Vähitellen eri puolueiden vaaliohjelmat alkavat olla luettavissa. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta SDP:n ohjelma on ylivoimaisesti selkein. Se on myös rohkea. Persujen ohjelma on niinikään rohkea mutta niin rönsyilevä, että se heikentää ohjelman uskottavuutta. Kokoomuksen ohjelma on kuin pienoisromaani vailla juuri mitään konkretiaa. Kepu on valinnut niinikään ylimalkaisen kerrontatyylin.
Yritin vertailla puolueiden verolinjauksia. Kokoomus ja Kepu pyörittelevät lähes sanasta sanaan päälinjauksia seuraavaan tapaan: "Vastustamme tasaveroa, verot perittävä maksukyvyn mukaan". Jos vastustaa tasaveroa niin siitä kai pitäisi pyrkiä pois. Odotukset eivät täyty. Kepu ehdottaa nimittäin, että yleistä alv-kantaa on nostettava 2 %-yksiköllä ja Kokoomus (ohjelman ulkopuolelta saadun tiedon mukaan) ehdottaa 1 %-yksikön korotusta. Haloo? Tuohan on yhtä sotkuilua.
Kokoomus näyttää vastustavan myös työn verotuksen lisäämistä. Selkein Kokoomuksen verotuskannanotto on "ympäristöä kuluttavan toiminnan verottaminen". Eikös tässä ole loppupeleisstä kysymys juuri kulutusverosta, kerätäänpä se sitten millä nimikkeellä tahansa?
Demarien ja Persujen verolinjaukset tulevat yllättävän lähelle toisiaan. Molemmat ovat löytäneet hyviä esimerkkejä, joilla suurituloisten verotusta voidaan tiukentaa. Persut menevät ehdotuksissaan kuitenkin pitemmälle.
Ensivaikutelma on se, että nykyhallituksen suuret puolueet ovat verotuskysymysten osalta ylimielisiä. Tulee sellainen olo, että ne eivät piittaa alentua keskustelemaan verotuksen yksityiskohdista SDP:n tai muidenkaan kanssa ennen vaalitulosten julkistamista.
Suomen kokonaisveroaste lienee tällä hetkellä noin 43 % eli selvästi korkeammalla kuin EU-maissa (40 %) tai OECD-maissa (33 %) keskimäärin. Kansainvälisen kilpailukykymme näkökulmasta näyttää selvältä, ettei kokonaisveroastettamme voi juuri lisätä. Siksi on keskityttävä verotuksen painopisteiden muutokseen siten, että vipuvaikutsena turvaamme mahdollisimman hyvän talouskasvun ja työllisyyden Suomessa.
Verokeskustelun ongelmaksi näyttää jäävän se, että puhutaan yksityiskohdista ei päästä yhteenvedon tasolle. Mikä kaikkien eri ehdotusten kokonaisvaikutus olisi tulonjakoon, siitä kaivattaisiin enemmän viitteitä.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
tiistai 22. helmikuuta 2011
Myös koti on hoitopaikka
Päivän lehdet kertovat jälleen vanhushuollon hoitopaikkapulasta vaikka Vaasa lisäsi äskettäin hoitopaikkoja lähes 130:lla. Lisäys oli merkittävä vanhusten määrään nähden. Muutoksen seurauksena hoitoon on päässyt ainakin väliaikaisesti aiempaa lievemmin kriteerein kaupungin hoitoketjun kaikissa osissa. Nyt ovat siis kaikki hoitopaikat jälleen täynnä ja vanhuksia on sijoitettu jopa käytäville.
