Uhkaako ruotsinkielinen opetus loppua VAMK:sta?

Viime aikoina on tihkunut tietoja, joiden mukaan opetusministeriössä valmisteltaisiin muutosta kaksikielisen VAMK:n toimilupaan. Tarkoituksena olisi lopettaa ruotsinkielinen opettaa eli tehdä oppilaitoksesta suomenkielinen. On päivänselvää, ettei OPM ole keksinyt ideaa omin päin. Aivan varmasti asiaa on avitettu RKP:sta päin, jonka virallinen linja on ollut vahvistaa ns. Taxellin mallia.

Jos tällainen muutos toteutettaisiin, VAMK:n asema heikkenisi kun haetaan uusia ratkaisuja AMK-verkostoon. Tämä sopisi myös Kepulle, jonka huomion keskipisteessä näillä lakeuksilla lienee Seinäjoen AMK. Sitä en tiedä, mikä puolestaan on Kokoomuksen intressi. Kannattaa kuitenkin panna merkille, että Opetusministeriötä johtaa Kokoomuksen ministeri.

Vaasa on Suomen ainoita kaupunkiseutuja/alueita, jossa toimiva kaksikielisyys on suurilla volyymeilla arkipäivää. Työpaikkamme ovat pääosin kaksikielisiä. Olemme tehneet vuosikymmeniä työtä saadaksemme opetuksen vastaamaan työelämän näitä kielellisiä tarpeita. Tähän sarjaan kuuluu muuten myös 2-kielinen juristiopetus Vaasassa. Oma mielipiteeni on, että oppilaitoksia ei tulisi jakaa jyrkästi kielen perusteella vaan antaa opetusta niillä kielillä, joita työelämä tarvitsee – myös englanniksi ja ehkä muillakin kielillä. Ihanteellista olisi, että oppilaat voisivat saada oman ammattialansa opetusta useilla kielillä, jolloin mm. terminologia tulisi tutuksi jo opiskeluvaiheessa.

Uudesta AMK-verkostosta tehdään aikanaan poliittinen päätös. Ollaan jälleen tilanteessa, jossa yksi asia ratkaistaan ilman, että on mahdollisuuksia tai halujakaan arvioida ratkaisun vaikutuksia riittävän monelta kantilta. Mielenkiintoista on myös seurata kuinka poliittisten puolueitten paikallistason yksimielisyys muuntuu matkalla Helsinkiin samojen puolueiden erilaisiksi näkemyksiksi. Kysymys ei ole siitä, että Helsingissä oltaisiin viisaampia tai Vaasassa nurkkapatriootteja. On varauduttava siihen, että tuttu ”sulle ja mulle”-peli tässä taas toistuu.

VAMK:n ylläpitäjä vaihtui 1.1.2010. Vastuu siirtyi Vaasan kaupungilta perustetulle osakeyhtiölle. Oppilaitoksen toimilupaehtoihin ei tässä vaiheessa kajottu. On äärimmäisen kiusallista, että opetusministeriöstä kantautuneet viestit koskevat oppilaitosta oppilaaksi hakeutumisen kannalta kenties kiinnostavimmalla alueella. Tämä tapahtui ennen kuin osakeyhtiön hallitus on ehtinyt pitää ensimmäistäkään kokousta.

Jos niin todella kävisi, että VAMK menettää ruotsinkielisen opetuksensa, saadaan taas yksi niitti lisää perusteluihin, joilla perustellaan tarvetta luopua Suomen virallisesta kaksikielisyydestä. Tullaan yhä pahempaan legitimiteettikriisiin kun opetusta samaan aikaan erotellaan kielen perusteella ja vaaditaan valtaväestöltä yhä laadukkaampaa kielitaitoa ruotsissa. Asiaa ei ratkaista kielikylvyillä ja –suihkuilla tai lisäämällä pakkoruotsin opetusta nykyisestä vaan lisäämällä luonnollisia kontaktipintoja arjessa. Kaksikielinen oppilaitos on tähän tarkoitukseen edelleen pätevä ratkaisu.

Kuntaliitosvisiot ja maakuntien rajat

Kartasta huomataan, että uudesta Seinäjoesta on syntynyt maantieteellisesti alue, jossa etäisyydet ovat päästä päähän noin 100 km itse kaupunkitaajaman ollessa keskellä tätä pitkulaista aluetta. Suunnilleen samat fyysiset ulottuvuudet syntyisivät Uudelle Vaasalle jos kuntaliitokset toteutettaisiin Oravaisista Vaasan ja Kyrönmaan kautta Korsnäsiin.

