Tuttu juttu vuosikymmenten ajalta on tämä on-off-yhteiskunta. Yhteiskunnan jakautuminen kahtia johtuu monesti rakenteista eli asenteista, joihin ei ole saatu aikaan muutoksia. On kokopäivätyötä siihen kuuluvine saavutettuine etuineen. Toisessa päässä on kokoaikatyöttömyys, vähätuloisuus ja putoaminen työyhteisön ulkopuolelle. Mutta mitä on tässä välissä? Lisääntyvää osa-aikatyötä, pätkätöitä, pakkoyrittäjyyttä, joiden sosiaaliturva - jos sitä on - on rakennettu tuskaisen byrokraattiseksi ja hitaasti. Rivien välistä paistaa ajatus, että kaikki muu kuin kokoaikatyö on ei-suotavaa, olipa elämäntilanne mikä tahansa.
Pinttynyt ajatus on, että palkkatyö tehdään työnantajan tiloissa. Jos sitä tehdään kotona, niin urakkatyötä sitten. Omien lasteni sukupolvi olisi jäänyt vaille päivähoitoa, ellei olisi keksitty perhepäivähoitoa. Kun tämä hoito annettiin perhepäivähoitajan kotona, nousi vuosikymmenten kysymys siitä, miten palkkauksessa huomioidaan riittävästi esim. kodin kuluminen, ruuanvalmistus tai lasten läsnäolopäivien ja-tuntien vaihtelut. Perhepäivähoitajien palkkauksen saamisessa säädylliselle tasolle riittää edelleen haastetta. Pienille lapsille ja harvaan asutuilla alueilla perhepäivähoito on edelleen käypä vaihtoehto.
Samaan tapaan on vanhushuoltommekin kahtiajakautunut. Laitoshoidon ja palveluasumisen vaihtoehtona tarjotaan liian usein pelkkää ei-oota. Kotihoitoa toki kehitetään, mutta se on niin sisällöllisesti kuin määrällisesti täysin riittämätöntä. Niin, ja sitäkin vaivaa laitosmainen ajattelu. Toimitaan pikemmin ”talon ehdoilla” kuin asiakkaan ehdoilla.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Sen sijaan että heidän kohdallaan edes puhuttaisiin palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla - jota ilman hoidettavat olisivat laitoksissa tai niihin verrattavissa muissa hoivayksiköissä. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoidon mahdollisuuksia pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia siirtoja ja rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uuden infran rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Kotihoidon kokonaisuudesta on kehitetty äärettömän rasittava byrokratia. Tämän puolesta on paljon helpompaa antautua hoitoyksikön asiakkaaksi. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan kokemusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään saavutettu. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidosta tai tehostetusta palveluasumisesta haetaan, jota ei voi antaa kotona. Päivittäisiin kuntopiireihin ja hoitoihin voi lähteä omasta kodista; sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä. Tarvitaan vain enemmän tukea kotona asumiseen. Vanhushuoltoa on rakennettu arvostamatta riittävästi vanhusten toiveita. On luotettu siihen, että ihmiset vanhetessaan eivät kehtaa pyytää enempää. Ja tottahan se onkin, että vanhuksemme ovat kyselyjen perusteella pääosin tyytyväisiä. Varmaan monia vastauksia säätelee pelko heitteille jäämisestä – niin ja kuolemanpelko.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Vanhusväestö aletaan vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti