20 % palkkoja, on selvää että eläkeläiset tulevat jäämään jälkeen palkansaajien elintason noususta.
Ihmiset, jotka ovat perusturvan varassa saavat etuuksia, jotka seuraavat pelkästään hintaindeksiä jos sitäkään. Esim. kansaneläke on ollut sidottuna kuluttajahintaindeksiin. Tämän vuoden maaliskuuhun saakka indeksisuojan ulkopuolella olivat vähimmäismääräiset kuntoutus-, sairaus-, äitiys-, erityisäitiys-, isyys-, vanhempain- sekä erityishoitoraha samoin kuin lapsilisät, lasten kotihoidon tuki ja yksityisen hoidon tuki. Opintotuki jäi uudistuksen ulkopuolelle, joten se ei ole vieläkään sidottu indeksiin.
Ilman tieteellistä todisteluakin on sisäänrakennettu tosiasia, että perusturvan varassa elävät tulevat jatkossa jäämään jälkeen yleisestä elintason noususta. Mitä vähäisemmät tulot ihmisellä on, sitä vähemmän liikkumavaraa hänellä kulutuksen suhteen on. Hänen taloudellista pärjäämistään määrittävät hänelle välttämättömien hyödykkeiden hintakehitys kuten asumisen ja ruuan kustannukset. Häntä ei helpota vähääkään jos sellaisten tuotteiden hinnat putoavat, joita hänen tulotasollaan ei yllä käyttämään. Sen vuoksi olisi tärkeää, että välttämättömien hyödykkeiden ALV olisi selkeästi alempi kuin muiden hyödykkeiden.
Eläkeläiset ovat ryhmä, jonka kuluttamisen erityispiirteet esim. terveydenhuoltomenot tulisi huomioida indeksissä nykyistä suuremmalla painolla. On vakavasti harkittava, että eläkeläisille saadaan oma hintaindeksi.
Lisäksi on saatava hyväksyttävä vastaus siihen, miksi eläkkeitä ja sosiaalisia tulonsiirtoja verotetaan enemmän kuin saman suuruisia työtuloja.
Olemme todellakin monessa suhteessa kahtiajaettu kansa.
Ihmiset, jotka ovat perusturvan varassa saavat etuuksia, jotka seuraavat pelkästään hintaindeksiä jos sitäkään. Esim. kansaneläke on ollut sidottuna kuluttajahintaindeksiin. Tämän vuoden maaliskuuhun saakka indeksisuojan ulkopuolella olivat vähimmäismääräiset kuntoutus-, sairaus-, äitiys-, erityisäitiys-, isyys-, vanhempain- sekä erityishoitoraha samoin kuin lapsilisät, lasten kotihoidon tuki ja yksityisen hoidon tuki. Opintotuki jäi uudistuksen ulkopuolelle, joten se ei ole vieläkään sidottu indeksiin.
Ilman tieteellistä todisteluakin on sisäänrakennettu tosiasia, että perusturvan varassa elävät tulevat jatkossa jäämään jälkeen yleisestä elintason noususta. Mitä vähäisemmät tulot ihmisellä on, sitä vähemmän liikkumavaraa hänellä kulutuksen suhteen on. Hänen taloudellista pärjäämistään määrittävät hänelle välttämättömien hyödykkeiden hintakehitys kuten asumisen ja ruuan kustannukset. Häntä ei helpota vähääkään jos sellaisten tuotteiden hinnat putoavat, joita hänen tulotasollaan ei yllä käyttämään. Sen vuoksi olisi tärkeää, että välttämättömien hyödykkeiden ALV olisi selkeästi alempi kuin muiden hyödykkeiden.
Eläkeläiset ovat ryhmä, jonka kuluttamisen erityispiirteet esim. terveydenhuoltomenot tulisi huomioida indeksissä nykyistä suuremmalla painolla. On vakavasti harkittava, että eläkeläisille saadaan oma hintaindeksi.
Lisäksi on saatava hyväksyttävä vastaus siihen, miksi eläkkeitä ja sosiaalisia tulonsiirtoja verotetaan enemmän kuin saman suuruisia työtuloja.
Olemme todellakin monessa suhteessa kahtiajaettu kansa.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Äänestäjille kuluttajansuojaa
Vähitellen eri puolueiden vaaliohjelmat alkavat olla luettavissa. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta SDP:n ohjelma on ylivoimaisesti selkein. Se on myös rohkea. Persujen ohjelma on niinikään rohkea mutta niin rönsyilevä, että se heikentää ohjelman uskottavuutta. Kokoomuksen ohjelma on kuin pienoisromaani vailla juuri mitään konkretiaa. Kepu on valinnut niinikään ylimalkaisen kerrontatyylin.
Yritin vertailla puolueiden verolinjauksia. Kokoomus ja Kepu pyörittelevät lähes sanasta sanaan päälinjauksia seuraavaan tapaan: "Vastustamme tasaveroa, verot perittävä maksukyvyn mukaan". Jos vastustaa tasaveroa niin siitä kai pitäisi pyrkiä pois. Odotukset eivät täyty. Kepu ehdottaa nimittäin, että yleistä alv-kantaa on nostettava 2 %-yksiköllä ja Kokoomus (ohjelman ulkopuolelta saadun tiedon mukaan) ehdottaa 1 %-yksikön korotusta. Haloo? Tuohan on yhtä sotkuilua.
Kokoomus näyttää vastustavan myös työn verotuksen lisäämistä. Selkein Kokoomuksen verotuskannanotto on "ympäristöä kuluttavan toiminnan verottaminen". Eikös tässä ole loppupeleisstä kysymys juuri kulutusverosta, kerätäänpä se sitten millä nimikkeellä tahansa?
