Mustasaaren kunnanhallituksen 1. varapuheenjohtaja Monica Sirén-Aura pahoittelee mielipidekirjoituksessaan Pohjalaisessa (20.3.20101) sitä, että Vaasa ei kanna suurempaa vastuuta seudullisten hankkeiden toteutuksesta. Hän uhrasi paljon palstatilaa verratessaan Vaasan tilannetta Seinäjokeen. Lisäksi Sirén-Aura arvosteli Vaasan kaupunginvaltuuston puheenjohtajan kannanottoa seutuyhteistyön taloudellisesta taakasta Vaasalle.
Hämmästyttävintä oli, että Sirén-Aura pitää mitättömänä Seinäjoen kuntaliitoksen merkitystä mitä tulee kunnallisen päätöksenteon tavoitteellisuuteen ja päätösten käytännön toteutukseen. Minun mielestäni Seinäjoen ja Vaasan vertailussa juuri tämä on ratkaiseva ero. Seinäjoki on jo seudullinen kunta, joka voi tehdä aluettaan koskevat päätökset yksinkertaisesti omassa valtuustossaan. Myös taloudelliset ja muut hyödyt ja haitat koetaan pitkälti saman kunnan sisällä. Ei tämä voi olla ylipääsemätön asia ymmärtää myös Mustasaaressa.
Vaasan ja Mustasaaren kanssa olemme edelleen siinä tilanteessa, että jokaista uutta yhteishanketta varten joudutaan miettimään omat erilliset sopimukset ja hallinnointi. Kukaan ei voi kiistää, että tällainen toimintatapa on epärationaalinen ja kallis verrattuna siihen, että vaihtoehtona olisi kuntaliitoksen mahdollistama yhteinen hallinto ja yhteinen kassa.
Siinä Sirén-Aura sen sijaan oli oikeassa, että valtuustomme puheenjohtajalta oli haastattelussaan unohtunut, että monissa yhteishankkeissa Vaasan naapurikunnat jo osallistuvat kustannuksiin. Näin ollen pelkkä ”ylimääräisen” henkilökunnan tarkastelu ei kerro koko totuutta tilanteesta. On sitten eri messu, onko Vaasa laskuttanut palveluista tarpeeksi. Tämä riippuu siitä, missä tilassa kustannuslaskenta Vaasan hallintokunnissa on. Voi hyvin olla, että naapurikuntia ei laskuteta tarpeeksi. Ja tietysti on olemassa myös palveluja, joissa mitään kunnan jäsenyyteen perustuvaa laskutusjärjestelmää ei nykyisin edes ole. Mieleeni tulee heti vaikkapa uimahalli, teatteri, konsertit, museot, työväenopistojen toiminta. Näyttää siltä, että uimahallin koululaisvuoroihin ollaan Mustasaaressa tyytymättömiä. Jos olisimme samaa kuntaa, vuoroista pääsisi sentään keskustelemaan. Nyt Mustasaaren on varauduttava vihdoinkin rakentamaan oma uimahalli, että tilanne korjautuisi.
Hevosurheilukeskuksen osalta mielestäni on aivan turha haaveilla, että Mustasaaren alueelle rakennettaisiin käytännössä Vaasan rahoituksella yksikkö, joka olisi Suomen kärkiluokkaa. On mahdollista, ettei superhanke menestyisi myöskään laajemmassa Uudessa Vaasassa siksi, että seutu on jo menettänyt asemiaan raviurheilussa. Ratsastusperusteinen hevosurheilu ei samalla tavalla kaipaa toimintojen keskittämistä.
Mitä tulee logistiikkakeskukseen, hankkeen kokonaiskustannukset on arvioitava tarkkaan ennen päätöksentekoa. Itse logistiikkakeskuksen lisäksi tarvitaan nimittäin rautatietoteutus sekä pitkä uusi tieväylä keskuksesta Vaasan satamaan.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
maanantai 22. helmikuuta 2010
Kehityksen puolesta mutta muutosta vastaan?
Vaasan kaupungin imago on monen asian summa. Myös poliitikot muokkaavat sitä päätöksillään. Kaupungin johtamisjärjestelmää on pyritty toistuvasti muokkaamaan, jotta se vastaisi paremmin ajan haasteisiin. Toistaiseksi tuloksetta sillä jarruttajia on enemmän kuin muutokseen pystyviä.
Asiantuntemuksen ja johtamistaidon vaatimukset ovat tänään aivan eri luokkaa kuin 1979, jolta aikaisempi salainen poliittinen sopimus kaupunginjohtajien lukumäärästä ja toimenkuvista on. Ei tule heti mieleen yhtäkään toista organisaatiota, jossa ei olisi tehty muutoksia 30 vuoden aikana.
Muutoksen tarve lähtee yhdessä havaituista puutteista ja ongelmista asioiden hallinnassa. Konsernihallintoon liittyy paljon toiveita, joihin ei mm. ole pystytty vastaamaan. Tärkein syy tilanteeseen on, että apulaiskaupunginjohtajan salkku on liian suuri kun siihen kuuluvat sosiaali-, terveys-, varhaiskasvatus-, opetus-ja kulttuuritoimi.
Asiaperusteet puoltavat sitä, että apulaiskaupunginjohtajan salkku jaetaan. Käytännössä apulaiskaupunginjohtajalle jäisi pirstaleinen varhaiskasvatus-, opetus- ja kulttuuritoimi. Kun kaupungin sosiaali-ja terveystoimi on jo koottu yhden lautakunnan alaisuuteen, olisi mahdollista ja luonnollista, että tämän viraston päällikkö (toimialajohtaja) esittelisi toimialansa asiat myös kaupunginhallitukselle. Ei siis tarvittaisi yhtään virkaa lisää. Tällä järjestelyllä kaupunginhallituksen esittelijä vastaisi myös konkreettisesti sosiaali-ja terveydenhuollosta, mitä on toistuvasti toivottu.
Poliittinen tasapaino kolmen suuren puolueen kesken voidaan tässä mallissa säilyttää jos ja kun sosiaali-ja terveydenhuollon toimialajohtajaksi palkataan ammattijohtaja ilman poliittista kytköstä. Tätä puoltaa se seikka, että sosiaali-ja terveydenhuollon ammattijohtamisessa on vain hyvin vähän tilaa paikallisille poliittisille painotuksille. Silloin kun suuria linjanvetoja on tehtävä, päätökset tehdään kollektiivisesti poliittisin perustein nimitetyissä toimielimissä kuten nytkin.
Käsitykseni mukaan kaikki poliitikot haluavat kehittää kaupunkiamme. Kehittäminen jää puheeksi jos ei ole halua tehdä myös ajan vaatimia konkreettisia muutoksia. Jos näin käy jälleen, sekin on viesti joka vaikuttaa Vaasan ulkoiseen imagoon. Eikä mitenkään myönteisesti.
Asiantuntemuksen ja johtamistaidon vaatimukset ovat tänään aivan eri luokkaa kuin 1979, jolta aikaisempi salainen poliittinen sopimus kaupunginjohtajien lukumäärästä ja toimenkuvista on. Ei tule heti mieleen yhtäkään toista organisaatiota, jossa ei olisi tehty muutoksia 30 vuoden aikana.
Muutoksen tarve lähtee yhdessä havaituista puutteista ja ongelmista asioiden hallinnassa. Konsernihallintoon liittyy paljon toiveita, joihin ei mm. ole pystytty vastaamaan. Tärkein syy tilanteeseen on, että apulaiskaupunginjohtajan salkku on liian suuri kun siihen kuuluvat sosiaali-, terveys-, varhaiskasvatus-, opetus-ja kulttuuritoimi.
Asiaperusteet puoltavat sitä, että apulaiskaupunginjohtajan salkku jaetaan. Käytännössä apulaiskaupunginjohtajalle jäisi pirstaleinen varhaiskasvatus-, opetus- ja kulttuuritoimi. Kun kaupungin sosiaali-ja terveystoimi on jo koottu yhden lautakunnan alaisuuteen, olisi mahdollista ja luonnollista, että tämän viraston päällikkö (toimialajohtaja) esittelisi toimialansa asiat myös kaupunginhallitukselle. Ei siis tarvittaisi yhtään virkaa lisää. Tällä järjestelyllä kaupunginhallituksen esittelijä vastaisi myös konkreettisesti sosiaali-ja terveydenhuollosta, mitä on toistuvasti toivottu.
Poliittinen tasapaino kolmen suuren puolueen kesken voidaan tässä mallissa säilyttää jos ja kun sosiaali-ja terveydenhuollon toimialajohtajaksi palkataan ammattijohtaja ilman poliittista kytköstä. Tätä puoltaa se seikka, että sosiaali-ja terveydenhuollon ammattijohtamisessa on vain hyvin vähän tilaa paikallisille poliittisille painotuksille. Silloin kun suuria linjanvetoja on tehtävä, päätökset tehdään kollektiivisesti poliittisin perustein nimitetyissä toimielimissä kuten nytkin.
Käsitykseni mukaan kaikki poliitikot haluavat kehittää kaupunkiamme. Kehittäminen jää puheeksi jos ei ole halua tehdä myös ajan vaatimia konkreettisia muutoksia. Jos näin käy jälleen, sekin on viesti joka vaikuttaa Vaasan ulkoiseen imagoon. Eikä mitenkään myönteisesti.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Millaista ulkomaalaispolitiikkaa?
Suomi tarvitsee maahanmuuttajia. Mutta jokin näyttää mättäävän.
Olemme jo pitkään saaneet seurata jatkojännäriä, jossa sairasta venäläistä mummoa ollaan oltu häätämässä tyttärensä luota takaisin rajan taa. Mummolla ei ole Venäjällä kotia eikä sukulaisia. Tyttären mies on suomalainen ja tyttärellä itsellään on Suomessa oleskelulupa vai lieneekö jo Suomen kansalainen. Mummo ei ole saanut oleskelulupaa Suomeen. Vastaavia tapauksia riittää.
Yhtä tiukassa voi olla esimerkiksi USA:sta, Venäjältä tai Thaimaasta kotoisin olevan morsmaikun tai vaimon oleskeluluvan saanti Suomeen, ellei hänellä ole täällä työpaikkaa tai elättäjää. Turistiviisumeja on matkustettava uusimaan ulkomaille neljästi vuodessa. Yksi ilmeinen syy tällaiseen menettelyyn on ollut estää sosiaaliturvamme ja palvelujemme vastikkeeton käyttö.
Siihen tuo logiikka sitten loppuukin. Jo vuosia on nimittäin toteutettu pakolaisten perheenyhdistämisohjelmaa, jossa laajan perhemääritelmän mukaan lapset, mummot, sedät ja täditkin on toivotettu tervetulleiksi Suomeen. Samalla he ovat päässeet suomalaisen sosiaaliturvan ja palvelujen piiriin.
Tässähän ei ole mitään tolkkua. Perheen yhdistäminen näyttää toteutuvan paremmin jos asianomaisella on pakolaisstatus kuin jos hänellä ei sitä ole. Kaikissa näissä esimerkeissä on kysymys samasta asiasta: perheen suojelusta ja perhe-elämän kunnioittamista. Nämä periaatteet ovat universaaleja ja niiden toteutumista pitäisi edistää.
Suomalainen ulkomaalaispolitiikka ei näytä olevan vieläkään riittävän avointa. On vaiettu enemmän kuin on kerrottu. Tilastointi näyttää olevan puutteellista. Tämä on epäviisasta kun ajatellaan maassamme vallitsevaa pakolaispoliittista ilmapiiriä. Katsoessani tällä viikolla MOT-ohjelman aiheesta mieleeni tuli monta kertaa, että asiat ovat menneet toisin kuin meille on aiemmin kerrottu. Kun pitävämpää tietoa ei tunnu olevan tarjolla, näyttää siltä, että Suomi on pakolaisten mekka mitä tulee sosiaaliturvan anteliaisuuteen. Tämä voi osaltaan selittää Suomen suosion spontaanipakolaisten piirissä.
