Laitos huono - palvelutalo hyvä?

Suomalaista vanhushuoltoa on viime vuosikymmenet haluttu kehittää kodinomaiseen suuntaan. Tästä syystä pitkäaikaishoitoa terveyskeskusten vuodeosastoilla ja myös vanhainkotihoitoa on pyritty korvaamaan palveluasumisella. Monesti on ollut kysymys vain ”kodinomaisista” toimitiloista tai pelkästään ovikilven vaihtamisesta. Kuinka paljon itse toimintatavat ovat muuttuneet, siitä on aika vähän selvitystä.

Kesällä kuuntelin toisella korvalla radio-ohjelmaa, joka tuli vanhusten palveluasumisyksiköstä. Kerrotun perusteella toimintatavat eivät mitenkään poikenneet laitoksesta. Päivä-ja viikko-ohjelma olivat etukäteen suunnitellut. Asukkaat olivat huoneissaan yksin ja saapuivat yhteisruokailuun kongin soidessa. Ruokailun jälkeen asukkaat sulkeutuivat jälleen huoneisiinsa.

Mitä on kodinomainen hoito? Voiko mikään viranomainen edes sitä määritellä? Onko kodinomaista hoitoa edes mahdollista toteuttaa missään muualla kuin kotona? On aamunvirkkuja ja meitä illanvirkkuja. Heillekö samat rutiinit sopisivat? Iltavirkku haluaa ehkä napostella vielä klo 23-01, aamuvirkku jo klo 05 alkaen. Harvassa ovat ne kollektiiviset yksiköt, jotka ottavat tämän huomioon.

VALVIRA:n selvityksessä vanhushuollon ruokailufrekvenssit näyttävät nousseen keskeiseen asemaan. On jopa otsikoitu, että 11 tuntia ruokaa vailla olevat vanhukset näkevät nälkää! Ei ole aikaakaan siitä kun lueskelin hyvistä ruokailutottumuksista. Pidettiin jopa tavoiteltavana, että vatsa ja ruuansulatusjärjestelmä rauhoitetaan noin 10-12 tunnin ajaksi.

Johtuuko vanhusten näläntunne liian pitkistä ruokailuväleistä vai siitä, etteivät he syö riittävästi kun ruokaa on tarjolla? Ruokaa tuodaan tarjolle, mutta ei välttämättä olla selvillä, tuleeko se myös syödyksi. Miksi esim. sairaaloissa tarjoillaan iltapala täsmälleen klo 19? Miksi ei luoteta edes kävelevien ja täysissä järjissä olevien potilaiden osalta siihen, että he pystyvät kuumentamaan teevetensä itse ja ottamaan jääkaapista syötävää silloin kun se heille sopii? Eli missä on joustavuus? Ei tällaisen toimintatavan omaksumiseen aina tarvita lisähenkilökuntaa.

OPISKELIJAT NÄKYVILLE

Kun jo yli 35 vuotta sitten muutin Vaasaan, tiesin että Vaasa on kaupunki, jolla on historiaa isoilla kirjaimilla. Vaasa on historiansa puolesta mahtava hallinto-ja koulukaupunki. Etenkin koulukaupunkina traditio on jatkunut eikä paikallisille opetus-ja kulttuurialan innovaatioille näy olevan rajoja. Vaasa syöttää – muu Suomi yrittää ottaa koppeja, entisen pesäpallonpelaajan termein ilmaistuna! Tuntui yllättävän tutulta asettua perheen kanssa tänne ja kasvattaa lapset täällä, ”ihmisen kokoisessa kaupungissa”. Uskon, että tämä mittakaavakysymys puhuttelee myös monia tämän päivän nuoria perheitä, jotka harkitsevat muuttoa Vaasaan.

Vaasan kaupungissa arkisin käyskentelevistä ihmisistä yhä useampi on opiskelija. Kuinka pitäisi toimia, että saisimme opiskelijat opintojen jälkeen jäämään tänne? Kuinka hyvin me vaasalaiset tunnemme tai noteeraamme opiskelijat ja päinvastoin?

Kävin äskettäin Aberdeenissa, Skotlannissa. Vaasalla ja Aberdeenilla on paljon yhteistä. Molemmat kaupungit sijaitsevat maan pääkaupunkiin nähden sivussa. Molemmat kaupungit ovat arvostettuja koulukaupunkeja ja niiden välillä on jo yhteistyötä.

Aberdeenin katukuva poikkeaa kuitenkin radikaalisti Vaasan katukuvasta siinä, että Aberdeenissa kauppa on noteerannut opiskelijat näyttävästi erillisenä kohderyhmänä. Herätti huomiota, että kaupat ilmoittivat suurin tekstein näyteikkunoissaan antavansa alennuksia (10-20 %) kaupungin opiskelijoille. Näytti siltä, että opiskelijat ovat Aberdeenin näkyvästi etuoikeutettu joukko. Mistään ajallisesti rajoitetusta kampanjasta ei ollut kysymys.

Tämä on mielestäni todellinen innovaatio! Aberdeenin kauppakorttelien ilme oli opiskelijoiden huomioimisen ansiosta erityisen dynaaminen. Uskon, että Aberdeenin alennuspolitiikan taustalla on kollektiivinen, kaupungin strateginen päätös, esim. ”opiskelijat ovat tärkeä voimavara”. Voin jo aistia, että tällainen kädenojennus on vaikuttanut myönteisesti myös opiskeluajan jälkeisiin päätöksiin eli tukenut asettumista opiskelupaikkakunnalle, ”syrjäiseen” Skotlantiin.

Kun koulutetun henkilökunnan saanti vaikeutuu täällä Vaasassakin, kaikki keinot tulisi käyttää hyödyksi. Minua viehätti, että Aberdeenissa kaupat näyttivät puhaltavan tässä asiassa yhteiseen hiileen. Selvää on, että myös meillä Suomessa on jo alennuksia eri kohderyhmille, myös opiskelijoille. Uimaan, leffaan, matkustamaan jne. saa alennuksia. Missään en ole kuitenkaan vielä nähnyt nimenomaan opiskelijoille kohdennettuja alennuksia, joista ilmoitetaan näkyvästi näyteikkunoissa. Toivon, että Vaasan kaupunki ja kauppa yhdessä innostuvat pilotoimaan tässä asiassa.

Kerjääminen rikollista?

Kerjäämisen kieltämistä selvitellyt työryhmä esittää välimietinnössään selvitettäväksi, tulisiko rikoslain 17 lukuun lisätä erityinen sääntely, jolla kiellettäisiin kerjäämisen organisointi. Luvattoman leiriytymisen kieltämistä järjestyslailla tulisi työryhmän mielestä myös harkita.

On päivänselvää, että työryhmä istuu lähinnä kaupunginjohtaja Pajusen (Kok.) toivomuksesta. Romaniasta kotoisin olevat kerjäläiset kun on siivottava pois Helsingin katukuvasta. No, on romanialaisia kerjäläisiä muuallakin kuten täällä Vaasassa.

Kerjäläisiksi ei lasketa mm. katusoittajia. He saavat soittaa kadulla ilman lupamenettelyä. Nyt ymmärrän, että ihmettelyni ei ole ollut perusteeton kun olen joutunut kaupungilla kulkiessani kuulemaan kerjääjien nokkahuilun tai haitarin alkeellista soitantoa.

Myös kerjäämisen organisoinnista puhuttaessa liikutaan liukkaalla jäällä. Mitä muuta kuin ”organisoitua” kerjäämistä ovat Pelastusarmeijan joulupadat, sotaveteraanien ja –invalidien keräykset, kirkon yhteisvastuukeräys ja lukemattomien muiden säätiöiden ja yhdistysten keräykset, myös poliitikkojen perustamien tukiyhdistysten keräykset. Monet näistä kerääjistä pyrkivät jopa kotiimme ja soittavat ovikellojamme.

Kaikki haluamme, että kotimainen perinteemme ei katkea. Ei tarvitse olla kaksinenkaan keksijä kun tajuaa, että romanialaiset voivat jatkaa kerjäämistä pillipiipareina. Tai sitten he kerjäävät suomalaisten tukihenkilöiden perustamien yhdistysten turvin.

Kerjäämisen kieltäminen niin, ettei samalla kosketa suomalaiseen elämänmenoon näyttää vaikealta. Ollaan tekemisissä oireen torjunnan kanssa. Paljon olennaisempaa olisi pyrkiä saavuttamaan tuloksia Romanian romanipolitiikassa. Maksamme suurta hintaa kaikissa EU-maissa siitä, ettei romanikysymykseen kiinnitetty tarpeeksi huomiota ennen kuin Romania hyväksyttiin EU:n jäseneksi.

