Suku vai ystävät?

Professori Juho Saari pohti äskettäin TV1:n ohjelmassa suomalaisten onnellisuutta. Tartun niistä vain yhteen näkökulmaan: yksinäisyyteen onnellisuuden esteenä. Jo yli 40 % ruokakunnista on yhden ihmisen kotitalouksia. Juho Saari sanoo, että suomalaiset ovat ensimmäisten joukossa siirtymässä aikaan, jossa ystävien verkosto päihittää sukulaiset sosiaalisen kanssakäymisen merkityksessä.

Että tähän on tultu, löytää selityksensä ennen kaikkea kaupungistumiskehityksestä ja Suomen harvasta asutuksesta. Sekä muuttajat, että paikalleen jäävät menettävät arkisen, fyysisen kontaktin sukulaisiinsa. Merkille pantavaa on, että myös kontaktit lapsuuden ystäviin usein katkeavat paikkakunnalta muuton seurauksena. Näiden puutteiden paikkaajaksi tarvitaan toiselta pohjalta rakennettuja sosiaalisia verkostoja. Siksi työkavereista ja harrastuspiirien ystävistä on tullut uusilla paikkakunnilla ”sukulaiset” päihittävä tärkeiden ihmissuhteiden verkosto.

Kiihkeätempoisessa menossa työpaikat ja paikkakunnat kuitenkin vaihtuvat. Tämä seikkaa panee lujille ystäväpohjaisen verkoston ylläpitämisen. Haasteena on paitsi jatkuva uusien ystävien hankinta myös suhteiden ylläpito vanhoihin ystäviin. Jotta uusien ja vaihtuvien ystävien verkostosta voisi kehittyä merkityksellinen ja onnellisuutta tukeva sosiaalinen verkosto, myös ihmisen mielessä täytyy tapahtua melkoisia muutoksia. Lyhyen tuttavuuden ja mielikuvan perusteella olisi kyettävä rakentamaan luottamuksellisuutta, jota omien paineiden arkinen purku toisen kanssa luulisi edellyttävän.

Tärkeisiin suomalaisiin sosiaalisiin innovaatioihin kuuluu ns. vertaistuki. Monet vammais-ja sairausjärjestöt ovat tässä avainasemassa. Itse asiassa sama rooli voi olla ihan tavallisillakin, harrastustoimintaan liittyvillä ryhmillä ja yhdistyksillä. Näissä yhteyksissä saman kokeneet/kokevat ihmiset voivat kuunnella, lohduttaa sekä rohkaista toisiaan ja iloita heidän kanssaan. Usein tulee toimitetuksi asiaa myös ns. aiheen vierestä.

Kaikki eivät ole mukana työelämässä, eivätkä kaikki ole ns. yhdistysihmisiä. Toiset eivät pääse irti ajatuksesta, että uudet ystävyydet ovat aivan liian pinnallisia että niitä voisi käyttää omien paineiden todellisina purkualustoina. Näiden muutosten seurauksena jopa toisen ihmisen kuuntelu on ammatillistunut. Psykologeille, papeille ja psykiatreille näyttää olevan pohjaton kysyntä. Paradoksihan se on, että lopulta mieluummin sittenkin purkaudutaan täysin tuntemattomalle kuin tutulle. Hoitoa en nyt tässä tarkoita.

Myös uuden teknologian sosiaaliset mediat on otettava huomioon kun puhutaan yksinäisyyden torjunnasta ja vertaistuesta. Yhä useampi ihminen kokee, että yhteyksien ylläpito teknisin välinein riittää pitkälle. Lähes jokaisella on kännykkä ja pääsy tietokoneelle. Esimerkiksi sähköpostin ansiosta ihmiset ovat alkaneet taas kirjoittaa toisilleen. Tuon kirjeenvaihdon voi tallentaa dokumenteiksi vastaamaan entisaikojen kirjeitä. Kirjeet ovat hyvin henkilökohtaisia. Sosiaaliset mediat kehittyvät kaiken aikaa. Ehkä saamme niiden avulla aikaan yhä merkityksellisempiä sosiaalisia verkostoja. Monille saattaa jopa riittää, että fyysisen kanssakäymisen maailmassa on lähinnä hyvän päivän tuttuja ja kanssaihmisiä ”tavataan” massatapahtumissa. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.