Kaikki on OK jos päättäjät ovat tietoisesti halunneet asian näin olevankin. MOT-ohjelma toi mieleen, että monia pakolaisia koskevia rajauksia on kuitenkin ratkaistu vasta toimeenpanon vaiheessa tai että niiden ratkominen lakeja säädettäessä ei ole ollut näkökulmana esillä. Hyvä kysymys sekin, olisiko pitänyt olla?
Pakolaiset ovat keskuudessamme. Se on tosiasia. Monet heistä ovat kotoutuneet hyvin ja puhuvat jo sujuvasti suomea, ovat töissä ja ovat perustaneet perheitä. Menestystarinoiden lisäksi on muitakin tarinoita. Siksi ilmapiirikysymykset ovat tärkeitä. On tosiasia, että pakolaisia tulee lähivuosina lisää. Myönteisen ilmapiirin edistämiseksi olisi äärettömän tärkeää, että pakolaisasioista voidaan puhua avoimesti ja totuuden mukaisesti.
Olemme jo pitkään saaneet seurata jatkojännäriä, jossa sairasta venäläistä mummoa ollaan oltu häätämässä tyttärensä luota takaisin rajan taa. Mummolla ei ole Venäjällä kotia eikä sukulaisia. Tyttären mies on suomalainen ja tyttärellä itsellään on Suomessa oleskelulupa vai lieneekö jo Suomen kansalainen. Mummo ei ole saanut oleskelulupaa Suomeen. Vastaavia tapauksia riittää.
Yhtä tiukassa voi olla esimerkiksi USA:sta, Venäjältä tai Thaimaasta kotoisin olevan morsmaikun tai vaimon oleskeluluvan saanti Suomeen, ellei hänellä ole täällä työpaikkaa tai elättäjää. Turistiviisumeja on matkustettava uusimaan ulkomaille neljästi vuodessa. Yksi ilmeinen syy tällaiseen menettelyyn on ollut estää sosiaaliturvamme ja palvelujemme vastikkeeton käyttö.
Siihen tuo logiikka sitten loppuukin. Jo vuosia on nimittäin toteutettu pakolaisten perheenyhdistämisohjelmaa, jossa laajan perhemääritelmän mukaan lapset, mummot, sedät ja täditkin on toivotettu tervetulleiksi Suomeen. Samalla he ovat päässeet suomalaisen sosiaaliturvan ja palvelujen piiriin.
Tässähän ei ole mitään tolkkua. Perheen yhdistäminen näyttää toteutuvan paremmin jos asianomaisella on pakolaisstatus kuin jos hänellä ei sitä ole. Kaikissa näissä esimerkeissä on kysymys samasta asiasta: perheen suojelusta ja perhe-elämän kunnioittamista. Nämä periaatteet ovat universaaleja ja niiden toteutumista pitäisi edistää.
Suomalainen ulkomaalaispolitiikka ei näytä olevan vieläkään riittävän avointa. On vaiettu enemmän kuin on kerrottu. Tilastointi näyttää olevan puutteellista. Tämä on epäviisasta kun ajatellaan maassamme vallitsevaa pakolaispoliittista ilmapiiriä. Katsoessani tällä viikolla MOT-ohjelman aiheesta mieleeni tuli monta kertaa, että asiat ovat menneet toisin kuin meille on aiemmin kerrottu. Kun pitävämpää tietoa ei tunnu olevan tarjolla, näyttää siltä, että Suomi on pakolaisten mekka mitä tulee sosiaaliturvan anteliaisuuteen. Tämä voi osaltaan selittää Suomen suosion spontaanipakolaisten piirissä.
Kaikki on OK jos päättäjät ovat tietoisesti halunneet asian näin olevankin. MOT-ohjelma toi mieleen, että monia pakolaisia koskevia rajauksia on kuitenkin ratkaistu vasta toimeenpanon vaiheessa tai että niiden ratkominen lakeja säädettäessä ei ole ollut näkökulmana esillä. Hyvä kysymys sekin, olisiko pitänyt olla?
Pakolaiset ovat keskuudessamme. Se on tosiasia. Monet heistä ovat kotoutuneet hyvin ja puhuvat jo sujuvasti suomea, ovat töissä ja ovat perustaneet perheitä. Menestystarinoiden lisäksi on muitakin tarinoita. Siksi ilmapiirikysymykset ovat tärkeitä. On tosiasia, että pakolaisia tulee lähivuosina lisää. Myönteisen ilmapiirin edistämiseksi olisi äärettömän tärkeää, että pakolaisasioista voidaan puhua avoimesti ja totuuden mukaisesti.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Uhkaako ruotsinkielinen opetus loppua VAMK:sta?
Viime aikoina on tihkunut tietoja, joiden mukaan opetusministeriössä valmisteltaisiin muutosta kaksikielisen VAMK:n toimilupaan. Tarkoituksena olisi lopettaa ruotsinkielinen opettaa eli tehdä oppilaitoksesta suomenkielinen. On päivänselvää, ettei OPM ole keksinyt ideaa omin päin. Aivan varmasti asiaa on avitettu RKP:sta päin, jonka virallinen linja on ollut vahvistaa ns. Taxellin mallia.
Jos tällainen muutos toteutettaisiin, VAMK:n asema heikkenisi kun haetaan uusia ratkaisuja AMK-verkostoon. Tämä sopisi myös Kepulle, jonka huomion keskipisteessä näillä lakeuksilla lienee Seinäjoen AMK. Sitä en tiedä, mikä puolestaan on Kokoomuksen intressi. Kannattaa kuitenkin panna merkille, että Opetusministeriötä johtaa Kokoomuksen ministeri.
Vaasa on Suomen ainoita kaupunkiseutuja/alueita, jossa toimiva kaksikielisyys on suurilla volyymeilla arkipäivää. Työpaikkamme ovat pääosin kaksikielisiä. Olemme tehneet vuosikymmeniä työtä saadaksemme opetuksen vastaamaan työelämän näitä kielellisiä tarpeita. Tähän sarjaan kuuluu muuten myös 2-kielinen juristiopetus Vaasassa. Oma mielipiteeni on, että oppilaitoksia ei tulisi jakaa jyrkästi kielen perusteella vaan antaa opetusta niillä kielillä, joita työelämä tarvitsee – myös englanniksi ja ehkä muillakin kielillä. Ihanteellista olisi, että oppilaat voisivat saada oman ammattialansa opetusta useilla kielillä, jolloin mm. terminologia tulisi tutuksi jo opiskeluvaiheessa.
Uudesta AMK-verkostosta tehdään aikanaan poliittinen päätös. Ollaan jälleen tilanteessa, jossa yksi asia ratkaistaan ilman, että on mahdollisuuksia tai halujakaan arvioida ratkaisun vaikutuksia riittävän monelta kantilta. Mielenkiintoista on myös seurata kuinka poliittisten puolueitten paikallistason yksimielisyys muuntuu matkalla Helsinkiin samojen puolueiden erilaisiksi näkemyksiksi. Kysymys ei ole siitä, että Helsingissä oltaisiin viisaampia tai Vaasassa nurkkapatriootteja. On varauduttava siihen, että tuttu ”sulle ja mulle”-peli tässä taas toistuu.
VAMK:n ylläpitäjä vaihtui 1.1.2010. Vastuu siirtyi Vaasan kaupungilta perustetulle osakeyhtiölle. Oppilaitoksen toimilupaehtoihin ei tässä vaiheessa kajottu. On äärimmäisen kiusallista, että opetusministeriöstä kantautuneet viestit koskevat oppilaitosta oppilaaksi hakeutumisen kannalta kenties kiinnostavimmalla alueella. Tämä tapahtui ennen kuin osakeyhtiön hallitus on ehtinyt pitää ensimmäistäkään kokousta.
Jos niin todella kävisi, että VAMK menettää ruotsinkielisen opetuksensa, saadaan taas yksi niitti lisää perusteluihin, joilla perustellaan tarvetta luopua Suomen virallisesta kaksikielisyydestä. Tullaan yhä pahempaan legitimiteettikriisiin kun opetusta samaan aikaan erotellaan kielen perusteella ja vaaditaan valtaväestöltä yhä laadukkaampaa kielitaitoa ruotsissa. Asiaa ei ratkaista kielikylvyillä ja –suihkuilla tai lisäämällä pakkoruotsin opetusta nykyisestä vaan lisäämällä luonnollisia kontaktipintoja arjessa. Kaksikielinen oppilaitos on tähän tarkoitukseen edelleen pätevä ratkaisu.
Jos tällainen muutos toteutettaisiin, VAMK:n asema heikkenisi kun haetaan uusia ratkaisuja AMK-verkostoon. Tämä sopisi myös Kepulle, jonka huomion keskipisteessä näillä lakeuksilla lienee Seinäjoen AMK. Sitä en tiedä, mikä puolestaan on Kokoomuksen intressi. Kannattaa kuitenkin panna merkille, että Opetusministeriötä johtaa Kokoomuksen ministeri.
Vaasa on Suomen ainoita kaupunkiseutuja/alueita, jossa toimiva kaksikielisyys on suurilla volyymeilla arkipäivää. Työpaikkamme ovat pääosin kaksikielisiä. Olemme tehneet vuosikymmeniä työtä saadaksemme opetuksen vastaamaan työelämän näitä kielellisiä tarpeita. Tähän sarjaan kuuluu muuten myös 2-kielinen juristiopetus Vaasassa. Oma mielipiteeni on, että oppilaitoksia ei tulisi jakaa jyrkästi kielen perusteella vaan antaa opetusta niillä kielillä, joita työelämä tarvitsee – myös englanniksi ja ehkä muillakin kielillä. Ihanteellista olisi, että oppilaat voisivat saada oman ammattialansa opetusta useilla kielillä, jolloin mm. terminologia tulisi tutuksi jo opiskeluvaiheessa.
Uudesta AMK-verkostosta tehdään aikanaan poliittinen päätös. Ollaan jälleen tilanteessa, jossa yksi asia ratkaistaan ilman, että on mahdollisuuksia tai halujakaan arvioida ratkaisun vaikutuksia riittävän monelta kantilta. Mielenkiintoista on myös seurata kuinka poliittisten puolueitten paikallistason yksimielisyys muuntuu matkalla Helsinkiin samojen puolueiden erilaisiksi näkemyksiksi. Kysymys ei ole siitä, että Helsingissä oltaisiin viisaampia tai Vaasassa nurkkapatriootteja. On varauduttava siihen, että tuttu ”sulle ja mulle”-peli tässä taas toistuu.
VAMK:n ylläpitäjä vaihtui 1.1.2010. Vastuu siirtyi Vaasan kaupungilta perustetulle osakeyhtiölle. Oppilaitoksen toimilupaehtoihin ei tässä vaiheessa kajottu. On äärimmäisen kiusallista, että opetusministeriöstä kantautuneet viestit koskevat oppilaitosta oppilaaksi hakeutumisen kannalta kenties kiinnostavimmalla alueella. Tämä tapahtui ennen kuin osakeyhtiön hallitus on ehtinyt pitää ensimmäistäkään kokousta.
Jos niin todella kävisi, että VAMK menettää ruotsinkielisen opetuksensa, saadaan taas yksi niitti lisää perusteluihin, joilla perustellaan tarvetta luopua Suomen virallisesta kaksikielisyydestä. Tullaan yhä pahempaan legitimiteettikriisiin kun opetusta samaan aikaan erotellaan kielen perusteella ja vaaditaan valtaväestöltä yhä laadukkaampaa kielitaitoa ruotsissa. Asiaa ei ratkaista kielikylvyillä ja –suihkuilla tai lisäämällä pakkoruotsin opetusta nykyisestä vaan lisäämällä luonnollisia kontaktipintoja arjessa. Kaksikielinen oppilaitos on tähän tarkoitukseen edelleen pätevä ratkaisu.
torstai 21. tammikuuta 2010
Kuntaliitosvisiot ja maakuntien rajat
Kartasta huomataan, että uudesta Seinäjoesta on syntynyt maantieteellisesti alue, jossa etäisyydet ovat päästä päähän noin 100 km itse kaupunkitaajaman ollessa keskellä tätä pitkulaista aluetta. Suunnilleen samat fyysiset ulottuvuudet syntyisivät Uudelle Vaasalle jos kuntaliitokset toteutettaisiin Oravaisista Vaasan ja Kyrönmaan kautta Korsnäsiin.
Julkisuudessa on käsitelty työssäkäyntialueita koskevien säännösten muuttamista. Jo ensi toukokuussa tullee voimaan säädös, jonka mukaan velvoite ottaa työtä vastaan ulottuisi 80 km päähän asuinpaikasta. Työssäkäyntialuetta ei voida Pohjanmaallakaan enää mitata vain akselilla etelä-pohjoinen. Kartta paljastaa, että tässä tarkastelussa Vaasan ja Seinäjoen kaupunkikeskukset kuuluvat jatkossa samaan työssäkäyntialueeseen. Tällä hetkellä Vaasan ja Seinäjoen maa-alueiden välissä lienee noin 50 km muihin kuntiin kuuluvia alueita. Kun näin on, herää kysymys tulisiko jo nyt pystyä visioimaan pitemmälle eli näkemään, että esillä olleet kuntaliitosvaihtoehdot eivät tule kestämään pitkässä juoksussa.
Pohjanmaan Liitossa on muistaakseni 2000-luvun alussa tehty Vaasanseudun liikennettä koskeva selvitys (VASELI), joka toi mielenkiintoisella tavalla esille mahdollisuuden tukeutua tulevassa kaupunkirakenteen kehittämisessä tavoitteellisesti rautatiehen. Maakuntakaavaan tämä pohdiskelu poiki maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusvyöhykkeen, joka tosin päättyy maakuntien rajalle.
Monesti on tässä yhteydessä puhuttu myös Vaasan-Seinäjoen nauhakaupungin mahdollisuudesta. Rautatiestä tulisi uusien kaavoitettavien alueitten ”pääruoti”. Tämä ekologisesti kestävä idea on kokonaan jätetty varjoon kuntaliitosvisioinnissa. Tähän on tultu tietenkin siitä syystä, että maakuntien rajoja on pidetty pyhinä. Nauhakaupunki-idea ei etene ellei myös naapurimaakuntamme kiinnostu aiheesta. Asenteissa kysymys on kilpailun sijasta yhteistyöstä.
Pelkästään työssäkäyntialueita koskeva uusi määritelmä pakottaa uuteen ajatteluun. Valtiovalta katsoo, että kolmen tunnin päivittäinen työmatkailu (julkisella liikennevälineellä) on vielä kohtuullista, ellei työtä löydy lähempää kotia. Jos päivittäistä työpaikkaa on velvollisuus hakea jopa 80 km päästä, mihin palveluihin tätä samaa etäisyysmääritelmää tulisi näinä taloudellisesti kovina aikoina soveltaa? Selvää on, että jos julkishallinnon maantieteelliset vastuualueet eivät laajene kansalaisten yhä suurempi liikkuvuus, pohjautuupa se sitten velvollisuuteen tai vapaaehtoisuuteen, on otettava huomioon.
Hallinnon suuruuden logiikan tärkein peruste julkishallinnossa on mielestäni päätösvallan ja rahoituksen saaminen samoihin käsiin. Pienillä kunnilla on enää vähäpätöiset mahdollisuudet itse päättää asioistaan. Monet veikkaavat, että PARAS-hankkeen ehtii ohittaa sen rinnalle virinnyt terveydenhuoltoaluehanke, jonka pohjalta myös seuraava kuntarakenne lopulta syntyy. Valtakunnan tasolle ulottuva epävarmuus ei ainakaan helpota kuntien päätöksentekoa kuntarakennekysymyksissä. Niin tai näin, niin kehityksen suunta on kaikille selvä.
Julkisuudessa on käsitelty työssäkäyntialueita koskevien säännösten muuttamista. Jo ensi toukokuussa tullee voimaan säädös, jonka mukaan velvoite ottaa työtä vastaan ulottuisi 80 km päähän asuinpaikasta. Työssäkäyntialuetta ei voida Pohjanmaallakaan enää mitata vain akselilla etelä-pohjoinen. Kartta paljastaa, että tässä tarkastelussa Vaasan ja Seinäjoen kaupunkikeskukset kuuluvat jatkossa samaan työssäkäyntialueeseen. Tällä hetkellä Vaasan ja Seinäjoen maa-alueiden välissä lienee noin 50 km muihin kuntiin kuuluvia alueita. Kun näin on, herää kysymys tulisiko jo nyt pystyä visioimaan pitemmälle eli näkemään, että esillä olleet kuntaliitosvaihtoehdot eivät tule kestämään pitkässä juoksussa.
Pohjanmaan Liitossa on muistaakseni 2000-luvun alussa tehty Vaasanseudun liikennettä koskeva selvitys (VASELI), joka toi mielenkiintoisella tavalla esille mahdollisuuden tukeutua tulevassa kaupunkirakenteen kehittämisessä tavoitteellisesti rautatiehen. Maakuntakaavaan tämä pohdiskelu poiki maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusvyöhykkeen, joka tosin päättyy maakuntien rajalle.
Monesti on tässä yhteydessä puhuttu myös Vaasan-Seinäjoen nauhakaupungin mahdollisuudesta. Rautatiestä tulisi uusien kaavoitettavien alueitten ”pääruoti”. Tämä ekologisesti kestävä idea on kokonaan jätetty varjoon kuntaliitosvisioinnissa. Tähän on tultu tietenkin siitä syystä, että maakuntien rajoja on pidetty pyhinä. Nauhakaupunki-idea ei etene ellei myös naapurimaakuntamme kiinnostu aiheesta. Asenteissa kysymys on kilpailun sijasta yhteistyöstä.
Pelkästään työssäkäyntialueita koskeva uusi määritelmä pakottaa uuteen ajatteluun. Valtiovalta katsoo, että kolmen tunnin päivittäinen työmatkailu (julkisella liikennevälineellä) on vielä kohtuullista, ellei työtä löydy lähempää kotia. Jos päivittäistä työpaikkaa on velvollisuus hakea jopa 80 km päästä, mihin palveluihin tätä samaa etäisyysmääritelmää tulisi näinä taloudellisesti kovina aikoina soveltaa? Selvää on, että jos julkishallinnon maantieteelliset vastuualueet eivät laajene kansalaisten yhä suurempi liikkuvuus, pohjautuupa se sitten velvollisuuteen tai vapaaehtoisuuteen, on otettava huomioon.
Hallinnon suuruuden logiikan tärkein peruste julkishallinnossa on mielestäni päätösvallan ja rahoituksen saaminen samoihin käsiin. Pienillä kunnilla on enää vähäpätöiset mahdollisuudet itse päättää asioistaan. Monet veikkaavat, että PARAS-hankkeen ehtii ohittaa sen rinnalle virinnyt terveydenhuoltoaluehanke, jonka pohjalta myös seuraava kuntarakenne lopulta syntyy. Valtakunnan tasolle ulottuva epävarmuus ei ainakaan helpota kuntien päätöksentekoa kuntarakennekysymyksissä. Niin tai näin, niin kehityksen suunta on kaikille selvä.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Autiot kaupunkikeskustat
Pohjalaisen uutispäällikkö Janne Lehtonen tarttui tärkeään ja haasteelliseen aiheeseen kirjoituksessaan autiomaasta kaupungin kupeessa. Asian ajankohtaisuutta lisää, että Vaasan yleiskaavaehdotus on saatu vihdoin hallinnolliseen käsittelyyn. Kaupunkirakenteen tiivistäminen on ollut selkeä tavoite jo pitemmän aikaa. Miten siinä voidaan todellisuudessa onnistua, on monimutkainen kysymys. Yhtä tärkeä kysymys on, miten kaavoituksella pystytään turvaamaan työmatkaansa polkeville kaupunkilaisillekin kelpaava esteettinen ympäristö.
Radanvarren takapihojen sekasorto osoittaa, että eräs kehitysvaihe on Vaasassa armottomasti ohi. Klemettilä Pohjoinen II on tarkoitus varata jatkossakin liike-ja yritystoiminnalle. Ilme siistiytyy vähitellen, mutta ei alueesta näytä sen seurauksena mitään esteettisesti mielenkiintoista aluetta syntyvän. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että liiketoiminta ei näytä pitävän toimipaikkojensa kaupunkikuvallista esteettisyyttä arvona. Tämä on erityisen kovan luokan kysymys silloin kun näillä ehdoilla sallitaan suurkauppojen syntyminen kaupungin keskustaan. Halleiltahan nuo näyttävät. Kaavoitus on tässä prosessissa puun ja kuoren välissä. Jossakin suurkaupungissa ei tulisi kuuloonkaan, että uusi hallivyöhyke alkaisi näin lähellä keskustaa kuin Vaasassa nyt tapahtuu. Näyttää siis ilmeiseltä, että tulevillakin pyöräilijöillä tulee olemaan huomautettavaa näkymistä, joita kohtaavat töihin polkiessaan.
Mitä sitten tulee yleisemmin näihin kaupungin keskustojen autiomaihin, ne kertovat joko pysähtyneisyydestä tai muutosprosessista. Vaasan tapauksessa on kysymys kasvuun liittyvästä muutosprosessista. On sitten eri kysymys, onko tämä prosessi riittävän hallittu. Vaasassa kaavoitus on tapahtunut monen rintaman politiikalla. Tonttireservin analyysi tuo esille sen, että pientaloalueita lukuun ottamatta on vaikeaa saada rakennustoimintaa kaavoituksen jälkeen nopeasti käyntiin laajojen asemakaavojen koko vaikutusalueella. Taloudellisten suhdanteiden takia äsken kaavoitettuja alueita voi jäädä vuosiksi, jopa vuosikymmeneksi vajaakäyttöön. Asiaa mutkistavat ns. tilauskaavat, joilla etenkin kasvava yritystoiminta hakee ratkaisuja. Näin syntyy myös uutta hajanaista kaupunkirakennetta.
Kaupunkien sisäänajoväylien (myös rautatien) varret ilmentävät kaupunkien vyöhykkeistä kehitystä. On aivan totta, että Vaasa ei ole käyttänyt kaavoittamisessa tähän mennessä visuaalisesti ja toiminnallisesti riittävästi hyväkseen pääväyliään. Kaupunki alkaa etelässä oikeastaan vasta Kauppapuistikon päästä ja päättyy pohjoisessa maasiltaan. Ydinkysymys kuuluu, miten paljon ulommaksi keskustasta tiivistä vyöhykettä onnistutaan jatkamaan? Mitä useampia uusia alueita kaavoituksella avataan, sitä suuremmaksi kasvaa riski, että autiomaita jää väliin myös tulevaisuudessa. Kaupungin väestönkasvu asettaa tiiviin kaupunkirakenteen mahdollisuudelle omat reunaehtonsa.
Yleiskaavaehdotuksen tavoitteena on, että uudisrakentaminen osoitetaan keskustassa ja sen lähivyöhykkeellä ensisijaisesti jo käyttöönotetuille, vajaakäytössä oleville tai toiminnaltaan muuttuville alueille. Uuden asuntotuotannon osalta tavoitteena on sijoittaa asuntotuotanto siten, että hyödynnetään olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta ja palveluita.
Radanvarren takapihojen sekasorto osoittaa, että eräs kehitysvaihe on Vaasassa armottomasti ohi. Klemettilä Pohjoinen II on tarkoitus varata jatkossakin liike-ja yritystoiminnalle. Ilme siistiytyy vähitellen, mutta ei alueesta näytä sen seurauksena mitään esteettisesti mielenkiintoista aluetta syntyvän. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että liiketoiminta ei näytä pitävän toimipaikkojensa kaupunkikuvallista esteettisyyttä arvona. Tämä on erityisen kovan luokan kysymys silloin kun näillä ehdoilla sallitaan suurkauppojen syntyminen kaupungin keskustaan. Halleiltahan nuo näyttävät. Kaavoitus on tässä prosessissa puun ja kuoren välissä. Jossakin suurkaupungissa ei tulisi kuuloonkaan, että uusi hallivyöhyke alkaisi näin lähellä keskustaa kuin Vaasassa nyt tapahtuu. Näyttää siis ilmeiseltä, että tulevillakin pyöräilijöillä tulee olemaan huomautettavaa näkymistä, joita kohtaavat töihin polkiessaan.
Mitä sitten tulee yleisemmin näihin kaupungin keskustojen autiomaihin, ne kertovat joko pysähtyneisyydestä tai muutosprosessista. Vaasan tapauksessa on kysymys kasvuun liittyvästä muutosprosessista. On sitten eri kysymys, onko tämä prosessi riittävän hallittu. Vaasassa kaavoitus on tapahtunut monen rintaman politiikalla. Tonttireservin analyysi tuo esille sen, että pientaloalueita lukuun ottamatta on vaikeaa saada rakennustoimintaa kaavoituksen jälkeen nopeasti käyntiin laajojen asemakaavojen koko vaikutusalueella. Taloudellisten suhdanteiden takia äsken kaavoitettuja alueita voi jäädä vuosiksi, jopa vuosikymmeneksi vajaakäyttöön. Asiaa mutkistavat ns. tilauskaavat, joilla etenkin kasvava yritystoiminta hakee ratkaisuja. Näin syntyy myös uutta hajanaista kaupunkirakennetta.
Kaupunkien sisäänajoväylien (myös rautatien) varret ilmentävät kaupunkien vyöhykkeistä kehitystä. On aivan totta, että Vaasa ei ole käyttänyt kaavoittamisessa tähän mennessä visuaalisesti ja toiminnallisesti riittävästi hyväkseen pääväyliään. Kaupunki alkaa etelässä oikeastaan vasta Kauppapuistikon päästä ja päättyy pohjoisessa maasiltaan. Ydinkysymys kuuluu, miten paljon ulommaksi keskustasta tiivistä vyöhykettä onnistutaan jatkamaan? Mitä useampia uusia alueita kaavoituksella avataan, sitä suuremmaksi kasvaa riski, että autiomaita jää väliin myös tulevaisuudessa. Kaupungin väestönkasvu asettaa tiiviin kaupunkirakenteen mahdollisuudelle omat reunaehtonsa.
Yleiskaavaehdotuksen tavoitteena on, että uudisrakentaminen osoitetaan keskustassa ja sen lähivyöhykkeellä ensisijaisesti jo käyttöönotetuille, vajaakäytössä oleville tai toiminnaltaan muuttuville alueille. Uuden asuntotuotannon osalta tavoitteena on sijoittaa asuntotuotanto siten, että hyödynnetään olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta ja palveluita.
lauantai 2. tammikuuta 2010
Suku vai ystävät?
Professori Juho Saari pohti äskettäin TV1:n ohjelmassa suomalaisten onnellisuutta. Tartun niistä vain yhteen näkökulmaan: yksinäisyyteen onnellisuuden esteenä. Jo yli 40 % ruokakunnista on yhden ihmisen kotitalouksia. Juho Saari sanoo, että suomalaiset ovat ensimmäisten joukossa siirtymässä aikaan, jossa ystävien verkosto päihittää sukulaiset sosiaalisen kanssakäymisen merkityksessä.
Että tähän on tultu, löytää selityksensä ennen kaikkea kaupungistumiskehityksestä ja Suomen harvasta asutuksesta. Sekä muuttajat, että paikalleen jäävät menettävät arkisen, fyysisen kontaktin sukulaisiinsa. Merkille pantavaa on, että myös kontaktit lapsuuden ystäviin usein katkeavat paikkakunnalta muuton seurauksena. Näiden puutteiden paikkaajaksi tarvitaan toiselta pohjalta rakennettuja sosiaalisia verkostoja. Siksi työkavereista ja harrastuspiirien ystävistä on tullut uusilla paikkakunnilla ”sukulaiset” päihittävä tärkeiden ihmissuhteiden verkosto.
Kiihkeätempoisessa menossa työpaikat ja paikkakunnat kuitenkin vaihtuvat. Tämä seikkaa panee lujille ystäväpohjaisen verkoston ylläpitämisen. Haasteena on paitsi jatkuva uusien ystävien hankinta myös suhteiden ylläpito vanhoihin ystäviin. Jotta uusien ja vaihtuvien ystävien verkostosta voisi kehittyä merkityksellinen ja onnellisuutta tukeva sosiaalinen verkosto, myös ihmisen mielessä täytyy tapahtua melkoisia muutoksia. Lyhyen tuttavuuden ja mielikuvan perusteella olisi kyettävä rakentamaan luottamuksellisuutta, jota omien paineiden arkinen purku toisen kanssa luulisi edellyttävän.
Tärkeisiin suomalaisiin sosiaalisiin innovaatioihin kuuluu ns. vertaistuki. Monet vammais-ja sairausjärjestöt ovat tässä avainasemassa. Itse asiassa sama rooli voi olla ihan tavallisillakin, harrastustoimintaan liittyvillä ryhmillä ja yhdistyksillä. Näissä yhteyksissä saman kokeneet/kokevat ihmiset voivat kuunnella, lohduttaa sekä rohkaista toisiaan ja iloita heidän kanssaan. Usein tulee toimitetuksi asiaa myös ns. aiheen vierestä.
Kaikki eivät ole mukana työelämässä, eivätkä kaikki ole ns. yhdistysihmisiä. Toiset eivät pääse irti ajatuksesta, että uudet ystävyydet ovat aivan liian pinnallisia että niitä voisi käyttää omien paineiden todellisina purkualustoina. Näiden muutosten seurauksena jopa toisen ihmisen kuuntelu on ammatillistunut. Psykologeille, papeille ja psykiatreille näyttää olevan pohjaton kysyntä. Paradoksihan se on, että lopulta mieluummin sittenkin purkaudutaan täysin tuntemattomalle kuin tutulle. Hoitoa en nyt tässä tarkoita.
Myös uuden teknologian sosiaaliset mediat on otettava huomioon kun puhutaan yksinäisyyden torjunnasta ja vertaistuesta. Yhä useampi ihminen kokee, että yhteyksien ylläpito teknisin välinein riittää pitkälle. Lähes jokaisella on kännykkä ja pääsy tietokoneelle. Esimerkiksi sähköpostin ansiosta ihmiset ovat alkaneet taas kirjoittaa toisilleen. Tuon kirjeenvaihdon voi tallentaa dokumenteiksi vastaamaan entisaikojen kirjeitä. Kirjeet ovat hyvin henkilökohtaisia. Sosiaaliset mediat kehittyvät kaiken aikaa. Ehkä saamme niiden avulla aikaan yhä merkityksellisempiä sosiaalisia verkostoja. Monille saattaa jopa riittää, että fyysisen kanssakäymisen maailmassa on lähinnä hyvän päivän tuttuja ja kanssaihmisiä ”tavataan” massatapahtumissa. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.
Että tähän on tultu, löytää selityksensä ennen kaikkea kaupungistumiskehityksestä ja Suomen harvasta asutuksesta. Sekä muuttajat, että paikalleen jäävät menettävät arkisen, fyysisen kontaktin sukulaisiinsa. Merkille pantavaa on, että myös kontaktit lapsuuden ystäviin usein katkeavat paikkakunnalta muuton seurauksena. Näiden puutteiden paikkaajaksi tarvitaan toiselta pohjalta rakennettuja sosiaalisia verkostoja. Siksi työkavereista ja harrastuspiirien ystävistä on tullut uusilla paikkakunnilla ”sukulaiset” päihittävä tärkeiden ihmissuhteiden verkosto.
Kiihkeätempoisessa menossa työpaikat ja paikkakunnat kuitenkin vaihtuvat. Tämä seikkaa panee lujille ystäväpohjaisen verkoston ylläpitämisen. Haasteena on paitsi jatkuva uusien ystävien hankinta myös suhteiden ylläpito vanhoihin ystäviin. Jotta uusien ja vaihtuvien ystävien verkostosta voisi kehittyä merkityksellinen ja onnellisuutta tukeva sosiaalinen verkosto, myös ihmisen mielessä täytyy tapahtua melkoisia muutoksia. Lyhyen tuttavuuden ja mielikuvan perusteella olisi kyettävä rakentamaan luottamuksellisuutta, jota omien paineiden arkinen purku toisen kanssa luulisi edellyttävän.
Tärkeisiin suomalaisiin sosiaalisiin innovaatioihin kuuluu ns. vertaistuki. Monet vammais-ja sairausjärjestöt ovat tässä avainasemassa. Itse asiassa sama rooli voi olla ihan tavallisillakin, harrastustoimintaan liittyvillä ryhmillä ja yhdistyksillä. Näissä yhteyksissä saman kokeneet/kokevat ihmiset voivat kuunnella, lohduttaa sekä rohkaista toisiaan ja iloita heidän kanssaan. Usein tulee toimitetuksi asiaa myös ns. aiheen vierestä.
Kaikki eivät ole mukana työelämässä, eivätkä kaikki ole ns. yhdistysihmisiä. Toiset eivät pääse irti ajatuksesta, että uudet ystävyydet ovat aivan liian pinnallisia että niitä voisi käyttää omien paineiden todellisina purkualustoina. Näiden muutosten seurauksena jopa toisen ihmisen kuuntelu on ammatillistunut. Psykologeille, papeille ja psykiatreille näyttää olevan pohjaton kysyntä. Paradoksihan se on, että lopulta mieluummin sittenkin purkaudutaan täysin tuntemattomalle kuin tutulle. Hoitoa en nyt tässä tarkoita.
Myös uuden teknologian sosiaaliset mediat on otettava huomioon kun puhutaan yksinäisyyden torjunnasta ja vertaistuesta. Yhä useampi ihminen kokee, että yhteyksien ylläpito teknisin välinein riittää pitkälle. Lähes jokaisella on kännykkä ja pääsy tietokoneelle. Esimerkiksi sähköpostin ansiosta ihmiset ovat alkaneet taas kirjoittaa toisilleen. Tuon kirjeenvaihdon voi tallentaa dokumenteiksi vastaamaan entisaikojen kirjeitä. Kirjeet ovat hyvin henkilökohtaisia. Sosiaaliset mediat kehittyvät kaiken aikaa. Ehkä saamme niiden avulla aikaan yhä merkityksellisempiä sosiaalisia verkostoja. Monille saattaa jopa riittää, että fyysisen kanssakäymisen maailmassa on lähinnä hyvän päivän tuttuja ja kanssaihmisiä ”tavataan” massatapahtumissa. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)