Monet varmaankin ehdottavat, että ongelma on jälleen ratkaistava rakentamalla lisää hoitopaikkoja. Entäs jos käännettäisiin asia aivan uuteen suuntaan. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan saavutusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään käytetty. Myös oma koti on miellettävä tarpeen tullen hoitopaikaksi. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidon käytäväpaikoilta haetaan, jota ei voi antaa kotona – jos koti vielä on olemassa. Päivittäisiin hoitoihin tai virkistystoimintaan voi lähteä avustettuna tai tuettuna myös omasta kodista käsin. Sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on syystäkin noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Seuraavassa hallitusohjelmassa omaishoitajien asemaa on kohennettava. Sen sijaan että puhuttaisiin omaishoitajien palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoitoa pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Nyt tarvittaisiin rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uusien seinien rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Minun ikäluokkani ihmiset ovat jo todellisia nettihaita, mikä tulisi ottaa kaikessa vanhushuollon kehittämisessä huomioon. Vanhusväestö aletaan onneksi vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
Monet varmaankin ehdottavat, että ongelma on jälleen ratkaistava rakentamalla lisää hoitopaikkoja. Entäs jos käännettäisiin asia aivan uuteen suuntaan. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan saavutusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään käytetty. Myös oma koti on miellettävä tarpeen tullen hoitopaikaksi. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidon käytäväpaikoilta haetaan, jota ei voi antaa kotona – jos koti vielä on olemassa. Päivittäisiin hoitoihin tai virkistystoimintaan voi lähteä avustettuna tai tuettuna myös omasta kodista käsin. Sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on syystäkin noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Seuraavassa hallitusohjelmassa omaishoitajien asemaa on kohennettava. Sen sijaan että puhuttaisiin omaishoitajien palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoitoa pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Nyt tarvittaisiin rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uusien seinien rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Minun ikäluokkani ihmiset ovat jo todellisia nettihaita, mikä tulisi ottaa kaikessa vanhushuollon kehittämisessä huomioon. Vanhusväestö aletaan onneksi vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
maanantai 14. helmikuuta 2011
Pois kyllä-ei-yhteiskunnasta
Tuttu juttu vuosikymmenten ajalta on tämä on-off-yhteiskunta. Yhteiskunnan jakautuminen kahtia johtuu monesti rakenteista eli asenteista, joihin ei ole saatu aikaan muutoksia. On kokopäivätyötä siihen kuuluvine saavutettuine etuineen. Toisessa päässä on kokoaikatyöttömyys, vähätuloisuus ja putoaminen työyhteisön ulkopuolelle. Mutta mitä on tässä välissä? Lisääntyvää osa-aikatyötä, pätkätöitä, pakkoyrittäjyyttä, joiden sosiaaliturva - jos sitä on - on rakennettu tuskaisen byrokraattiseksi ja hitaasti. Rivien välistä paistaa ajatus, että kaikki muu kuin kokoaikatyö on ei-suotavaa, olipa elämäntilanne mikä tahansa.
Pinttynyt ajatus on, että palkkatyö tehdään työnantajan tiloissa. Jos sitä tehdään kotona, niin urakkatyötä sitten. Omien lasteni sukupolvi olisi jäänyt vaille päivähoitoa, ellei olisi keksitty perhepäivähoitoa. Kun tämä hoito annettiin perhepäivähoitajan kotona, nousi vuosikymmenten kysymys siitä, miten palkkauksessa huomioidaan riittävästi esim. kodin kuluminen, ruuanvalmistus tai lasten läsnäolopäivien ja-tuntien vaihtelut. Perhepäivähoitajien palkkauksen saamisessa säädylliselle tasolle riittää edelleen haastetta. Pienille lapsille ja harvaan asutuilla alueilla perhepäivähoito on edelleen käypä vaihtoehto.
Samaan tapaan on vanhushuoltommekin kahtiajakautunut. Laitoshoidon ja palveluasumisen vaihtoehtona tarjotaan liian usein pelkkää ei-oota. Kotihoitoa toki kehitetään, mutta se on niin sisällöllisesti kuin määrällisesti täysin riittämätöntä. Niin, ja sitäkin vaivaa laitosmainen ajattelu. Toimitaan pikemmin ”talon ehdoilla” kuin asiakkaan ehdoilla.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Sen sijaan että heidän kohdallaan edes puhuttaisiin palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla - jota ilman hoidettavat olisivat laitoksissa tai niihin verrattavissa muissa hoivayksiköissä. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoidon mahdollisuuksia pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia siirtoja ja rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uuden infran rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Kotihoidon kokonaisuudesta on kehitetty äärettömän rasittava byrokratia. Tämän puolesta on paljon helpompaa antautua hoitoyksikön asiakkaaksi. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan kokemusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään saavutettu. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidosta tai tehostetusta palveluasumisesta haetaan, jota ei voi antaa kotona. Päivittäisiin kuntopiireihin ja hoitoihin voi lähteä omasta kodista; sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä. Tarvitaan vain enemmän tukea kotona asumiseen. Vanhushuoltoa on rakennettu arvostamatta riittävästi vanhusten toiveita. On luotettu siihen, että ihmiset vanhetessaan eivät kehtaa pyytää enempää. Ja tottahan se onkin, että vanhuksemme ovat kyselyjen perusteella pääosin tyytyväisiä. Varmaan monia vastauksia säätelee pelko heitteille jäämisestä – niin ja kuolemanpelko.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Vanhusväestö aletaan vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
Pinttynyt ajatus on, että palkkatyö tehdään työnantajan tiloissa. Jos sitä tehdään kotona, niin urakkatyötä sitten. Omien lasteni sukupolvi olisi jäänyt vaille päivähoitoa, ellei olisi keksitty perhepäivähoitoa. Kun tämä hoito annettiin perhepäivähoitajan kotona, nousi vuosikymmenten kysymys siitä, miten palkkauksessa huomioidaan riittävästi esim. kodin kuluminen, ruuanvalmistus tai lasten läsnäolopäivien ja-tuntien vaihtelut. Perhepäivähoitajien palkkauksen saamisessa säädylliselle tasolle riittää edelleen haastetta. Pienille lapsille ja harvaan asutuilla alueilla perhepäivähoito on edelleen käypä vaihtoehto.
