Äidin käsilaukku

Olin jälleen lentoaseman turvatarkastuksessa. Läpivalaisinlaite oli saanut haraviinsa jotakin tsekattavaa kassistani. Huulihohde ja ripsiväri löytyivät helposti. Seuraavaksi miesvirkailija tarttui 10x20 cm kokoiseen käsilaukkuuni ja alkoi penkoa sitä kömpelöin sormin ihmisten edessä. Sain hepulin. Pyysin siirtymään sermin taakse.

Siellä penkominen jatkui. Kysymykseen "mitä etsitte?" ei tietenkään vastattu. Saaliina oli yksi huulipuna. Tällä kertaa virkailija ei sentään avannut hylsyä, josta myös olen saanut kokemuksen. Kun virkailija yritti sulkea pientä käsilaukkuani sain uuden hepulin. Eihän kaverilla ollut aavistustakaan, että pieni käsilaukku menee kiinni vain jos kaikki sen tavarat ovat määrätyssä järjestyksessä.

Mistä nämä hepulini johtuivat? Mieleeni palautui lapsuudestani oman äitini käsilaukku. Suuressa perheessä kun elettiin, hänellä oli vain vähän omaa tilaa. Lapsille tehtiin selväksi, että äidin käsilaukku oli hänen oma pyhä tilansa eikä kukaan muu koskaan saanut penkoa sitä. Jos näin joskus kuitenkin tapahtui, siitä syntyi melko mekkala.

Äitini olisi tuskin koskaan kyennyt sopeutumaan nykyisiin turvatarkastuksiin. Hän olisi pitänyt tarkastuksia röyhkeinä intimiteettisuojan rikkomuksena. Ja niitähän ne ovatkin. Pahempaa on vain tulossa kun läpivalaisu pian paljastaa naisväen kuukautissuojatkin.

Hyvä kysymys tähän loppuun on, onko turvallisuutemme parantunut näiden potenssiin nousseiden turvatoimien ansiosta? Epäilen, että ei ole. Se on selvää, että turvallisuusbisnis voi hyvin ja yhä paremmin.

Laitostunut kansa?

Suomessa asuvan laitosura on pitkä. Se saattaa alkaa jo alle vuoden ikäisenä päiväkodista. Siksi kai suomalaisille ei tuota päänvaivaa syödä työpaikkaruokalassa aikuisena tai asua vanhustentaloissa.

Asennemuutoksen historiasta kertoo, että entisajan vaivaistaloihin ja kunnalliskoteihin ”jouduttiin”, kun taas moderneihin vanhainkoteihin ja niitä vastaaviin palvelutaloihin ”päästään”. Laitospaikkojen suhteellinen määrä ehti lisääntyä merkittävästi ennen kuin nykyinen avohoitoa painottava rakennemuutos käynnistettiin. Uusin muutos ei näytä tapahtuvan ilman vastarintaa. .

Vanhusten hoitopaikkojen tarvetta vuoteen 2020 käsittelevä kehittämissuunnitelma on nyt merkitty tiedoksi valtuustossa, ja se on toimintaohje valmisteltaessa tulevia budjetteja. Paperissa todetaan varsin suorasukaisesti, että ”Hylätään ajatus siitä, että vanhenemiseen kuuluu muutto palvelutaloon”. Tätä ajatusta kierretään nyt perustamalla senioritaloja, jotka ovat palvelutaloja nekin.

Vanhenevat sukupolvet ovat jo tottuneet ”all included” valmismatkoihin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan jos kansalaiset omin varoin haluavat laitostaa itsensä senioritaloihin kun eivät pääse uusituilla kriteereillä kunnallisille hoitopaikoille. Puheenvuoroista kuitenkin huomataan, että senioritaloille odotetaan veronmaksajien tukea. Juuri tämä seikka on vahvassa ristiriidassa yllä mainitun kehittämissuunnitelman kanssa.