Demarien ja Persujen verolinjaukset tulevat yllättävän lähelle toisiaan. Molemmat ovat löytäneet hyviä esimerkkejä, joilla suurituloisten verotusta voidaan tiukentaa. Persut menevät ehdotuksissaan kuitenkin pitemmälle.
Ensivaikutelma on se, että nykyhallituksen suuret puolueet ovat verotuskysymysten osalta ylimielisiä. Tulee sellainen olo, että ne eivät piittaa alentua keskustelemaan verotuksen yksityiskohdista SDP:n tai muidenkaan kanssa ennen vaalitulosten julkistamista.
Suomen kokonaisveroaste lienee tällä hetkellä noin 43 % eli selvästi korkeammalla kuin EU-maissa (40 %) tai OECD-maissa (33 %) keskimäärin. Kansainvälisen kilpailukykymme näkökulmasta näyttää selvältä, ettei kokonaisveroastettamme voi juuri lisätä. Siksi on keskityttävä verotuksen painopisteiden muutokseen siten, että vipuvaikutsena turvaamme mahdollisimman hyvän talouskasvun ja työllisyyden Suomessa.
Verokeskustelun ongelmaksi näyttää jäävän se, että puhutaan yksityiskohdista ei päästä yhteenvedon tasolle. Mikä kaikkien eri ehdotusten kokonaisvaikutus olisi tulonjakoon, siitä kaivattaisiin enemmän viitteitä.
Yritin vertailla puolueiden verolinjauksia. Kokoomus ja Kepu pyörittelevät lähes sanasta sanaan päälinjauksia seuraavaan tapaan: "Vastustamme tasaveroa, verot perittävä maksukyvyn mukaan". Jos vastustaa tasaveroa niin siitä kai pitäisi pyrkiä pois. Odotukset eivät täyty. Kepu ehdottaa nimittäin, että yleistä alv-kantaa on nostettava 2 %-yksiköllä ja Kokoomus (ohjelman ulkopuolelta saadun tiedon mukaan) ehdottaa 1 %-yksikön korotusta. Haloo? Tuohan on yhtä sotkuilua.
Kokoomus näyttää vastustavan myös työn verotuksen lisäämistä. Selkein Kokoomuksen verotuskannanotto on "ympäristöä kuluttavan toiminnan verottaminen". Eikös tässä ole loppupeleisstä kysymys juuri kulutusverosta, kerätäänpä se sitten millä nimikkeellä tahansa?
Demarien ja Persujen verolinjaukset tulevat yllättävän lähelle toisiaan. Molemmat ovat löytäneet hyviä esimerkkejä, joilla suurituloisten verotusta voidaan tiukentaa. Persut menevät ehdotuksissaan kuitenkin pitemmälle.
Ensivaikutelma on se, että nykyhallituksen suuret puolueet ovat verotuskysymysten osalta ylimielisiä. Tulee sellainen olo, että ne eivät piittaa alentua keskustelemaan verotuksen yksityiskohdista SDP:n tai muidenkaan kanssa ennen vaalitulosten julkistamista.
Suomen kokonaisveroaste lienee tällä hetkellä noin 43 % eli selvästi korkeammalla kuin EU-maissa (40 %) tai OECD-maissa (33 %) keskimäärin. Kansainvälisen kilpailukykymme näkökulmasta näyttää selvältä, ettei kokonaisveroastettamme voi juuri lisätä. Siksi on keskityttävä verotuksen painopisteiden muutokseen siten, että vipuvaikutsena turvaamme mahdollisimman hyvän talouskasvun ja työllisyyden Suomessa.
Verokeskustelun ongelmaksi näyttää jäävän se, että puhutaan yksityiskohdista ei päästä yhteenvedon tasolle. Mikä kaikkien eri ehdotusten kokonaisvaikutus olisi tulonjakoon, siitä kaivattaisiin enemmän viitteitä.
tiistai 22. helmikuuta 2011
Myös koti on hoitopaikka
Päivän lehdet kertovat jälleen vanhushuollon hoitopaikkapulasta vaikka Vaasa lisäsi äskettäin hoitopaikkoja lähes 130:lla. Lisäys oli merkittävä vanhusten määrään nähden. Muutoksen seurauksena hoitoon on päässyt ainakin väliaikaisesti aiempaa lievemmin kriteerein kaupungin hoitoketjun kaikissa osissa. Nyt ovat siis kaikki hoitopaikat jälleen täynnä ja vanhuksia on sijoitettu jopa käytäville.
