Ajassa täytyy mennä takaisinpäin 20-30 vuotta, kun oli muotia puhua rakenteellisesta sosiaalityöstä. Useita yhdyskuntatyön kokeiluja käynnistettiin uusilla asuinalueilla, mutta sitten ne haudattiin hiljaisesti. Sosiaalityö vetäytyi virastoihin ja alettiin jakaa vastaanottoaikoja kuten lääkärille. Ammatillinen erikoistuminen johti myös asiakkaiden ja palvelujen jaotteluun ongelmien laadun mukaan. Työpöytä sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välissä symboloi sitä, että välissä on järjestelmä, jonka pitää voida hyvin. Sen eteen niin sosiaalityöntekijän kuin asiakkaankin piti tehdä parhaansa.
Onko sosiaalityöntekijöiden pakko istua pöytänsä takana vielä tänäänkin vaikka käytössä on langattomat läppärit ja kännykät? Voisiko kestävämpää tulosta syntyä jos sosiaalityötä vietäisiin enemmän ihmisten luo: koteihin ja asuinalueille? Miksi jätettäisiin käyttämättä se lisäinformaatio, jonka voi saada näkemällä?
Saman kysymyksen voi esittää terveydenhoitajille, päivähoidolle, kouluille ja kotipalveluille. Miksi olemme hylänneet vanhan tavan, jossa vastasyntyneen vanhemmat saivat kunnan kotiapua? Miksi olemme vähentäneet lapsiperheiden kunnallista kotipalvelua vaikka juurettomien perheiden osuus kasvaa koko ajan? Miksi päivähoitoon lapsensa haluavien täytyy mennä täyttämään kaavakkeita päiväkotiin tai virastoon?
Eikö olisi paljon hyödyllisempää jatkon kannalta, että perheeseen tutustuttaisiin perheen omissa olosuhteissa? Miksi ekaluokkalaisten vanhempien vartit järjestetään kouluissa sen sijaan, että satsattaisiin tapaamisiin lasten kodeissa?
Kun olen ottanut esille näitä asioita vuosien mittaan, vastataan tavallisesti, että kodit ovat privaattialuetta, eivätkä kaikki kuitenkaan päästäisi kotiinsa. Tilanne muuttuu, kun menetelmästä tehdään normaali käytäntö.
Kun puhutaan ennaltaehkäisevistä toimista, kotien ja asuinalueitten merkityksestä ei voi vaieta. On täysin käsittämätöntä, jos koteihin pyritään ensimmäistä kertaa – ja tarpeen tullen jopa poliisin virka-apua käyttäen – vasta kun ongelmia on jo syntynyt. Ongelmaksi rekisteröity perheenjäsen poistetaan, ja asia on hoidettu.
Kunnat omistavat Suomessa noin 300.000 asuntoa, joissa asuu noin 700.000 henkilöä. Millaisia asuinyhteisöjä nuo ovat? Onko ulkoisiin olosuhteisiin kuten yhteisiin tiloihin kiinnitetty riittävästi huomiota? Onko piha viihtyisä? Ovatko asukastoimikunnat aktiivisia? Elleivät ole, onko asialle yritetty tehdä mitään? Antaako kunta asukastoimikunnille tukea, luottaako kunta asukkaiden kykyyn vastata itse lähiympäristöstään ja yhteisistä tiloista? Jos ei luota, mitä on tehty luottamuksen rakentamiseksi?
Mitäpä jos kunnat ryhtyisivät näyttämään mallia ja pestaisivat vuokrataloihinsa talonmiehiä? Mikäpä estäisi palkkaamasta jopa talokohtaisia kodinhoitajia, jotka voisivat huolehtia niin lapsiperheiden, vanhusten kuin vammaistenkin tarpeista. Koti-ja omaishoidolla voidaan päästä aika pitkälle jos halutaan. Tämän tyyppisten edullisten ratkaisujen sijaan kunnat näyttävät jatkavan asukkaittensa lajittelua loputtomiin ja keräävät heitä diagnoosin tai toimintakyvyn mukaan uusiin kekoihin. Hyvällä asukkaalla on matkalaukku aina pakattu valmiiksi: järjestelmälle on tärkeintä, että ”oikeat” henkilöt hoidetaan ”oikeissa” hoitopaikoissa.
Yhteisöllisyyden lisääminen olosuhteissa, joissa ihmiset elävät pätkäelämää, muuttavat vilkkaasti paikkakuntaa tai asuntoa ja asuvat vaihtelevissa perhekokoonpanoissa, on haastava mutta tärkeä tehtävä. Pyyhettä ei saa heittää kehään missään olosuhteissa. Kun ihmisiin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus, he voivat yhteisvoimin parantaa elämänlaatuaan merkittävästi.
Kunnan päättäjät joutuvat jatkuvasti priorisoimaan eri tarpeiden välillä. Se, joka huutaa äänekkäimmin, näyttää saavan eniten. Tulipaloja sammutetaan kalliilla rahalla siellä täällä, mutta sitten pihistetään ehkäisevistä toimista. Kukaan ei käyttäisi omia rahojaan näin. Nyt kun kuntapäättäjiä taas valitaan, toivon työhön mukaan rohkeita ihmisiä, jotka avaavat pelkäämättä ovia parempaan huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti