Hyvinvointiyhteiskunnan köyhät

Tilastojen mukaan noin 700 000 suomalaista on pudonnut virallisen köyhyysrajan alapuolelle. Joka seitsemäs kansalainen on köyhä. Toisin sanoen heidän tulonsa ovat alle 60 prosenttia kansalaisten keskimääräisistä vuosiansioista. Tulokset osoittavat, että Suomi on taantunut köyhyyden ja lapsiköyhyyden osalta 1970-luvun alun tasolle. Tässä välissä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kasvoi kukoistukseensa ja alkoi sitten yskiä. Globalisaatio ja sosiaalipolitiikan kasvava merkitys EU-politiikan osana ovat toimineet eräänlaisessa likaisen työn tekijän roolissa. Mutta on Suomessa osattu käsikirjoittaa omiakin koreografioita.

Yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan ja sen seurauksia tutkitaan kaiken aikaa. Evästystäkin tarjotaan kiitettävästi kurssimuutoksen aikaan saamiseksi. Tämä tarkoittaa, että tuore köyhyyshavainto ei ole voinut ketään päättäjää yllättää. Näin on tahdottu toimia. Tämä valitettava kehitys alkoi jo 1990-luvun puolivälissä kun talouslaman leikkaukset ulotettiin aivan köyhimpiin saakka.

Hyvinvointivaltio on nämä köyhät luonut myös tukemalla kehitystä, jossa palkkatyön saanti on yhä vaikeampaa. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa, pitää edelleen pitkälle paikkansa. Kysymys ei ole siitä, etteikö sosiaalisilla tulonsiirroilla pysy hengissä, vaan siitä, että työttömiltä ihmisiltä ikään kuin kielletään unelmat. Tilalle systeemi tarjoaa paljon nöyryytystä. Nousu pois köyhyydestä on useimmille hankala taival.

Ei ole puututtu ajoissa ja riittävällä tehokkuudella pätkätyöntekijöiden työoikeudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. On aika ymmärrettävää, että nuoret lykkäävät perheen perustamista ellei vakituista työtä ole saatavilla.

Samoin on hyväksytty järjestelmä ja pidetään luonnollisena, että on olemassa kokoaikaisia työtehtäviä, joista saatu palkka ei riitä edes kohtuulliseen elämiseen. Sen sijaan, että asiaan olisi puututtu muilla keinoin, pienipalkkaiset ihmiset alistetaan hakemaan esimerkiksi asumistukea palkkaansa paikatakseen. Tähän tietenkin kommentoidaan, että onneksi on se hyvinvointiyhteiskunta tulonsiirtoineen. Ongelmaksi jää, että verotuksen kautta tämä paikkuuhomma on kasvotonta ja varsin byrokraattista. Eikö olisi inhimillisempää ja oikein sen sijaan vastuuttaa työnantajat.

Miten tähän on tultu, että lisääntyvät tuloerot ovat pitäneet poliittiset päättäjät Ruususen unessa? Opposition äänikin on tullut kunnolla kuuluville vasta vaalien lähestyessä – hyvä edes niin.

Onko sittenkin kysymys siitä, että materiaalinen vauraus hinnalla millä hyvänsä kelpaa tavoitteeksi jo kansakunnan enemmistölle vasureista kokkareihin? Ja että köyhyyden ”hoito” on palannut marginaaliseksi kysymykseksi ja hyväntekeväisyydeksi. Sanoja onneksi vielä riittää, mutta seuraavatko teot niitä? Köyhyyden vähentäminen on kansallinen kysymys. Ihan pienillä pelimerkeillä tästä urakasta ei selvitä.