Samaan tapaan on vanhushuoltommekin kahtiajakautunut. Laitoshoidon ja palveluasumisen vaihtoehtona tarjotaan liian usein pelkkää ei-oota. Kotihoitoa toki kehitetään, mutta se on niin sisällöllisesti kuin määrällisesti täysin riittämätöntä. Niin, ja sitäkin vaivaa laitosmainen ajattelu. Toimitaan pikemmin ”talon ehdoilla” kuin asiakkaan ehdoilla.
Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Sen sijaan että heidän kohdallaan edes puhuttaisiin palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla - jota ilman hoidettavat olisivat laitoksissa tai niihin verrattavissa muissa hoivayksiköissä. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoidon mahdollisuuksia pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.
Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia siirtoja ja rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uuden infran rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.
Kotihoidon kokonaisuudesta on kehitetty äärettömän rasittava byrokratia. Tämän puolesta on paljon helpompaa antautua hoitoyksikön asiakkaaksi. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan kokemusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään saavutettu. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidosta tai tehostetusta palveluasumisesta haetaan, jota ei voi antaa kotona. Päivittäisiin kuntopiireihin ja hoitoihin voi lähteä omasta kodista; sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä. Tarvitaan vain enemmän tukea kotona asumiseen. Vanhushuoltoa on rakennettu arvostamatta riittävästi vanhusten toiveita. On luotettu siihen, että ihmiset vanhetessaan eivät kehtaa pyytää enempää. Ja tottahan se onkin, että vanhuksemme ovat kyselyjen perusteella pääosin tyytyväisiä. Varmaan monia vastauksia säätelee pelko heitteille jäämisestä – niin ja kuolemanpelko.
Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.
Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Vanhusväestö aletaan vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Kohti hyvää hallintoa
Tullessani uudelleen mukaan Vaasan kaupunginhallituksen työskentelyyn vuonna 2005 totesin nopeasti, että hallinnon läpinäkyvyydessä ja muotoseikoissa oli paljon toivomisen varaa. Minulle oli selvää, että haluan kohdistaa huomioni hallintokäytäntöihin. Monia kenkutti kun yritin puuttua esim. RG-Linen tukemiseen, asuntomessujen hallinnointiin ja menoylityksiin, kaupunginjohtajien tapaan työllistää vaimojaan, Kondis-sopimukseen, apulaiskaupunginjohtajan väitöskirjaprojektiin (Onkilahden ala-aste) tai myöhempään puolipäiväläsnäoloon tai matkakeskuksen kiemuroihin. Hallintokulttuurissamme oli vielä vallalla kabinettipolitiikan aika.
Talon tapana oli, että kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja sopivat keskenään asioista, joista ei informoitu koko kaupunginhallitusta ennen sitovien sopimusten tekoa. Kokoomusministereiden vierailuista ei hiiskuttu muille puolueille. Jos valtuuston RKP-läinen puheenjohtaja ei ollut mukana edustamassa, Vaasasta annettiin ulospäin yksin kokoomuslainen kuva. Mikään puhe ei ole auttanut eikä ole tuottanut tulosta vieläkään. Tämä on varsin lyhytnäköistä, sillä Vaasa on myös demareiden kaupunki, ja monien muiden. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Nykyisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan aikana on etsitty uutta suuntaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin mimmitrio – me kaupunginhallituksen puheenjohtajat – olemme rohjenneet ottaa askelia, joihin miehet meitä ennen eivät pystyneet. Olemme olleet tavoitteista hämmästyttävän yksimielisiä. Haluamme, että Vaasan kaupungin hallintotavat ovat laillisia, hyvin perusteltuja ja kestävät julkisuudessa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää myös henkilökunnan turvallisuudentunteen kannalta.
Olemme nyt joutuneet tilanteeseen, jota emme ole toivoneet saatikka lainkaan suunnitelleet. Sisäinen tarkastus on paljastanut seikkoja, joiden johdosta Tikanojan ja Kuntsin johtaja on erotettu ja kaupunginjohtaja on joutunut esittämään eronpyyntönsä luottamuspulan takia,. Kaikki tämä on tapahtunut lyhyessä ajassa, vyöryn tavoin.
Kirjan lehti kääntyy. Katsomme nyt kohti tulevaisuutta. Vaasa on menestynyt ja tulee menestymään myös jatkossa. Olemmeko ja mitä oppineet tällä reissulla? Emme kai mitään uutta. Hommat vain pitää hoitaa niin, että ne kestävät julkisen arvioinnin. Peruutan: olemme oppineet, että hyvä hallinto on loppupeleissä kaikkien etu.
Talon tapana oli, että kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja sopivat keskenään asioista, joista ei informoitu koko kaupunginhallitusta ennen sitovien sopimusten tekoa. Kokoomusministereiden vierailuista ei hiiskuttu muille puolueille. Jos valtuuston RKP-läinen puheenjohtaja ei ollut mukana edustamassa, Vaasasta annettiin ulospäin yksin kokoomuslainen kuva. Mikään puhe ei ole auttanut eikä ole tuottanut tulosta vieläkään. Tämä on varsin lyhytnäköistä, sillä Vaasa on myös demareiden kaupunki, ja monien muiden. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Nykyisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan aikana on etsitty uutta suuntaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin mimmitrio – me kaupunginhallituksen puheenjohtajat – olemme rohjenneet ottaa askelia, joihin miehet meitä ennen eivät pystyneet. Olemme olleet tavoitteista hämmästyttävän yksimielisiä. Haluamme, että Vaasan kaupungin hallintotavat ovat laillisia, hyvin perusteltuja ja kestävät julkisuudessa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää myös henkilökunnan turvallisuudentunteen kannalta.