Vanhusten sosiaalisen kanssakäymisen edistäminen on erittäin tärkeää, mutta mahdollista muutoinkin kuin asumalla yhdessä ”samaan heimoon kuuluvien kanssa”. Senioritalot ovat mukavuuslaitoksia, jotka saattavat vähentää vanhusten omatoimisuutta liian varhain.

Palvelutaloja tarvitaan vain niille, jotka eivät pärjää itse tai intensiivisenkään kotipalvelun turvin. Dementiayksiköiden lisätarve on ilmeinen. Tätä tarvetta voidaan tyydyttää ostopalveluin ja muuntamalla joidenkin palvelutalojen tiloja tähän käyttöön.

Kaupunkisuunnittelun varsinainen haaste olisi kaavoittaa elinpiirejä, joissa eri sukupolvet voivat asua limittäin ja tukea toistensa arkea silloin kun haluavat.

Tosiasia on, että yhä useampi asuu yksin. Eivät he kaikki ole yksinäisiä. Yksinäisyyden torjuntatoimet on aloitettava jo nuorena. Olisi hyvä tulla toimeen edes itsensä kanssa.

Jouluvalmisteluja

Joululaulut ovat soineet kaupoissa jo parin viikon ajan. Monet mielipidekyselyt näyttävät utelevan, josko tämä tapahtuu liian aikaisin. Näyttää siltä, että äänentoistolaitteet on nyt ruuvattu pienemmälle.

Silti joulun tulon kaupoissa kyllä huomaa. Mitä ihmisiltä vielä puuttuu, kun sitä täytyy sunnuntairuuhkissakin jonottaa? Omat säntäilyni kohdistan etupäässä askartelu-ja käsityökauppoihin, sillä minuun on nyt tarttunut "vanhanaikainen joulu"-tauti. Lahjat pitää tehdä tai tuunata itse. Sámalla periaatteella koristellaan kotia.

Jälleen kerran intoa on enemmän kuin taitoa. Olen kuitenkin jo pikku likasta lähtien sanonut itselleni, että kehtaan aina käyttää itsetekemäni tuotteet. Onhan tuo sinnikkyys saanut joskus huvittaviakin piirteitä. Käsitöistä puheenollen joskus on hameen sivusaumasta tullut armottoman vino, kuosin kohdistus ei ole onnistunut, vetoketju on istutettu kerrassaan kelvottomasti tai vuori kinnaa.

Itsenäisyyspäivän aika on tyypillisesti ensimmäisen piparkakkusatsin aikaa. Tänään saimme laitettua piparkakkutalon lapsenlapsille. Muumitalon muoto on säilyttänyt suosionsa vuodesta toiseen.

Tämän päivän yllättävin rupeama oli laittaa unohtuneet kukkasipulit maahan. Mies väänsi kangella reikiä lähes routaiseen maahan, ja minä upotin 70 sipulia. Melko ihme tapahtuu, jos kevät palkitsee kukkaloistolla kirsikkapuumme alla.

Talvi tuli - ja talvi meni. Niin synkkää aamupäivää kuin tänään, ei liene ollut aikoihin. Maa oli pikimusta, satoi, tuulikin. Toisaalta: tämän parempaa päivää ei sisätöille olisi voinut toivoa. Mikään ei houkutellut ulos, paitsi Topi-koiran haukku.

Keittiöstä konehuone

Kun palasin 11-vuotiaana tyttönä ensimmäiseltä reissultani Ruotsista, piti keksiä jotakin kotiin tuotavaa. NK:sta kävin ostamassa marjanpoimurin ja kaksi metallirengasta, joilla paistetuista munista sai pyöreitä. Siitä alkoi kiinnostukseni keittiövekottimiin ja -koneisiin, eikä mitään laantumisen merkkejä näy.