Julkisuudessa on käsitelty työssäkäyntialueita koskevien säännösten muuttamista. Jo ensi toukokuussa tullee voimaan säädös, jonka mukaan velvoite ottaa työtä vastaan ulottuisi 80 km päähän asuinpaikasta. Työssäkäyntialuetta ei voida Pohjanmaallakaan enää mitata vain akselilla etelä-pohjoinen. Kartta paljastaa, että tässä tarkastelussa Vaasan ja Seinäjoen kaupunkikeskukset kuuluvat jatkossa samaan työssäkäyntialueeseen. Tällä hetkellä Vaasan ja Seinäjoen maa-alueiden välissä lienee noin 50 km muihin kuntiin kuuluvia alueita. Kun näin on, herää kysymys tulisiko jo nyt pystyä visioimaan pitemmälle eli näkemään, että esillä olleet kuntaliitosvaihtoehdot eivät tule kestämään pitkässä juoksussa.

Pohjanmaan Liitossa on muistaakseni 2000-luvun alussa tehty Vaasanseudun liikennettä koskeva selvitys (VASELI), joka toi mielenkiintoisella tavalla esille mahdollisuuden tukeutua tulevassa kaupunkirakenteen kehittämisessä tavoitteellisesti rautatiehen. Maakuntakaavaan tämä pohdiskelu poiki maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusvyöhykkeen, joka tosin päättyy maakuntien rajalle.

Monesti on tässä yhteydessä puhuttu myös Vaasan-Seinäjoen nauhakaupungin mahdollisuudesta. Rautatiestä tulisi uusien kaavoitettavien alueitten ”pääruoti”. Tämä ekologisesti kestävä idea on kokonaan jätetty varjoon kuntaliitosvisioinnissa. Tähän on tultu tietenkin siitä syystä, että maakuntien rajoja on pidetty pyhinä. Nauhakaupunki-idea ei etene ellei myös naapurimaakuntamme kiinnostu aiheesta. Asenteissa kysymys on kilpailun sijasta yhteistyöstä.

Pelkästään työssäkäyntialueita koskeva uusi määritelmä pakottaa uuteen ajatteluun. Valtiovalta katsoo, että kolmen tunnin päivittäinen työmatkailu (julkisella liikennevälineellä) on vielä kohtuullista, ellei työtä löydy lähempää kotia. Jos päivittäistä työpaikkaa on velvollisuus hakea jopa 80 km päästä, mihin palveluihin tätä samaa etäisyysmääritelmää tulisi näinä taloudellisesti kovina aikoina soveltaa? Selvää on, että jos julkishallinnon maantieteelliset vastuualueet eivät laajene kansalaisten yhä suurempi liikkuvuus, pohjautuupa se sitten velvollisuuteen tai vapaaehtoisuuteen, on otettava huomioon.

Hallinnon suuruuden logiikan tärkein peruste julkishallinnossa on mielestäni päätösvallan ja rahoituksen saaminen samoihin käsiin. Pienillä kunnilla on enää vähäpätöiset mahdollisuudet itse päättää asioistaan. Monet veikkaavat, että PARAS-hankkeen ehtii ohittaa sen rinnalle virinnyt terveydenhuoltoaluehanke, jonka pohjalta myös seuraava kuntarakenne lopulta syntyy. Valtakunnan tasolle ulottuva epävarmuus ei ainakaan helpota kuntien päätöksentekoa kuntarakennekysymyksissä. Niin tai näin, niin kehityksen suunta on kaikille selvä.

Autiot kaupunkikeskustat

Pohjalaisen uutispäällikkö Janne Lehtonen tarttui tärkeään ja haasteelliseen aiheeseen kirjoituksessaan autiomaasta kaupungin kupeessa. Asian ajankohtaisuutta lisää, että Vaasan yleiskaavaehdotus on saatu vihdoin hallinnolliseen käsittelyyn. Kaupunkirakenteen tiivistäminen on ollut selkeä tavoite jo pitemmän aikaa. Miten siinä voidaan todellisuudessa onnistua, on monimutkainen kysymys. Yhtä tärkeä kysymys on, miten kaavoituksella pystytään turvaamaan työmatkaansa polkeville kaupunkilaisillekin kelpaava esteettinen ympäristö.

Radanvarren takapihojen sekasorto osoittaa, että eräs kehitysvaihe on Vaasassa armottomasti ohi. Klemettilä Pohjoinen II on tarkoitus varata jatkossakin liike-ja yritystoiminnalle. Ilme siistiytyy vähitellen, mutta ei alueesta näytä sen seurauksena mitään esteettisesti mielenkiintoista aluetta syntyvän. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että liiketoiminta ei näytä pitävän toimipaikkojensa kaupunkikuvallista esteettisyyttä arvona. Tämä on erityisen kovan luokan kysymys silloin kun näillä ehdoilla sallitaan suurkauppojen syntyminen kaupungin keskustaan. Halleiltahan nuo näyttävät. Kaavoitus on tässä prosessissa puun ja kuoren välissä. Jossakin suurkaupungissa ei tulisi kuuloonkaan, että uusi hallivyöhyke alkaisi näin lähellä keskustaa kuin Vaasassa nyt tapahtuu. Näyttää siis ilmeiseltä, että tulevillakin pyöräilijöillä tulee olemaan huomautettavaa näkymistä, joita kohtaavat töihin polkiessaan.

Mitä sitten tulee yleisemmin näihin kaupungin keskustojen autiomaihin, ne kertovat joko pysähtyneisyydestä tai muutosprosessista. Vaasan tapauksessa on kysymys kasvuun liittyvästä muutosprosessista. On sitten eri kysymys, onko tämä prosessi riittävän hallittu. Vaasassa kaavoitus on tapahtunut monen rintaman politiikalla. Tonttireservin analyysi tuo esille sen, että pientaloalueita lukuun ottamatta on vaikeaa saada rakennustoimintaa kaavoituksen jälkeen nopeasti käyntiin laajojen asemakaavojen koko vaikutusalueella. Taloudellisten suhdanteiden takia äsken kaavoitettuja alueita voi jäädä vuosiksi, jopa vuosikymmeneksi vajaakäyttöön. Asiaa mutkistavat ns. tilauskaavat, joilla etenkin kasvava yritystoiminta hakee ratkaisuja. Näin syntyy myös uutta hajanaista kaupunkirakennetta.

Kaupunkien sisäänajoväylien (myös rautatien) varret ilmentävät kaupunkien vyöhykkeistä kehitystä. On aivan totta, että Vaasa ei ole käyttänyt kaavoittamisessa tähän mennessä visuaalisesti ja toiminnallisesti riittävästi hyväkseen pääväyliään. Kaupunki alkaa etelässä oikeastaan vasta Kauppapuistikon päästä ja päättyy pohjoisessa maasiltaan. Ydinkysymys kuuluu, miten paljon ulommaksi keskustasta tiivistä vyöhykettä onnistutaan jatkamaan? Mitä useampia uusia alueita kaavoituksella avataan, sitä suuremmaksi kasvaa riski, että autiomaita jää väliin myös tulevaisuudessa. Kaupungin väestönkasvu asettaa tiiviin kaupunkirakenteen mahdollisuudelle omat reunaehtonsa.

Yleiskaavaehdotuksen tavoitteena on, että uudisrakentaminen osoitetaan keskustassa ja sen lähivyöhykkeellä ensisijaisesti jo käyttöönotetuille, vajaakäytössä oleville tai toiminnaltaan muuttuville alueille. Uuden asuntotuotannon osalta tavoitteena on sijoittaa asuntotuotanto siten, että hyödynnetään olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta ja palveluita.

Suku vai ystävät?

Professori Juho Saari pohti äskettäin TV1:n ohjelmassa suomalaisten onnellisuutta. Tartun niistä vain yhteen näkökulmaan: yksinäisyyteen onnellisuuden esteenä. Jo yli 40 % ruokakunnista on yhden ihmisen kotitalouksia. Juho Saari sanoo, että suomalaiset ovat ensimmäisten joukossa siirtymässä aikaan, jossa ystävien verkosto päihittää sukulaiset sosiaalisen kanssakäymisen merkityksessä.

Että tähän on tultu, löytää selityksensä ennen kaikkea kaupungistumiskehityksestä ja Suomen harvasta asutuksesta. Sekä muuttajat, että paikalleen jäävät menettävät arkisen, fyysisen kontaktin sukulaisiinsa. Merkille pantavaa on, että myös kontaktit lapsuuden ystäviin usein katkeavat paikkakunnalta muuton seurauksena. Näiden puutteiden paikkaajaksi tarvitaan toiselta pohjalta rakennettuja sosiaalisia verkostoja. Siksi työkavereista ja harrastuspiirien ystävistä on tullut uusilla paikkakunnilla ”sukulaiset” päihittävä tärkeiden ihmissuhteiden verkosto.