Olemme nyt joutuneet tilanteeseen, jota emme ole toivoneet saatikka lainkaan suunnitelleet. Sisäinen tarkastus on paljastanut seikkoja, joiden johdosta Tikanojan ja Kuntsin johtaja on erotettu ja kaupunginjohtaja on joutunut esittämään eronpyyntönsä luottamuspulan takia,. Kaikki tämä on tapahtunut lyhyessä ajassa, vyöryn tavoin.
Kirjan lehti kääntyy. Katsomme nyt kohti tulevaisuutta. Vaasa on menestynyt ja tulee menestymään myös jatkossa. Olemmeko ja mitä oppineet tällä reissulla? Emme kai mitään uutta. Hommat vain pitää hoitaa niin, että ne kestävät julkisen arvioinnin. Peruutan: olemme oppineet, että hyvä hallinto on loppupeleissä kaikkien etu.
torstai 3. helmikuuta 2011
Mielenterveyspäivät Vaasassa (tervehdyspuhe)
Olette nyt saapuneet kylään, jossa lasten on hyvä kasvaa ainakin jos tukeudumme hyvinvointia kuvaavaan indikaattoriaineistoon. Kuuluu perussivistykseen tietää, että Pohjanmaalla käytetään alkoholia vähemmän kuin muualla maassa, tehdään rikoksia vähemmän, lasten huostaanottoja on vähemmän ja avioerojakin on vähemmän kuin muualla. Sama pätee pitkälti myös Vaasaan. Alueen korkea sosiaalinen pääoma tunnetaan koko maassa todella hyvin. Tässä voin kertoa teille, että viime mainittu koskee erityisesti alueemme ruotsinkielistä väestöä.
Missään lintukodossa emme silti asu. Kyllä muutoksen tuulet heiluttavat elämää myös Vaasassa. Samalla kun hyvinvointi kasvaa, myös monet ongelmat lisääntyvät ja kasaantuvat. Kasvaneen muuttoliikkeen myötä ihmisten perinteiset turvaverkostot ovat heikentyneet eikä kaupunkilaista yhteisöllisyyttä ole vielä kasvanut tilalle. Työttömyys, osattomuus ja köyhyys yhdistettynä sairauteen on rankka juttu kelle tahansa. Työlliset taas ovat usein ylityöllistettyjä, mikä voi olla pois ajasta ja jaksamisesta perheen kanssa. Mielenterveyden horjumiselle siis riittää maaperää.
Miten kunnat osaavat ja pystyvät varautumaan lisääntyvään palvelutarpeeseen – siinä riittää sekä menetelmällistä että taloudellista haastetta. Vaasa on ollut mukana Pohjanmaa-hankkeessa ja on mukana monissa Kaste-hankkeissa, joilla haetaan mm. hyviä käytäntöjä ja menetelmällisiä innovaatioita. Olemme myös valmistelleet mielenterveystrategiaa, mutta mm. vastuunjako terveyskeskuksen ja erikoissairaanhoidon välillä on osoittautunut kiperäksi kysymykseksi. Vaasassa psykiatrisen sairaalan potilaita/1000 asukasta oli vuonna 2009 noin 10 % enemmän kuin maassa keskimäärin. Depressiolääkkeisiin korvausta saaneita Vaasassa oli yhtä paljon kuin maassa keskimäärin. Mielisairaalapaikkoja tullaan vähentämään, mutta se ei saa johtaa laitosmaiseen toimintamalliin toistamiseen palveluasumisessa. Nyt jo näyttää selvältä, että tarvitsemme esim. matalan kynnyksen paikan aikuisille, jotka tarvitsevat tukea ja apua mielenterveyskysymyksissä. Tällainen piste meillä jo on nuorille. Itse toivon, että myös mielenterveystyö saa oman vastuulinjansa kaupungin sosiaali-ja terveyspalveluissa.
Tältä paikalta uskallan sanoa, että kuntien on hyvinvointipalveluissaan kyettävä näkemään yhteistyömahdollisuudet nykyistä avarammin. Elämme vielä harjoitteluvaihetta mitä tulee kuntien ja kolmannen sektorin yhteistyöhön. Liian harvoin paikallisia yhdistyksiä kutsutaan samaan suunnittelupalaveriin kunnan kanssa vaikka yhdistykset olisivat ostopalvelusuhteessa kuntaan. Yhdistysten kanssa keskustellaan pikemminkin yksittäin. Ei synny kokemusta, että rakennamme tulevaisuutta yhdessä. Ehkä tämä näkyy myös innovaatiovajeena. Monet kunnat ovat lähes laiminlyöneet niiden vammais-, sairaus-ja eläkeläisyhdistysten taloudellisen tukemisen, joilla ei ole ostopalvelusopimusta kunnan kanssa. Puhun mielelläni vipuvaikutuksesta, jonka yhdistykset voivat saavuttaa taloudellisen tuen avulla jos voivat työllistää edes yhden palkollisen – tai edes puolikkaan. Viittaan tässä erityisesti arvokasta vertaistukea antavien yhdistysten tukemisen tarpeeseen.
Suomalaiset ovat perineet hallintokulttuurinsa sekä Ruotsista että Venäjältä. Tätä tuplakerrosta ei ole vielä kokonaan purettu – päinvastoin: uuttakin on syntynyt - mikä näkyy hallinnon vaikeaselkoisuutena ja hidasteina prosesseissa sekä asiakkailta vaadittavana vaivannäkönä. Silti suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan. Kaupunkilegenda kertoo, että vanhus soittaa hehkulampun vaihtajaksi edelleen mieluummin sosiaaliviranomaisille kuin ovinaapurilleen. Meidän on uskallettava arvioida uudelleen vastuunjakoa julkisen sektorin sekä oman ja yhteisöjen vastuiden välillä. Olemme hukassa ellemme pääse ulos itsekkyyden simpukankuorestamme ja auta itseämme ja lähiyhteisömme jäseniä nykyistä enemmän. Emme voi ulkoistaa itsemme ulkopuolelle kaikkea konkreettista vaivannäköä vaikka maksaisimme veroja kuinka paljon tahansa.
Toivotan Vaasan kaupungin puolesta teille antoisaa koulutustapahtumaa. Nauttikaa myös tästä kauniista yliopistokampuksestamme. Vaasan yliopistoa voi suositella paitsi kampuksen, myös loistavan tasonsa puolesta isänmaamme uusille toivoille.
Tervetuloa illalla kaupungin vastaanotolle. Tapaamme siellä uudemman kerran.
Missään lintukodossa emme silti asu. Kyllä muutoksen tuulet heiluttavat elämää myös Vaasassa. Samalla kun hyvinvointi kasvaa, myös monet ongelmat lisääntyvät ja kasaantuvat. Kasvaneen muuttoliikkeen myötä ihmisten perinteiset turvaverkostot ovat heikentyneet eikä kaupunkilaista yhteisöllisyyttä ole vielä kasvanut tilalle. Työttömyys, osattomuus ja köyhyys yhdistettynä sairauteen on rankka juttu kelle tahansa. Työlliset taas ovat usein ylityöllistettyjä, mikä voi olla pois ajasta ja jaksamisesta perheen kanssa. Mielenterveyden horjumiselle siis riittää maaperää.
Miten kunnat osaavat ja pystyvät varautumaan lisääntyvään palvelutarpeeseen – siinä riittää sekä menetelmällistä että taloudellista haastetta. Vaasa on ollut mukana Pohjanmaa-hankkeessa ja on mukana monissa Kaste-hankkeissa, joilla haetaan mm. hyviä käytäntöjä ja menetelmällisiä innovaatioita. Olemme myös valmistelleet mielenterveystrategiaa, mutta mm. vastuunjako terveyskeskuksen ja erikoissairaanhoidon välillä on osoittautunut kiperäksi kysymykseksi. Vaasassa psykiatrisen sairaalan potilaita/1000 asukasta oli vuonna 2009 noin 10 % enemmän kuin maassa keskimäärin. Depressiolääkkeisiin korvausta saaneita Vaasassa oli yhtä paljon kuin maassa keskimäärin. Mielisairaalapaikkoja tullaan vähentämään, mutta se ei saa johtaa laitosmaiseen toimintamalliin toistamiseen palveluasumisessa. Nyt jo näyttää selvältä, että tarvitsemme esim. matalan kynnyksen paikan aikuisille, jotka tarvitsevat tukea ja apua mielenterveyskysymyksissä. Tällainen piste meillä jo on nuorille. Itse toivon, että myös mielenterveystyö saa oman vastuulinjansa kaupungin sosiaali-ja terveyspalveluissa.
Tältä paikalta uskallan sanoa, että kuntien on hyvinvointipalveluissaan kyettävä näkemään yhteistyömahdollisuudet nykyistä avarammin. Elämme vielä harjoitteluvaihetta mitä tulee kuntien ja kolmannen sektorin yhteistyöhön. Liian harvoin paikallisia yhdistyksiä kutsutaan samaan suunnittelupalaveriin kunnan kanssa vaikka yhdistykset olisivat ostopalvelusuhteessa kuntaan. Yhdistysten kanssa keskustellaan pikemminkin yksittäin. Ei synny kokemusta, että rakennamme tulevaisuutta yhdessä. Ehkä tämä näkyy myös innovaatiovajeena. Monet kunnat ovat lähes laiminlyöneet niiden vammais-, sairaus-ja eläkeläisyhdistysten taloudellisen tukemisen, joilla ei ole ostopalvelusopimusta kunnan kanssa. Puhun mielelläni vipuvaikutuksesta, jonka yhdistykset voivat saavuttaa taloudellisen tuen avulla jos voivat työllistää edes yhden palkollisen – tai edes puolikkaan. Viittaan tässä erityisesti arvokasta vertaistukea antavien yhdistysten tukemisen tarpeeseen.