Monet varmaankin ehdottavat, että ongelma on jälleen ratkaistava rakentamalla lisää hoitopaikkoja. Entäs jos käännettäisiin asia aivan uuteen suuntaan. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan saavutusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään käytetty. Myös oma koti on miellettävä tarpeen tullen hoitopaikaksi. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidon käytäväpaikoilta haetaan, jota ei voi antaa kotona – jos koti vielä on olemassa. Päivittäisiin hoitoihin tai virkistystoimintaan voi lähteä avustettuna tai tuettuna myös omasta kodista käsin. Sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on syystäkin noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Seuraavassa hallitusohjelmassa omaishoitajien asemaa on kohennettava. Sen sijaan että puhuttaisiin omaishoitajien palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoitoa pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Nyt tarvittaisiin rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uusien seinien rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Minun ikäluokkani ihmiset ovat jo todellisia nettihaita, mikä tulisi ottaa kaikessa vanhushuollon kehittämisessä huomioon. Vanhusväestö aletaan onneksi vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
Monet varmaankin ehdottavat, että ongelma on jälleen ratkaistava rakentamalla lisää hoitopaikkoja. Entäs jos käännettäisiin asia aivan uuteen suuntaan. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan saavutusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään käytetty. Myös oma koti on miellettävä tarpeen tullen hoitopaikaksi. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidon käytäväpaikoilta haetaan, jota ei voi antaa kotona – jos koti vielä on olemassa. Päivittäisiin hoitoihin tai virkistystoimintaan voi lähteä avustettuna tai tuettuna myös omasta kodista käsin. Sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on syystäkin noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Seuraavassa hallitusohjelmassa omaishoitajien asemaa on kohennettava. Sen sijaan että puhuttaisiin omaishoitajien palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoitoa pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Nyt tarvittaisiin rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uusien seinien rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Minun ikäluokkani ihmiset ovat jo todellisia nettihaita, mikä tulisi ottaa kaikessa vanhushuollon kehittämisessä huomioon. Vanhusväestö aletaan onneksi vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
maanantai 14. helmikuuta 2011
Pois kyllä-ei-yhteiskunnasta
Tuttu juttu vuosikymmenten ajalta on tämä on-off-yhteiskunta. Yhteiskunnan jakautuminen kahtia johtuu monesti rakenteista eli asenteista, joihin ei ole saatu aikaan muutoksia. On kokopäivätyötä siihen kuuluvine saavutettuine etuineen. Toisessa päässä on kokoaikatyöttömyys, vähätuloisuus ja putoaminen työyhteisön ulkopuolelle. Mutta mitä on tässä välissä? Lisääntyvää osa-aikatyötä, pätkätöitä, pakkoyrittäjyyttä, joiden sosiaaliturva - jos sitä on - on rakennettu tuskaisen byrokraattiseksi ja hitaasti. Rivien välistä paistaa ajatus, että kaikki muu kuin kokoaikatyö on ei-suotavaa, olipa elämäntilanne mikä tahansa.
Pinttynyt ajatus on, että palkkatyö tehdään työnantajan tiloissa. Jos sitä tehdään kotona, niin urakkatyötä sitten. Omien lasteni sukupolvi olisi jäänyt vaille päivähoitoa, ellei olisi keksitty perhepäivähoitoa. Kun tämä hoito annettiin perhepäivähoitajan kotona, nousi vuosikymmenten kysymys siitä, miten palkkauksessa huomioidaan riittävästi esim. kodin kuluminen, ruuanvalmistus tai lasten läsnäolopäivien ja-tuntien vaihtelut. Perhepäivähoitajien palkkauksen saamisessa säädylliselle tasolle riittää edelleen haastetta. Pienille lapsille ja harvaan asutuilla alueilla perhepäivähoito on edelleen käypä vaihtoehto.
Samaan tapaan on vanhushuoltommekin kahtiajakautunut. Laitoshoidon ja palveluasumisen vaihtoehtona tarjotaan liian usein pelkkää ei-oota. Kotihoitoa toki kehitetään, mutta se on niin sisällöllisesti kuin määrällisesti täysin riittämätöntä. Niin, ja sitäkin vaivaa laitosmainen ajattelu. Toimitaan pikemmin ”talon ehdoilla” kuin asiakkaan ehdoilla.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Sen sijaan että heidän kohdallaan edes puhuttaisiin palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla - jota ilman hoidettavat olisivat laitoksissa tai niihin verrattavissa muissa hoivayksiköissä. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoidon mahdollisuuksia pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia siirtoja ja rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uuden infran rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Kotihoidon kokonaisuudesta on kehitetty äärettömän rasittava byrokratia. Tämän puolesta on paljon helpompaa antautua hoitoyksikön asiakkaaksi. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan kokemusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään saavutettu. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidosta tai tehostetusta palveluasumisesta haetaan, jota ei voi antaa kotona. Päivittäisiin kuntopiireihin ja hoitoihin voi lähteä omasta kodista; sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä. Tarvitaan vain enemmän tukea kotona asumiseen. Vanhushuoltoa on rakennettu arvostamatta riittävästi vanhusten toiveita. On luotettu siihen, että ihmiset vanhetessaan eivät kehtaa pyytää enempää. Ja tottahan se onkin, että vanhuksemme ovat kyselyjen perusteella pääosin tyytyväisiä. Varmaan monia vastauksia säätelee pelko heitteille jäämisestä – niin ja kuolemanpelko.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Vanhusväestö aletaan vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
Pinttynyt ajatus on, että palkkatyö tehdään työnantajan tiloissa. Jos sitä tehdään kotona, niin urakkatyötä sitten. Omien lasteni sukupolvi olisi jäänyt vaille päivähoitoa, ellei olisi keksitty perhepäivähoitoa. Kun tämä hoito annettiin perhepäivähoitajan kotona, nousi vuosikymmenten kysymys siitä, miten palkkauksessa huomioidaan riittävästi esim. kodin kuluminen, ruuanvalmistus tai lasten läsnäolopäivien ja-tuntien vaihtelut. Perhepäivähoitajien palkkauksen saamisessa säädylliselle tasolle riittää edelleen haastetta. Pienille lapsille ja harvaan asutuilla alueilla perhepäivähoito on edelleen käypä vaihtoehto.