Kiihkeätempoisessa menossa työpaikat ja paikkakunnat kuitenkin vaihtuvat. Tämä seikkaa panee lujille ystäväpohjaisen verkoston ylläpitämisen. Haasteena on paitsi jatkuva uusien ystävien hankinta myös suhteiden ylläpito vanhoihin ystäviin. Jotta uusien ja vaihtuvien ystävien verkostosta voisi kehittyä merkityksellinen ja onnellisuutta tukeva sosiaalinen verkosto, myös ihmisen mielessä täytyy tapahtua melkoisia muutoksia. Lyhyen tuttavuuden ja mielikuvan perusteella olisi kyettävä rakentamaan luottamuksellisuutta, jota omien paineiden arkinen purku toisen kanssa luulisi edellyttävän.

Tärkeisiin suomalaisiin sosiaalisiin innovaatioihin kuuluu ns. vertaistuki. Monet vammais-ja sairausjärjestöt ovat tässä avainasemassa. Itse asiassa sama rooli voi olla ihan tavallisillakin, harrastustoimintaan liittyvillä ryhmillä ja yhdistyksillä. Näissä yhteyksissä saman kokeneet/kokevat ihmiset voivat kuunnella, lohduttaa sekä rohkaista toisiaan ja iloita heidän kanssaan. Usein tulee toimitetuksi asiaa myös ns. aiheen vierestä.

Kaikki eivät ole mukana työelämässä, eivätkä kaikki ole ns. yhdistysihmisiä. Toiset eivät pääse irti ajatuksesta, että uudet ystävyydet ovat aivan liian pinnallisia että niitä voisi käyttää omien paineiden todellisina purkualustoina. Näiden muutosten seurauksena jopa toisen ihmisen kuuntelu on ammatillistunut. Psykologeille, papeille ja psykiatreille näyttää olevan pohjaton kysyntä. Paradoksihan se on, että lopulta mieluummin sittenkin purkaudutaan täysin tuntemattomalle kuin tutulle. Hoitoa en nyt tässä tarkoita.

Myös uuden teknologian sosiaaliset mediat on otettava huomioon kun puhutaan yksinäisyyden torjunnasta ja vertaistuesta. Yhä useampi ihminen kokee, että yhteyksien ylläpito teknisin välinein riittää pitkälle. Lähes jokaisella on kännykkä ja pääsy tietokoneelle. Esimerkiksi sähköpostin ansiosta ihmiset ovat alkaneet taas kirjoittaa toisilleen. Tuon kirjeenvaihdon voi tallentaa dokumenteiksi vastaamaan entisaikojen kirjeitä. Kirjeet ovat hyvin henkilökohtaisia. Sosiaaliset mediat kehittyvät kaiken aikaa. Ehkä saamme niiden avulla aikaan yhä merkityksellisempiä sosiaalisia verkostoja. Monille saattaa jopa riittää, että fyysisen kanssakäymisen maailmassa on lähinnä hyvän päivän tuttuja ja kanssaihmisiä ”tavataan” massatapahtumissa. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.

Hallintoa ja kielipolitiikkaa

Kyllä oli metkaa kuunnella eri uutislähetyksistä valtioneuvoston aluehallintopäätöksestä, jossa ratkaistiin Keski-Pohjanmaan suuntautuminen. Mitään selvää ei voinut saada koska päätöksen tulkinnat menivät ristiin. Sama jatkui vielä lehdistön ensimmäisissä uutisissa. Tämä johtui tietysti siitä, että jokainen osapuoli selitti asiaa parhain päin. Päätös on pläkkiselvä: Keski-Pohjanmaa suuntautuu etelään. Päätös vastasi Kokkolan kaupungin enemmistön kantaa.

Keski-Pohjanmaan maakunnan olemassaolon kannalta on keskeistä, että on olemassa sekä keskus (Kokkola) että sen kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa elävä maakunta. Maakunta oli aluehallintokysymyksessä jakautunut kahtia. Maakunnan ääni on demokratiassa tietysti enemmistön ääni: tässä tapauksessa se oli pohjoisen suunta. On mielenkiintoista nähdä miten maakunta kestää tehdyn päätöksen seuraukset.

Perustuslakiin vedoten kielikysymyksestä tehtiin aluehallintopäätöksen keskeisin peruste. Tämä on kielipolitiikan kannalta mitä mielenkiintoisin ratkaisu. Voimmeko olla vakuuttuneita, ettei myös tähän näkökulmaan sisältynyt mitään politiikkaa? Tästä ei mielestäni voi olla aivan varma. Olisi nimittäin loogista, että samoilla perusteilla Kokkolan tulisi kuulua kaksikieliseen Pohjanmaan Liittoon. Yhtä loogista olisi ollut, että valtioneuvosto olisi päättänyt pohjoisen suunnan puolesta sillä Keski-Pohjanmaa suuntautuu pohjoiseen jo sairaanhoidon miljoonapiirin osalta. Tässä yhteydessä sopii mainita, että ruotsinkielisiä vaasalaisia hoidetaan yksikielisessä Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa ilman, että tästä olisi herätetty perustuslaillista kielikysymystä.

Kielipoliittista mielenkiintoa valtioneuvoston päätöksellä on myös siksi, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Keski-Pohjanmaan suuntaamisella pohjoiseen olisi voitu laajentaa ruotsinkielen maantieteellistä ulottuvuutta. On varsin erikoista, että tämä ei ollut RKP:n intressissä. Asian ymmärtämistä helpottaa se seikka, että RKP ei ole läsnä koko maassa vaan ainoastaan vahvoilla alueillaan. RKP ei ole toimintansa kattavuuden näkökulmasta samassa mielessä valtakunnallinen puolue kuin esimerkiksi Kepu, SDP ja Kokoomus.

Maamme virallisen kaksikielisyyden legitimiteetti saattaa lähestyä kulminaatiopistettään. Valtioneuvoston aluehallintopäätös tukee ajatusta siitä, että ruotsinkieli on kutistumassa maassamme aluekysymykseksi. Tällä kehityksellä on yhteys perustuslain lupauksiin ja muutostarpeisiin, haluamme tai emme ja ennemmin tai myöhemmin. Virallisesta kaksikielisyydestä luopuminen voisi kääntyä ruotsinkielisten voitoksi, sillä uusissa oloissa vähemmistön kielellisten tarpeiden tyydyttämiseksi voitaisiin luoda järjestelmä, jossa myös ylikompensaatio – toisin kuin nyt - tulisi laajasti hyväksytyksi.

Kuolinpilleri?

Kaari Utrio heitti keskusteluun kauhisteltavaksi kuolinpillerin. Tuollainen pilleri voisi hyvinkin olla aina vain kivuliaammaksi käyvien päivien ja riittämättömän hoivan vaihtoehto silloin kun kokee olevansa ”valmis” lähtemään. Eutanasiakeskustelua on viritetty toistuvasti, mutta se ei tahdo oikein edetä. Jos kuolinapuun halutaan lääkäri, marssitetaan esiin kauhukuvat vanhusten joukkomurhista. Siksi monet itsemurhat tapahtuvat omin keinoin, esimerkiksi tarkoitusta varteen kerättyjä lääkkeitä ottamalla. Tilanne on vähän sama kuin lesbojen lapsenhankinnassa – on tyydyttävä muumimukiin jos lääkärit eivät avusta.

Meillä jokaisella on oma käsityksemme arvokkaasta vanhuudesta. Minä en näe mitään arvokkuutta tai elämänlaatua tilanteessa, jossa minua pidettäisiin pitkiä aikoja hengissä ilman, että tajuaisin ympärilläni tapahtuvista asioista mitään. Siksi ajattelen niin, että minulla pitää olla oikeus päättää omasta kohtalostani tuollaisen tilanteen varalle. Oma päätökseni ei loukkaa ketään toista. Koska haluaisin lähtöni olevan arvokas, haluaisin lääkärin varmistamaan sen, että päätökseni tahdostani kuolla myös viedään loppuun.

Olemme pohdiskelleet kuolinpilleriasiaa ystäväpiirissä. Yllättävän moni ajattelee samalla tavalla kuin minä. Miksi hoitolaitosten voimavaroja tulisi sitoa ns. toivottomiin tapauksiin? Miksi omia ja omaistenkin suunnattomia kärsimyksiä pitäisi jatkaa kun elämä on ”täysi”?

Lääketieteen kehittyessä kuoleman rajaa on siirretty jo luonnollisen tuolle puolen. Vanhukset eivät enää kuole tauteihin, jotka varmuudella saattoivat heidät perille ennen. Lääketiede tekee kaikkensa tehdäkseen meistä ikuisia, siinä lopulta onnistumatta.

Siitäkö on kysymys, että kuolemansairaan potilaan pitää alistua viime ajoikseen lääketieteen koekaniiniksi - niin kuin äidilleni kävi? Hänen toivottomaksi tiedettyä kamppailuaan käytiin ihmettelemässä oikein ns. suuren lääkärikierroksen voimin. Äitini kohdalle buukattiin kuulemma ennätys niiden päivien lukumäärässä, jotka hän eli saatuaan tappavan tautinsa diagnoosin. Eläköön lääketiede!

Hoitotestamentti. Se on jäänyt minulta epähuomiossa vielä tekemättä. Korjaan asian. Hoitotestamentilla tulisi olla juridinen pätevyys. Liian monessa tietooni tulleessa tapauksessa hoitotestamentin sisältö on mitätöity kun sen tarkoittama tilanne on tullut eteen.

Hyvä vanhushuolto on päättäjille haaste

Vaasassa on valmisteltu Ikäpoliittista ohjelmaa. Kaupunginhallitus palautti esityksen yksimielisesti uuteen valmisteluun siksi, että sen antama informaatio ei ollut riittävän yksiselitteinen päätöksenteon pohjaksi. Ei olisi ollut laitaa, että valtuusto olisi päästetty kiistelemään ohjelman tietopohjasta itse sisällön jäädessä vähemmälle huomiolle.

Vuosikymmenien varrella Vaasan vanhushuolto on kehittynyt varsin mallikkaaksi moniin muihin paikkakuntiin verrattuna. Kehittämistyötä on tehty ja uusiin ideoihin tartuttu. Vuoden 2008 aikana sosiaali-ja terveysministeriö on yhdessä Kuntaliiton kanssa antanut ”Ikäihmisten valtakunnalliset laatusuositukset”, jotka määrittelevät hyvän vanhushuollon puitteet ja helpottavat kuntapäättäjiä vastuunotossa kun tehdään ratkaisuja tulevaisuuden varalle.

Valtakunnalliset laatusuositukset lähtevät siitä, että 91-92 % 75 vuotta täyttäneistä voisi asua kotona itsenäisesti tai kattavan palvelutarpeen arvioinnin perusteella myönnettyjen tarkoituksenmukaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvin. Tämä on arvokysymys, mutta myös kustannuskysymys. Laatusuositukset määrittelevät ei-kotona asuviksi ne, jotka asuvat vanhainkodeissa, pitkäaikaisessa hoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja tehostetun palveluasumisen piirissä. Suomenkielessä en ole vielä nähnyt yhtä termiä, jolla näitä hoito/asumismuotoja yhdessä kutsuttaisiin. Kaikki palveluasuminen haluttaisiin nähdä kotona asumiseen verrattavana – ja näin monissa tilastoissa tehdäänkin. Vanhushuollon laatusuosituksissa lähtökohdaksi on kuitenkin otettu hoidon henkilökuntamitoitus. Sen vuoksi tehostettu palveluasuminen rinnastuu tältä osin laitoshoitoon. Ehkä voisimme puhua ns. raskaasta vanhushuollosta.

Ikäohjelma ehdottaa suuria muutoksia ja volyymin lisäyksiä vanhushuoltoon. Tämän vuoksi päätöksentekijöiden on päästävä perille siitä, miltä meidän vanhushuoltomme rakenne näyttää nyt ja tulevaisuudessa kun sitä verrataan valtakunnallisiin suosituksiin. Jos halutaan paikallisesti poiketa suosituksista, on myös tämä seikka arvioitava huolella. Mitä enemmän sidomme voimavaroja raskaaseen vanhushuoltoon, sitä vähemmän jää voimavaroja palvella suurta kotona asujien joukkoa ja jonot kotipalveluun kasvavat. Tämä vaara on olemassa viimeaikaistenkin päätösten valossa. Ikäohjelman ehdotus merkitsisi toteutuessaan – ja valtakunnallisen laatusuosituksen määrittelyä käyttäen – että yhä harvempi vanhus voisi tulevaisuudessa vanheta kotonaan. Valtakunnallinen suuntaus kulkee toiseen suuntaan. Siksi on välttämätöntä vielä kerran pysähtyä arvioimaan, miten vastaamme vanhushuollon moninaisiin haasteisiin. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun vanhusten määrä kaiken aikaa lisääntyy ja kuntatalous asettaa omat rajansa.