Perin aikanaan lapsuudenkodistani1950-luvulla hankitun jykevän Electrolux-yleiskoneen. Sen jälkeen erilaisia yleiskoneita olen hankkinut vähintään puolen tusinaa. Useimmat tämän päivän yleiskoneet näyttävät ihan leluilta; osia on yhä enemmän ja koneen koonti kuhunkin käyttötarkoitukseen vaatii hyvää muistia. Niinpä olen palaamassa lähtöruutuun: tärkeitten koneitten on oltava jykeviä. Näin on keittiööni tullut hiljattain sekä lihamylly että jauhomylly.

Ihmisen kekseliäisyydellä ei näytä olevan rajoja. Kierrätykseen ovat omasta keittiöstäni päätyneet jo ainakin sähköveitsi ja leipäkone. Jokaisessa keittiössä pöytäpinta päättyy jossakin vaiheessa. Tästä syystä monet koneet ovat hautauneina komeroiden syvyyksiin. Sieltä niitä joutaisi kerätä kirppikselle enemmänkin. Sen jälkeen kun on pannut vanhoja koneita kiertoon, voi taas ostaa uusia.

Tavaratalokierroksilla jalat kuljettavat minut vuorenvarmasti kotitalousosastolle. Ei niin pientä tarvetta, etteikö siihen jokin vempain olisi keksitty! Tasokas design yhdistyy keksintöihin, mikä tekee shoppailusta mielenkiintoisen. Ekstaasin olen kokenut pariinkiin kertaan New Yorkissa, jossa olen viettänyt tuntitolkulla keittiövempainkaupoissa. Tuomisina on ollut kymmenittäin erilaisia hyötyesineitä. Omat laatikot täyttyvät, mutta saavat ystävätkin tästä harrastuksesta osansa.

Ajan myötä jotkut keksinnöt osoittautuvat paremmiksi kuin toiset. Tutkin tarkkaan kojeet ja laitteet, ennenkuin luovutan. Tarpeita luodaan tehokkaasti. Jokin asia tulee muotiin, ja kohta häviää. Etenkin kansainvälistyvä ruokakulttuuri tuottaa impulsseja. Nämä lienevät pääsyitä kasvavaan kasaan käyttämättömiä keittiötarvikkeita vähän kaikissa kodeissa.

Jos minä en enää tee fondueta tai paista rosetteja, niin ehkä joku toinen haluaa kokeilla. Kirppiksen kautta siihen voisi antaa mahdollisuuden. Kirppiskansa ja minä olemme yhtä uteliaita. Erona on vain se, että minä syöksyn heti ostamaan ja kokeilemaan uutuuksia kun taas kirppiskansa jaksaa viisaasti odottaa, että kyllästyn ostamaani.

Sielun vuori

Yöpöydälläni on levännyt jo pitkään kiinalaisen Gao Xingjianin teos "Sielun vuori". Gao sai vuoden 2000 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tavallisesti luen kirjat saman tien, mutta nyt tätä kirjaa olen lukenut poikkeuksellisen monessa palasessa.

Miksi "Sielun vuoren" kohdalla kävi näin? Teos vaatii suurta keskittymistä jo sen vuoksi, että se koostuu pienistä kertomuksista, jotka tulevat eri tunnelmista ja eri vuosisadoilta. Alussa ei ole varmuutta, syntyykö kertomusten aihioista koko kirjan läpi kestäviä rakenteita. Helppoa tietä ei ole tarjolla, sillä kertomukset eivät etene tiettyjen roolihenkilöiden varassa; minä-henkilöä lukuunottamatta.

Juoni löytyy. Kertomukset tekevät sittenkin yhteistä matkaa "Sielun vuorelle"; parempaan itsetuntemukseen. Kirja on rakennettu matkakertomuksen muotoon, mutta tavanomainen matkaromaani se ei todellakaan ole. Keskeiseen asemaan nousevat matkalla kuullut kertomukset. Teksteissä käsitellään elämän mahdollisuuksia, kulttuurivallankumouksen jättämiä arpia - niin ja Kiinan menneisyyttä ja myyttejä. Kertomukset käyvät vaihtelevasti erilaisissa tunnelmissa ja eri aikakausissa. Jos lukijan keskittyminen herpaantuu, sitä tapaa kysyä itseltään: "Mihin minä jäinkään?" Kirja keskustelee universaalilla tasolla, mistä syystä lukija ei ole koskaan oikein missään ja samalla on kaikkialla.