Samaan tapaan on vanhushuoltommekin kahtiajakautunut. Laitoshoidon ja palveluasumisen vaihtoehtona tarjotaan liian usein pelkkää ei-oota. Kotihoitoa toki kehitetään, mutta se on niin sisällöllisesti kuin määrällisesti täysin riittämätöntä. Niin, ja sitäkin vaivaa laitosmainen ajattelu. Toimitaan pikemmin ”talon ehdoilla” kuin asiakkaan ehdoilla.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Sen sijaan että heidän kohdallaan edes puhuttaisiin palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla - jota ilman hoidettavat olisivat laitoksissa tai niihin verrattavissa muissa hoivayksiköissä. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoidon mahdollisuuksia pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia siirtoja ja rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uuden infran rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Kotihoidon kokonaisuudesta on kehitetty äärettömän rasittava byrokratia. Tämän puolesta on paljon helpompaa antautua hoitoyksikön asiakkaaksi. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan kokemusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään saavutettu. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidosta tai tehostetusta palveluasumisesta haetaan, jota ei voi antaa kotona. Päivittäisiin kuntopiireihin ja hoitoihin voi lähteä omasta kodista; sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä. Tarvitaan vain enemmän tukea kotona asumiseen. Vanhushuoltoa on rakennettu arvostamatta riittävästi vanhusten toiveita. On luotettu siihen, että ihmiset vanhetessaan eivät kehtaa pyytää enempää. Ja tottahan se onkin, että vanhuksemme ovat kyselyjen perusteella pääosin tyytyväisiä. Varmaan monia vastauksia säätelee pelko heitteille jäämisestä – niin ja kuolemanpelko.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Vanhusväestö aletaan vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Kohti hyvää hallintoa
Tullessani uudelleen mukaan Vaasan kaupunginhallituksen työskentelyyn vuonna 2005 totesin nopeasti, että hallinnon läpinäkyvyydessä ja muotoseikoissa oli paljon toivomisen varaa. Minulle oli selvää, että haluan kohdistaa huomioni hallintokäytäntöihin. Monia kenkutti kun yritin puuttua esim. RG-Linen tukemiseen, asuntomessujen hallinnointiin ja menoylityksiin, kaupunginjohtajien tapaan työllistää vaimojaan, Kondis-sopimukseen, apulaiskaupunginjohtajan väitöskirjaprojektiin (Onkilahden ala-aste) tai myöhempään puolipäiväläsnäoloon tai matkakeskuksen kiemuroihin. Hallintokulttuurissamme oli vielä vallalla kabinettipolitiikan aika.
Talon tapana oli, että kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja sopivat keskenään asioista, joista ei informoitu koko kaupunginhallitusta ennen sitovien sopimusten tekoa. Kokoomusministereiden vierailuista ei hiiskuttu muille puolueille. Jos valtuuston RKP-läinen puheenjohtaja ei ollut mukana edustamassa, Vaasasta annettiin ulospäin yksin kokoomuslainen kuva. Mikään puhe ei ole auttanut eikä ole tuottanut tulosta vieläkään. Tämä on varsin lyhytnäköistä, sillä Vaasa on myös demareiden kaupunki, ja monien muiden. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Nykyisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan aikana on etsitty uutta suuntaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin mimmitrio – me kaupunginhallituksen puheenjohtajat – olemme rohjenneet ottaa askelia, joihin miehet meitä ennen eivät pystyneet. Olemme olleet tavoitteista hämmästyttävän yksimielisiä. Haluamme, että Vaasan kaupungin hallintotavat ovat laillisia, hyvin perusteltuja ja kestävät julkisuudessa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää myös henkilökunnan turvallisuudentunteen kannalta.
Olemme nyt joutuneet tilanteeseen, jota emme ole toivoneet saatikka lainkaan suunnitelleet. Sisäinen tarkastus on paljastanut seikkoja, joiden johdosta Tikanojan ja Kuntsin johtaja on erotettu ja kaupunginjohtaja on joutunut esittämään eronpyyntönsä luottamuspulan takia,. Kaikki tämä on tapahtunut lyhyessä ajassa, vyöryn tavoin.
Kirjan lehti kääntyy. Katsomme nyt kohti tulevaisuutta. Vaasa on menestynyt ja tulee menestymään myös jatkossa. Olemmeko ja mitä oppineet tällä reissulla? Emme kai mitään uutta. Hommat vain pitää hoitaa niin, että ne kestävät julkisen arvioinnin. Peruutan: olemme oppineet, että hyvä hallinto on loppupeleissä kaikkien etu.
Talon tapana oli, että kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja sopivat keskenään asioista, joista ei informoitu koko kaupunginhallitusta ennen sitovien sopimusten tekoa. Kokoomusministereiden vierailuista ei hiiskuttu muille puolueille. Jos valtuuston RKP-läinen puheenjohtaja ei ollut mukana edustamassa, Vaasasta annettiin ulospäin yksin kokoomuslainen kuva. Mikään puhe ei ole auttanut eikä ole tuottanut tulosta vieläkään. Tämä on varsin lyhytnäköistä, sillä Vaasa on myös demareiden kaupunki, ja monien muiden. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Nykyisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan aikana on etsitty uutta suuntaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin mimmitrio – me kaupunginhallituksen puheenjohtajat – olemme rohjenneet ottaa askelia, joihin miehet meitä ennen eivät pystyneet. Olemme olleet tavoitteista hämmästyttävän yksimielisiä. Haluamme, että Vaasan kaupungin hallintotavat ovat laillisia, hyvin perusteltuja ja kestävät julkisuudessa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää myös henkilökunnan turvallisuudentunteen kannalta.
Olemme nyt joutuneet tilanteeseen, jota emme ole toivoneet saatikka lainkaan suunnitelleet. Sisäinen tarkastus on paljastanut seikkoja, joiden johdosta Tikanojan ja Kuntsin johtaja on erotettu ja kaupunginjohtaja on joutunut esittämään eronpyyntönsä luottamuspulan takia,. Kaikki tämä on tapahtunut lyhyessä ajassa, vyöryn tavoin.
Kirjan lehti kääntyy. Katsomme nyt kohti tulevaisuutta. Vaasa on menestynyt ja tulee menestymään myös jatkossa. Olemmeko ja mitä oppineet tällä reissulla? Emme kai mitään uutta. Hommat vain pitää hoitaa niin, että ne kestävät julkisen arvioinnin. Peruutan: olemme oppineet, että hyvä hallinto on loppupeleissä kaikkien etu.
torstai 3. helmikuuta 2011
Mielenterveyspäivät Vaasassa (tervehdyspuhe)
Olette nyt saapuneet kylään, jossa lasten on hyvä kasvaa ainakin jos tukeudumme hyvinvointia kuvaavaan indikaattoriaineistoon. Kuuluu perussivistykseen tietää, että Pohjanmaalla käytetään alkoholia vähemmän kuin muualla maassa, tehdään rikoksia vähemmän, lasten huostaanottoja on vähemmän ja avioerojakin on vähemmän kuin muualla. Sama pätee pitkälti myös Vaasaan. Alueen korkea sosiaalinen pääoma tunnetaan koko maassa todella hyvin. Tässä voin kertoa teille, että viime mainittu koskee erityisesti alueemme ruotsinkielistä väestöä.
