keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kielipolitiikkaa - ei kielisotaa

Kielikysymykseen Suomessa liittyy ne monet privilegiot ja järjestelyt, joita ruotsinkielisillä on kieleen perustuvilla syillä. Unohtaa ei saa myöskään RKP:n poliittista valtaa, joka perustuu ja pysyy pystyssä vain ja ainoastaan kielipolitiikan avulla. Asia tulee varsin näkyväksi täällä Vaasassa ja Pohjanmaalla koska enin osa ruotsinkielisistä äänestää RKP:tä.

Pitäisi keskustella kohtuullisuudesta. Sen ymmärtämiseen numerot auttavat. Ruotsinkielisiä sanotaan olevan noin 5,3 %. Rekisteröintikäytäntö on se, että kaksikieliset ovat mukana tuossa luvussa. Kun tämä huomioidaan, puhutaan ehkä 2-3 % todellisesta kielivähemmistöstä. Nämä asuvat Ahvenanmaalla ja hajallaan rannikon ruotsinkielisissä tai kaksikielisissä kunnissa.

Mikä on 5 % oikeus on 95 %:n velvollisuus. On absurdi ajatus ja matemaattinen mahdottomuus, että kieliryhmät voisivat olla omakielisten palvelujen suhteen yhdenvertaisessa asemassa koko maassa – ihmisinä sitä tietysti kyllä olemme. Jos perustuslakiamme ja kielilakiamme tulkitaan suomenkielisiä nykyiseen tapaan näin ylirasittavasti, on ruotsinkielisille annettu ehdottomasti liian suuret lupaukset. Tämä seikka on tunnustettava. Tässä tapahtumaketjussa ovat kaikki suuret puolueemme olleet mukana, joten myös muutoksen olisi lähdettävä sieltä eikä pikkupuolueilta. Viittaan tässä yhteydessä maahanmuuttopolitiikkaan; hallituspuolueet eivät olleet vaaleista toiseen halukkaita keskustelemaan ko. aiheesta.

Kun kielilakia uudistettiin eduskunta-aikanani komiteatyön pohjalta, aiheesta ei käyty minkäänlaista keskustelua ryhmässä eikä juuri istuntosalissakaan tai julkisuudessa. Jos keskusteltiin, väitettiin virheellisesti, että suomenkielisille ei tule velvoitteita lisää. Tein kielilakiin rinnakkaislakialoitteen, ja mm. ehdotin, että kaksikieliseksi tulisi voida rekisteröityä. Juuri kaksikieliset ovat kaikkialla äänekkäimmin vaatimassa lisäoikeuksia ruotsinkielisille. Kielikysymys ei ole heille palvelukysymys vaan pelkkä periaatekysymys. Snobbailustakaan ei ole ollut puutetta, me pakkoruotsin läpikäyneet kun emme puhu riittävän hyvää ruotsia. Kaksikieliset ovat niitä ruotsinkielisiä, joiden kanssa suomenkieliset poliitikot pääasiassa seurustelevat.

Suomen itsenäisyyden aikana suomi ja ruotsi ovat koko ajan olleet kansalliskielemme. Tästä määrittelystä ei voi johtaa vain yhtä keinoa turvata kielellisten palvelujen saantia vähemmistökielellä. Kesti peruskoulu-uudistukseen saakka ennen kuin luotiin ”pakkoruotsi” koko ikäluokalle. Vaikka ruotsi on vapaaehtoinen yo-kirjoituksessa, on ”pakkoruotsi” lisätty korkeakoulututkintoihin vasta jonkin aikaa sitten. Viime mainittu uudistus tuli puskasta vailla näkyvää julkista keskustelua tai kyseenalaistamista. Em. käytännöstä tulee luopua. Mitä tulee valtion virkamiesten ruotsinkielen taitoon, on mielestäni palattava erillisiin kielitodistuksiin. Kielilain käsittelyn aikana pidettiin esillä, että on palveluyksiköiden pomojen asia huolehtia siitä, että riittävät kielelliset palvelut annetaan.

En voi hyväksyä ajatusta, että maassamme saa jatkua tila jossa vain RKP saisi puhua ja toimia kielipoliittisissa kysymyksissä. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut tämän maan kielipoliittisessa ilmapiirissä. Tämä kannattaisi noteerata. Oli pelkkää sattumaa, että ns. Keski-Pohjanmaan kysymys laukaisi nyt kuumentuneen keskustelun. ”Räjähdys” oli joka tapauksessa tuloillaan siksi, että mitta alkaa olla täysi.

Lääkkeeksi ei mielestäni pidä tarjota, että aiheesta ei puhuta tai että ”mikään ei muuttua saa”. Kielipoliittisen keskustelun palauttaminen tabun verhon taakse vain kärjistäisi vastakkainasettelua entisestään. Niin, ja lisäisi populismin vaaraa. Asiaa pitää voida lähestyä aiheeseen syventyen ja asiallisesti. Vaalien läheisyys jopa haastaa meidät siihen. Täytyy mielestäni ymmärtää, että kysymys ei ole nyt pelkästään vaaliteemasta vaan aiheesta, josta kansa keskustelee lisääntyvällä voimalla siihen saakka kunnes muutoksia suomenkielisten kielitaakkaan saadaan aikaiseksi.

