torstai 22. toukokuuta 2008


Mielenterveyspotilas on poissuljettu


Kaikki tiedämme, että psykiatrisessa hoidossa on paljon ongelmia. Ongelmat eivät aina johdu resurssipulasta vaan piittaamattomuudesta asettua apua tarvitseman asemaan. Niinpä hoitoketjut ja vastuut ovat edelleen miettimättä. Seuraava kertomus osoittaa, että järjestelmä tuottaa paljon inhimillistä lisäkärsimystä kun sen tarkoitus olisi sitä poistaa. Akuuttiin hätään joutuvalla mielenterveyspotilaalla ei ole Vaasassa yhtäkään avohoidon tahoa, joka auttaisi vaikka päivystysvalmiudesta nostetaan palkkaa monessa paikassa. Vain tahdonvastaiseen laitoshoitoon pääsee hädän tullen.

Pitkäaikaissairaan mielenterveyskuntoutujan tila heikkeni. Hoitamaan rutinoitunut puoliso tiesi, että nyt tarvitaan uutta lääkityksen säätöä. Pariskunta kävi yhdessä terveyskeskuksen aluevastaanotolla, jossa ei pystytty auttamaan mutta ohjattiin pääterveysasemalle. Siellä oli jonoa, ja tuskastunut potilas jatkoi keskussairaalaan. Sielläkään hänen asiaansa ei hoidettu. Tyhjin toimin palattiin kotiin. Mielenterveyskeskuksen ajanvaraukset olivat täynnä. Kehotettiin soittamaan Huutoniemen psykiatriselle poliklinikalle. Sieltä torjuttiin, ja pyydettiin soittamaan uudelleen mielenterveyskeskukseen. Nyt akuuttiin tilanteeseen tarjottiin peruutusaikaa kuukauden päästä! Uutta lääkemääräystä tarvittiin kuitenkin heti.

Tällaisesta terveydenhuollostako me maksamme verovaroin? Kyllä. Eikä tapahtumasarjaa terveydenhuollon piirissä edes kummasteltu. Potilasta pidettiin vain liian hätäisenä kun hän halusi palvelua ”heti”. Olisiko somaattisista vaivoista akuuttia apua hakevaa pidetty hätäisenä?

Kun potilas oli totaalisesti torjuttu, puoliso otti yhteyttä johtaviin virkamiehiin ja minuunkin. Viikonvaihteessa aloin ihmetellä, miksi potilas pelkäsi joutuvansa pakkohoitoon. Sekin sitten selvisi. Avohoidon täydellisen puuttumisen vuoksi potilaalle oli alettu mekaanisesti selittää laitosvaihtoehtoa – sitä ei kuitenkaan suositeltu. En tiedä, mutta arvelen potilaalla olleen pakkohoidosta kokemuksia, josta syystä hän ja puolisonsa hermostuivat ja pelko tuli peliin. Pariskunta oli valmis tekemään mitä tahansa, ettei tilanne eskaloituisi laitoshoitoon saakka. Kysymyksessä oli myös toimeentulo. Kelan hoitotuki loppuisi, ja laitosmaksut rasittaisivat taloutta muitten juoksevien menojen lisäksi. Autokin pitäisi myydä. Perheen talouden säätövara on kapea ja laitoshoito tästäkin syystä käytännössä katastrofi.

Puoliso sai tällä välin kiinni myös mielenterveyskeskuksen omalääkärin. Tämä ei suostunut kirjoittamaan lääkemääräystä potilasta näkemättä. Puoliso tiedusteli, voisiko hän antaa omia vastaavia lääkkeitään potilaalle. Lääkäri antoi ohjeet tablettien puolittamisesta. Näin myös meneteltiin ja potilaan tila on nyt rauhoittumaan päin. Omalääkäri kirjoitti potilaalle myöhemmin uuden lääkemääräyksen. Tähän aikaansaannokseen tarvittiin siis koko edellä mainittu härdeli.

Näin seikkaperäisissä kantimissa ovat siis mielenterveyspotilaan palvelut Vaasassa. Pohjanmaa-projektissa mietitään monen miljoonan euron voimin, miten parantaa systeemiä. Olisiko nyt paikka todeta, että systeemejä voidaan parantaa saman tien, kunhan edes yritettäisiin asettua potilaan asemaan. Kuka terve olisi kestänyt edellä selostetun seikkailun? Siis sairastumatta. Kuinka paljon tässä potilaan pyörityksessä tuhlataankaan resursseja, joista sanottiin olevan huutava puute!





Onko vaalituki korruptiota?


Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan. Triviaaleista vaalirahoitusmetodeista huolimatta tulin valituksi eduskuntaan kolmesti.

