Lukutuokiot Lessingin seurassa

Vuoden 2007 nobelistin, Doris Lessingin 5-osainen kirjasarja ”Väkivallan lapset” on julkaistu suomenkielisenä pokkarikäännöksenä. Onnistuin viemään luku-urakan läpi kahden viikon talvilomani aikana.

Kirjasarja kertoo Rhodesiassa syntyneen perhetytön Martha Questin tiestä vahvasti tiedostavaksi, itsenäiseksi naiseksi. Hyvän kirjan pitää mielestäni vietellä mukaan jo ensimmäisen lukuistunnon aikana. Tätä kynnystä Lessing ei ylittänyt. Pelkkä tahdonlujuus sai minut jatkamaan.

Lessingin kerronta on äärimmäisen pikkupiirteistä ja aluksi jonninjoutavan tuntuista. Mietin jo, olisiko Nobel-raati erehtynyt. Mutta ei. Minä erehdyin. Tarinan edetessä pikkupiirteisyys toki säilyi, mutta nyt sisällöt alkoivat puhutella. Eivät niinkään juonen takia vaan siksi, että Lessing on oikein urakalla sijoittanut tekstiin politiikkaa ja naisasiaa. Hän kärjistää, mutta ennen kaikkea hän sijoittaa Marthan raatamaan alas kaikki mahdolliset pinttyneet arvot. Tämä ”työ” on kuitenkin jonkinlaista ajelehtimista, ja perustelut jäävät joskus vähäisiksi. Näin käy esimerkiksi kun Martha hylkää jo varhain lapsensa. Kasvuromaani ei koskaan palaa asiaan, vaikka Marthasta on tullut vuosikymmenien edetessä pehmeämpi ja tasapainoisempi. Marthasta piirtyy loppujen lopuksi kuva yksinäisestä, kylmästä ja tunnevammaisesta naisesta. Marthalta puuttui opas.

Annan vähän armoa. Marthan tärkeimmät kasvuvuodet osuvat toisen maailmansodan aikaan. Sota-aika vaikutti myös elämään Afrikassa. Tämä jakso onkin romaanisarjan antoisin. Sota-ajasta Lessing ammentaa perustelut myös monille kärjistyksilleen. Mutta ovatko ne edes kärjistyksiä? Meidät sota-ajan jälkeen syntyneet on säästetty huolellisesti ja pitkään sodan yksityiskohdilta esimerkiksi siviiliyhteiskunnan puolella. Lessing kertoo meille jotakin, mitä äitimme eivät kertoneet.