Sanon suomenkielisten siksi, että tilannetta ei pidä lähteä vertaamaan ruotsinkielisten kieliopintoihin. Valtaväestön kielen oppimiselle kaikkialla maailmassa luulisi olevan korkeat motiivit siitä riippumatta, mikä vähemmistökieltä puhuu äidinkielenään. Se, että kuulee suomea puhuttavan lähes kaikkialla Suomessa, helpottaa kielen omaksumista. Näin ei ole ruotsin laita meillä suomenkielisillä. Ruotsinkieliset kestävät laajemman kieliohjelman siksi, että heidän äidinkielensä tukee mm. saksan ja englannin oppimista. En voi esim. millään allekirjoittaa sitä ajatusta, että suomenkielisten tulisi ensin opetella ruotsi, että saavuttaisivat saman lingvistisen tuen. Suomenkielisten (koko ikäluokkana) ei tule käyttää kieliopintoihin varaamaansa aikaresurssia toisen marginaalikielen opiskeluun vaan maailmankielten opintoihin. Keskusteluun on otettava mukaan myös lisääntyvän ulkomaalaisväestön erivapaudet toisen kansalliskielen opiskelusta.

Etenkin Paavo Lipponen on julkisissa puheenvuoroissaan perustellut pakkoruotsia menneisyydellä. Nuoret odottavat, että perustelemme asiat nykyisillä ja tulevilla tarpeilla. Ei esim. pidä paikkaansa, että ruotsi enää olisi skandinaavisen yhteistyön pääkieli. Yhä useammin puhumme englantia skandinaavisten tuttaviemme kanssa ja erilaisissa tilaisuuksissa. Näin tekevät myös ruotsalaiset. Paluuta enempään ruotsiin pohjoismaisessa yhteistyössä ei ole.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että edes 95 %:lle syötetty pakkoruotsi antaisi riittävät valmiudet palvella ruotsiksi – siitähän Keski-Pohjanmaan ratkaisussakin oli oikeastaan kysymys. Mielenkiintoista on myös, ettei KP-ratkaisussa haluttu tarttua siihen ajatukseen, että todellisen kaksikielisen Suomen aluetta olisi lähdetty laajentamaan nykyisestä. Päinvastoin: ruotsin asema vain alueellisena kuriositeettina vahvistui. Tehty ratkaisu siis entisestään heikentää pakkoruotsin perusteluja.

Olen seurannut kielipoliittista keskustelua myös RKP:ssa. Muissa puolueissa olisi hyvä olla siitä perillä. Olkoon RKP:n viralliset kannanotot mitä tahansa, sielläkin ollaan montaa mieltä keinoista, joilla ruotsinkieliset palvelut turvataan. Lisääntyvää ymmärtämystä saa mm. ajatus ns. vähemmistökielen asemasta. Monet jo siellä ymmärtävät senkin, että vapaaehtoinen kielenopiskelu tuottaa paremman tuloksen kuin huonosti motivoitu pakko-opiskelu. No, voi olla, että ulkoinen uhka nyt tiivistää rivejä RKP:ssa.

Maanantain 4.10.2010 Demarissa päiviteltiin, kun ”haima”-sanaa ei osattu kääntää. Se kertoo oikein hyvin, miten typerä käytäntömme on. Kaksikielisillä alueilla ammatilliset ja korkeakouluopinnot on eroteltu omiin kielipilttuisiinsa. Jos kaksikielisiä oppilaitoksia on, opetus ei kuitenkaan tapahdu kaksikielisesti. Jos haluamme ihan vakavasti ottaen turvata kielipalvelumme, miksi opetus ei ole opintojen tässä vaiheessa jo kaksikielistä? Miksi hukkaamme tämän arvokkaan potentiaalin ja sijaan tyrkytämme lisävelvollisuuksia suomenkielisillä alueilla asuville?

RKP on tehnyt kaikilla rintamilla jo vuosikymmenet työtä ns. Taxellin mallin puolesta, ja saavuttanut tuloksia eli yksikielisesti ruotsinkielisten pilttuutteen määrä on lisääntynyt kaksikielisten ratkaisujen kustannuksella. Tämä politiikka lyö korville päätavoitetta sillä suomenkieliset eivät pääse käyttämään ruotsinkieltä arjessa vaikka ruotsin opintoihin on pakotettu.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Marjatta!
Hienoa tekstiä, toivottavasti tätä luetaan SDP:ssäkin ajatuksen kanssa!

maria guzenina-richardson kirjoitti...

Marjatta,
erinomaisen kiihkoton ja ajatuksella perusteltu kirjoitus.
Kiitos kommentistasi blogiini Pakkoruotsi www.iltalehti.fi/blogit

Burger kirjoitti...

Punnittua puhetta! Tällaista tarvitaan lisää. Vaikenemisen ja kieltämisen kulttuurista on vapauduttava. Lipposen viimeaikaiset kirjoitukset ovat aivan järjen vastaisia. Vanhat perustelut eivät enää päde.