Viittä vaille

Nyt on viittä vaille itsenäisyyspäivä. Radiossa soi "Veteraanien iltahuuto", ja kyyneleet tulevat taas silmiini. Askartelemme parhaillaan 10-vuotiaan Villen kanssa, ja niin puhe kääntyy luontevasti aiheeseen ..."kertokaa lastenlapsille lauluin...". Kovin syviin synkistelyihin en lähde. Yritän kääntää pikimmiten keskustelun tulevaisuuteen. Yksinkertainen sanomani on: isämme eivät taistelleet turhaan niin kauan kuin arvostamme vapauttamme ja vastuuta toinen toisistamme.

"Hoivatkaa" - on vaativa ja oikea huuto veteraaneiltamme. Nyt kun veteraanimme ovat jo varsin iäkkäitä ja heitä on vähän, tuntuu kornilta puhua mitään muinaisista työkyvyttömyysprosenteista. Kaikilla heillä on jonkin asteista hoivan tarvetta. Emmekö voisi vihdoin kohdella heitä yhtenäisin perustein eli antaa jokaiselle heistä juuri sen hoivan, jonka itsekukin tarvitsee? Kovin monia vuosia tästä eteenpäin meillä ei ole mahdollisuutta hoivata sotiemme veteraaneja vaikka haluaisimmekin. Kyllä tällä yhteiskunnalla on siihen varaa, totta vieköön.

Olen nähnyt aivan riittävän monta veteraania, jotka ovat viimeisinä vuosinaan ja hetkinään vasta avautuneet kertomaan sotien psyykkisestä taakasta. Joskus taakka on jaettu ja vapautus koettu vasta kuolinvuoteella. Sotilasvammalakimme on jättänyt käytännössä sodan psyykkiset traumat kokonaan noteeraamatta. Veteraanit ja heidän perheensä ovat kärsineet vaieti. Sotaorpojen ohella monet veteraanien lapset kertovat nyt, ettei heilläkään oikein ollut isää tai hän oli sodan henkisesti runtelema. Yhteiskunta ei tarjonnut mitään kriisiapuryhmiä veteraaneille ja heidän perheilleen. Itse oli pärjättävä. Onneksi veteraanit löysivät toisensa, kokoontuivat, jakoivat kokemuksia, ymmärsivät toisiaan.

Nyt on puhuttu paljon siitä, kuinka myös me, suurten ikäluokkien edustajat, olemme olleet aika heikkoja vanhempia. Moitteet kohdistuvat kyvyttömyyteemme avautua edes lähimmillemme ja kyvyttömyyteemme osoittaa tunteitamme toisiamme kohtaan. Tämän olisimme perineet sotia käyneiltä isiltämme.

Väite on haasteellinen. Kun katselen ystävieni riviä jo huomaan, että kukin on omanlaisensa: yksi pidättyvä, toinen avautuva, yksi hiljainen, toinen vilkas. Sääntöä ei näyttäisi olevan. Tätä seikkaa eivät sodat selitä. Onneksi.

Vastoinkäymiset jokainen työstää tavallaan. Joku jää niihin koukkuun, toinen taas nopeuttaa askeltaan päästäkseen ongelmien ohi niin pian kuin mahdollista. Mikä osuus näihin eroihin on biologialla, mikä taas ympäristötekijöillä - siihen en ota tässä kantaa.