Suomalaiset ovat perineet hallintokulttuurinsa sekä Ruotsista että Venäjältä. Tätä tuplakerrosta ei ole vielä kokonaan purettu – päinvastoin: uuttakin on syntynyt - mikä näkyy hallinnon vaikeaselkoisuutena ja hidasteina prosesseissa sekä asiakkailta vaadittavana vaivannäkönä. Silti suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan. Kaupunkilegenda kertoo, että vanhus soittaa hehkulampun vaihtajaksi edelleen mieluummin sosiaaliviranomaisille kuin ovinaapurilleen. Meidän on uskallettava arvioida uudelleen vastuunjakoa julkisen sektorin sekä oman ja yhteisöjen vastuiden välillä. Olemme hukassa ellemme pääse ulos itsekkyyden simpukankuorestamme ja auta itseämme ja lähiyhteisömme jäseniä nykyistä enemmän. Emme voi ulkoistaa itsemme ulkopuolelle kaikkea konkreettista vaivannäköä vaikka maksaisimme veroja kuinka paljon tahansa.
Toivotan Vaasan kaupungin puolesta teille antoisaa koulutustapahtumaa. Nauttikaa myös tästä kauniista yliopistokampuksestamme. Vaasan yliopistoa voi suositella paitsi kampuksen, myös loistavan tasonsa puolesta isänmaamme uusille toivoille.
Tervetuloa illalla kaupungin vastaanotolle. Tapaamme siellä uudemman kerran.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Paperinkääntäjien paratiisi
Kuntien ja valtionkin palveluksessa paperinkääntäjien määrä on lisääntynyt merkittävästi. Kun puhun paperinkääntäjistä, tarkoitan ylimitoitettua hallintoa, jonka prosessit eivät enää ole suhteessa käsiteltävään asiaan. Tällaista kehitystä on myös lainsäädäntö tukenut asettamalla laajat lausuntokierrokset päätöksenteon edellytykseksi. Monesti saadut lausunnot ovat keskenään ristiriitaisia. Suuren hallinnollisen vaivannäön päätteeksi ratkaisut saatetaan lopuksi tehdä poliittisin perustein jopa yksimielisten lausuntojen vastaisesti.
Paperinkääntäjien määrä on lisääntynyt sellaisissakin kunnissa, joiden väkiluku on radikaalisti vähentynyt. Kunnallishallintoon on ilmestynyt jos jonkinlaista johtajaa, apulaisjohtajaa ja asiantuntijaa. Mieleeni tulee klassinen vitsi Englannista, jossa sairaala oli toiminut kuulemma pitemmän aikaa ilman potilaita virkailijoiden lähettäessä toinen toisilleen lausuntopyyntöjä.
Toinen innovaatio, joka on laajentanut paperinkääntäjien ammattikuntaa, liittyy verkostotyöhön, tiimeihin ja ylenpalttiseen kokoustamiseen. Tulosten ja olennaisen perään ei aina kysytä. Paperinkääntäjien alkuperäiset ydintehtävät saattavat jäädä jopa pian sivuosaan, jonka takia on palkattava lisää paperinkääntäjiä ja kokouksissa istujia.
Yksi tapa ajatella on, että paperinkääntämistä lisäämisellä on pystytty turvaamaan työpaikkoja yhä paremmin koulutetuille henkilöille. Julkinen sektori on kouluttanut ja se on myös työllistänyt.
Sen verran asiakkaita tässä kehityksessä on tarvittu, että heitä juoksutetaan keräämässä asiakirjoja eri toimipisteistä ja usein kustantamaan niiden kopiointia. Tämä tapahtuu aikana, jolloin suurin osa asiakirjoista alkaa jo olla sähköisessä muodossa ja olisivat siten siirrettävissä kulloinkin tarvittavaan osoitteeseen paperitta ja ilman suuria kuluja ja tunti-tai päiväkausien ponnisteluja asiakkaan puolelta. Jos vain olisi valtuudet tiedonsiirtoon.
Tietosuojasta on pahimmillaan kehitetty jo hyvän hoidon este. Minä en esimerkiksi voi saada henkilöäni koskevia tietoja sosiaalivirastosta sähköpostitse tietoturvallisuusriskin vuoksi. Eli voin kyllä tehdä kysymykseni sähköpostilla, mutta kirjallinen vastaus tulee luomukirjeellä. Samaan aikaan salassapidosta ei piitata vähääkään sairaalassa vaan lääkärinkierrolla pääsee kuulemaan kaikkien huonekaveriensa sairaudet! Nettiasioinnin vaihtoehtoa ei vieläkään ole. Kuitenkin voin avaintunnuksilla mutkitta huolehtia henkilökohtaisista asioistani netissä vaikkapa pankin, verottajan ja monen muun valtionviraston kanssa tai ajanvarauksen tekemiseksi yksityiselle terveysasemalle.