Hallintoa ja kielipolitiikkaa

Kyllä oli metkaa kuunnella eri uutislähetyksistä valtioneuvoston aluehallintopäätöksestä, jossa ratkaistiin Keski-Pohjanmaan suuntautuminen. Mitään selvää ei voinut saada koska päätöksen tulkinnat menivät ristiin. Sama jatkui vielä lehdistön ensimmäisissä uutisissa. Tämä johtui tietysti siitä, että jokainen osapuoli selitti asiaa parhain päin. Päätös on pläkkiselvä: Keski-Pohjanmaa suuntautuu etelään. Päätös vastasi Kokkolan kaupungin enemmistön kantaa.

Keski-Pohjanmaan maakunnan olemassaolon kannalta on keskeistä, että on olemassa sekä keskus (Kokkola) että sen kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa elävä maakunta. Maakunta oli aluehallintokysymyksessä jakautunut kahtia. Maakunnan ääni on demokratiassa tietysti enemmistön ääni: tässä tapauksessa se oli pohjoisen suunta. On mielenkiintoista nähdä miten maakunta kestää tehdyn päätöksen seuraukset.

Perustuslakiin vedoten kielikysymyksestä tehtiin aluehallintopäätöksen keskeisin peruste. Tämä on kielipolitiikan kannalta mitä mielenkiintoisin ratkaisu. Voimmeko olla vakuuttuneita, ettei myös tähän näkökulmaan sisältynyt mitään politiikkaa? Tästä ei mielestäni voi olla aivan varma. Olisi nimittäin loogista, että samoilla perusteilla Kokkolan tulisi kuulua kaksikieliseen Pohjanmaan Liittoon. Yhtä loogista olisi ollut, että valtioneuvosto olisi päättänyt pohjoisen suunnan puolesta sillä Keski-Pohjanmaa suuntautuu pohjoiseen jo sairaanhoidon miljoonapiirin osalta. Tässä yhteydessä sopii mainita, että ruotsinkielisiä vaasalaisia hoidetaan yksikielisessä Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa ilman, että tästä olisi herätetty perustuslaillista kielikysymystä.

Kielipoliittista mielenkiintoa valtioneuvoston päätöksellä on myös siksi, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Keski-Pohjanmaan suuntaamisella pohjoiseen olisi voitu laajentaa ruotsinkielen maantieteellistä ulottuvuutta. On varsin erikoista, että tämä ei ollut RKP:n intressissä. Asian ymmärtämistä helpottaa se seikka, että RKP ei ole läsnä koko maassa vaan ainoastaan vahvoilla alueillaan. RKP ei ole toimintansa kattavuuden näkökulmasta samassa mielessä valtakunnallinen puolue kuin esimerkiksi Kepu, SDP ja Kokoomus.

Maamme virallisen kaksikielisyyden legitimiteetti saattaa lähestyä kulminaatiopistettään. Valtioneuvoston aluehallintopäätös tukee ajatusta siitä, että ruotsinkieli on kutistumassa maassamme aluekysymykseksi. Tällä kehityksellä on yhteys perustuslain lupauksiin ja muutostarpeisiin, haluamme tai emme ja ennemmin tai myöhemmin. Virallisesta kaksikielisyydestä luopuminen voisi kääntyä ruotsinkielisten voitoksi, sillä uusissa oloissa vähemmistön kielellisten tarpeiden tyydyttämiseksi voitaisiin luoda järjestelmä, jossa myös ylikompensaatio – toisin kuin nyt - tulisi laajasti hyväksytyksi.

Kuolinpilleri?

Kaari Utrio heitti keskusteluun kauhisteltavaksi kuolinpillerin. Tuollainen pilleri voisi hyvinkin olla aina vain kivuliaammaksi käyvien päivien ja riittämättömän hoivan vaihtoehto silloin kun kokee olevansa ”valmis” lähtemään. Eutanasiakeskustelua on viritetty toistuvasti, mutta se ei tahdo oikein edetä. Jos kuolinapuun halutaan lääkäri, marssitetaan esiin kauhukuvat vanhusten joukkomurhista. Siksi monet itsemurhat tapahtuvat omin keinoin, esimerkiksi tarkoitusta varteen kerättyjä lääkkeitä ottamalla. Tilanne on vähän sama kuin lesbojen lapsenhankinnassa – on tyydyttävä muumimukiin jos lääkärit eivät avusta.

Meillä jokaisella on oma käsityksemme arvokkaasta vanhuudesta. Minä en näe mitään arvokkuutta tai elämänlaatua tilanteessa, jossa minua pidettäisiin pitkiä aikoja hengissä ilman, että tajuaisin ympärilläni tapahtuvista asioista mitään. Siksi ajattelen niin, että minulla pitää olla oikeus päättää omasta kohtalostani tuollaisen tilanteen varalle. Oma päätökseni ei loukkaa ketään toista. Koska haluaisin lähtöni olevan arvokas, haluaisin lääkärin varmistamaan sen, että päätökseni tahdostani kuolla myös viedään loppuun.

Olemme pohdiskelleet kuolinpilleriasiaa ystäväpiirissä. Yllättävän moni ajattelee samalla tavalla kuin minä. Miksi hoitolaitosten voimavaroja tulisi sitoa ns. toivottomiin tapauksiin? Miksi omia ja omaistenkin suunnattomia kärsimyksiä pitäisi jatkaa kun elämä on ”täysi”?

Lääketieteen kehittyessä kuoleman rajaa on siirretty jo luonnollisen tuolle puolen. Vanhukset eivät enää kuole tauteihin, jotka varmuudella saattoivat heidät perille ennen. Lääketiede tekee kaikkensa tehdäkseen meistä ikuisia, siinä lopulta onnistumatta.

Siitäkö on kysymys, että kuolemansairaan potilaan pitää alistua viime ajoikseen lääketieteen koekaniiniksi - niin kuin äidilleni kävi? Hänen toivottomaksi tiedettyä kamppailuaan käytiin ihmettelemässä oikein ns. suuren lääkärikierroksen voimin. Äitini kohdalle buukattiin kuulemma ennätys niiden päivien lukumäärässä, jotka hän eli saatuaan tappavan tautinsa diagnoosin. Eläköön lääketiede!

Hoitotestamentti. Se on jäänyt minulta epähuomiossa vielä tekemättä. Korjaan asian. Hoitotestamentilla tulisi olla juridinen pätevyys. Liian monessa tietooni tulleessa tapauksessa hoitotestamentin sisältö on mitätöity kun sen tarkoittama tilanne on tullut eteen.

Hyvä vanhushuolto on päättäjille haaste

Vaasassa on valmisteltu Ikäpoliittista ohjelmaa. Kaupunginhallitus palautti esityksen yksimielisesti uuteen valmisteluun siksi, että sen antama informaatio ei ollut riittävän yksiselitteinen päätöksenteon pohjaksi. Ei olisi ollut laitaa, että valtuusto olisi päästetty kiistelemään ohjelman tietopohjasta itse sisällön jäädessä vähemmälle huomiolle.

Vuosikymmenien varrella Vaasan vanhushuolto on kehittynyt varsin mallikkaaksi moniin muihin paikkakuntiin verrattuna. Kehittämistyötä on tehty ja uusiin ideoihin tartuttu. Vuoden 2008 aikana sosiaali-ja terveysministeriö on yhdessä Kuntaliiton kanssa antanut ”Ikäihmisten valtakunnalliset laatusuositukset”, jotka määrittelevät hyvän vanhushuollon puitteet ja helpottavat kuntapäättäjiä vastuunotossa kun tehdään ratkaisuja tulevaisuuden varalle.