Karttoja ja kartanlukua

Mitä kummaa on tapahtunut karttamateriaalille? Kun turisti saapuu uuteen kaupunkiin hän saa syliinsä jopa kymmenittäin kauppojen ja ravintoloiden mainoksia, joissa näyttää olevan karttoja. Niistä ei ole paljon apua koska koko kaupunkia tai edes kaupungin koko keskustaa koskevia karttoja ei ole jaossa. Tavanomaisia ”käsikarttoja” ei saa enää hotellien vastaanotoista eikä edes turistitoimistoista. Tämän totesimme jälleen äskettäin, nyt Edinburghissa. Neuvoksi hotellista annettiin, että ostakaa mieleisenne kartta kirjakaupasta. Juu, niin teimmekin. Parhaassa kirjakaupassa oli tarjolla ns. haitarikartta, jonka tutkimiseen tarvitaan neljä kättä tai pöytä. Sen ostimme. Vaihtoehtona olisi ollut kartta kirjan muodossa eli tarkkaa tietoa kaupunginosittain, mutta ei tietoa kaupungista yhdellä silmäyksellä.

Sitten on vielä tämä uusi villitys esittää karttoja vapaalla kädellä perspektiiviin piirrettyinä unohtaen välistä ”tarpeettomat” kadut. Onkos tässä käynyt niin, että ajatellaan turistin ottavan kulloinkin tarvitsemansa kartan internetistä? Surffaan kyllä paljon internetissä, mutta tulostan sivuja hyvin harkitusti. Mistä sitä paitsi voin edeltäpäin tietää, mitä matkalla tulee tarvitsemaan. Kädessä pidettävän hyvän kaupunkikartan tarve ei ole kadonnut mihinkään. Pitäisi olla kaikille turistikaupungeille kunnia-asia ja elinkeinoelämän kanssa yhteisessä intressissä, että perusasiat, kuten hyvä turistikartta on vapaasti saatavilla.

Vaikka karttoja olisikin, kaikki eivät osaa lukea niitä. Niin kävi myös Edinburghissa. Pyysimme portsaria kruksaamaan kartalle, missä hänen suosittelemansa kalaravintola sijaitsee. Ammattiylpeyttä uhkuen ja vailla vähintäkään epäröintiä portsari piirsi kruksin. Ja sen mukaan menimme. Portsarilta olivat koordinaatit täysin hukassa. Aikamme harhailtuamme palasimme portsarin luo ja hän yritti selittää uudelleen. Kun valmista ei tullut, hän jo itse ehdotti, että lähtee viemään meidät tuohon ”nurkan takana” olevaan ravintolaan. Eli summa summarum: palvelu oli lopulta hyvää ja yksilökohtaista.

Vielä pitää pohtia aihetta yleisemmällä tasolla. Peruskoulun opetuksen tasossa on toivomisen varaa jos ei osaa lukea karttaa. Käsitys ilmansuunnista, mittakaavan merkityksestä ja merkkien selityksistä on mielestäni välttämätöntä perustietoa, joka jokaisen tulisi hallita.

Kielipolitiikkaa - ei kielisotaa

Kielikysymykseen Suomessa liittyy ne monet privilegiot ja järjestelyt, joita ruotsinkielisillä on kieleen perustuvilla syillä. Unohtaa ei saa myöskään RKP:n poliittista valtaa, joka perustuu ja pysyy pystyssä vain ja ainoastaan kielipolitiikan avulla. Asia tulee varsin näkyväksi täällä Vaasassa ja Pohjanmaalla koska enin osa ruotsinkielisistä äänestää RKP:tä.

Pitäisi keskustella kohtuullisuudesta. Sen ymmärtämiseen numerot auttavat. Ruotsinkielisiä sanotaan olevan noin 5,3 %. Rekisteröintikäytäntö on se, että kaksikieliset ovat mukana tuossa luvussa. Kun tämä huomioidaan, puhutaan ehkä 2-3 % todellisesta kielivähemmistöstä. Nämä asuvat Ahvenanmaalla ja hajallaan rannikon ruotsinkielisissä tai kaksikielisissä kunnissa.