On vähintäänkin omalaatuista, että kunnallinen sektori on muihin toimijoihin nähden vasta lähtökuopissa, mitä tulee sähköisen asioinnin tarjoamiseen. Onko toimettomuus tässä asiassa nähtävä sekä paperinkääntäjien että asiakkaiden työllistämisprojektina?
Paperinkääntäjien määrä on lisääntynyt sellaisissakin kunnissa, joiden väkiluku on radikaalisti vähentynyt. Kunnallishallintoon on ilmestynyt jos jonkinlaista johtajaa, apulaisjohtajaa ja asiantuntijaa. Mieleeni tulee klassinen vitsi Englannista, jossa sairaala oli toiminut kuulemma pitemmän aikaa ilman potilaita virkailijoiden lähettäessä toinen toisilleen lausuntopyyntöjä.
Toinen innovaatio, joka on laajentanut paperinkääntäjien ammattikuntaa, liittyy verkostotyöhön, tiimeihin ja ylenpalttiseen kokoustamiseen. Tulosten ja olennaisen perään ei aina kysytä. Paperinkääntäjien alkuperäiset ydintehtävät saattavat jäädä jopa pian sivuosaan, jonka takia on palkattava lisää paperinkääntäjiä ja kokouksissa istujia.
Yksi tapa ajatella on, että paperinkääntämistä lisäämisellä on pystytty turvaamaan työpaikkoja yhä paremmin koulutetuille henkilöille. Julkinen sektori on kouluttanut ja se on myös työllistänyt.
Sen verran asiakkaita tässä kehityksessä on tarvittu, että heitä juoksutetaan keräämässä asiakirjoja eri toimipisteistä ja usein kustantamaan niiden kopiointia. Tämä tapahtuu aikana, jolloin suurin osa asiakirjoista alkaa jo olla sähköisessä muodossa ja olisivat siten siirrettävissä kulloinkin tarvittavaan osoitteeseen paperitta ja ilman suuria kuluja ja tunti-tai päiväkausien ponnisteluja asiakkaan puolelta. Jos vain olisi valtuudet tiedonsiirtoon.
Tietosuojasta on pahimmillaan kehitetty jo hyvän hoidon este. Minä en esimerkiksi voi saada henkilöäni koskevia tietoja sosiaalivirastosta sähköpostitse tietoturvallisuusriskin vuoksi. Eli voin kyllä tehdä kysymykseni sähköpostilla, mutta kirjallinen vastaus tulee luomukirjeellä. Samaan aikaan salassapidosta ei piitata vähääkään sairaalassa vaan lääkärinkierrolla pääsee kuulemaan kaikkien huonekaveriensa sairaudet! Nettiasioinnin vaihtoehtoa ei vieläkään ole. Kuitenkin voin avaintunnuksilla mutkitta huolehtia henkilökohtaisista asioistani netissä vaikkapa pankin, verottajan ja monen muun valtionviraston kanssa tai ajanvarauksen tekemiseksi yksityiselle terveysasemalle.
On vähintäänkin omalaatuista, että kunnallinen sektori on muihin toimijoihin nähden vasta lähtökuopissa, mitä tulee sähköisen asioinnin tarjoamiseen. Onko toimettomuus tässä asiassa nähtävä sekä paperinkääntäjien että asiakkaiden työllistämisprojektina?
torstai 20. tammikuuta 2011
Hyvinvointiyhteiskunnan köyhät
Tilastojen mukaan noin 700 000 suomalaista on pudonnut virallisen köyhyysrajan alapuolelle. Joka seitsemäs kansalainen on köyhä. Toisin sanoen heidän tulonsa ovat alle 60 prosenttia kansalaisten keskimääräisistä vuosiansioista. Tulokset osoittavat, että Suomi on taantunut köyhyyden ja lapsiköyhyyden osalta 1970-luvun alun tasolle. Tässä välissä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kasvoi kukoistukseensa ja alkoi sitten yskiä. Globalisaatio ja sosiaalipolitiikan kasvava merkitys EU-politiikan osana ovat toimineet eräänlaisessa likaisen työn tekijän roolissa. Mutta on Suomessa osattu käsikirjoittaa omiakin koreografioita.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan ja sen seurauksia tutkitaan kaiken aikaa. Evästystäkin tarjotaan kiitettävästi kurssimuutoksen aikaan saamiseksi. Tämä tarkoittaa, että tuore köyhyyshavainto ei ole voinut ketään päättäjää yllättää. Näin on tahdottu toimia. Tämä valitettava kehitys alkoi jo 1990-luvun puolivälissä kun talouslaman leikkaukset ulotettiin aivan köyhimpiin saakka.