Kirjasta löytyy hyvin vähän henkilöiden nimiä. Asiat kerrotaan usein 2. tai 3. persoonassa, esimerkiksi:
"..Kysyin keitä hänen perheeseensä kuului. Hän sanoi että hänen äitinsä..."

Tällainen tyylikeino on lukijalle raskas, mutta lisää tekstin arvoituksellisuutta. Tyyli tuo tekstiin myös runollisuutta.

Kirjan kerronta on niin herkkää, että teksti muuntuu väkisin myös kuviksi. Kirja´puhuttelee voimakkaasti. Lukijasta tulee "väkisin" minä.

Kansallisvaltion uudet haasteet

Itsenäisyyspäivänä korostetaan merkityksiä : vapaa Suomi, suomalaisuus, kansakunta, historia. Suvereniteetti on suhteellista. Ympäristötekijät on otettava huomioon aina jos mielii optimoida hyvinvoinnin ja vaikuttaa rauhan säilymiseen.

Uutta maailmanjärjestystä on luotu myös ilman sotia. Neuvostoliitto laajeni mm. Baltiaan sen jälkeen kun NL oli maat vallannut ja ns. demokraattiset vaalit pidetty. Juuri tästä kohtalosta meidän veteraanimme Suomen pelastivat. Neuvostoliiton olemassaolo vaikutti paljon Suomen sotien jälkeiseen sisäpolitiikkaan. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan elettiin kovasti myötäkarvaan NL:n suhteen.

Nykyinen EU on vision ja diplomatian tulos. Jo 25 eurooppalaista maata ovat vapaaehtoisesti alistaneet osan kansallista lainsäädäntöään EU-direktiiveille. EU:n odotushuoneissa on edelleen useita maita, mm. Turkki. Samalla kun EU on laajentunut, on ollut käynnissä myös "uusien" etnisten kansallisuuksien itsenäisyyskehitys EU:n reunoilla. Jugoslavian raunioille syntyneet maat odottavat (Sloveniaa lukuunottamatta) EU:n jäsenyyttä, Kosovo odottaa itsenäistymistä.

Kansallisvaltioiden historia on ihmeelllisen lyhyt. Näyttää siltä, että suvereniteetin kokemus on saatava ennenkuin voi jälleen liittyä globaalimpiin verkostoihin! Olemme ehtineet huomata, että Eurooppa on "usalaistunut". Euroopasta on tullut kansallisuuksien sulatusuuni, kuten USA:stakin. Uskonnot ja tavat sekoittuvat.

Mitä enemmän tahdomme moderniteettia - vesijohtoja, sähköä, teitä, koulutusta, terveydenhuoltoa - sitä enemmän "kansallisuus" tapoineen yms. alkaa muistuttaa matkamuistoa turistiputiikin hyllyllä. Mikä on suomalaisuutta Suomessa, Ruotsissa? Mihin vähän kouluja käyneet ihmiset tarttuvat todistaakseen suomalaisuutensa, omaryhmäisyytensä kansojen meressä? Juu: tango, kansantanssit, yhdessä vaiheessa oli kanteleenkin rakennusbuumi!!

Elämme moderniteetin suhteen hyvin eri tasoilla tai elämänpiireissä. Kansallisuus ei yksin ratkaise kuka on köyhä, kuka rikas. Jos nyt syttyisi uusi talvisota, en enää luottaisi kansalliseen yhtenäisyyteen. Hyvinvointi-Suomessa köyhiä ja maahanmuuttajia on kohdeltu liian huonosti. Tätä seikkaa - ikävä kyllä - ei hoidella kuntoon itsenäisyyspäivän puheilla.

