Uimisen autuus

Uiminen on runoutta jo siitä alkaen kun hyppää veteen ja antautuu veden syleilyyn. Kesäiset ulappauinnit meressä ovat parasta mitä tiedän: uin kohti horisonttia ja kruisailen luotojen välistä. Metelöivät lokkiyhdyskunnat päästävät kummajaisen jatkamaan matkaa. Kun räpylät ovat sekä jaloissa että käsissä, vauhtia tulee pyytämättä. Suurimman tyydytyksen tuottaa kulkea kuin lastu veden pintaa hipoen. Saan olla samaan aikaan yhtä vedenalaisen ja näkyvän maailman kanssa.

Mieleeni on tullut, että olin kenties entisessä elämässäni kala tai hylje. Niin helppoa liikkuminen vedessä minulle on. Olen nyt jäänyt totaalisesti koukkuun uimahalliin. Kroppa huutaa jo päivän päästä jos ei pääse veteen. Otan automaattisesti uimisen huomioon päiväohjelmassani. Jos edessä on työmatka, uintivarusteet tulevat mukaan ilman muuta. Otan selvää etukäteen vieraan paikkakunnan uimahallin aukioloajoista.

Uimahallissakin voi uida nautinnollisesti. Tunnin tai kahden uintitreeneissäni keskityn hakemaan yhä parempaa uintitekniikkaa. Mikä hurma valtaakaan minut kun kokeilen kroppani ulottuvuuksia. Tämäkin sujuu, ja tämä… Uinnissa on paljon estetiikkaa. Uinti on kaunista. Nyttemmin haen uintiliikkeisiini erityisesti symmetriaa ja harmoniaa, vakautta. Nopeudesta en näillä vuosin puhu. Iltaan mennessä olen aina ehtinyt perille.

Kuvittelin jossakin vaiheessa parantavani uinnilla kuntoani ja vähän laihtuvanikin. Sain sätkyn kun luin jostakin, ettei uinti laihduta. Laihduttamiseen tarvitaan kuulemma säännöllisiä juoksuharjoituksia. Totta tuo näyttää olevan: muskelini tuntuvat nyt uinnin ansiosta jossain määrin kiinteämmiltä, mutta kilot eivät ole karisseet ankarankaan harjoituksen seurauksena.

Vaikka siis uiminen on autuaallista, se yksin ei tee autuaaksi. Yhden asian liikkeet ovat kuin taudin kohtaus. Oikeassa elämässä maaliin pääsee vasta kun saa haltuunsa tasapainon.