Hyvinvointivaltio on nämä köyhät luonut myös tukemalla kehitystä, jossa palkkatyön saanti on yhä vaikeampaa. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa, pitää edelleen pitkälle paikkansa. Kysymys ei ole siitä, etteikö sosiaalisilla tulonsiirroilla pysy hengissä, vaan siitä, että työttömiltä ihmisiltä ikään kuin kielletään unelmat. Tilalle systeemi tarjoaa paljon nöyryytystä. Nousu pois köyhyydestä on useimmille hankala taival.
Ei ole puututtu ajoissa ja riittävällä tehokkuudella pätkätyöntekijöiden työoikeudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. On aika ymmärrettävää, että nuoret lykkäävät perheen perustamista ellei vakituista työtä ole saatavilla.
Samoin on hyväksytty järjestelmä ja pidetään luonnollisena, että on olemassa kokoaikaisia työtehtäviä, joista saatu palkka ei riitä edes kohtuulliseen elämiseen. Sen sijaan, että asiaan olisi puututtu muilla keinoin, pienipalkkaiset ihmiset alistetaan hakemaan esimerkiksi asumistukea palkkaansa paikatakseen. Tähän tietenkin kommentoidaan, että onneksi on se hyvinvointiyhteiskunta tulonsiirtoineen. Ongelmaksi jää, että verotuksen kautta tämä paikkuuhomma on kasvotonta ja varsin byrokraattista. Eikö olisi inhimillisempää ja oikein sen sijaan vastuuttaa työnantajat.
Miten tähän on tultu, että lisääntyvät tuloerot ovat pitäneet poliittiset päättäjät Ruususen unessa? Opposition äänikin on tullut kunnolla kuuluville vasta vaalien lähestyessä – hyvä edes niin.
Onko sittenkin kysymys siitä, että materiaalinen vauraus hinnalla millä hyvänsä kelpaa tavoitteeksi jo kansakunnan enemmistölle vasureista kokkareihin? Ja että köyhyyden ”hoito” on palannut marginaaliseksi kysymykseksi ja hyväntekeväisyydeksi. Sanoja onneksi vielä riittää, mutta seuraavatko teot niitä? Köyhyyden vähentäminen on kansallinen kysymys. Ihan pienillä pelimerkeillä tästä urakasta ei selvitä.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa perustellaan ja sen seurauksia tutkitaan kaiken aikaa. Evästystäkin tarjotaan kiitettävästi kurssimuutoksen aikaan saamiseksi. Tämä tarkoittaa, että tuore köyhyyshavainto ei ole voinut ketään päättäjää yllättää. Näin on tahdottu toimia. Tämä valitettava kehitys alkoi jo 1990-luvun puolivälissä kun talouslaman leikkaukset ulotettiin aivan köyhimpiin saakka.
Hyvinvointivaltio on nämä köyhät luonut myös tukemalla kehitystä, jossa palkkatyön saanti on yhä vaikeampaa. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa, pitää edelleen pitkälle paikkansa. Kysymys ei ole siitä, etteikö sosiaalisilla tulonsiirroilla pysy hengissä, vaan siitä, että työttömiltä ihmisiltä ikään kuin kielletään unelmat. Tilalle systeemi tarjoaa paljon nöyryytystä. Nousu pois köyhyydestä on useimmille hankala taival.
Ei ole puututtu ajoissa ja riittävällä tehokkuudella pätkätyöntekijöiden työoikeudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. On aika ymmärrettävää, että nuoret lykkäävät perheen perustamista ellei vakituista työtä ole saatavilla.
Samoin on hyväksytty järjestelmä ja pidetään luonnollisena, että on olemassa kokoaikaisia työtehtäviä, joista saatu palkka ei riitä edes kohtuulliseen elämiseen. Sen sijaan, että asiaan olisi puututtu muilla keinoin, pienipalkkaiset ihmiset alistetaan hakemaan esimerkiksi asumistukea palkkaansa paikatakseen. Tähän tietenkin kommentoidaan, että onneksi on se hyvinvointiyhteiskunta tulonsiirtoineen. Ongelmaksi jää, että verotuksen kautta tämä paikkuuhomma on kasvotonta ja varsin byrokraattista. Eikö olisi inhimillisempää ja oikein sen sijaan vastuuttaa työnantajat.
Miten tähän on tultu, että lisääntyvät tuloerot ovat pitäneet poliittiset päättäjät Ruususen unessa? Opposition äänikin on tullut kunnolla kuuluville vasta vaalien lähestyessä – hyvä edes niin.
Onko sittenkin kysymys siitä, että materiaalinen vauraus hinnalla millä hyvänsä kelpaa tavoitteeksi jo kansakunnan enemmistölle vasureista kokkareihin? Ja että köyhyyden ”hoito” on palannut marginaaliseksi kysymykseksi ja hyväntekeväisyydeksi. Sanoja onneksi vielä riittää, mutta seuraavatko teot niitä? Köyhyyden vähentäminen on kansallinen kysymys. Ihan pienillä pelimerkeillä tästä urakasta ei selvitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)