Missään lintukodossa emme silti asu. Kyllä muutoksen tuulet heiluttavat elämää myös Vaasassa. Samalla kun hyvinvointi kasvaa, myös monet ongelmat lisääntyvät ja kasaantuvat. Kasvaneen muuttoliikkeen myötä ihmisten perinteiset turvaverkostot ovat heikentyneet eikä kaupunkilaista yhteisöllisyyttä ole vielä kasvanut tilalle. Työttömyys, osattomuus ja köyhyys yhdistettynä sairauteen on rankka juttu kelle tahansa. Työlliset taas ovat usein ylityöllistettyjä, mikä voi olla pois ajasta ja jaksamisesta perheen kanssa. Mielenterveyden horjumiselle siis riittää maaperää.
Miten kunnat osaavat ja pystyvät varautumaan lisääntyvään palvelutarpeeseen – siinä riittää sekä menetelmällistä että taloudellista haastetta. Vaasa on ollut mukana Pohjanmaa-hankkeessa ja on mukana monissa Kaste-hankkeissa, joilla haetaan mm. hyviä käytäntöjä ja menetelmällisiä innovaatioita. Olemme myös valmistelleet mielenterveystrategiaa, mutta mm. vastuunjako terveyskeskuksen ja erikoissairaanhoidon välillä on osoittautunut kiperäksi kysymykseksi. Vaasassa psykiatrisen sairaalan potilaita/1000 asukasta oli vuonna 2009 noin 10 % enemmän kuin maassa keskimäärin. Depressiolääkkeisiin korvausta saaneita Vaasassa oli yhtä paljon kuin maassa keskimäärin. Mielisairaalapaikkoja tullaan vähentämään, mutta se ei saa johtaa laitosmaiseen toimintamalliin toistamiseen palveluasumisessa. Nyt jo näyttää selvältä, että tarvitsemme esim. matalan kynnyksen paikan aikuisille, jotka tarvitsevat tukea ja apua mielenterveyskysymyksissä. Tällainen piste meillä jo on nuorille. Itse toivon, että myös mielenterveystyö saa oman vastuulinjansa kaupungin sosiaali-ja terveyspalveluissa.
Tältä paikalta uskallan sanoa, että kuntien on hyvinvointipalveluissaan kyettävä näkemään yhteistyömahdollisuudet nykyistä avarammin. Elämme vielä harjoitteluvaihetta mitä tulee kuntien ja kolmannen sektorin yhteistyöhön. Liian harvoin paikallisia yhdistyksiä kutsutaan samaan suunnittelupalaveriin kunnan kanssa vaikka yhdistykset olisivat ostopalvelusuhteessa kuntaan. Yhdistysten kanssa keskustellaan pikemminkin yksittäin. Ei synny kokemusta, että rakennamme tulevaisuutta yhdessä. Ehkä tämä näkyy myös innovaatiovajeena. Monet kunnat ovat lähes laiminlyöneet niiden vammais-, sairaus-ja eläkeläisyhdistysten taloudellisen tukemisen, joilla ei ole ostopalvelusopimusta kunnan kanssa. Puhun mielelläni vipuvaikutuksesta, jonka yhdistykset voivat saavuttaa taloudellisen tuen avulla jos voivat työllistää edes yhden palkollisen – tai edes puolikkaan. Viittaan tässä erityisesti arvokasta vertaistukea antavien yhdistysten tukemisen tarpeeseen.
Suomalaiset ovat perineet hallintokulttuurinsa sekä Ruotsista että Venäjältä. Tätä tuplakerrosta ei ole vielä kokonaan purettu – päinvastoin: uuttakin on syntynyt - mikä näkyy hallinnon vaikeaselkoisuutena ja hidasteina prosesseissa sekä asiakkailta vaadittavana vaivannäkönä. Silti suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan. Kaupunkilegenda kertoo, että vanhus soittaa hehkulampun vaihtajaksi edelleen mieluummin sosiaaliviranomaisille kuin ovinaapurilleen. Meidän on uskallettava arvioida uudelleen vastuunjakoa julkisen sektorin sekä oman ja yhteisöjen vastuiden välillä. Olemme hukassa ellemme pääse ulos itsekkyyden simpukankuorestamme ja auta itseämme ja lähiyhteisömme jäseniä nykyistä enemmän. Emme voi ulkoistaa itsemme ulkopuolelle kaikkea konkreettista vaivannäköä vaikka maksaisimme veroja kuinka paljon tahansa.
Toivotan Vaasan kaupungin puolesta teille antoisaa koulutustapahtumaa. Nauttikaa myös tästä kauniista yliopistokampuksestamme. Vaasan yliopistoa voi suositella paitsi kampuksen, myös loistavan tasonsa puolesta isänmaamme uusille toivoille.
Tervetuloa illalla kaupungin vastaanotolle. Tapaamme siellä uudemman kerran.
Missään lintukodossa emme silti asu. Kyllä muutoksen tuulet heiluttavat elämää myös Vaasassa. Samalla kun hyvinvointi kasvaa, myös monet ongelmat lisääntyvät ja kasaantuvat. Kasvaneen muuttoliikkeen myötä ihmisten perinteiset turvaverkostot ovat heikentyneet eikä kaupunkilaista yhteisöllisyyttä ole vielä kasvanut tilalle. Työttömyys, osattomuus ja köyhyys yhdistettynä sairauteen on rankka juttu kelle tahansa. Työlliset taas ovat usein ylityöllistettyjä, mikä voi olla pois ajasta ja jaksamisesta perheen kanssa. Mielenterveyden horjumiselle siis riittää maaperää.
