Vaasassa toimitettu dementiakotien kilpailutus täyttänee EU:n minimivaatimukset. Valitusaika prosessista ja päätöksistä on joka tapauksessa kulunut umpeen, ja tehtyjen päätösten mukaan eletään.
Prosessin jälkipuinti on kuitenkin välttämätöntä tulevia kilpailutuksia ajatellen. Sosiaali-ja terveyslautakunnan päätökseksi tuli, että Vaasaan rakennetaan kaksi uutta dementiayksikköä, toinen 100-paikkainen, toinen 60-paikkainen. Samalla jo toimivat, pienimuotoiset dementiayksiköt lopetetaan.
Kaupungilla olisi pitänyt olla kanta dementiakotien fyysisestä palveluverkosta ennen kilpailuttamista. Tämän luonnollisena seurauksena kantaa olisi etukäteen pitänyt ottaa myös dementiayksikköjen kokoon kullakin alueella. Kun nyt kilpailutettiin kaikki 160 paikkaa samassa nipussa, oltiin valmiit tekemään jopa ratkaisu, jossa kaikki dementiakotipaikat olisivat olleet yhdessä ainoassa yksikössä! Tällaisella ajatuksella ei ole mitään tekemistä nykyisten kodinomaisuusvaatimusten kanssa. Ohitettiin myös idea siitä, että dementiayksiköistä kehitettäisiin alueittensa eräänlaisia vanhushuollon tukiyksiköitä, jollakin aikavälillä.
Kilpailutus oli räätälöity valtakunnallisia ja jopa kansainvälisiä toimijoita silmälläpitäen. Pienillä paikallisilla palveluntuottajilla ei olisi nimittäin ollut mitään mahdollisuutta rahoittaa uutta, jättisuurta dementiakoti-investointia kilpailukykyisellä hinnalla.
Kilpailutus oli lähtökohdiltaan todella omalaatuinen kun samaan tarjoukseen yhdistettiin toimitilat ja palvelutuotanto. Tämä tehtiin ikään kuin kaupungissa ei jo olisi ollut mitään soveltuvia tiloja dementiahoitoon. Lapsus tai ei, mutta kilpailutusasiakirjojen yksi väliotsikko kuului ”Kun vanhaa palveluntuottajaa ei valita”.
Kilpailutus olisi pitänyt hoitaa toimitilojen osalta erikseen ja palvelutuotannon osalta erikseen. Tällöin olisi päästy vertaamaan esimerkiksi Settlementin Hopearannan toimitilojen hintaa uuden, markkinoille pyrkivän toimitiloihin – samalla alueella.
Palvelujen osalta kilpailutus olisi pitänyt tehdä ensin vain niiden kesken, joilla jo on dementiakotitoimintaa Vaasassa. Tällöin olisi saatu konkreettinen käsitys kustannustason ja hoidon laadun välisestä suhteesta täydentämään kaupungin omista dementiayksiköistä saatuja kustannus/laatu-kokemuksia. On päivänselvä asia, että päättäjät tulevat seuraamaan tarkkaan, mitä laatua nyt päätetyillä hinnoilla saadaan ja kuinka kauan.
Palvelujen laadun osalta ainoa numeerinen perusedellytys, joka tarjouspyynnössä mainittiin, oli sosiaali-ja terveysalan ammattitutkinnon suorittaneitten minimimäärä 0,6/hoitopaikka. Puolet koko dementiahoidon laatupisteistä tuli ”lisälaadusta” eli siitä, että asukas hoidetaan yksikössä elämänsä loppuun saakka. Tämä seikka on mielenkiintoinen hoidonporrastuksen näkökulmasta. Jyrkästi tulkiten dementiapotilaalla ei nimittäin tulisi olemaan oikeutta paikkaan sairaanhoitolaitoksessa. Tällaista oikeutta ei voi ”Vaasan lakiin” vedoten ottaa pois edes dementikoilta. Voihan jokin muu sairaus kuin dementia vaatia hoitoa sairaanhoitolaitoksessa. Tässä jää myös kysymään – kun dementiayksikkö ei ole sairaala – että millaisin menetelmin ihmisen loppuaika mahdetaan todellisuudessa hoitaa. Toinen loppusijoittamisen ”lisälaadusta” kumpuava kysymys on, mitä em. varustautuminen tarkoittaa niiden asukkaiden hoidon laadun kannalta, jotka vielä viettävät vuosia dementiakodissa. Pidetäänkö heidät lääketokkurassa yötä päivää?
Palvelun laadun määrittelyssä on seuraavissa kilpailutuksissa päästävä konkreettisempiin, asiakkaan perusoikeuksien toteutumista tukeviin kriteereihin. Sosiaali-ja terveysministeriön sekä Kuntaliiton yhdessä tuottaman ikäihmisten palveluja koskeva laatusuositus on laadun perusteos ammattilaisille. Suositukset ovat verbaalisia ja käyttökelpoisia.
Paikallisiin tarjouspyyntöihin on kuitenkin kaikki vapaudet sisällyttää myös numeerisia laatuvaatimuksia, jotka puetaan asiakkaille kuuluvien oikeuksien muotoon. Mainitsen niistä muutaman, joilla toki on suora yhteys henkilökunnan tarpeeseen. Jokaisella ihmisellä, olkoonpa hän dementikko tai ei, tulee olla oikeus päästä suihkuun joka päivä. Heillä tulee olla oikeus päästä ulos minimissään esim. kerran viikossa jos keli ja asukkaan kunto sen sallivat. Heillä tulee olla oikeus päivittäiseen liikuntaan ja kiireettömään ateriointiin. Paljon puhuttu vaipanvaihtojen minimilukumäärä päivittäin on myös perusoikeuskysymys. Nämä seikat pitää kirjata jokaisen hoito-ja palvelusuunnitelmaan muiden seikkojen ohella. Hoito-ja palvelusuunnitelma on palveluntuottajan antama sitoumus siitä, miten hoito järjestetään. Asiakkaan olosuhteiden muuttuessa suunnitelmaa tarkistetaan.
Jokaisen hoitolaitoksen minimitaso muun muassa edellä luetelluissa hoidon konkreettista laatua koskevissa asioissa pitäisi julkistaa. Kansalaisille pitää antaa mahdollisuus verrata hoidon laatua eri laitoksissa.
Summa summarum: hoitopalveluihin on kehitettävä oma ”RT-kortti”, jolla asiakkaalle annettavan palvelun minimilaatu muotoillaan määrällisesti elämänlaadun tärkeimmillä osa-alueilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti