Ajassa täytyy mennä takaisinpäin 20-30 vuotta, kun oli muotia puhua rakenteellisesta sosiaalityöstä. Useita yhdyskuntatyön kokeiluja käynnistettiin uusilla asuinalueilla, mutta sitten ne haudattiin hiljaisesti. Sosiaalityö vetäytyi virastoihin ja alettiin jakaa vastaanottoaikoja kuten lääkärille. Ammatillinen erikoistuminen johti myös asiakkaiden ja palvelujen jaotteluun ongelmien laadun mukaan. Työpöytä sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välissä symboloi sitä, että välissä on järjestelmä, jonka pitää voida hyvin. Sen eteen niin sosiaalityöntekijän kuin asiakkaankin piti tehdä parhaansa.
Onko sosiaalityöntekijöiden pakko istua pöytänsä takana vielä tänäänkin vaikka käytössä on langattomat läppärit ja kännykät? Voisiko kestävämpää tulosta syntyä jos sosiaalityötä vietäisiin enemmän ihmisten luo: koteihin ja asuinalueille? Miksi jätettäisiin käyttämättä se lisäinformaatio, jonka voi saada näkemällä?
Saman kysymyksen voi esittää terveydenhoitajille, päivähoidolle, kouluille ja kotipalveluille. Miksi olemme hylänneet vanhan tavan, jossa vastasyntyneen vanhemmat saivat kunnan kotiapua? Miksi olemme vähentäneet lapsiperheiden kunnallista kotipalvelua vaikka juurettomien perheiden osuus kasvaa koko ajan? Miksi päivähoitoon lapsensa haluavien täytyy mennä täyttämään kaavakkeita päiväkotiin tai virastoon?
Eikö olisi paljon hyödyllisempää jatkon kannalta, että perheeseen tutustuttaisiin perheen omissa olosuhteissa? Miksi ekaluokkalaisten vanhempien vartit järjestetään kouluissa sen sijaan, että satsattaisiin tapaamisiin lasten kodeissa?
Kun olen ottanut esille näitä asioita vuosien mittaan, vastataan tavallisesti, että kodit ovat privaattialuetta, eivätkä kaikki kuitenkaan päästäisi kotiinsa. Tilanne muuttuu, kun menetelmästä tehdään normaali käytäntö.
Kun puhutaan ennaltaehkäisevistä toimista, kotien ja asuinalueitten merkityksestä ei voi vaieta. On täysin käsittämätöntä, jos koteihin pyritään ensimmäistä kertaa – ja tarpeen tullen jopa poliisin virka-apua käyttäen – vasta kun ongelmia on jo syntynyt. Ongelmaksi rekisteröity perheenjäsen poistetaan, ja asia on hoidettu.
Kunnat omistavat Suomessa noin 300.000 asuntoa, joissa asuu noin 700.000 henkilöä. Millaisia asuinyhteisöjä nuo ovat? Onko ulkoisiin olosuhteisiin kuten yhteisiin tiloihin kiinnitetty riittävästi huomiota? Onko piha viihtyisä? Ovatko asukastoimikunnat aktiivisia? Elleivät ole, onko asialle yritetty tehdä mitään? Antaako kunta asukastoimikunnille tukea, luottaako kunta asukkaiden kykyyn vastata itse lähiympäristöstään ja yhteisistä tiloista? Jos ei luota, mitä on tehty luottamuksen rakentamiseksi?
Mitäpä jos kunnat ryhtyisivät näyttämään mallia ja pestaisivat vuokrataloihinsa talonmiehiä? Mikäpä estäisi palkkaamasta jopa talokohtaisia kodinhoitajia, jotka voisivat huolehtia niin lapsiperheiden, vanhusten kuin vammaistenkin tarpeista. Koti-ja omaishoidolla voidaan päästä aika pitkälle jos halutaan. Tämän tyyppisten edullisten ratkaisujen sijaan kunnat näyttävät jatkavan asukkaittensa lajittelua loputtomiin ja keräävät heitä diagnoosin tai toimintakyvyn mukaan uusiin kekoihin. Hyvällä asukkaalla on matkalaukku aina pakattu valmiiksi: järjestelmälle on tärkeintä, että ”oikeat” henkilöt hoidetaan ”oikeissa” hoitopaikoissa.
Yhteisöllisyyden lisääminen olosuhteissa, joissa ihmiset elävät pätkäelämää, muuttavat vilkkaasti paikkakuntaa tai asuntoa ja asuvat vaihtelevissa perhekokoonpanoissa, on haastava mutta tärkeä tehtävä. Pyyhettä ei saa heittää kehään missään olosuhteissa. Kun ihmisiin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus, he voivat yhteisvoimin parantaa elämänlaatuaan merkittävästi.
Kunnan päättäjät joutuvat jatkuvasti priorisoimaan eri tarpeiden välillä. Se, joka huutaa äänekkäimmin, näyttää saavan eniten. Tulipaloja sammutetaan kalliilla rahalla siellä täällä, mutta sitten pihistetään ehkäisevistä toimista. Kukaan ei käyttäisi omia rahojaan näin. Nyt kun kuntapäättäjiä taas valitaan, toivon työhön mukaan rohkeita ihmisiä, jotka avaavat pelkäämättä ovia parempaan huomiseen.
maanantai 29. syyskuuta 2008
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
”Hallitus” ja oppositio kuntapolitiikassa
Maan hallitusten kokoonpanossa ei edes tavoitella kaikkien eduskuntapuolueiden mukanaoloa, joskin kuitenkin selkeää enemmistöä. Opposition välttämättömyydestä demokraattisen kehityksen takaajana puhutaan yleensä myönteiseen sävyyn. Siksi eduskunnassa kaikkia puolueita arvostetaan lähtökohtaisesti samalla tavalla.
Kunnallishallinnossa on toisin. Lakiin perustuen kunnanhallitukset kootaan kaikista puolueista kannatuksen suhteellisuuden mukaan. Tällä säädöksellä on ilmeisimmin haluttu vääntää oikein rautalangasta, että kunnan etujen ajaminen on yhteinen suuri missio kun vastassa on iso maailma.
Oppositio ei kuulu kuntapolitiikkaan vai kuuluuko? Jos jokainen puolue hankkisi kaupunginhallitus-ja lautakuntapaikat omin avuin, oppositioasetelma voitaisiin lähes täysin välttää. Jos sen sijaan lähdetään perustamaan valintoja varten vaaliliittoja, asetelma uhkaa muuttua. Valitettavasti näin juuri meneteltiin viime kuntavaalien jälkeen Vaasassa.
Valtuuston 51 jäsenestä koottiin 28 valtuutetun enemmistö: RKP, Kokoomus, Kristilliset ja Kepu. Jäljelle jääneistä 23 valtuutetusta tuli vähemmistö: SDP, Vas, Vihreät, Pro-Vaasa. Vaikka toisin väitettiin, vaaliliitot eivät jääneet vain teknisiksi. Pohdin seuraavassa enemmistö-vähemmistö-asetelman vaikutusta kaupunginhallituksen toimintaan.
Kaupunginhallituksen toimikauden alusta lähtien kävi selväksi, että enemmistö olemme ”me”, vähemmistö on ”muut”. Vähemmistöstä tulleisiin muutosehdotuksiin on suhtauduttu jatkuvasti periaatteellisen vastustavasti. On syntynyt jopa aivan hassunkurisia tilanteita kun periaatteista on pidetty tiukasti kiinni vaikka vähemmistön suunnalta on tuotu esiin muutostarpeita päätösesityksiin, jotka ovat saattaneet olla ilmeisiä, säännösten valossa jopa välttämättömiä. Juuri näissä itsestään selvissä tapauksissa olisi tarjoutunut lukemattomia kertoja tilaisuus tehdä yksituumaisia päätöksiä äänestämisen sijasta. Hyvässä vuoropuhelussa ei ole merkitystä, miltä suunnalta esitykset tulevat. Jos on kunnianhimoa myös päätösten laadun osalta, rakentavat ehdotukset kannattaa hyödyntää.
Paljon ruutia on siis tuhlattu enemmistö-vähemmistö-asetelman ylläpitoon kaupunginhallituksessa. Kun kaupunginhallituksessa on mukana käytännössä kaikki puolueet, on tietenkin selvää, että todellisiakin mielipide-eroja on. En tarkoita, että näitä tarvitsisi kätkeä. Silloin kun on kysymys kaupungin kannalta tärkeistä asioista, kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa yhteisen kannan muotoilemiseen. Ensimmäinen haaste on tunnistaa nuo tärkeät asiat. Avoimelle keskustelulle ja eteenpäin menolle ei ole edellytyksiä jos kannat on lyöty lujasti lukkoon jo ennen keskustelua. Varsin turhauttavaa on huomata, että kannanottoja ei aina perustella vaan luotetaan löytyvän enemmistön valtaan päättää.
Moni asia Vaasassa on jämähtänyt siihen, että kielikortista on tullut jonkinlainen veto-oikeuden väline. Tähän syöttiin sitten tartutaan sen mukaan, ketä se näyttäisi hyödyttävän. Joskus on vaikuttanut siltä, että vaasalaisten RKP-läisten kannanottoja ohjaillaan väkevästi Vaasan ulkopuolelta, piiristä ja jopa valtakunnan tasolta. Vaasalaisten RKP-läisten joukossa on kuitenkin jo joitakin henkilöitä, jotka pystyvät katsomaan Vaasan kehitystä laajemmasta perspektiivistä kuin vain oman puolueensa.
Saattaa olla, että enemmistö-vähemmistö-asetelma Vaasassa kuvaa vain kaupunginhallituksen toimintaa ja jakolinjat on voitu paremmin ylittää lautakuntatyössä.
Kunnallishallinnossa on toisin. Lakiin perustuen kunnanhallitukset kootaan kaikista puolueista kannatuksen suhteellisuuden mukaan. Tällä säädöksellä on ilmeisimmin haluttu vääntää oikein rautalangasta, että kunnan etujen ajaminen on yhteinen suuri missio kun vastassa on iso maailma.
Oppositio ei kuulu kuntapolitiikkaan vai kuuluuko? Jos jokainen puolue hankkisi kaupunginhallitus-ja lautakuntapaikat omin avuin, oppositioasetelma voitaisiin lähes täysin välttää. Jos sen sijaan lähdetään perustamaan valintoja varten vaaliliittoja, asetelma uhkaa muuttua. Valitettavasti näin juuri meneteltiin viime kuntavaalien jälkeen Vaasassa.
Valtuuston 51 jäsenestä koottiin 28 valtuutetun enemmistö: RKP, Kokoomus, Kristilliset ja Kepu. Jäljelle jääneistä 23 valtuutetusta tuli vähemmistö: SDP, Vas, Vihreät, Pro-Vaasa. Vaikka toisin väitettiin, vaaliliitot eivät jääneet vain teknisiksi. Pohdin seuraavassa enemmistö-vähemmistö-asetelman vaikutusta kaupunginhallituksen toimintaan.
Kaupunginhallituksen toimikauden alusta lähtien kävi selväksi, että enemmistö olemme ”me”, vähemmistö on ”muut”. Vähemmistöstä tulleisiin muutosehdotuksiin on suhtauduttu jatkuvasti periaatteellisen vastustavasti. On syntynyt jopa aivan hassunkurisia tilanteita kun periaatteista on pidetty tiukasti kiinni vaikka vähemmistön suunnalta on tuotu esiin muutostarpeita päätösesityksiin, jotka ovat saattaneet olla ilmeisiä, säännösten valossa jopa välttämättömiä. Juuri näissä itsestään selvissä tapauksissa olisi tarjoutunut lukemattomia kertoja tilaisuus tehdä yksituumaisia päätöksiä äänestämisen sijasta. Hyvässä vuoropuhelussa ei ole merkitystä, miltä suunnalta esitykset tulevat. Jos on kunnianhimoa myös päätösten laadun osalta, rakentavat ehdotukset kannattaa hyödyntää.
Paljon ruutia on siis tuhlattu enemmistö-vähemmistö-asetelman ylläpitoon kaupunginhallituksessa. Kun kaupunginhallituksessa on mukana käytännössä kaikki puolueet, on tietenkin selvää, että todellisiakin mielipide-eroja on. En tarkoita, että näitä tarvitsisi kätkeä. Silloin kun on kysymys kaupungin kannalta tärkeistä asioista, kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa yhteisen kannan muotoilemiseen. Ensimmäinen haaste on tunnistaa nuo tärkeät asiat. Avoimelle keskustelulle ja eteenpäin menolle ei ole edellytyksiä jos kannat on lyöty lujasti lukkoon jo ennen keskustelua. Varsin turhauttavaa on huomata, että kannanottoja ei aina perustella vaan luotetaan löytyvän enemmistön valtaan päättää.
Moni asia Vaasassa on jämähtänyt siihen, että kielikortista on tullut jonkinlainen veto-oikeuden väline. Tähän syöttiin sitten tartutaan sen mukaan, ketä se näyttäisi hyödyttävän. Joskus on vaikuttanut siltä, että vaasalaisten RKP-läisten kannanottoja ohjaillaan väkevästi Vaasan ulkopuolelta, piiristä ja jopa valtakunnan tasolta. Vaasalaisten RKP-läisten joukossa on kuitenkin jo joitakin henkilöitä, jotka pystyvät katsomaan Vaasan kehitystä laajemmasta perspektiivistä kuin vain oman puolueensa.
Saattaa olla, että enemmistö-vähemmistö-asetelma Vaasassa kuvaa vain kaupunginhallituksen toimintaa ja jakolinjat on voitu paremmin ylittää lautakuntatyössä.
Katse pienempiin ryhmiin ja vapaaehtoistyöhön
Itse kuulun ikäluokkaan, joka kävi koulunsa 40 oppilaan luokissa. No, oli sitä lapsiporukkaa kotonakin. Meillä äiti synnytti seitsemän lasta vajaan kymmenen vuoden sisällä! Maaseudulla monet perheet olivat vieläkin isompia.
Kotini ”ryhmäkoko” ylitti reippaasti nykyisen perhepäivähoidon maksimiryhmäkoon. Kodin työt jaettiin sen mukaan, minkä kukin osasi parhaiten. Kenkut työt tehtiin tasajaolla. Jaksamiseen ja kasvatuskysymyksiin äidillä oli tapana vastata, että vanhemmat lapset pitävät huolta nuoremmista.
Kasvatus niin kotona kuin koulussakin perustui kuriin ja tottelemiseen. Piiskaa tuli helposti jos ei totellut.
Ei tuon ajan perään tietenkään kannata haikailla. Ajat ovat muuttuneet. Vapaa kasvatus, lasten mielipiteen huomioon ottaminen, käytöshäiriöt ja piiskaamiskielto ovat tehneet ammattikasvattajan työn yhä vaikeammaksi niin päivähoidossa kuin kouluissa. Perheiden kasvatushaasteet ovat lisääntyneet ”pätkäelämän” ja toistuvien paikkakunnan tai asunnon vaihdosten takia. Perheiden pahoinvointi näkyy lapsissa ja nuorissa, missä he kulkevatkin. Ammattikasvattajat näkevät usein, että myös lasten perheet olisivat kasvatuksen tarpeessa.
Asioiden saamiseksi parempaa hallintaan tarvitaan monia toimia. Ryhmäkokojen pienentäminen on pehmeä keino ehkäistä ongelmia ennalta. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi kaikkina päivinä. Tämä viesti pitää tietysti osoittaa myös vanhemmille ja muulle lähipiirille.
Ryhmäkoot ovat liian suuret myös vanhushuollossa. Asian voi ilmaista niinkin, että henkilökuntaa on hoidettavia kohti liian vähän. Tämä syö mahdollisuuksia saada riittävän yksilöllistä kohtelua. Hoidon laadusta joudutaan tinkimään. Laitoksissa monet vanhukset joutuvat kokemaan yksinäisyyttä, ulos ei pääse säännöllisesti, ruoka tuodaan mutta siitä ei ehdi nauttia jos syöttäjillä on kiire, suihkuun pääsee ehkä vain kerran viikossa, ylilääkityksestä puhutaan…
Vapaaehtoistyön passit
Vapaaehtoistyö laitoksissa on jäänyt Suomessa aika vähälle. Muistissa on sellaisiakin kokemuksia, että vapaaehtoiset katsottiin häiriöksi eikä heille osoitettu tehtäviä. Nyt asenteet ovat jo kohdallaan.
On selvää kysyntää vapaaehtoistyöntekijöille, jotka osallistuisivat esimerkiksi vanhusten syöttämiseen ja ulkoiluttamiseen sekä tietysti seuranpitoon. Sama sosiaalinen tilaus pätee myös kotona hoidettavien vanhusten osalta.
Mistä vapaaehtoiset? Tutun Tupa yritti aikanaan mobilisoida väkeä näihin tehtäviin, mutta ei onnistunut merkittävässä mittakaavassa. SPR on hyvä toimija, on varmaan muitakin.
Yhteisvastuuseen on kasvettava. Siksi katson tässä asiassa ennen kaikkea toisen asteen oppilaitoksiin ja ammattikorkeakouluihin. Vapaaehtoistyötä pitäisi arvostaa jo opinnoissa eli siitä pitäisi saada opintopisteitä, vähintään hoiva-alan opinnoissa – toivottavasti laajemminkin.
Vapaaehtoistyön passi tulisi ottaa yleiseen käyttöön. Koordinointi sopisi jollekin valtakunnalliselle liitolle. Nuorten työnhaussa vapaaehtoispassi voisi olla kova sana. Kertoohan vapaaehtoistyö ihmisestä aika paljon. Vapaaehtoistyöhön valmennetaan jo kansalais-ja työväenopistoissa. Kurssin pitäisi kuulua tietysti osana myös vapaaehtoistyön passiin eettisten kysymysten ja käytännön seikkojen takia.
Kotini ”ryhmäkoko” ylitti reippaasti nykyisen perhepäivähoidon maksimiryhmäkoon. Kodin työt jaettiin sen mukaan, minkä kukin osasi parhaiten. Kenkut työt tehtiin tasajaolla. Jaksamiseen ja kasvatuskysymyksiin äidillä oli tapana vastata, että vanhemmat lapset pitävät huolta nuoremmista.
Kasvatus niin kotona kuin koulussakin perustui kuriin ja tottelemiseen. Piiskaa tuli helposti jos ei totellut.
Ei tuon ajan perään tietenkään kannata haikailla. Ajat ovat muuttuneet. Vapaa kasvatus, lasten mielipiteen huomioon ottaminen, käytöshäiriöt ja piiskaamiskielto ovat tehneet ammattikasvattajan työn yhä vaikeammaksi niin päivähoidossa kuin kouluissa. Perheiden kasvatushaasteet ovat lisääntyneet ”pätkäelämän” ja toistuvien paikkakunnan tai asunnon vaihdosten takia. Perheiden pahoinvointi näkyy lapsissa ja nuorissa, missä he kulkevatkin. Ammattikasvattajat näkevät usein, että myös lasten perheet olisivat kasvatuksen tarpeessa.
Asioiden saamiseksi parempaa hallintaan tarvitaan monia toimia. Ryhmäkokojen pienentäminen on pehmeä keino ehkäistä ongelmia ennalta. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi kaikkina päivinä. Tämä viesti pitää tietysti osoittaa myös vanhemmille ja muulle lähipiirille.
Ryhmäkoot ovat liian suuret myös vanhushuollossa. Asian voi ilmaista niinkin, että henkilökuntaa on hoidettavia kohti liian vähän. Tämä syö mahdollisuuksia saada riittävän yksilöllistä kohtelua. Hoidon laadusta joudutaan tinkimään. Laitoksissa monet vanhukset joutuvat kokemaan yksinäisyyttä, ulos ei pääse säännöllisesti, ruoka tuodaan mutta siitä ei ehdi nauttia jos syöttäjillä on kiire, suihkuun pääsee ehkä vain kerran viikossa, ylilääkityksestä puhutaan…
Vapaaehtoistyön passit
Vapaaehtoistyö laitoksissa on jäänyt Suomessa aika vähälle. Muistissa on sellaisiakin kokemuksia, että vapaaehtoiset katsottiin häiriöksi eikä heille osoitettu tehtäviä. Nyt asenteet ovat jo kohdallaan.
On selvää kysyntää vapaaehtoistyöntekijöille, jotka osallistuisivat esimerkiksi vanhusten syöttämiseen ja ulkoiluttamiseen sekä tietysti seuranpitoon. Sama sosiaalinen tilaus pätee myös kotona hoidettavien vanhusten osalta.
Mistä vapaaehtoiset? Tutun Tupa yritti aikanaan mobilisoida väkeä näihin tehtäviin, mutta ei onnistunut merkittävässä mittakaavassa. SPR on hyvä toimija, on varmaan muitakin.
Yhteisvastuuseen on kasvettava. Siksi katson tässä asiassa ennen kaikkea toisen asteen oppilaitoksiin ja ammattikorkeakouluihin. Vapaaehtoistyötä pitäisi arvostaa jo opinnoissa eli siitä pitäisi saada opintopisteitä, vähintään hoiva-alan opinnoissa – toivottavasti laajemminkin.
Vapaaehtoistyön passi tulisi ottaa yleiseen käyttöön. Koordinointi sopisi jollekin valtakunnalliselle liitolle. Nuorten työnhaussa vapaaehtoispassi voisi olla kova sana. Kertoohan vapaaehtoistyö ihmisestä aika paljon. Vapaaehtoistyöhön valmennetaan jo kansalais-ja työväenopistoissa. Kurssin pitäisi kuulua tietysti osana myös vapaaehtoistyön passiin eettisten kysymysten ja käytännön seikkojen takia.
perjantai 26. syyskuuta 2008
Pikipruukki yhteisöllisyyden edistäjänä
Vaasan sisäinen muuttoliike on ollut vuositasolla noin 9000 ja ulkoinen muuttoliike noin 6000 henkilöä kaupunkisuunnittelun antamien tilastojen perusteella. Siis noin 20 % asukkaista muuttaa vuosittain. Miten tässä turbulenssissa ehtii syntyä tai synnyttää yhteisöllisyyttä?
Suuri osa muuttajista on lapsia ja nuoria. Muuttaminen voi olla lapsen ja nuoren hyvinvoinnin kannalta sekä riski että mahdollisuus. Muuttaminen vaatii perheenjäseniltä aina ylimääräisiä voimavaroja mm. sosiaalisten suhteiden uudelleen rakentamisen vuoksi. Vaasa ei ole kehittänyt mitään erillistä toimenpideohjelmaa muuttajien tukemisen varalle. Vaasan lapsiasiainneuvosto on kiinnittänyt tähän asiaan huomiota viime keväänä julkaistussa lapsi-ja perhepoliittisen ohjelman seurantaraportissaan.
Vaasan kaupungin perustama Pikipruukki Oy omistaa yli 2500 asuntoa. Lisäksi Pikipruukki välittää 350 asumisoikeusasuntoa. Pikipruukki on siis keskeisessä asemassa kun puhutaan ns. tavallisten ihmisten asumisviihtyisyydestä ja yhteisöllisyyden tukemisesta Vaasassa.
Millainen asuntopolitiikka Pikipruukilla on? Esittelylehtisessä on paljon kauniita sanoja siitä, että asukastoimikunnat ja asukkaiden viihtyvyys ovat tärkeitä.
Piipahdin äskettäin Pikipruukin erään talon kerhotilassa järjestetyssä tilaisuudessa. Tässä yhteydessä kävi ilmi, että kerhotiloja saa käyttöön vai Pikipruukin pääkonttorin suostumuksella. Kuitenkin asukkaan oppaassa sanotaan selvästi, että asiasta päättää asukastoimikunta. Kun soitin Pikipruukkiin saadakseni selville, kumpi informaatio nyt pitää paikkansa, sain kohtalaisen tylysti kuulla, että ”totta kai Pikipruukki haluaa pysyä selvillä siitä, mitä kerhohuoneissa tapahtuu”. Tuli esille, että kerhohuone on annettu ikään kuin asukastoimikuntien käyttöön, mutta ei asukkaiden käyttöön. Ei siis ole itsestään selvää, että kerhohuoneessa voisi järjestää edes syntymäpäiviä. Suomeksi voisi kai sanoa, että kysymys on luottamuksen puutteesta ja kontrollista.
En tiedä kerhohuoneiden käyttöastetta. Arvelenpa hyvinkin, ettei se ole voinut nousta kovin korkeaksi jos tilan käyttötarkoitus täytyy hyväksyttää kahdessa portaassa. Ihanteellista olisi tietenkin, että kerhohuone olisi asukkaiden oman olohuoneen eräänlainen jatke. Joustava tapa lisätä yhteisöllisyyttä olisi käyttää varauslistaa samaan tapaan kuin monissa taloyhtiöissä varataan sauna-tai pesutupavuoroja. Kerhohuoneen käyttäjälle täytyy tietenkin olla täysin selvä asia, että jokainen siivoaa jälkensä. Asukkaat voivat tarvittaessa kehittää kerhohuoneelle myös omat säännöt.
Toivon, että Pikipruukissa käydään nyt vakava keskustelu siitä, millaisin keinoin se voisi nykyistä enemmän edistää asukkaittensa yhteisöllisyyttä. Haastetta voi lisätä toivomalla, että Pikipruukki nousisi kansalliseen tietoisuuteen uuden yhteisöllisyyden kehittäjänä.
Suuri osa muuttajista on lapsia ja nuoria. Muuttaminen voi olla lapsen ja nuoren hyvinvoinnin kannalta sekä riski että mahdollisuus. Muuttaminen vaatii perheenjäseniltä aina ylimääräisiä voimavaroja mm. sosiaalisten suhteiden uudelleen rakentamisen vuoksi. Vaasa ei ole kehittänyt mitään erillistä toimenpideohjelmaa muuttajien tukemisen varalle. Vaasan lapsiasiainneuvosto on kiinnittänyt tähän asiaan huomiota viime keväänä julkaistussa lapsi-ja perhepoliittisen ohjelman seurantaraportissaan.
Vaasan kaupungin perustama Pikipruukki Oy omistaa yli 2500 asuntoa. Lisäksi Pikipruukki välittää 350 asumisoikeusasuntoa. Pikipruukki on siis keskeisessä asemassa kun puhutaan ns. tavallisten ihmisten asumisviihtyisyydestä ja yhteisöllisyyden tukemisesta Vaasassa.
Millainen asuntopolitiikka Pikipruukilla on? Esittelylehtisessä on paljon kauniita sanoja siitä, että asukastoimikunnat ja asukkaiden viihtyvyys ovat tärkeitä.
Piipahdin äskettäin Pikipruukin erään talon kerhotilassa järjestetyssä tilaisuudessa. Tässä yhteydessä kävi ilmi, että kerhotiloja saa käyttöön vai Pikipruukin pääkonttorin suostumuksella. Kuitenkin asukkaan oppaassa sanotaan selvästi, että asiasta päättää asukastoimikunta. Kun soitin Pikipruukkiin saadakseni selville, kumpi informaatio nyt pitää paikkansa, sain kohtalaisen tylysti kuulla, että ”totta kai Pikipruukki haluaa pysyä selvillä siitä, mitä kerhohuoneissa tapahtuu”. Tuli esille, että kerhohuone on annettu ikään kuin asukastoimikuntien käyttöön, mutta ei asukkaiden käyttöön. Ei siis ole itsestään selvää, että kerhohuoneessa voisi järjestää edes syntymäpäiviä. Suomeksi voisi kai sanoa, että kysymys on luottamuksen puutteesta ja kontrollista.
En tiedä kerhohuoneiden käyttöastetta. Arvelenpa hyvinkin, ettei se ole voinut nousta kovin korkeaksi jos tilan käyttötarkoitus täytyy hyväksyttää kahdessa portaassa. Ihanteellista olisi tietenkin, että kerhohuone olisi asukkaiden oman olohuoneen eräänlainen jatke. Joustava tapa lisätä yhteisöllisyyttä olisi käyttää varauslistaa samaan tapaan kuin monissa taloyhtiöissä varataan sauna-tai pesutupavuoroja. Kerhohuoneen käyttäjälle täytyy tietenkin olla täysin selvä asia, että jokainen siivoaa jälkensä. Asukkaat voivat tarvittaessa kehittää kerhohuoneelle myös omat säännöt.
Toivon, että Pikipruukissa käydään nyt vakava keskustelu siitä, millaisin keinoin se voisi nykyistä enemmän edistää asukkaittensa yhteisöllisyyttä. Haastetta voi lisätä toivomalla, että Pikipruukki nousisi kansalliseen tietoisuuteen uuden yhteisöllisyyden kehittäjänä.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Miksi ?
Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki … Yhteiskunnallisin toimin emme kyenneet estämään noita hirveitä tuhotöitä. Voimme vain lohduttaa ja tukea surmattujen ja haavoittuneiden omaisia. Ja toivoa, että jonakin päivänä he kykenevät taas katsomaan tulevaisuuteen ja pystyvät jatkamaan matkaa..
Kun oma veljeni surmattiin 14-vuotiaana ampumalla partioretkellä, olen tietysti pohtinut erityisen paljon aselupalainsäädäntöä. Veljeni henkeä mikään laki ei tosin olisi kyennyt estämään, koska viittä vaille 15-vuotias koulutoveri oli vohkinut aseen isältään pelotellakseen muita. Siinä hän totisesti onnistui.
Äskettäin on keskusteltu metsästysaseitten kantoluvan alaikärajasta. Olympialaisten kultasaavutus on tuonut pintaan ampumaurheilun harrastuksena. Vaikka näillä harrastuksilla on puolustajansa, kysymystä tappavan aseen kantoluvan ikärajasta ei voida ohittaa. Tappavaa asetta ei pidä koskaan antaa lapsen käteen. Yhtä tärkeää olisi, että kantolupaa ei anneta henkilöille, joiden elämä ei ole vakaissa kantimissa.
Voimassa olevassa aselaissa (45 §) säädetään: (Aseen) hankkimislupa voidaan antaa sellaiselle 18 vuotta täyttäneelle henkilölle, jota terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella on pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-aseita ja aseen osia. Huoltajien suostumuksella lupa voidaan kuitenkin antaa metsästyslainsäädännön mukaan sallittua eläinten ampumista taikka ampumaurheilua tai -harrastusta varten alle 18-vuotiaallekin mutta 15 vuotta täyttäneelle henkilölle, joka muuten täyttää hankkimisluvan saajaa koskevat edellytykset.
Miten aseluvan hankkijan terveydentila ja käyttäytyminen tutkitaan? Mitä pitää ajatella siitä, että aseenkantolupa annetaan muitta mutkitta henkilöille, jotka ovat aivan äskettäin muuttaneet kuntaan? Kuka heidän terveydentilaansa tai käyttäytymistään voi tuntea, elleivät he ole jo rikosrekisterissä?
Väkivaltaan ryhtyvän asiat eivät ole kunnossa. Lapsilla ja nuorilla on paljon ahdistusta, mutta kuuleeko kukaan? Tässä ei voida huutaa vain ammatti-ihmisten perään. Varhaisessa vaiheessa jokainen aikuinen on vastuussa lapsista ja nuorista omassa elinpiirissään. Monesti ahdistuksen aistii ja tunnistaa, mutta puheeksi ottamisessa koetaan vaikeuksia. Paineet kasautuvat kunnes räjähtää tavalla tai toisella. Vanha viisaus pätee: koko kylän pitää kasvattaa. ”On tyhmää kasvattaa yksin”, totesi psykologi Olavi Sydänmaalakka tänään Kauhajoen surmatöiden johdosta antamassaan tv-haastattelussa. Hän on oikeassa.
Kun oma veljeni surmattiin 14-vuotiaana ampumalla partioretkellä, olen tietysti pohtinut erityisen paljon aselupalainsäädäntöä. Veljeni henkeä mikään laki ei tosin olisi kyennyt estämään, koska viittä vaille 15-vuotias koulutoveri oli vohkinut aseen isältään pelotellakseen muita. Siinä hän totisesti onnistui.
Äskettäin on keskusteltu metsästysaseitten kantoluvan alaikärajasta. Olympialaisten kultasaavutus on tuonut pintaan ampumaurheilun harrastuksena. Vaikka näillä harrastuksilla on puolustajansa, kysymystä tappavan aseen kantoluvan ikärajasta ei voida ohittaa. Tappavaa asetta ei pidä koskaan antaa lapsen käteen. Yhtä tärkeää olisi, että kantolupaa ei anneta henkilöille, joiden elämä ei ole vakaissa kantimissa.
Voimassa olevassa aselaissa (45 §) säädetään: (Aseen) hankkimislupa voidaan antaa sellaiselle 18 vuotta täyttäneelle henkilölle, jota terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella on pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-aseita ja aseen osia. Huoltajien suostumuksella lupa voidaan kuitenkin antaa metsästyslainsäädännön mukaan sallittua eläinten ampumista taikka ampumaurheilua tai -harrastusta varten alle 18-vuotiaallekin mutta 15 vuotta täyttäneelle henkilölle, joka muuten täyttää hankkimisluvan saajaa koskevat edellytykset.
Miten aseluvan hankkijan terveydentila ja käyttäytyminen tutkitaan? Mitä pitää ajatella siitä, että aseenkantolupa annetaan muitta mutkitta henkilöille, jotka ovat aivan äskettäin muuttaneet kuntaan? Kuka heidän terveydentilaansa tai käyttäytymistään voi tuntea, elleivät he ole jo rikosrekisterissä?
Väkivaltaan ryhtyvän asiat eivät ole kunnossa. Lapsilla ja nuorilla on paljon ahdistusta, mutta kuuleeko kukaan? Tässä ei voida huutaa vain ammatti-ihmisten perään. Varhaisessa vaiheessa jokainen aikuinen on vastuussa lapsista ja nuorista omassa elinpiirissään. Monesti ahdistuksen aistii ja tunnistaa, mutta puheeksi ottamisessa koetaan vaikeuksia. Paineet kasautuvat kunnes räjähtää tavalla tai toisella. Vanha viisaus pätee: koko kylän pitää kasvattaa. ”On tyhmää kasvattaa yksin”, totesi psykologi Olavi Sydänmaalakka tänään Kauhajoen surmatöiden johdosta antamassaan tv-haastattelussa. Hän on oikeassa.
tiistai 23. syyskuuta 2008
Katse Kondiksesta kokonaisuuteen
On hyvä, että keskustelu on siirtynyt käsittelemään yksityistettyjä vanhuspalveluja laajemminkin. Kondis on osa kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt pidä juuttua. Tiedetäänhän, että vastaavia hankkeita viritellään Vaasaan muidenkin taholta.
Olen koko Kondis-matkan ajan yrittänyt kiinnittää huomiota palvelutalojen maksupolitiikkaan. Tämän tein siksi, että sain läheltä seurata, kuinka kummitätini "ryöstettiin" säätiön omistamassa palvelutalossa. Selvitin asiaa myös erään toimeksiannon johdosta yleisemmin. Ketä asia kiinnostaa, löytää vastauksia hinnoitteluun internetistä.
Maksupolitiikka on kaksijakoinen sen mukaan, hoidetaanko henkilöä pitkäaikaisesti laitoksessa vai kotona. Laitoshoidon maksu kattaa käytännössä kaikki hoidon ja huollon kustannukset (myös lääkkeet), minkä lisäksi asiakkaalle jää kuukausittainen käyttövara henkilökohtaiseen käyttöön. Kunnallisen laitoshoidon maksu määräytyy armottomasti tulojen mukaan ja maksuilla on lakiperusta. Yksityisiä pitkäaikaishoidon laitoksia meillä on aika vähän.
Avohoidon maksupolitiikka lähtee siitä, että henkilö maksaa itse esim. vuokransa ja lääkkeensä. Jos henkilö on päässyt kunnallisen kodinhoitoavun piiriin, maksu määräytyy tässäkin tulojen mukaan. Muista palveluista peritään tyypillisesti tasamaksu. Nyt kun kunnat ovat riisuneet kodinhoitopalvelun sisällöstä pois siivouksen, asioinnin, kauppa-ja pyykkipalvelun, pikku maksuja on yhä enemmän. Turvapuhelimesta ja päivätoiminnastakin kunnat perivät jo eri maksun. Kunnat voivat periä em. erillispalveluista mitä hintaa tahansa. Avohoidossa olevalla henkilöllä ei ole turvanaan ns. käyttövaraa.
Yksityinen kodinhoito ja palvelutalot voivat hinnoitella palvelunsa tietysti vapaasti. Itä-Suomen lääninhallituksen tekemän selvityksen mukaan (2007) palvelutalojen vuokrat vaihtelivat 120-672 €/kk. Lisäksi perittiin peruspalvelumaksua 35-330 €/kk ja hoitopalvelumaksua 108-1720 €/kk. Kaikissa palvelutaloissa ei ole yöpäivystystä, mikä vaikuttaa hintoihin. Yhteen laskettuna edellä mainitut luvut tarkoittavat, että kuukausimaksut yksityisissä palvelutaloissa vaihtelivat 263 €-2722 €/kk. Tämän päälle tulevat siis vielä lääkkeet sekä mahdollisesti ulkoilutuksesta, roskapussin viennistä ym. perittävät maksut.
Rakennemuutoksen alkusysäys liittyi hoidon laatuun eli ajateltiin, että jos hoito suinkin on mahdollista toteuttaa laitoksen ulkopuolella, se on inhimillisintä omassa kodissa tai palvelutalossa jos omatoimisuutta on jäljellä. Kun olen työkseni kiertänyt palvelutaloja, tiedän, että halvimpien palvelutalojen taso ei enää riittäisi omalle ikäpolvelleni. Tilkan esimerkki Helsingissä on toisesta päästä eli puhutaan valtavista kuukausimaksuista palvelutaloissa.
On siis riittäviä syitä pohtia, miten pitkälle päästäisiin ns. kolmatta tietä kulkien. Katseet on käännettävä mielestäni ponnekkaasti oman kodin puoleen. Kenenkään ei pitäisi muuttaa palvelutaloon vain siksi, että oma koti on riittämättömästi varustettu tai talo hissitön. Vammaiset henkilöt saavat avustusta välttämättömiin muutostöihin kodissa. Vuokralla asuva voi tehdä näitä muutoksia omistajan luvalla. Kuntoutusohjaajat ja uusi vammaisasiamies auttavat muutostöiden junailussa.
Nyt olisi sosiaalista kysyntää sille, että myös taloyhtiöt ottavat hyvinvoinnista suuremman vastuun. Asuvatpa henkilöt vuokralla tai omassa asunnossa, taloyhtiöiden pitäisi rynnistää rakentamaan hissit. Tähän toimintaan saadaan avustuksia. Taloyhtiöt voisivat myös palkata talonmiehiä ja jopa omia kodinhoitajia. Näillä konsepteilla avohoito säilyy laadukkaana, mutta tulee paljon halvemmaksi kuin esim. yksityisessä palvelutalossa. Ainakin voitaisiin viivyttää siirtymistä hinnakkaaseen palvelutaloon. Edellä mainittu kehitys ei tapahdu itsestään. Siksi olisi aiheellista tukea sitä esimerkiksi kehittämismäärärahoin ja projektein.
Kun tiedetään, että keskieläke on 1200 €/kk, ymmärretään, että palvelutalot eivät ole korkeitten maksujen takia läheskään kaikkien ulottuvilla nykyisellä maksupolitiikalla. Jopa kunnallinen kotipalvelu on osoittautumassa liian kalliiksi kun välttämättömistä täydentävistä palveluista on maksettava erikseen. Tästä syystä tarvitaan asiakasmaksuremonttia ja kannanottoa siihen, edellytetäänkö tulevaisuudessa, että vanhukset ”syövät” ainoan asuntonsakin tarvitsevansa hoivan vastikkeeksi.
Olen koko Kondis-matkan ajan yrittänyt kiinnittää huomiota palvelutalojen maksupolitiikkaan. Tämän tein siksi, että sain läheltä seurata, kuinka kummitätini "ryöstettiin" säätiön omistamassa palvelutalossa. Selvitin asiaa myös erään toimeksiannon johdosta yleisemmin. Ketä asia kiinnostaa, löytää vastauksia hinnoitteluun internetistä.
Maksupolitiikka on kaksijakoinen sen mukaan, hoidetaanko henkilöä pitkäaikaisesti laitoksessa vai kotona. Laitoshoidon maksu kattaa käytännössä kaikki hoidon ja huollon kustannukset (myös lääkkeet), minkä lisäksi asiakkaalle jää kuukausittainen käyttövara henkilökohtaiseen käyttöön. Kunnallisen laitoshoidon maksu määräytyy armottomasti tulojen mukaan ja maksuilla on lakiperusta. Yksityisiä pitkäaikaishoidon laitoksia meillä on aika vähän.
Avohoidon maksupolitiikka lähtee siitä, että henkilö maksaa itse esim. vuokransa ja lääkkeensä. Jos henkilö on päässyt kunnallisen kodinhoitoavun piiriin, maksu määräytyy tässäkin tulojen mukaan. Muista palveluista peritään tyypillisesti tasamaksu. Nyt kun kunnat ovat riisuneet kodinhoitopalvelun sisällöstä pois siivouksen, asioinnin, kauppa-ja pyykkipalvelun, pikku maksuja on yhä enemmän. Turvapuhelimesta ja päivätoiminnastakin kunnat perivät jo eri maksun. Kunnat voivat periä em. erillispalveluista mitä hintaa tahansa. Avohoidossa olevalla henkilöllä ei ole turvanaan ns. käyttövaraa.
Yksityinen kodinhoito ja palvelutalot voivat hinnoitella palvelunsa tietysti vapaasti. Itä-Suomen lääninhallituksen tekemän selvityksen mukaan (2007) palvelutalojen vuokrat vaihtelivat 120-672 €/kk. Lisäksi perittiin peruspalvelumaksua 35-330 €/kk ja hoitopalvelumaksua 108-1720 €/kk. Kaikissa palvelutaloissa ei ole yöpäivystystä, mikä vaikuttaa hintoihin. Yhteen laskettuna edellä mainitut luvut tarkoittavat, että kuukausimaksut yksityisissä palvelutaloissa vaihtelivat 263 €-2722 €/kk. Tämän päälle tulevat siis vielä lääkkeet sekä mahdollisesti ulkoilutuksesta, roskapussin viennistä ym. perittävät maksut.
Rakennemuutoksen alkusysäys liittyi hoidon laatuun eli ajateltiin, että jos hoito suinkin on mahdollista toteuttaa laitoksen ulkopuolella, se on inhimillisintä omassa kodissa tai palvelutalossa jos omatoimisuutta on jäljellä. Kun olen työkseni kiertänyt palvelutaloja, tiedän, että halvimpien palvelutalojen taso ei enää riittäisi omalle ikäpolvelleni. Tilkan esimerkki Helsingissä on toisesta päästä eli puhutaan valtavista kuukausimaksuista palvelutaloissa.
On siis riittäviä syitä pohtia, miten pitkälle päästäisiin ns. kolmatta tietä kulkien. Katseet on käännettävä mielestäni ponnekkaasti oman kodin puoleen. Kenenkään ei pitäisi muuttaa palvelutaloon vain siksi, että oma koti on riittämättömästi varustettu tai talo hissitön. Vammaiset henkilöt saavat avustusta välttämättömiin muutostöihin kodissa. Vuokralla asuva voi tehdä näitä muutoksia omistajan luvalla. Kuntoutusohjaajat ja uusi vammaisasiamies auttavat muutostöiden junailussa.
Nyt olisi sosiaalista kysyntää sille, että myös taloyhtiöt ottavat hyvinvoinnista suuremman vastuun. Asuvatpa henkilöt vuokralla tai omassa asunnossa, taloyhtiöiden pitäisi rynnistää rakentamaan hissit. Tähän toimintaan saadaan avustuksia. Taloyhtiöt voisivat myös palkata talonmiehiä ja jopa omia kodinhoitajia. Näillä konsepteilla avohoito säilyy laadukkaana, mutta tulee paljon halvemmaksi kuin esim. yksityisessä palvelutalossa. Ainakin voitaisiin viivyttää siirtymistä hinnakkaaseen palvelutaloon. Edellä mainittu kehitys ei tapahdu itsestään. Siksi olisi aiheellista tukea sitä esimerkiksi kehittämismäärärahoin ja projektein.
Kun tiedetään, että keskieläke on 1200 €/kk, ymmärretään, että palvelutalot eivät ole korkeitten maksujen takia läheskään kaikkien ulottuvilla nykyisellä maksupolitiikalla. Jopa kunnallinen kotipalvelu on osoittautumassa liian kalliiksi kun välttämättömistä täydentävistä palveluista on maksettava erikseen. Tästä syystä tarvitaan asiakasmaksuremonttia ja kannanottoa siihen, edellytetäänkö tulevaisuudessa, että vanhukset ”syövät” ainoan asuntonsakin tarvitsevansa hoivan vastikkeeksi.
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Siksi kuntaliitos
Toisin kuin esimerkiksi Mustasaaren kunnanjohtaja Rurik Ahlberg (TV1 18.9) näkee, Vaasan ja Mustasaaren kuntaliitosta tarvitaan ennen kaikkea yhdyskuntarakenteen järkevöittämiseksi. Vaasanseudun yhdyskuntarakenne on kehittynyt epätarkoituksenmukaiseksi nykyisen kuntarajan takia. Ei riitä, että asiaa tarkastellaan vain Sepänkylän suuntaan. Moottoritien ympäristö Vaasasta etelään on jäänyt hyötykäyttöä vaille Mustasaaren rajan puolella. Vaikka alueita saataisiin vastedes yhteistyöllä kaavoituksen piiriin, mikään ei muuta sitä, että alueet sijaitsevat kuntarajan toisella puolella.
Vaasalla on vetovoimaa, joten varsinkin suuret yritykset pyrkivät tänne. Eivät yritykset maailmalla mitään Mustasaaresta tiedä. Vaasa kaavoittaa edelleen kiltisti työpaikkoja naapurikuntien asukkaille. Kun rakennuspaikat ovat yhä kivikkoisempia ja savisempia, kunnallistekniikan ja rakentamisen kustannukset kasvavat. Jatkuvassa ajolähtötilanteessa myöskään yhdyskuntarakenne ei kehity järkeväksi. Kuntaliitoksen jälkeen työpaikkoja päästäisiin sijoittamaan enemmän nykyisten naapurikuntien alueille, jolloin työmatkat lyhenisivät. Tämä askel on otettava jo ekologisista syistä.
Toinen pointti liittyy tietenkin kuntatalouteen. Yhä useampi naapurikunnan asukas käy töissä Vaasassa ja käyttää vaasalaisia palveluja. Vaasa ei saa heidän kunnallisverojaan. Mitä korkeammaksi Vaasan työpaikkaomavaraisuus kasvaa, sitä heikommaksi Vaasan kuntatalous suhteellisesti menee. On selvää, että koko Vaasanseudun kehitys uhanalaistuu jos Vaasan talous yskii.
Elinkeinoelämän maksaman yhteisöveron tuotto nimittäin on vain alle 10 % kunnallisveron tuotosta Vaasassa. Kuntatalouden kannalta on olennaista, että kunnallisveroja maksetaan sinne, missä palveluja tuotetaan. Aiheesta on keskusteltu paljon. Tämä ei ole ainoastaan Vaasan ongelma. Teoriassa olisi mahdollista tavoitella ratkaisua, jossa työpaikkakunta pidättää itselleen osan vieraspaikkakuntalaisen kunnallisverosta. Käytännössä ei näytä olevan mitään valmiuksia muuttaa lainsäädäntöä tähän suuntaan.
Siksi kuntaliitos on helpoin tie kohtuullistaa tilanne koko seutua hyödyttävällä tavalla. On lapsellista ajatella, että naapurikunnat hoitavat osuutensa vaasalaisista palveluista pääsylippumaksuilla. Kunnallisia palveluja subventoidaan jokaisessa kunnassa verovaroin.
Vaasalla on vetovoimaa, joten varsinkin suuret yritykset pyrkivät tänne. Eivät yritykset maailmalla mitään Mustasaaresta tiedä. Vaasa kaavoittaa edelleen kiltisti työpaikkoja naapurikuntien asukkaille. Kun rakennuspaikat ovat yhä kivikkoisempia ja savisempia, kunnallistekniikan ja rakentamisen kustannukset kasvavat. Jatkuvassa ajolähtötilanteessa myöskään yhdyskuntarakenne ei kehity järkeväksi. Kuntaliitoksen jälkeen työpaikkoja päästäisiin sijoittamaan enemmän nykyisten naapurikuntien alueille, jolloin työmatkat lyhenisivät. Tämä askel on otettava jo ekologisista syistä.
Toinen pointti liittyy tietenkin kuntatalouteen. Yhä useampi naapurikunnan asukas käy töissä Vaasassa ja käyttää vaasalaisia palveluja. Vaasa ei saa heidän kunnallisverojaan. Mitä korkeammaksi Vaasan työpaikkaomavaraisuus kasvaa, sitä heikommaksi Vaasan kuntatalous suhteellisesti menee. On selvää, että koko Vaasanseudun kehitys uhanalaistuu jos Vaasan talous yskii.
Elinkeinoelämän maksaman yhteisöveron tuotto nimittäin on vain alle 10 % kunnallisveron tuotosta Vaasassa. Kuntatalouden kannalta on olennaista, että kunnallisveroja maksetaan sinne, missä palveluja tuotetaan. Aiheesta on keskusteltu paljon. Tämä ei ole ainoastaan Vaasan ongelma. Teoriassa olisi mahdollista tavoitella ratkaisua, jossa työpaikkakunta pidättää itselleen osan vieraspaikkakuntalaisen kunnallisverosta. Käytännössä ei näytä olevan mitään valmiuksia muuttaa lainsäädäntöä tähän suuntaan.
Siksi kuntaliitos on helpoin tie kohtuullistaa tilanne koko seutua hyödyttävällä tavalla. On lapsellista ajatella, että naapurikunnat hoitavat osuutensa vaasalaisista palveluista pääsylippumaksuilla. Kunnallisia palveluja subventoidaan jokaisessa kunnassa verovaroin.
Ahvenanmaan malliin ?
TV2:n ”Vaaliexpress” (17.9) uskaltautui ottamaan esille vaasalaisille tuttuja aiheita, joista ei paljon muualla tiedetä. Tällainen on mm. Vaasan asema ns. reikäleipäkuntana. Wikipedia ei tosin tänä päivänäkään tunnusta Vaasaa reikäleipäkunnaksi – kenties siksi, että meillä on Mustasaaren lisäksi 7 km yhteistä rajaa Maalahden kanssa ja meri lännessä.
Ohjelmassa vaiettiin kaksikielisyydestä, ihme kyllä. Mustasaaren vastenmielisyyttä kuntaliitokseen Vaasan kanssa ei voida selittää kieliongelmilla, sillä kumpikin kunta on jo kaksikielinen. Lisäksi uusi kielilaki turvaa kielelliset oikeudet paremmin kuin koskaan. Turva on jopa niin hyvä, että voidaan kysyä, ovatko RKP:n tavoitteet kielipuolueena jo täyttyneet.
Kuntaliitoksen vastustamisen perustelun ydin lienee tullut sanotuksi Mustasaaren kunnanjohtajan suulla torstai-aamun TV-lähetyksessä. Haikaillessaan Ahvenanmaata muistuttavasta umpiruotsinkielisestä ympäristöstä, hän antoi RKP:lle ääriliikkeen kasvot. On pöyristyttävää, että RKP leimaa näin avoimesti kaksikieliset ympäristöt ruotsinkielisille riittämättömiksi. Mitä tästä mahtavat ajatella kaksikieliset ihmiset? Onko heistä tullut taakka RKP:n politiikalle?
Kuntaliitoksen jatkoaikaan on paljon ymmärrettävämmät syyt kokonaan suomenkielisissä Kyrönmaan kunnissa koska kaksikielisyys olisi niille kokonaan uusi juttu. Mustasaaren ajanpeluu sen sijaan on koko seudun kehityksen kannalta vahingollista.
Olemme vuosikymmenet puhuneet siitä, että hallintoa on kevennettävä. Kuitenkin viime vuosien kehitys on ollut täysin päinvastainen. Selkeän kuntaliitoksen sijasta on nyt perustettu moninaisia yhteistyön muotoja, joihin sitoutuu valtava määrä uutta, rinnakkaista hallinnointia, rahaa ja yhä vähemmän demokratiaa.
Koko Vaasanseutu jo maksaa siitä, että RKP pelaa aikaa valtansa vähenemisen estämiseksi ja lypsääkseen vääjäämättömistä ratkaisuista mahdollisimman hyvän hinnan. Valtansa vähenemistä RKP tarkastelee ennen kaikkea alueelliselta kannalta. Kuntaliitosten seurauksena ilmeisimmin kävisi niin, että RKP menettäisi monopoliasemansa tärkeimmissä kuntayhtymissä: Pohjanmaan Liitossa ja Sairaanhoitopiirissä. Tämä näyttää olevan liian kallis hinta RKP:lle; katsotaan, että vallan kasvu uusissa, suuremmissa kunnissa ei kompensoi menetystä alueellisissa orgaaneissa.
Ohjelmassa vaiettiin kaksikielisyydestä, ihme kyllä. Mustasaaren vastenmielisyyttä kuntaliitokseen Vaasan kanssa ei voida selittää kieliongelmilla, sillä kumpikin kunta on jo kaksikielinen. Lisäksi uusi kielilaki turvaa kielelliset oikeudet paremmin kuin koskaan. Turva on jopa niin hyvä, että voidaan kysyä, ovatko RKP:n tavoitteet kielipuolueena jo täyttyneet.
Kuntaliitoksen vastustamisen perustelun ydin lienee tullut sanotuksi Mustasaaren kunnanjohtajan suulla torstai-aamun TV-lähetyksessä. Haikaillessaan Ahvenanmaata muistuttavasta umpiruotsinkielisestä ympäristöstä, hän antoi RKP:lle ääriliikkeen kasvot. On pöyristyttävää, että RKP leimaa näin avoimesti kaksikieliset ympäristöt ruotsinkielisille riittämättömiksi. Mitä tästä mahtavat ajatella kaksikieliset ihmiset? Onko heistä tullut taakka RKP:n politiikalle?
Kuntaliitoksen jatkoaikaan on paljon ymmärrettävämmät syyt kokonaan suomenkielisissä Kyrönmaan kunnissa koska kaksikielisyys olisi niille kokonaan uusi juttu. Mustasaaren ajanpeluu sen sijaan on koko seudun kehityksen kannalta vahingollista.
Olemme vuosikymmenet puhuneet siitä, että hallintoa on kevennettävä. Kuitenkin viime vuosien kehitys on ollut täysin päinvastainen. Selkeän kuntaliitoksen sijasta on nyt perustettu moninaisia yhteistyön muotoja, joihin sitoutuu valtava määrä uutta, rinnakkaista hallinnointia, rahaa ja yhä vähemmän demokratiaa.
Koko Vaasanseutu jo maksaa siitä, että RKP pelaa aikaa valtansa vähenemisen estämiseksi ja lypsääkseen vääjäämättömistä ratkaisuista mahdollisimman hyvän hinnan. Valtansa vähenemistä RKP tarkastelee ennen kaikkea alueelliselta kannalta. Kuntaliitosten seurauksena ilmeisimmin kävisi niin, että RKP menettäisi monopoliasemansa tärkeimmissä kuntayhtymissä: Pohjanmaan Liitossa ja Sairaanhoitopiirissä. Tämä näyttää olevan liian kallis hinta RKP:lle; katsotaan, että vallan kasvu uusissa, suuremmissa kunnissa ei kompensoi menetystä alueellisissa orgaaneissa.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Kaupunginhallituksen toimivaltaa on laajennettava
Kaupunginhallituksen toimivaltaa on laajennettava
Varsinkin sosiaali-ja terveyspuolella on viime aikoina käsitelty periaatteellisia kysymyksiä, joissa päätösvallan pitäisi olla itsestään selvästi kaupunginhallituksella eikä lautakunnalla. Esimerkkeinä mainittakoon dementiayksiköiden kilpailutus ja nyt käsillä oleva terveyskeskuksen lääkäripäivystyssopimus Mustasaaren kanssa.
Mikään ei tietenkään estä apulaiskaupunginjohtajaa aina ottamasta ”haltuunsa” asioita, jotka hän näkee kaupungin kannalta strategisesti tärkeiksi. Jos näin ei tapahdu, törmäyskurssi ehtii pahimmassa tapauksessa syntyä ja joudutaan sammuttamaan tulipaloa. Juuri näin on käynyt päivystysasiassa. Asia ei ole voinut edetä lautakuntaan ilman apulaiskaupunginjohtajan myötävaikutusta, onhan hän itse ollut mukana neuvottelemassa uudesta sopimuksesta. Positiivinen tulkinta asialle onkin, että lautakunnan päätöksellä yritetään purkaa pattitilanne ja kiirehtiä sopimuksen syntyä.
On hyväksyttävää, että Vaasa on tehnyt päivystyssopimuksen Laihian ja Vähäkyrön kanssa sillä terveydenhuollon yhteistoimintasopimus niiden kanssa astuu voimaan 1.1.2009. Mustasaari haki yhteistyösuuntansa muualta.
On kiistatonta, että päivystykseen tarvitaan lisää lääkärin ja hoitajan työpanosta sekä suuremmat vastaanottotilat jos Mustasaarikin on mukana. Tämä aiheuttaa lisää kuluja. Mustasaaren on siis varauduttava aikaisempaa korkeampiin kustannuksiin jos se haluaa päivystyspalvelut Vaasasta.
Oikeudenmukainen lähtökohta olisikin, että kaikkiin osapuoliin sovellettaisiin lähtökohtaisesti samaa periaatetta: jokainen päivystykseen osallistuva kunta maksakoon väestönsä mukaisen osuuden päivystyskustannuksista. Todettakoon, että virkamiesten tekemien laskelmien mukaan Mustasaarelta peritty maksu on ollut pienempi kuin sen väestöosuus olisi edellyttänyt. Vaasa on siis subventoinut Mustasaarta koko sopimuksen voimassaolon ajan. Muistetaan nyt tämä kun neuvotteluja Mustasaaren jatketaan.
On tietenkin valitettavaa, että tarvittavat konkreettiset järjestelyt tulevat olemaan väliaikaisia ja siksi verrattain hinnakkaita. Tässä yhteydessä on olennaista vakuuttua siitä, että vaasalaisten olot päivystyksessä tai muussa terveydenhuollossa eivät heikkene Mustasaaren kanssa tehtävän uuden sopimuksen johdosta.
Lisäkustannukset on siedettävä jos sopimusta halutaan. Tämä koskee nyt ennen muuta Mustasaarta. Helpottaa jos Mustasaaressa ymmärretään ratkaisun väliaikaisuus. Kaikki seudun päivystys siirtyy nimittäin keskussairaalaan 2011.
Varsinkin sosiaali-ja terveyspuolella on viime aikoina käsitelty periaatteellisia kysymyksiä, joissa päätösvallan pitäisi olla itsestään selvästi kaupunginhallituksella eikä lautakunnalla. Esimerkkeinä mainittakoon dementiayksiköiden kilpailutus ja nyt käsillä oleva terveyskeskuksen lääkäripäivystyssopimus Mustasaaren kanssa.
Mikään ei tietenkään estä apulaiskaupunginjohtajaa aina ottamasta ”haltuunsa” asioita, jotka hän näkee kaupungin kannalta strategisesti tärkeiksi. Jos näin ei tapahdu, törmäyskurssi ehtii pahimmassa tapauksessa syntyä ja joudutaan sammuttamaan tulipaloa. Juuri näin on käynyt päivystysasiassa. Asia ei ole voinut edetä lautakuntaan ilman apulaiskaupunginjohtajan myötävaikutusta, onhan hän itse ollut mukana neuvottelemassa uudesta sopimuksesta. Positiivinen tulkinta asialle onkin, että lautakunnan päätöksellä yritetään purkaa pattitilanne ja kiirehtiä sopimuksen syntyä.
On hyväksyttävää, että Vaasa on tehnyt päivystyssopimuksen Laihian ja Vähäkyrön kanssa sillä terveydenhuollon yhteistoimintasopimus niiden kanssa astuu voimaan 1.1.2009. Mustasaari haki yhteistyösuuntansa muualta.
On kiistatonta, että päivystykseen tarvitaan lisää lääkärin ja hoitajan työpanosta sekä suuremmat vastaanottotilat jos Mustasaarikin on mukana. Tämä aiheuttaa lisää kuluja. Mustasaaren on siis varauduttava aikaisempaa korkeampiin kustannuksiin jos se haluaa päivystyspalvelut Vaasasta.
Oikeudenmukainen lähtökohta olisikin, että kaikkiin osapuoliin sovellettaisiin lähtökohtaisesti samaa periaatetta: jokainen päivystykseen osallistuva kunta maksakoon väestönsä mukaisen osuuden päivystyskustannuksista. Todettakoon, että virkamiesten tekemien laskelmien mukaan Mustasaarelta peritty maksu on ollut pienempi kuin sen väestöosuus olisi edellyttänyt. Vaasa on siis subventoinut Mustasaarta koko sopimuksen voimassaolon ajan. Muistetaan nyt tämä kun neuvotteluja Mustasaaren jatketaan.
On tietenkin valitettavaa, että tarvittavat konkreettiset järjestelyt tulevat olemaan väliaikaisia ja siksi verrattain hinnakkaita. Tässä yhteydessä on olennaista vakuuttua siitä, että vaasalaisten olot päivystyksessä tai muussa terveydenhuollossa eivät heikkene Mustasaaren kanssa tehtävän uuden sopimuksen johdosta.
Lisäkustannukset on siedettävä jos sopimusta halutaan. Tämä koskee nyt ennen muuta Mustasaarta. Helpottaa jos Mustasaaressa ymmärretään ratkaisun väliaikaisuus. Kaikki seudun päivystys siirtyy nimittäin keskussairaalaan 2011.
Kritiikki monopolia vai RKP:tä vastaan?
Pohjalaisen pääkirjoitus (4.9) kohdisti harvinaisen terävän miekanpiston vaasalaiseen valtuutettuun, Raija Kujanpäähän tämän valtuustossa (1.9) pitämän puheenvuoron takia. Kujanpää puhui sairaanhoitopiiristä ja arvosteli voimakkaasti RKP:tä.
Kujanpään kritiikki kohdistui mielestäni RKP:hen eikä niinkään kieleen. Olen itsekin toiminut vuosikymmeniä sitten luottamushenkilönä sairaanhoitopiirissä. Nappasin heti Kujanpään pääsanoman. Kysymys on poliittisesta hegemoniasta, jota sairaanhoitopiirissä (ja myös Pohjanmaan Liitossa) edustaa RKP. Sisämaan kunnissa vastaavaa hegemoniaa harjoittaa useimmiten Keskustapuolue.
Pahimmillaan hegemonia toimii niin, ettei muita kuunnella koska heitä ei tosiasiassa tarvita päätöksen aikaansaamiseen. Vuoropuhelua ei synny, vaikuttamaan ei päästetä. Pienistäkin asioista leivotaan periaatekysymyksiä pönkittämään hegemoniaa. Toiminta ei ole avointa. Riittää kun kabinetti päättää asioista. ”Toisuskoiset” tulevat kokouksiin siunaamaan asiat. Boikotti ei auta jos hegemonialla on enemmistö.
Valitettavasti RKP toimii sairaanhoitopiirissä monissa asioissa edellä kuvattuun tapaan. On epärealistista kuvitella, että RKP:n poliittista hegemonia kyettäisiin horjuttamaan
Toisuskoiset tarvitsevat nyt tukea. Kun lähes kaikki tärkeimmät johtopaikat on miehitetty RKP-läisillä, monet asioiden valmistelun kannalta tärkeät keskustelut pysyvät RKP-läisten hallussa tai tulkitaan miten sattuu muille.
Päätöksenteon kannalta olisi tärkeää, että olisi käytettävissä myös ”toinen mielipide”. Sitä ei nyt saada sairaanhoitopiirin sisältä, joten se tulisi hankkia sen ulkopuolelta. Asian hoitamiseksi tulisi harkita, että toisuskoisten käyttöön annetaan määräraha, jonka turvin he voivat ostaa sairaanhoitopiirin ulkopuolista asiantuntija-apua päätöksentekoon. Tällaisen tuen turvin julkiseen keskusteluun saataisiin myös enemmän asiallisia paukkuja ja RKP joutuisi perustelemaan päätösesityksensä nykyistä paremmin.
RKP käyttää hegemoniaansa vaaleissa saamaansa kannatukseen perustuen. Monopoli on laajan kannatuksen huono seuraus. Toisuskoisten kapasiteetti kannattaisi ottaa käyttöön. Toimintatapoja voidaan muuttaa, jos on halua.
Kujanpään kritiikki kohdistui mielestäni RKP:hen eikä niinkään kieleen. Olen itsekin toiminut vuosikymmeniä sitten luottamushenkilönä sairaanhoitopiirissä. Nappasin heti Kujanpään pääsanoman. Kysymys on poliittisesta hegemoniasta, jota sairaanhoitopiirissä (ja myös Pohjanmaan Liitossa) edustaa RKP. Sisämaan kunnissa vastaavaa hegemoniaa harjoittaa useimmiten Keskustapuolue.
Pahimmillaan hegemonia toimii niin, ettei muita kuunnella koska heitä ei tosiasiassa tarvita päätöksen aikaansaamiseen. Vuoropuhelua ei synny, vaikuttamaan ei päästetä. Pienistäkin asioista leivotaan periaatekysymyksiä pönkittämään hegemoniaa. Toiminta ei ole avointa. Riittää kun kabinetti päättää asioista. ”Toisuskoiset” tulevat kokouksiin siunaamaan asiat. Boikotti ei auta jos hegemonialla on enemmistö.
Valitettavasti RKP toimii sairaanhoitopiirissä monissa asioissa edellä kuvattuun tapaan. On epärealistista kuvitella, että RKP:n poliittista hegemonia kyettäisiin horjuttamaan
Toisuskoiset tarvitsevat nyt tukea. Kun lähes kaikki tärkeimmät johtopaikat on miehitetty RKP-läisillä, monet asioiden valmistelun kannalta tärkeät keskustelut pysyvät RKP-läisten hallussa tai tulkitaan miten sattuu muille.
Päätöksenteon kannalta olisi tärkeää, että olisi käytettävissä myös ”toinen mielipide”. Sitä ei nyt saada sairaanhoitopiirin sisältä, joten se tulisi hankkia sen ulkopuolelta. Asian hoitamiseksi tulisi harkita, että toisuskoisten käyttöön annetaan määräraha, jonka turvin he voivat ostaa sairaanhoitopiirin ulkopuolista asiantuntija-apua päätöksentekoon. Tällaisen tuen turvin julkiseen keskusteluun saataisiin myös enemmän asiallisia paukkuja ja RKP joutuisi perustelemaan päätösesityksensä nykyistä paremmin.
RKP käyttää hegemoniaansa vaaleissa saamaansa kannatukseen perustuen. Monopoli on laajan kannatuksen huono seuraus. Toisuskoisten kapasiteetti kannattaisi ottaa käyttöön. Toimintatapoja voidaan muuttaa, jos on halua.
torstai 4. syyskuuta 2008
RKP vastusti kokoaikaista vammaisasiamiestä
En ole koskaan aiemmin tehtävässäni Vaasan kaupunginhallituksen jäsenenä kokenut mitään vastaavaa kuin vammaisasiamies-kysymyksen käsittelyssä. Sosiaali-ja terveyslautakunta yksimielisesti puolsi kokoaikaisen vammaisasiamiehen toimen perustamista. Lopullinen asiasta päättäminen kuului kaupunginhallitukselle. Lopputulos on, että kokoaikainen vammaisasiamies saadaan RKP:n ja ennen kaikkea apulaiskaupunginjohtaja Kristina Stenmanin sitkeästä vastustuksesta huolimatta. Tämän Nordman olisi voinut todeta kertoessaan sympaattisesti kaupunginhallituksen päätöksestä perustaa kokoaikainen vammaisasiamies (Pohjalainen 5.9).
Mitä tapahtui näiden kahden päätöksen välissä? Lautakuntakäsittelyn jälkeen apulaiskaupunginjohtajan Stenman pyysi sosiaalipuolen virkamieheltä uutta paperia, jossa vedotaan lukuisiin muihin ongelmiin sosiaalipuolella ja lopuksi todetaan, ettei kokoaikaiseen asiamieheen ole varaa. Tätä perusteenaan käyttäen Stenman esitti, että sosiaaliasiamiehen ja vammaisasiamiehen tehtävät yhdistetään. Stenman kokonaan ohitti sen seikan, että sosiaaliasiamiehen tehtävääkin pitäisi jo hoitaa kokoaikaisena väestömäärän perusteella (ministeriössä valmisteilla oleva suositus).
Pitkän ja kokoaikaista vammaispalveluasiamiestä täysin tukevan keskustelun jälkeen Stenman poisti asian listalta 11.8.2008. Kun asia tuli uuteen käsittelyyn 25.8, Stenman esitti, että asiamies palkattaisiin kolmeksi kuukaudeksi! Tämän jälkeisen ajan osalta hän ehdotti, että lautakunta tekisi asiamiehen tehtävien hoidosta 1.1.2009 lähtien uuden esityksen.
Esittelijän täytyy mielestäni huolehtia siitä, että hänen tekemänsä esitykset ovat toimeen pantavissa. Tämä Stenmanin esitys ei ollut kun otetaan huomioon tehtävän julkinen haku ja valittavan irtisanoutumiseen tarvittava aika. Kaikkien jo tehtyjen selvitysten jälkeen olisi ollut myös kohtuutonta vaatia lautakuntaa arvioimaan uudelleen tehtävien hoitoa eli aloittamaan jälleen lähtöruudusta.
RKP ei voi ylpeä siitä, miten sen jäsenet kaupunginhallituksessa äänestivät. RKP ei voi olla mielestäni myöskään ylpeä siitä miten heidän mandaatillaan toimiva apulaiskaupunginjohtaja Stenman vammaisasiamies-asiassa toimi. Kokoaikaisen vammaisasiamiehen puolustajat löytyvät aivan muualta kuin RKP:n joukoista.
Mitä tapahtui näiden kahden päätöksen välissä? Lautakuntakäsittelyn jälkeen apulaiskaupunginjohtajan Stenman pyysi sosiaalipuolen virkamieheltä uutta paperia, jossa vedotaan lukuisiin muihin ongelmiin sosiaalipuolella ja lopuksi todetaan, ettei kokoaikaiseen asiamieheen ole varaa. Tätä perusteenaan käyttäen Stenman esitti, että sosiaaliasiamiehen ja vammaisasiamiehen tehtävät yhdistetään. Stenman kokonaan ohitti sen seikan, että sosiaaliasiamiehen tehtävääkin pitäisi jo hoitaa kokoaikaisena väestömäärän perusteella (ministeriössä valmisteilla oleva suositus).
Pitkän ja kokoaikaista vammaispalveluasiamiestä täysin tukevan keskustelun jälkeen Stenman poisti asian listalta 11.8.2008. Kun asia tuli uuteen käsittelyyn 25.8, Stenman esitti, että asiamies palkattaisiin kolmeksi kuukaudeksi! Tämän jälkeisen ajan osalta hän ehdotti, että lautakunta tekisi asiamiehen tehtävien hoidosta 1.1.2009 lähtien uuden esityksen.
Esittelijän täytyy mielestäni huolehtia siitä, että hänen tekemänsä esitykset ovat toimeen pantavissa. Tämä Stenmanin esitys ei ollut kun otetaan huomioon tehtävän julkinen haku ja valittavan irtisanoutumiseen tarvittava aika. Kaikkien jo tehtyjen selvitysten jälkeen olisi ollut myös kohtuutonta vaatia lautakuntaa arvioimaan uudelleen tehtävien hoitoa eli aloittamaan jälleen lähtöruudusta.
RKP ei voi ylpeä siitä, miten sen jäsenet kaupunginhallituksessa äänestivät. RKP ei voi olla mielestäni myöskään ylpeä siitä miten heidän mandaatillaan toimiva apulaiskaupunginjohtaja Stenman vammaisasiamies-asiassa toimi. Kokoaikaisen vammaisasiamiehen puolustajat löytyvät aivan muualta kuin RKP:n joukoista.
4.9.2008 Paperilla hiihtäen mielenterveysasiat kuntoon?
Ennen kuin Vaasa on saanut juuri alkua pidemmälle perustason mielenterveyspalvelut omalle väestölleen, se on jo rientänyt tekemään johtosääntömuutoksen, jossa kaupunki toimittaa mielenterveyspalveluja myös Laihialle ja Vähäkyrölle. Kysyn vain: mitä palveluja? Hiihdetäänkö tässä nyt paperilla ja lähetetään Helsinkiin viestejä, jotka eivät käytännössä pidä lainkaan paikkaansa? Jos muutkin menettelevät samoin, Helsingin herrat tekevät yhteenvedon PARAS-hankkeen vastauksista ja sanovat, että ”mielenterveyspalvelujen yhteistoiminta sujuu hyvin uusissa rakenteissa”. Huh huh.
Mikään ei ole niin retuperällä vaasalaisessa sosiaali-ja terveydenhuollossa kuin mielenterveyspalvelut. Kun sosiaali-ja terveyshuoltoon viimeksi tehtiin organisaatiomuutos, mielenterveystyötä ei arvostettu sitä vähää, että se olisi ansainnut oman linjajohtajansa. Luvassa on nyt mielenterveysstrategian laadinta, mutta kenet voidaan näissä oloissa rekrytoida johtamaan prosessia?
Kaupungin internet-sivuston sosiaali-ja terveyshuollon päävalikosta ei löydy lainkaan mielenterveyspalveluja! Löytääkseen tietoja hänelle tarjotuista palveluista, mielenterveyskuntoutujan on miellettävä itsensä ensin vammaiseksi. Valitettavasti tämäkään ei auta, sillä mielenterveyspalveluja ei ole tunnistettu edes sivuston seuraavan tason otsikoissa. Hakusanalla ”mielenterveys” löytyy linkkejä liikuntaan, oppilashuoltoon, päihdehuoltoon ja mielenterveyskeskukseen. Vaasan sosiaali-ja terveydenhuollolla ei näytä päihdehuoltolinkin lisäksi olevan mitään myytävää mielenterveyskuntoutujille.
Edellä kerrottu ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään palveluja mielenterveyskuntoutujille oikeasti olisi, mutta ne ovat aivan liian työläästi löydettävissä. Esimerkiksi lääkärit ja hoitajat hoitavat vastaanotoillaan myös mielenterveyskuntoutujia. Tiedossa on kuitenkin, että kotipalvelu ja kotisairaanhoito eivät ole riittävästi orientoituneet ottamaan vastaan mielenterveysasiakkaita. Osaamistakin puuttuu. Aivan äskettäin kuulin, että Huutoniemen sairaalassa odottaa neljä ”klinikkavalmista potilasta” siirtoa pois sairaalasta, mutta Vaasalla ei ole tarjota heille soveltuvaa hoitoa. On mielenkiintoista, etteivät nämä klinikkavalmiit potilaat ole tähän mennessä kiinnostaneet lainkaan Vaasan sosiaali-ja terveyshallinnon johtoa. He puhuvat vain keskussairaalan (pääsairaalan) somaattisista klinikkavalmiista potilaista!
Mielenterveyspotilaiden palvelujen kehittäminen ei onnistu kenenkään sivutyönä. Olen tehnyt Vaasan kaupunginhallituksessa esityksen, että kaupungin sosiaali-ja terveydenhuollon organisaatiota muutetaan niin, että mielenterveystyö saa oman linjajohtajansa. Näin on meneteltävä ja kiireellisesti. Huutoniemen sairaalan lääkärit eivät tällä hetkellä edes tiedä, kuka sairaalasta kotiutettavien potilaiden jatkohoidon järjestämisestä Vaasassa päättää. Saumattoman hoitoketjun toteutuminen on tänään pelkkä unelma vaasalaiselle mielenterveyskuntoutujille.
Mikään ei ole niin retuperällä vaasalaisessa sosiaali-ja terveydenhuollossa kuin mielenterveyspalvelut. Kun sosiaali-ja terveyshuoltoon viimeksi tehtiin organisaatiomuutos, mielenterveystyötä ei arvostettu sitä vähää, että se olisi ansainnut oman linjajohtajansa. Luvassa on nyt mielenterveysstrategian laadinta, mutta kenet voidaan näissä oloissa rekrytoida johtamaan prosessia?
Kaupungin internet-sivuston sosiaali-ja terveyshuollon päävalikosta ei löydy lainkaan mielenterveyspalveluja! Löytääkseen tietoja hänelle tarjotuista palveluista, mielenterveyskuntoutujan on miellettävä itsensä ensin vammaiseksi. Valitettavasti tämäkään ei auta, sillä mielenterveyspalveluja ei ole tunnistettu edes sivuston seuraavan tason otsikoissa. Hakusanalla ”mielenterveys” löytyy linkkejä liikuntaan, oppilashuoltoon, päihdehuoltoon ja mielenterveyskeskukseen. Vaasan sosiaali-ja terveydenhuollolla ei näytä päihdehuoltolinkin lisäksi olevan mitään myytävää mielenterveyskuntoutujille.
Edellä kerrottu ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään palveluja mielenterveyskuntoutujille oikeasti olisi, mutta ne ovat aivan liian työläästi löydettävissä. Esimerkiksi lääkärit ja hoitajat hoitavat vastaanotoillaan myös mielenterveyskuntoutujia. Tiedossa on kuitenkin, että kotipalvelu ja kotisairaanhoito eivät ole riittävästi orientoituneet ottamaan vastaan mielenterveysasiakkaita. Osaamistakin puuttuu. Aivan äskettäin kuulin, että Huutoniemen sairaalassa odottaa neljä ”klinikkavalmista potilasta” siirtoa pois sairaalasta, mutta Vaasalla ei ole tarjota heille soveltuvaa hoitoa. On mielenkiintoista, etteivät nämä klinikkavalmiit potilaat ole tähän mennessä kiinnostaneet lainkaan Vaasan sosiaali-ja terveyshallinnon johtoa. He puhuvat vain keskussairaalan (pääsairaalan) somaattisista klinikkavalmiista potilaista!
Mielenterveyspotilaiden palvelujen kehittäminen ei onnistu kenenkään sivutyönä. Olen tehnyt Vaasan kaupunginhallituksessa esityksen, että kaupungin sosiaali-ja terveydenhuollon organisaatiota muutetaan niin, että mielenterveystyö saa oman linjajohtajansa. Näin on meneteltävä ja kiireellisesti. Huutoniemen sairaalan lääkärit eivät tällä hetkellä edes tiedä, kuka sairaalasta kotiutettavien potilaiden jatkohoidon järjestämisestä Vaasassa päättää. Saumattoman hoitoketjun toteutuminen on tänään pelkkä unelma vaasalaiselle mielenterveyskuntoutujille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)