Miten kunnat osaavat ja pystyvät varautumaan lisääntyvään palvelutarpeeseen – siinä riittää sekä menetelmällistä että taloudellista haastetta. Vaasa on ollut mukana Pohjanmaa-hankkeessa ja on mukana monissa Kaste-hankkeissa, joilla haetaan mm. hyviä käytäntöjä ja menetelmällisiä innovaatioita. Olemme myös valmistelleet mielenterveystrategiaa, mutta mm. vastuunjako terveyskeskuksen ja erikoissairaanhoidon välillä on osoittautunut kiperäksi kysymykseksi. Vaasassa psykiatrisen sairaalan potilaita/1000 asukasta oli vuonna 2009 noin 10 % enemmän kuin maassa keskimäärin. Depressiolääkkeisiin korvausta saaneita Vaasassa oli yhtä paljon kuin maassa keskimäärin. Mielisairaalapaikkoja tullaan vähentämään, mutta se ei saa johtaa laitosmaiseen toimintamalliin toistamiseen palveluasumisessa. Nyt jo näyttää selvältä, että tarvitsemme esim. matalan kynnyksen paikan aikuisille, jotka tarvitsevat tukea ja apua mielenterveyskysymyksissä. Tällainen piste meillä jo on nuorille. Itse toivon, että myös mielenterveystyö saa oman vastuulinjansa kaupungin sosiaali-ja terveyspalveluissa.
Tältä paikalta uskallan sanoa, että kuntien on hyvinvointipalveluissaan kyettävä näkemään yhteistyömahdollisuudet nykyistä avarammin. Elämme vielä harjoitteluvaihetta mitä tulee kuntien ja kolmannen sektorin yhteistyöhön. Liian harvoin paikallisia yhdistyksiä kutsutaan samaan suunnittelupalaveriin kunnan kanssa vaikka yhdistykset olisivat ostopalvelusuhteessa kuntaan. Yhdistysten kanssa keskustellaan pikemminkin yksittäin. Ei synny kokemusta, että rakennamme tulevaisuutta yhdessä. Ehkä tämä näkyy myös innovaatiovajeena. Monet kunnat ovat lähes laiminlyöneet niiden vammais-, sairaus-ja eläkeläisyhdistysten taloudellisen tukemisen, joilla ei ole ostopalvelusopimusta kunnan kanssa. Puhun mielelläni vipuvaikutuksesta, jonka yhdistykset voivat saavuttaa taloudellisen tuen avulla jos voivat työllistää edes yhden palkollisen – tai edes puolikkaan. Viittaan tässä erityisesti arvokasta vertaistukea antavien yhdistysten tukemisen tarpeeseen.
Suomalaiset ovat perineet hallintokulttuurinsa sekä Ruotsista että Venäjältä. Tätä tuplakerrosta ei ole vielä kokonaan purettu – päinvastoin: uuttakin on syntynyt - mikä näkyy hallinnon vaikeaselkoisuutena ja hidasteina prosesseissa sekä asiakkailta vaadittavana vaivannäkönä. Silti suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan. Kaupunkilegenda kertoo, että vanhus soittaa hehkulampun vaihtajaksi edelleen mieluummin sosiaaliviranomaisille kuin ovinaapurilleen. Meidän on uskallettava arvioida uudelleen vastuunjakoa julkisen sektorin sekä oman ja yhteisöjen vastuiden välillä. Olemme hukassa ellemme pääse ulos itsekkyyden simpukankuorestamme ja auta itseämme ja lähiyhteisömme jäseniä nykyistä enemmän. Emme voi ulkoistaa itsemme ulkopuolelle kaikkea konkreettista vaivannäköä vaikka maksaisimme veroja kuinka paljon tahansa.
Toivotan Vaasan kaupungin puolesta teille antoisaa koulutustapahtumaa. Nauttikaa myös tästä kauniista yliopistokampuksestamme. Vaasan yliopistoa voi suositella paitsi kampuksen, myös loistavan tasonsa puolesta isänmaamme uusille toivoille.
Tervetuloa illalla kaupungin vastaanotolle. Tapaamme siellä uudemman kerran.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Paperinkääntäjien paratiisi
Kuntien ja valtionkin palveluksessa paperinkääntäjien määrä on lisääntynyt merkittävästi. Kun puhun paperinkääntäjistä, tarkoitan ylimitoitettua hallintoa, jonka prosessit eivät enää ole suhteessa käsiteltävään asiaan. Tällaista kehitystä on myös lainsäädäntö tukenut asettamalla laajat lausuntokierrokset päätöksenteon edellytykseksi. Monesti saadut lausunnot ovat keskenään ristiriitaisia. Suuren hallinnollisen vaivannäön päätteeksi ratkaisut saatetaan lopuksi tehdä poliittisin perustein jopa yksimielisten lausuntojen vastaisesti.
Paperinkääntäjien määrä on lisääntynyt sellaisissakin kunnissa, joiden väkiluku on radikaalisti vähentynyt. Kunnallishallintoon on ilmestynyt jos jonkinlaista johtajaa, apulaisjohtajaa ja asiantuntijaa. Mieleeni tulee klassinen vitsi Englannista, jossa sairaala oli toiminut kuulemma pitemmän aikaa ilman potilaita virkailijoiden lähettäessä toinen toisilleen lausuntopyyntöjä.