Puolueorganisaation merkitys ”vaalikoneena” alkoi rapistua sen jälkeen kun yksittäiset ehdokkaat perustivat omia vaalirahoituksen keräämiseen tarkoitettuja tukiyhdistyksiä. Tämä muutos on tapahtunut sen jälkeen kun puoluetukia on merkittävästi nostettu, ja muun muassa kansanedustajat saivat omat avustajansa. Rahaa vaalimarkkinoille on tulvinut runsaasti lisää, mikä on entisestään nostanut vaalibudjettien kokoa. Media on tietysti hyötynyt tästä kehityksestä maksullisten mainosten lisääntymisen myötä.

Tukiyhdistysten olemukseen kuuluu, että niissä toimiva aktiivien joukko on suppea ehdokkaan luottohenkilöistä koostuva porukka. Tukiyhdistyksen avulla voi muun muassa häivyttää viittaukset puolueeseen, jota ehdokas edustaa. Yhdistysten ydintarkoituksena on kerätä rahaa ja siirtää rahoitus omien sääntöjen suojaan pois liian monien ulkopuolisten katseilta.

Tukiyhdistykset keräävät rahaa esimerkiksi seminaarimaksuina; seminaaria ei ehkä edes pidetä, tai paikalla on vain harva seminaarinmaksun suorittanut. Tyypillisesti sitä ei kerrota, mitkä firmat ”vastikkeelliseen” seminaarirahoitukseen osallistuvat. Jopa valtion johtavat virkamiehet saattavat käydä näissä seminaareissa puhumassa työaikanaan. Virkamiesten yhteistyöhalu on tietenkin valikoivaa – eivät he poliitikkona aloittelevan Virtasen seminaariin saavu. Veronmaksajana minua kiinnostaa, keiden venheisiin virkamiehemme astuvat. Oikeammin ihmettelen sitä, miten tällainen toiminta voi sopia yhteen heidän asemansa kanssa.

Tukiyhdistykselle kelpaa toki myös luettelo henkilöistä, jotka ehdokasta kannattavat, mutta ko. luettelolla ei tarvitse olla mitään tekemistä rahoituksen kanssa. Merkittävien lahjoittajien nimiä ei löydä tukijoiden listoista.

Onko vaalituki korruptiota? Herääkö korruptioepäilys vain sen takia, että rahoittajien nimet pidetään salassa? Mitä järkeä on tukea odottamatta vastapalveluja yleisellä tasolla tai jopa erityiskysymyksissä? Kehittyvien maakuntien Suomi ry.-yhdistyksen puheenjohtajana on vaasalainen asianajaja Pekka Lind. Yhdistys on antanut rahaa ehdokkaiden tukiyhdistyksille. Joukossa on useiden puolueiden ehdokkaiden (kansanedustajien) tukiyhdistyksiä. Vaalirahoituksen tosiasiallisesta tilasta ei saada haettua informaatiota kun kansanedustajien vaalirahoitusilmoituksessa mainitaan rahoittajaksi toinen yhdistys. Kieroiluahan tämä on, vaikka lailliseksi selitettyä.

On mielestäni moraalisesti arveluttavaa jos esimerkiksi valtion osittain omistama yhtiö rahoittaa vain valikoituja ehdokkaita. Vaalituen muodot ovat monipuolistuneet. Paljaan tukirahan ohella rahaa virtaa näennäisseminaarien osallistumismaksuina ikään kuin vastikkeellisena rahana, kuten jo yllä totesin. Merkitystä on myös eri yritysten ja yhteisöjen antamalla henkilötyöpanoksella tai luontaissuorituksella, kuten vaalimateriaalin postituksella. SAK:n perinteiset soppatykkikiertueet sitovat liittojen pääluottamusmiehiä sopan ja kahvinkeittoon viikoiksi vaalien alla. Ei kukaan näitä tukia ilmoita, vaikka ne olisivat käytännön vaalityön kannalta merkittäviä.

Suomi komeilee kansainvälisissä tilastoissa vähiten korruptoituneitten maitten joukossa. Olisikohan tuohon sittenkään uskomista. Kenties täällä nähdään vain eniten vaivaa korruption kätkemiseksi. Sitä osoittaa mielestäni nyt avautunut keskustelu vaalirahoituksestakin. Ei sellaista lakia ole eikä saada aikaan, jota ei kiertämään pysty, viimeistään asianajajien ohjeitten avulla, kuten nyt. Poliitikkojen moraalia ei mitata pelkästään sen mukaan, onko toiminta laillista. Laillinenkin voi olla moraalitonta.

Ei kommentteja: