Sielun vuori

Yöpöydälläni on levännyt jo pitkään kiinalaisen Gao Xingjianin teos "Sielun vuori". Gao sai vuoden 2000 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tavallisesti luen kirjat saman tien, mutta nyt tätä kirjaa olen lukenut poikkeuksellisen monessa palasessa.

Miksi "Sielun vuoren" kohdalla kävi näin? Teos vaatii suurta keskittymistä jo sen vuoksi, että se koostuu pienistä kertomuksista, jotka tulevat eri tunnelmista ja eri vuosisadoilta. Alussa ei ole varmuutta, syntyykö kertomusten aihioista koko kirjan läpi kestäviä rakenteita. Helppoa tietä ei ole tarjolla, sillä kertomukset eivät etene tiettyjen roolihenkilöiden varassa; minä-henkilöä lukuunottamatta.

Juoni löytyy. Kertomukset tekevät sittenkin yhteistä matkaa "Sielun vuorelle"; parempaan itsetuntemukseen. Kirja on rakennettu matkakertomuksen muotoon, mutta tavanomainen matkaromaani se ei todellakaan ole. Keskeiseen asemaan nousevat matkalla kuullut kertomukset. Teksteissä käsitellään elämän mahdollisuuksia, kulttuurivallankumouksen jättämiä arpia - niin ja Kiinan menneisyyttä ja myyttejä. Kertomukset käyvät vaihtelevasti erilaisissa tunnelmissa ja eri aikakausissa. Jos lukijan keskittyminen herpaantuu, sitä tapaa kysyä itseltään: "Mihin minä jäinkään?" Kirja keskustelee universaalilla tasolla, mistä syystä lukija ei ole koskaan oikein missään ja samalla on kaikkialla.

Kirjasta löytyy hyvin vähän henkilöiden nimiä. Asiat kerrotaan usein 2. tai 3. persoonassa, esimerkiksi:
"..Kysyin keitä hänen perheeseensä kuului. Hän sanoi että hänen äitinsä..."

Tällainen tyylikeino on lukijalle raskas, mutta lisää tekstin arvoituksellisuutta. Tyyli tuo tekstiin myös runollisuutta.

Kirjan kerronta on niin herkkää, että teksti muuntuu väkisin myös kuviksi. Kirja´puhuttelee voimakkaasti. Lukijasta tulee "väkisin" minä.