Mikä on 5 % oikeus on 95 %:n velvollisuus. On absurdi ajatus ja matemaattinen mahdottomuus, että kieliryhmät voisivat olla omakielisten palvelujen suhteen yhdenvertaisessa asemassa koko maassa – ihmisinä sitä tietysti kyllä olemme. Jos perustuslakiamme ja kielilakiamme tulkitaan suomenkielisiä nykyiseen tapaan näin ylirasittavasti, on ruotsinkielisille annettu ehdottomasti liian suuret lupaukset. Tämä seikka on tunnustettava. Tässä tapahtumaketjussa ovat kaikki suuret puolueemme olleet mukana, joten myös muutoksen olisi lähdettävä sieltä eikä pikkupuolueilta. Viittaan tässä yhteydessä maahanmuuttopolitiikkaan; hallituspuolueet eivät olleet vaaleista toiseen halukkaita keskustelemaan ko. aiheesta.

Kun kielilakia uudistettiin eduskunta-aikanani komiteatyön pohjalta, aiheesta ei käyty minkäänlaista keskustelua ryhmässä eikä juuri istuntosalissakaan tai julkisuudessa. Jos keskusteltiin, väitettiin virheellisesti, että suomenkielisille ei tule velvoitteita lisää. Tein kielilakiin rinnakkaislakialoitteen, ja mm. ehdotin, että kaksikieliseksi tulisi voida rekisteröityä. Juuri kaksikieliset ovat kaikkialla äänekkäimmin vaatimassa lisäoikeuksia ruotsinkielisille. Kielikysymys ei ole heille palvelukysymys vaan pelkkä periaatekysymys. Snobbailustakaan ei ole ollut puutetta, me pakkoruotsin läpikäyneet kun emme puhu riittävän hyvää ruotsia. Kaksikieliset ovat niitä ruotsinkielisiä, joiden kanssa suomenkieliset poliitikot pääasiassa seurustelevat.

Suomen itsenäisyyden aikana suomi ja ruotsi ovat koko ajan olleet kansalliskielemme. Tästä määrittelystä ei voi johtaa vain yhtä keinoa turvata kielellisten palvelujen saantia vähemmistökielellä. Kesti peruskoulu-uudistukseen saakka ennen kuin luotiin ”pakkoruotsi” koko ikäluokalle. Vaikka ruotsi on vapaaehtoinen yo-kirjoituksessa, on ”pakkoruotsi” lisätty korkeakoulututkintoihin vasta jonkin aikaa sitten. Viime mainittu uudistus tuli puskasta vailla näkyvää julkista keskustelua tai kyseenalaistamista. Em. käytännöstä tulee luopua. Mitä tulee valtion virkamiesten ruotsinkielen taitoon, on mielestäni palattava erillisiin kielitodistuksiin. Kielilain käsittelyn aikana pidettiin esillä, että on palveluyksiköiden pomojen asia huolehtia siitä, että riittävät kielelliset palvelut annetaan.

En voi hyväksyä ajatusta, että maassamme saa jatkua tila jossa vain RKP saisi puhua ja toimia kielipoliittisissa kysymyksissä. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut tämän maan kielipoliittisessa ilmapiirissä. Tämä kannattaisi noteerata. Oli pelkkää sattumaa, että ns. Keski-Pohjanmaan kysymys laukaisi nyt kuumentuneen keskustelun. ”Räjähdys” oli joka tapauksessa tuloillaan siksi, että mitta alkaa olla täysi.

Lääkkeeksi ei mielestäni pidä tarjota, että aiheesta ei puhuta tai että ”mikään ei muuttua saa”. Kielipoliittisen keskustelun palauttaminen tabun verhon taakse vain kärjistäisi vastakkainasettelua entisestään. Niin, ja lisäisi populismin vaaraa. Asiaa pitää voida lähestyä aiheeseen syventyen ja asiallisesti. Vaalien läheisyys jopa haastaa meidät siihen. Täytyy mielestäni ymmärtää, että kysymys ei ole nyt pelkästään vaaliteemasta vaan aiheesta, josta kansa keskustelee lisääntyvällä voimalla siihen saakka kunnes muutoksia suomenkielisten kielitaakkaan saadaan aikaiseksi.

