Tukiyhdistykset poistivat politiikan politiikasta?


Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Tämän rahan alkuperä oli puoluetuissa ja puolueen vapaaehtoisessa varainhankinnassa, kuten valtakunnallisissa vaaliarpajaisissa. Ay-liike on tukenut vaaliehdokkaina olleita jäseniään vaihtelevasti, olivatpa nämä mistä puolueesta tahansa.

Yritykset ovat halki maailman sivun tukeneet varsinkin oikeistopuolueiden vaaliehdokkaita. Tämä tuki on ollut laajempaa kuin saman organisaation jäsenyyteen perustuvaa. Viimeaikaiset paljastukset vaalirahoituksesta tarkoittavat, että yritysten tuki on myös erittäin massiivista ja valikoivampaa kuin mikään muu tunnettu vaalituki. Vain jäävuoren huippu on vasta tullut esiin keskustelussa. Vaalitukea annetaan paljon myös esimerkiksi maksamalla ylihintaisista seminaareista, joihin ei ole edes aikomus osallistua. Tai ostamalla täysin ylihintaisia tauluja, kirjoja tai muita tuotteita.

Yksittäisten ehdokkaiden varainhankinta vaalikampanjaan oli aluksi tyypillisesti pienipiirteistä arpajaistuloihin ja tuotemyyntiin perustuvaa; rahaliikenne hoidettiin oman puolueyhdistyksen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Vaaliesitteet ja lehdet jaettiin koko vaalipiirin alueella paikallisten jäsenyhdistysten jäsenten toimin, vaalityöryhmän jäsenet keittivät kahvin ja sopan. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan.

Vasta ehdokkaiden perustamien tukiyhdistysten jälkeen varainhankinta näyttää ryöstäytyneen käsistä. Ensimmäinen kysymys on, mitä tosiasiallisesti yleishyödyllistä on yhdistyksissä, joiden ainoa tavoite on rahoittaa yhden ehdokkaan vaalikampanjoita. Ehdokkaat eivät enää tarvitse puoluetta kampanjoissaan. Puolueissa ei tiedetä mistä kaikkialta niiden ehdokkaat vaaleihin varoja keräävät. Kun tämä jää arvoitukseksi, jää arvoitukseksi myös sen selvittäminen, tuetaanko tukirahoilla lainkaan puolueen julkilausuttuja päämääriä. Puolueitten näkökulmasta eduskunnassa istuu oikeastaan 200 ”eri puoleiden” jäsentä. Juuri tässä piilee tuntemattomaksi jäävän tai vasta vaalien jälkeen ilmoitetun vaalirahoituksen ongelma.

Luottamus demokraattiseen järjestelmään voidaan palauttaa vain jos vaalirahoitus saadaan takaisin puolueiden omiin käsiin. Jos organisaatioiden ja yritysten vaalitukia ylipäätään pidetään hyväksyttävinä, ne tulisi maksaa puolueille ja sitä kautta ehdokkaan puolueyhdistykselle. Työnantaja-ja työntekijäjärjestöjen tukia voitaisiin ohjata suoraan em. jäsenenä olevan ehdokkaan puolueyhdistykselle. Edellä olevan täydennykseksi olisi sallittava, että yksittäiset henkilöt voivat tukea suoraan ehdokasta esimerkiksi maksimissaan 100 eurolla per henkilö. Vaalituen kirjanpidon tulee olla julkista. Otettaisiin kerrankin mallia USA:sta. Ihmettelen suuresti, etteivät puolueet ole tämän kaltaisesta uudistuksesta kiinnostuneita vaan näpertelevät vaalirahoituslakiin vain kosmeettisia korjauksia, mitkä eivät tule poistamaan yksittäisiin ehdokkaisiin kohdistettuja korruptiolta vivahtavia vaikuttamisyrityksiä.

Todellista rohkeutta suunnanmuutokseen ei siis näytä vielä löytyvän. Puolueet osallistuvat itse keskeisesti puolueisiin perustuvan demokraattisen järjestelmämme murentamiseen. Ensimmäisenä tulisi tehdä ei-toivottavaksi yhden ehdokkaan ympärille perustetut tukiyhdistykset sillä politiikka on tiimityötä eikä mitään sooloilua. Nykyinen vaalitukijärjestelmä suosii julkkispainotteista vaalituen keskittämistä. Sen tuloksena kansalle tarjotaan vaalien välillä jatkossakin yhä enemmän sirkushuveja ja yhä vähemmän politiikkaa. Vaalien rahoituskuvioissa on saatava aikaan nykyistä parempi tasapaino puolueen ja puolueen ehdokkaan roolien välille.