Haloo! Hoitaako edes YLE:n kallis radio ja TV:mme suomalaisuuden asiaa. Eipä hoida. Pääosa TV-ohjelmistamme ovat kansainvälisiä formaatteja tai kotimaisia uusintoja. Kansallisuuden vaaliminen vähenee...

Tuleeko itsenäisyyspäivän vietosta vähitellen pelkkä kerman reliikki? Monet muut mielenkiintoiset ohjelmat haastavat TV:ssä jo nyt Linnan juhlat. Terve kehitys on myös se, että perheet käyttävät ylimääräisen vapaapäivän "vapaasti". Tämä jos mikä on vapautta! Kiitos, sotiemme veteraanit !

Viittä vaille

Nyt on viittä vaille itsenäisyyspäivä. Radiossa soi "Veteraanien iltahuuto", ja kyyneleet tulevat taas silmiini. Askartelemme parhaillaan 10-vuotiaan Villen kanssa, ja niin puhe kääntyy luontevasti aiheeseen ..."kertokaa lastenlapsille lauluin...". Kovin syviin synkistelyihin en lähde. Yritän kääntää pikimmiten keskustelun tulevaisuuteen. Yksinkertainen sanomani on: isämme eivät taistelleet turhaan niin kauan kuin arvostamme vapauttamme ja vastuuta toinen toisistamme.

"Hoivatkaa" - on vaativa ja oikea huuto veteraaneiltamme. Nyt kun veteraanimme ovat jo varsin iäkkäitä ja heitä on vähän, tuntuu kornilta puhua mitään muinaisista työkyvyttömyysprosenteista. Kaikilla heillä on jonkin asteista hoivan tarvetta. Emmekö voisi vihdoin kohdella heitä yhtenäisin perustein eli antaa jokaiselle heistä juuri sen hoivan, jonka itsekukin tarvitsee? Kovin monia vuosia tästä eteenpäin meillä ei ole mahdollisuutta hoivata sotiemme veteraaneja vaikka haluaisimmekin. Kyllä tällä yhteiskunnalla on siihen varaa, totta vieköön.

Olen nähnyt aivan riittävän monta veteraania, jotka ovat viimeisinä vuosinaan ja hetkinään vasta avautuneet kertomaan sotien psyykkisestä taakasta. Joskus taakka on jaettu ja vapautus koettu vasta kuolinvuoteella. Sotilasvammalakimme on jättänyt käytännössä sodan psyykkiset traumat kokonaan noteeraamatta. Veteraanit ja heidän perheensä ovat kärsineet vaieti. Sotaorpojen ohella monet veteraanien lapset kertovat nyt, ettei heilläkään oikein ollut isää tai hän oli sodan henkisesti runtelema. Yhteiskunta ei tarjonnut mitään kriisiapuryhmiä veteraaneille ja heidän perheilleen. Itse oli pärjättävä. Onneksi veteraanit löysivät toisensa, kokoontuivat, jakoivat kokemuksia, ymmärsivät toisiaan.

Nyt on puhuttu paljon siitä, kuinka myös me, suurten ikäluokkien edustajat, olemme olleet aika heikkoja vanhempia. Moitteet kohdistuvat kyvyttömyyteemme avautua edes lähimmillemme ja kyvyttömyyteemme osoittaa tunteitamme toisiamme kohtaan. Tämän olisimme perineet sotia käyneiltä isiltämme.

Väite on haasteellinen. Kun katselen ystävieni riviä jo huomaan, että kukin on omanlaisensa: yksi pidättyvä, toinen avautuva, yksi hiljainen, toinen vilkas. Sääntöä ei näyttäisi olevan. Tätä seikkaa eivät sodat selitä. Onneksi.

Vastoinkäymiset jokainen työstää tavallaan. Joku jää niihin koukkuun, toinen taas nopeuttaa askeltaan päästäkseen ongelmien ohi niin pian kuin mahdollista. Mikä osuus näihin eroihin on biologialla, mikä taas ympäristötekijöillä - siihen en ota tässä kantaa.