Valtakunnalliset laatusuositukset lähtevät siitä, että 91-92 % 75 vuotta täyttäneistä voisi asua kotona itsenäisesti tai kattavan palvelutarpeen arvioinnin perusteella myönnettyjen tarkoituksenmukaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvin. Tämä on arvokysymys, mutta myös kustannuskysymys. Laatusuositukset määrittelevät ei-kotona asuviksi ne, jotka asuvat vanhainkodeissa, pitkäaikaisessa hoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja tehostetun palveluasumisen piirissä. Suomenkielessä en ole vielä nähnyt yhtä termiä, jolla näitä hoito/asumismuotoja yhdessä kutsuttaisiin. Kaikki palveluasuminen haluttaisiin nähdä kotona asumiseen verrattavana – ja näin monissa tilastoissa tehdäänkin. Vanhushuollon laatusuosituksissa lähtökohdaksi on kuitenkin otettu hoidon henkilökuntamitoitus. Sen vuoksi tehostettu palveluasuminen rinnastuu tältä osin laitoshoitoon. Ehkä voisimme puhua ns. raskaasta vanhushuollosta.

Ikäohjelma ehdottaa suuria muutoksia ja volyymin lisäyksiä vanhushuoltoon. Tämän vuoksi päätöksentekijöiden on päästävä perille siitä, miltä meidän vanhushuoltomme rakenne näyttää nyt ja tulevaisuudessa kun sitä verrataan valtakunnallisiin suosituksiin. Jos halutaan paikallisesti poiketa suosituksista, on myös tämä seikka arvioitava huolella. Mitä enemmän sidomme voimavaroja raskaaseen vanhushuoltoon, sitä vähemmän jää voimavaroja palvella suurta kotona asujien joukkoa ja jonot kotipalveluun kasvavat. Tämä vaara on olemassa viimeaikaistenkin päätösten valossa. Ikäohjelman ehdotus merkitsisi toteutuessaan – ja valtakunnallisen laatusuosituksen määrittelyä käyttäen – että yhä harvempi vanhus voisi tulevaisuudessa vanheta kotonaan. Valtakunnallinen suuntaus kulkee toiseen suuntaan. Siksi on välttämätöntä vielä kerran pysähtyä arvioimaan, miten vastaamme vanhushuollon moninaisiin haasteisiin. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun vanhusten määrä kaiken aikaa lisääntyy ja kuntatalous asettaa omat rajansa.

Ehdokkaiden rahoitusyhdistykset vaalitukisotkun ydin

Kun palasin viikon lomalta, vaalirahasotku näytti Suomessa kärjistyneen uudelleen. Julkisuudessa ei vieläkään käsitellä riittävästi olennaista ja suhteellisen uutta ilmiötä – ehdokkaiden ja kansanedustajien omien ”rahoitusyhdistysten” roolia. Näyttää, että vaalitukien hämärä pesii juuri näissä yhdistyksissä. Lieneekö media tonkinut esiin vielä sitäkään, keillä kansanedustajilla on tällainen yhdistys.

Kysymys on puoluekoneiston haastavasta rinnakkaisjärjestelmästä. Tukiyhdistysten perustamisessa ei ole mitään laitonta, mutta mitä se kertoo ehdokkaan/kansanedustajan suhtautumisesta omaan puolueeseensa? Vaalityöhön tarvittava energia, päätöksenteko vaalityön toteuttamisesta ja itse vaalityö on vedetty pois omasta puolueorganisaatiosta. Puolueorganisaatio tarjoaa ehkä enää vain yhteismainontaa ja joitakin yhteisiä vaalitilaisuuksia.

Samaan aikaan tämän ilmiön kanssa on elvytetty keskustelua ns. pitkistä listoista. SDP:ssä on aiemmin toteutettu jäsenäänestyksiä, joissa vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaiden keskinäinen järjestys on tuotu esiin ennen vaaleja. Jäsenäänestyksen tulos saattoi jäädä hiljaiseksi tiedoksi, sillä se näkyi äänestäjille oikeastaan vain yhteismainoksen kuvien järjestyksenä. Puolueen sisällä jäsenäänestys ei ainakaan tuolloin johtanut kohtuuttomaan kampanjointiin ehdokas-ehdokkaiden osalta.

