Maamme kaksikielisyydestä tai ruotsinkielen asemasta pääasiallinen julkinen keskustelu on käyty ruotsinkielisessä mediassa. Rurik Ahlbergin esiintulo Helsingin Sanomissa (3.1) oli hyvä yritys haastaa keskusteluun kielirajan ja RKP:n yli. Kokemukseni on, että vain ani harva suomenkielinen on aiheesta vakavasti kiinnostunut. Kas kun mielipiteemme lanataan ruotsinkielisessä mediassa nopeasti tai aiheesta vaietaan, kuten muistakin tabuista.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että ”.. valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia”.
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää sen sijaan osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen aivan liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa, siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on oltava valmiutta muuttaa lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii, että ruotsi säilyy kansalliskielenä samalla kun se on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin vähemmistökielen malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa. Ns. pakkoruotsin opetusta perustellaan ruotsin kansalliskielen/virallisen kielen asemalla. Suomenkieliset ovat joutuneet hankkimaan ruotsinkielen taidon siltä varalta, että eteen osuisi joku niistä 1-2% suomalaisista, jotka eivät ymmärrä suomea. Kouluruotsilla ei kuitenkaan tositilanteista selvitä. RKP hyväksyy kaksikieliset ratkaisut vain jos ruotsi on pääkieli.
Kun kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät, vähenee niiden tilaisuuksien mahdollisuus, joissa suomenkielinen voi puhua ruotsia Suomessa. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon. Vastarinta nykytilanteen jatkamiseen tulee lisääntymään. Täytyy olla vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman. Tämä kehitys voisi jopa tervehdyttää nyt traumatisoitunutta tilannetta. Väestö ymmärtää vähemmistöjen positiivisen syrjinnän, mutta se ei hyväksy sitä jos suomen-ja ruotsinkielisten väitetään olevan samassa asemassa.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 %. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 %. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta vaan silkasta periaatteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä. RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsinkielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon. Kohtuullisuuden näkökulmaa vedetään esille vääjäämättä ja aiheesta.
RKP:ssä kieli on tärkein näkökulma hallintouudistuksiin. Varhaiskasvatus ja opetus ovat jo ajat sitten eriytyneet kielen mukaan. On kysyttävä, mitä perusteita tälle jaolle on vielä toisella asteella tai korkeakouluissa, kun yksityinen sektori ei jakaudu lainkaan kielen mukaan ja julkisen sektorin kaksikieliset ympäristöt vähenevät. Kaksikielisessä Helsingissä on jo terveysasema, jossa palvellaan vain ruotsinkielisiä. Yhä useamassa hallintoyksikössä on erillinen ruotsinkielinen osasto tai ns. kielelliset lautakunnat.
Edellä kuvattu kehitys yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Maan hallituksessa päästään vähimmällä kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa – omat kielelliset hiekkalaatikot. Näin siis valtiovalta kopioi Taxellin mallia ja aktiivisesti syö pohjaa pois maamme viralliselta kaksikielisyydeltä.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Tämän olemme joutuneet kokemaan täällä Pohjanmaalla, jossa kuntaliitokset eivät etene kielen takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti