PALVELUTALOT – SUURI PUHALLUSKO ?
Minulla on ollut tilaisuus seurata keskiasteista Alzheimeria sairastavien
asumista yksityisissä palvelutaloissa. Nämä henkilöt eivät ole vielä ryhmäkotihoidon tarpeessa vaan asuvat
itsenäisesti vuokra-asunnoissaan.
Mikä muu erottaa tämän hinnakkaan palvelukonseptin tavanomaisesta
asumisesta kuin se, että yhteisruokailuun ja talon tapahtumiin pääsee
sisäkautta. Koti- ym tarvittavien lisäpalvelujen järjestäminen sujuu talon
henkilökunnan kautta toki notkeasti.
Palvelutaloon päästäkseen on pakko ostaa palvelupaketti, joka vähimmillään
sisältää lounaan ja siivousta. Päivittäisiin tapahtumiin voi osallistua, mutta
niihin ei ’kotoa’ haeta. Asukas saa olla palvelutalossa yhtä yksin kuin ennen
omassa kodissaan. Nopeakinttuisen asukkaan menoja ja tuloja ei seurata, joten
hän ehtii kävellä pakkasessa koko päivän ennen kuin joku kaupunkilainen saattaa eksyneen taksiin tai
kutsuu poliisin.
Palvelusopimukset tehdään tarkoituksella väljin määrityksin. Kun sängyn
korjauksen yhteydessä selvisi, että sukulainen nukkui edelleen samoissa
lakanoissa kuin kolme kuukautta sitten muuttopäivänä kysyimme, kenen tehtäviin
lakanoiden vaihto mahtoi kuulua. Ei kenenkään. Samoin vastattiin kun
tiedustelimme kenen tehtäviin kuuluu katsoa, että kaappeihin ei ole eksynyt
käytettyjä nenäliinoja tai homehtunutta ruokaa. Kenenkään tehtäviin ei myöskään
kuulunut ottaa paalista uusia wc-rullia, jolloin asukas pyyhki itseään Hesariin.
Miten palvelupakettiin sisältyvä päivittäinen 15 minuutin henkilökohtainen
palvelu asukkaan kanssa asunnossa käytetään, sitä ei seurata joten siitä ei
pystytty kertomaankaan.
Sukulaiset tai edunvalvoja eivät voi olla varmoja, että palvelusopimus
kattaa asukkaan kannalta tärkeät palvelut. Taksa raksuttaa jokaisesta
nykäyksestä erikseen. Tavanomaiseen kodinhoitoon ja huolenpitoon kuuluvat asiat eivät enää niitä olekaan. Myös puoli
minuuttia vaativa silmätippojen laitto kaihileikkauksen jälkeiseksi kuukaudeksi
vaaditaan laskutettavaksi erikseen.
Palvelutalojen lupaamaa kodinomaisuutta on vaikea saavuttaa. Pitkiä
käytäviä on samaan tapaan kuin vanhainkodeissa. Yhteiset tilat ovat suuria,
kolkkoja ja kaikuvia. Niiden kalustus on laitosmaista. Buffet-ruoka tarjoillaan
’kaukaloista’ kuten kouluissa. Ruuan taso muistuttaa 1950-luvun kotiruuasta,
jolloin tuoretta kalaa ja kokolihaa sai vain harvoin ja perheet elivät
keitoilla ja laatikoilla. Nyt lisänä on eineksiä, toki myös raasteita.
Vanhushuollon suuri rakennemuutos laitoshoidosta ’kodinomaisiin
palvelutaloihin’ on tapahtunut nopeassa tahdissa. Kunnat hyötyivät ratkaisusta kun
vanhushuollon kustannuksia siirtyi KELA:lle ja asukkaan maksettavaksi. Kunnat
säätävät nyt palveluseteleille asettamilla ehdoilla vanhushuollon
kustannuksiaan. Yksityiset palveluntuottajat ansaitsevat helppoa rahaa sillä
viimesijainen maksaja on aina yhteiskunta (KELA).
Turvattomuutta pelkäävät vanhukset ovat kiitollisia asukkaita eivätkä
valita. Siksi palvelujen kehittämiseen tarvitaan myös sukulaisten tai muiden
läheisten panosta. Näin toimimalla voimme ehkä olla luomassa
palvelukokonaisuutta, joka vastaa nykyistä paremmin meidän tarpeisiimme kun sen aika tulee.