Mutu-tuntumani on, että jäsenäänestyksen tulos SDP:ssä ennakoi aika hyvin vaalin lopputulosta eli ehdokkaan sijalukua oman puolueen listalla. Näin kävi, vaikka puolueen vaalimainonta käsittääkseni jakautui tasan ehdokkaiden kesken.

Meillä on siis tarjolla suomalainen malli, jossa pitkien listojen idea on toteutettavissa nykyisinkin säännöksin. Vaalikampanjointi on palautettavissa puolueiden haltuun jos tahdomme. Tämä kirkastaisi puolueen ja sen ehdokkaiden suhdetta sekä lisäisi poliittista uskottavuutta. Meneillään oleva vaalitukikeskustelu osoittaa, että puolueitten saamia vaalitukia siedetään paremmin kuin yksittäisille ehdokkaille tai heidän rahoitusyhdistyksilleen ohjattuja tukia.

Himmeleitä vai yhteiseloa?

Korkeakoulujen uusi lukuvuosi on alkamassa ja avajaispuheita pidetään. Jälleen kerran saimme havaita, että kielikysymyksestä ei Vaasassa näytä päästävän. Se pysyy ikuisuuskysymymyksenä kunnes luonteviin kaksikielisyysratkaisuihin päästään. Vaasan ammattikorkeakoulun emeritus-rehtori Ruotsala osoitti turhautumisensa kaksikielisen Vaasan ammattikorkeakoulun ratkaisuun ilmeisimmin siitä syystä, että se on vain osittaisratkaisu kielikysymyksen hallintaan. Samaan aikaan opetusministeri Virkkunen innostaa Vaasan yliopistoa kaksikielistymään!

Korkeakouluja lukuun ottamatta kaksikieliset työympäristöt ovat seudullamme täyttä arkipäivää. Miksi tämä olisi korkeakoulujen osalta vaikeampaa – nimenomaan Vaasassa? Itse olen työskennellyt 15 vuotta kaksikielisessä työpaikassa, jossa ruotsinkieli oli arjen käytössä näkyvästi – kieleen perustuvia osastorajoja ei ollut. Minulla ei ole kokemuksesta moitteen sanaa sanottavana.

Korkeakoulujen kielisiassa on tekohengityksen makua. Tilanteen vaikutukset muuttuvat seudun kannalta vakaviksi kun opiskelijaikäluokat pienevät. Kaikki tietävät, että kieliraja on ylitettävä – siinä asiassa ei haluta jäädä luokalle. Kun ei haluta toimia saman hallinnon piirissä, on kehitetty himmeleitä, joissa vaihtelevia yhteistyökuvioita sitten harjoitetaan. Voiko turhauttavampaa strategiaa olla! Rinnasteinen prosessi on menossa PARAS-hankkeessa, jossa himmeleitä ehdotetaan ja perustetaan kuntaliitosten vaihtoehtona.

Pohjalainen haastatteli ministeri Virkkusen lausunnon johdosta ainoastaan RKP:n poliitikkoja. Kaikki tiedämme, että sieltä päin näissä asioissa on aina tuullut. Vaasan yliopiston hallituksen uusi puheenjohtaja - entinen RKP:n puheenjohtaja ja pitkäaikainen ministeri (myös opetusministerinä toiminut ministeri) - Ole Norrback päätti hymähtää ehdotukselle. Nordman vaikenee ja RKP:n nykyinen puheenjohtaja Wallin vastustaa. Edes nuori sukupolvi RKP:ssa ei siis näytä hellittävän ns. Taxellin mallista eli kieleen perustuvista hallintoyksiköistä.

On mielenkiintoista, että jälleen kerran ulkopuoliset näkevät tilanteen selkeästi ja osoittavat meille kestävän selviytymisen tien. Sitä ei ilmeisesti siedetä. Odotusarvo on, että väistöliikkeet seudullamme jatkunevat erilaisiin tekaistuihin syihin vedoten. Jatkossakin tultaneen osoittamaan luovuutta erilaisten, kielirajan ylittäviin yhteistyöhimmeleiden rakenteluun. Se on yhä raskaammaksi käyvä tie ja vie huomiota pois asioiden keskeisiltä sisällöiltä. Olemme hyviä, mutta voisimme olla vielä parempia jos hylkäisimme himmelit ja luottaisimme luontevan yhteiselon innostavaan voimaan.

Lahjoilla on eroa

Vaalituet ja poliitikkojen voitelu ovat olleet tämän kesän kestoaiheita. Mikä tässä on olennaista, on mielestäni jäänyt vähälle huomiolle.

Eduskunnan päätöksellä puolueita rahoitetaan yhä suuremmilla summilla, mitä perustellaan demokratian ylläpitämisellä. Nämä tuet menevät organisaatioille. Tuki on monimuotoista, ja jo näiden tukivirtojen selvittely olisi hyvä akateemisen lopputyön aihe. Tässä liikutaan siis sallitun ja selkeästi laillisen alueella. Täysin piiloon on sen sijaan jätetty johtavien virkamiesten tähdittäjän rooli joidenkin yksittäisten ehdokkaitten ylihinnoitetuissa vaaliseminaareissa. Tällainen ei voi kuulua ao. toimenkuvaan ja sotii mielestäni yhdenvertaisuutta vastaan.

Kun siirrytään politiikan ns. yksityiseen sponsorointiin, tullaan hämärän maille. Syntyy vaikutelma, että yksityinen tuki on lähtökohtaisesti tuomittavaa. Tämä asia ansaitsee lähemmän tarkastelun. Varsin monet ns. yksityisiksi väitetyistä lahjoituksista eivät ole ”yksityisiä”, vaan organisaatioiden lahjoituksia nekin Vieläpä sellaisten, joita julkinen valta tukee tai on niiden osakas, tai joihin työnantajat ja/tai työntekijät maksavat lakisääteisiä maksujaan. Tässä olisi toinen akateemisen lopputyön aihe :kuka/ketkä, ja millä valtuuksin ovat päättänet yksittäisten ehdokkaiden tuista?

Vaalitukien ja lahjoitusten kontrollin ulkopuolelle ovat sijoittuneet yhden ehdokkaan/kansanedustajan ympärille kyhätyt muutaman keskushenkilön pyörittämät yhdistykset. Mitään muuta toimintaa näillä yhdistyksillä ei ole kuin rahankeruu yhdelle ehdokkaalle. Kolmannen akateemisen lopputyön aihe olisi: kuinka monella istuvalla kansanedustajalla on tukenaan ”puolueista riippumaton” yhdistys ja miten se toimii? Miksi puolueorganisaatio ei muka kykenisi tätä hommaa hoitamaan kuten ennen? Siitäkään huolimatta, että puoluetuet ovat kasvaneet? Ainoa ja tunnettu syy on, että näin ollen edustajan/kansanedustajan ei tarvitse tehdä julkista tiliä puolueorganisaatiossa rahojen käytöstä organisaation sisällä. Tilien sisään voi sijoittaa tarvittaessa koko joukon henkilökohtaisiksi luettavia menoja.

Ilkka Kanervan mega-synttäreistä on jo aikaa. Monia muitakin ulkopuolisten sponsoroimia synttäreitä on valtakunnassa tämän jälkeen varmaan pidetty. Haloo! Missä viipyvät tutkivien toimittajien raportit? Totta puhuen: täytyyhän Kanervalla olla jokin ongelma. Siis säälikäämme. Vanha mies kuvitteli, että hänen arvonsa on kiinni bileiden näyttävyydestä (17.000 €). Eikös tässä ollut kyse vain siitä, että Ile ei ollut tottunut ennenkään elämässään bilettämään omalla kustannuksellaan. Palkat ja palkkiot hän on voinut käyttää jo vuosikymmenet kevyempiin tarkoituksiin. Juuri tästä syystä Ile ei pitänyt siirtosummaa merkittävänä tai elämäänsä mitenkään heilauttavana,