Toinen innovaatio, joka on laajentanut paperinkääntäjien ammattikuntaa, liittyy verkostotyöhön, tiimeihin ja ylenpalttiseen kokoustamiseen. Tulosten ja olennaisen perään ei aina kysytä. Paperinkääntäjien alkuperäiset ydintehtävät saattavat jäädä jopa pian sivuosaan, jonka takia on palkattava lisää paperinkääntäjiä ja kokouksissa istujia.
Yksi tapa ajatella on, että paperinkääntämistä lisäämisellä on pystytty turvaamaan työpaikkoja yhä paremmin koulutetuille henkilöille. Julkinen sektori on kouluttanut ja se on myös työllistänyt.
Sen verran asiakkaita tässä kehityksessä on tarvittu, että heitä juoksutetaan keräämässä asiakirjoja eri toimipisteistä ja usein kustantamaan niiden kopiointia. Tämä tapahtuu aikana, jolloin suurin osa asiakirjoista alkaa jo olla sähköisessä muodossa ja olisivat siten siirrettävissä kulloinkin tarvittavaan osoitteeseen paperitta ja ilman suuria kuluja ja tunti-tai päiväkausien ponnisteluja asiakkaan puolelta. Jos vain olisi valtuudet tiedonsiirtoon.
Tietosuojasta on pahimmillaan kehitetty jo hyvän hoidon este. Minä en esimerkiksi voi saada henkilöäni koskevia tietoja sosiaalivirastosta sähköpostitse tietoturvallisuusriskin vuoksi. Eli voin kyllä tehdä kysymykseni sähköpostilla, mutta kirjallinen vastaus tulee luomukirjeellä. Samaan aikaan salassapidosta ei piitata vähääkään sairaalassa vaan lääkärinkierrolla pääsee kuulemaan kaikkien huonekaveriensa sairaudet! Nettiasioinnin vaihtoehtoa ei vieläkään ole. Kuitenkin voin avaintunnuksilla mutkitta huolehtia henkilökohtaisista asioistani netissä vaikkapa pankin, verottajan ja monen muun valtionviraston kanssa tai ajanvarauksen tekemiseksi yksityiselle terveysasemalle.
On vähintäänkin omalaatuista, että kunnallinen sektori on muihin toimijoihin nähden vasta lähtökuopissa, mitä tulee sähköisen asioinnin tarjoamiseen. Onko toimettomuus tässä asiassa nähtävä sekä paperinkääntäjien että asiakkaiden työllistämisprojektina?
Paperinkääntäjien määrä on lisääntynyt sellaisissakin kunnissa, joiden väkiluku on radikaalisti vähentynyt. Kunnallishallintoon on ilmestynyt jos jonkinlaista johtajaa, apulaisjohtajaa ja asiantuntijaa. Mieleeni tulee klassinen vitsi Englannista, jossa sairaala oli toiminut kuulemma pitemmän aikaa ilman potilaita virkailijoiden lähettäessä toinen toisilleen lausuntopyyntöjä.
Toinen innovaatio, joka on laajentanut paperinkääntäjien ammattikuntaa, liittyy verkostotyöhön, tiimeihin ja ylenpalttiseen kokoustamiseen. Tulosten ja olennaisen perään ei aina kysytä. Paperinkääntäjien alkuperäiset ydintehtävät saattavat jäädä jopa pian sivuosaan, jonka takia on palkattava lisää paperinkääntäjiä ja kokouksissa istujia.
Yksi tapa ajatella on, että paperinkääntämistä lisäämisellä on pystytty turvaamaan työpaikkoja yhä paremmin koulutetuille henkilöille. Julkinen sektori on kouluttanut ja se on myös työllistänyt.
Sen verran asiakkaita tässä kehityksessä on tarvittu, että heitä juoksutetaan keräämässä asiakirjoja eri toimipisteistä ja usein kustantamaan niiden kopiointia. Tämä tapahtuu aikana, jolloin suurin osa asiakirjoista alkaa jo olla sähköisessä muodossa ja olisivat siten siirrettävissä kulloinkin tarvittavaan osoitteeseen paperitta ja ilman suuria kuluja ja tunti-tai päiväkausien ponnisteluja asiakkaan puolelta. Jos vain olisi valtuudet tiedonsiirtoon.
Tietosuojasta on pahimmillaan kehitetty jo hyvän hoidon este. Minä en esimerkiksi voi saada henkilöäni koskevia tietoja sosiaalivirastosta sähköpostitse tietoturvallisuusriskin vuoksi. Eli voin kyllä tehdä kysymykseni sähköpostilla, mutta kirjallinen vastaus tulee luomukirjeellä. Samaan aikaan salassapidosta ei piitata vähääkään sairaalassa vaan lääkärinkierrolla pääsee kuulemaan kaikkien huonekaveriensa sairaudet! Nettiasioinnin vaihtoehtoa ei vieläkään ole. Kuitenkin voin avaintunnuksilla mutkitta huolehtia henkilökohtaisista asioistani netissä vaikkapa pankin, verottajan ja monen muun valtionviraston kanssa tai ajanvarauksen tekemiseksi yksityiselle terveysasemalle.
On vähintäänkin omalaatuista, että kunnallinen sektori on muihin toimijoihin nähden vasta lähtökuopissa, mitä tulee sähköisen asioinnin tarjoamiseen. Onko toimettomuus tässä asiassa nähtävä sekä paperinkääntäjien että asiakkaiden työllistämisprojektina?
torstai 20. tammikuuta 2011
Hyvinvointiyhteiskunnan köyhät
Tilastojen mukaan noin 700 000 suomalaista on pudonnut virallisen köyhyysrajan alapuolelle. Joka seitsemäs kansalainen on köyhä. Toisin sanoen heidän tulonsa ovat alle 60 prosenttia kansalaisten keskimääräisistä vuosiansioista. Tulokset osoittavat, että Suomi on taantunut köyhyyden ja lapsiköyhyyden osalta 1970-luvun alun tasolle. Tässä välissä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kasvoi kukoistukseensa ja alkoi sitten yskiä. Globalisaatio ja sosiaalipolitiikan kasvava merkitys EU-politiikan osana ovat toimineet eräänlaisessa likaisen työn tekijän roolissa. Mutta on Suomessa osattu käsikirjoittaa omiakin koreografioita.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan ja sen seurauksia tutkitaan kaiken aikaa. Evästystäkin tarjotaan kiitettävästi kurssimuutoksen aikaan saamiseksi. Tämä tarkoittaa, että tuore köyhyyshavainto ei ole voinut ketään päättäjää yllättää. Näin on tahdottu toimia. Tämä valitettava kehitys alkoi jo 1990-luvun puolivälissä kun talouslaman leikkaukset ulotettiin aivan köyhimpiin saakka.
Hyvinvointivaltio on nämä köyhät luonut myös tukemalla kehitystä, jossa palkkatyön saanti on yhä vaikeampaa. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa, pitää edelleen pitkälle paikkansa. Kysymys ei ole siitä, etteikö sosiaalisilla tulonsiirroilla pysy hengissä, vaan siitä, että työttömiltä ihmisiltä ikään kuin kielletään unelmat. Tilalle systeemi tarjoaa paljon nöyryytystä. Nousu pois köyhyydestä on useimmille hankala taival.
Ei ole puututtu ajoissa ja riittävällä tehokkuudella pätkätyöntekijöiden työoikeudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. On aika ymmärrettävää, että nuoret lykkäävät perheen perustamista ellei vakituista työtä ole saatavilla.
Samoin on hyväksytty järjestelmä ja pidetään luonnollisena, että on olemassa kokoaikaisia työtehtäviä, joista saatu palkka ei riitä edes kohtuulliseen elämiseen. Sen sijaan, että asiaan olisi puututtu muilla keinoin, pienipalkkaiset ihmiset alistetaan hakemaan esimerkiksi asumistukea palkkaansa paikatakseen. Tähän tietenkin kommentoidaan, että onneksi on se hyvinvointiyhteiskunta tulonsiirtoineen. Ongelmaksi jää, että verotuksen kautta tämä paikkuuhomma on kasvotonta ja varsin byrokraattista. Eikö olisi inhimillisempää ja oikein sen sijaan vastuuttaa työnantajat.
Miten tähän on tultu, että lisääntyvät tuloerot ovat pitäneet poliittiset päättäjät Ruususen unessa? Opposition äänikin on tullut kunnolla kuuluville vasta vaalien lähestyessä – hyvä edes niin.
Onko sittenkin kysymys siitä, että materiaalinen vauraus hinnalla millä hyvänsä kelpaa tavoitteeksi jo kansakunnan enemmistölle vasureista kokkareihin? Ja että köyhyyden ”hoito” on palannut marginaaliseksi kysymykseksi ja hyväntekeväisyydeksi. Sanoja onneksi vielä riittää, mutta seuraavatko teot niitä? Köyhyyden vähentäminen on kansallinen kysymys. Ihan pienillä pelimerkeillä tästä urakasta ei selvitä.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan ja sen seurauksia tutkitaan kaiken aikaa. Evästystäkin tarjotaan kiitettävästi kurssimuutoksen aikaan saamiseksi. Tämä tarkoittaa, että tuore köyhyyshavainto ei ole voinut ketään päättäjää yllättää. Näin on tahdottu toimia. Tämä valitettava kehitys alkoi jo 1990-luvun puolivälissä kun talouslaman leikkaukset ulotettiin aivan köyhimpiin saakka.
Hyvinvointivaltio on nämä köyhät luonut myös tukemalla kehitystä, jossa palkkatyön saanti on yhä vaikeampaa. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa, pitää edelleen pitkälle paikkansa. Kysymys ei ole siitä, etteikö sosiaalisilla tulonsiirroilla pysy hengissä, vaan siitä, että työttömiltä ihmisiltä ikään kuin kielletään unelmat. Tilalle systeemi tarjoaa paljon nöyryytystä. Nousu pois köyhyydestä on useimmille hankala taival.
Ei ole puututtu ajoissa ja riittävällä tehokkuudella pätkätyöntekijöiden työoikeudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. On aika ymmärrettävää, että nuoret lykkäävät perheen perustamista ellei vakituista työtä ole saatavilla.
Samoin on hyväksytty järjestelmä ja pidetään luonnollisena, että on olemassa kokoaikaisia työtehtäviä, joista saatu palkka ei riitä edes kohtuulliseen elämiseen. Sen sijaan, että asiaan olisi puututtu muilla keinoin, pienipalkkaiset ihmiset alistetaan hakemaan esimerkiksi asumistukea palkkaansa paikatakseen. Tähän tietenkin kommentoidaan, että onneksi on se hyvinvointiyhteiskunta tulonsiirtoineen. Ongelmaksi jää, että verotuksen kautta tämä paikkuuhomma on kasvotonta ja varsin byrokraattista. Eikö olisi inhimillisempää ja oikein sen sijaan vastuuttaa työnantajat.
Miten tähän on tultu, että lisääntyvät tuloerot ovat pitäneet poliittiset päättäjät Ruususen unessa? Opposition äänikin on tullut kunnolla kuuluville vasta vaalien lähestyessä – hyvä edes niin.
Onko sittenkin kysymys siitä, että materiaalinen vauraus hinnalla millä hyvänsä kelpaa tavoitteeksi jo kansakunnan enemmistölle vasureista kokkareihin? Ja että köyhyyden ”hoito” on palannut marginaaliseksi kysymykseksi ja hyväntekeväisyydeksi. Sanoja onneksi vielä riittää, mutta seuraavatko teot niitä? Köyhyyden vähentäminen on kansallinen kysymys. Ihan pienillä pelimerkeillä tästä urakasta ei selvitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)