Sanon suomenkielisten siksi, että tilannetta ei pidä lähteä vertaamaan ruotsinkielisten kieliopintoihin. Valtaväestön kielen oppimiselle kaikkialla maailmassa luulisi olevan korkeat motiivit siitä riippumatta, mikä vähemmistökieltä puhuu äidinkielenään. Se, että kuulee suomea puhuttavan lähes kaikkialla Suomessa, helpottaa kielen omaksumista. Näin ei ole ruotsin laita meillä suomenkielisillä. Ruotsinkieliset kestävät laajemman kieliohjelman siksi, että heidän äidinkielensä tukee mm. saksan ja englannin oppimista. En voi esim. millään allekirjoittaa sitä ajatusta, että suomenkielisten tulisi ensin opetella ruotsi, että saavuttaisivat saman lingvistisen tuen. Suomenkielisten (koko ikäluokkana) ei tule käyttää kieliopintoihin varaamaansa aikaresurssia toisen marginaalikielen opiskeluun vaan maailmankielten opintoihin. Keskusteluun on otettava mukaan myös lisääntyvän ulkomaalaisväestön erivapaudet toisen kansalliskielen opiskelusta.

Etenkin Paavo Lipponen on julkisissa puheenvuoroissaan perustellut pakkoruotsia menneisyydellä. Nuoret odottavat, että perustelemme asiat nykyisillä ja tulevilla tarpeilla. Ei esim. pidä paikkaansa, että ruotsi enää olisi skandinaavisen yhteistyön pääkieli. Yhä useammin puhumme englantia skandinaavisten tuttaviemme kanssa ja erilaisissa tilaisuuksissa. Näin tekevät myös ruotsalaiset. Paluuta enempään ruotsiin pohjoismaisessa yhteistyössä ei ole.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että edes 95 %:lle syötetty pakkoruotsi antaisi riittävät valmiudet palvella ruotsiksi – siitähän Keski-Pohjanmaan ratkaisussakin oli oikeastaan kysymys. Mielenkiintoista on myös, ettei KP-ratkaisussa haluttu tarttua siihen ajatukseen, että todellisen kaksikielisen Suomen aluetta olisi lähdetty laajentamaan nykyisestä. Päinvastoin: ruotsin asema vain alueellisena kuriositeettina vahvistui. Tehty ratkaisu siis entisestään heikentää pakkoruotsin perusteluja.

Olen seurannut kielipoliittista keskustelua myös RKP:ssa. Muissa puolueissa olisi hyvä olla siitä perillä. Olkoon RKP:n viralliset kannanotot mitä tahansa, sielläkin ollaan montaa mieltä keinoista, joilla ruotsinkieliset palvelut turvataan. Lisääntyvää ymmärtämystä saa mm. ajatus ns. vähemmistökielen asemasta. Monet jo siellä ymmärtävät senkin, että vapaaehtoinen kielenopiskelu tuottaa paremman tuloksen kuin huonosti motivoitu pakko-opiskelu. No, voi olla, että ulkoinen uhka nyt tiivistää rivejä RKP:ssa.

Maanantain 4.10.2010 Demarissa päiviteltiin, kun ”haima”-sanaa ei osattu kääntää. Se kertoo oikein hyvin, miten typerä käytäntömme on. Kaksikielisillä alueilla ammatilliset ja korkeakouluopinnot on eroteltu omiin kielipilttuisiinsa. Jos kaksikielisiä oppilaitoksia on, opetus ei kuitenkaan tapahdu kaksikielisesti. Jos haluamme ihan vakavasti ottaen turvata kielipalvelumme, miksi opetus ei ole opintojen tässä vaiheessa jo kaksikielistä? Miksi hukkaamme tämän arvokkaan potentiaalin ja sijaan tyrkytämme lisävelvollisuuksia suomenkielisillä alueilla asuville?

RKP on tehnyt kaikilla rintamilla jo vuosikymmenet työtä ns. Taxellin mallin puolesta, ja saavuttanut tuloksia eli yksikielisesti ruotsinkielisten pilttuutteen määrä on lisääntynyt kaksikielisten ratkaisujen kustannuksella. Tämä politiikka lyö korville päätavoitetta sillä suomenkieliset eivät pääse käyttämään ruotsinkieltä arjessa vaikka ruotsin opintoihin on pakotettu.