Kuolinpilleri?

Kaari Utrio heitti keskusteluun kauhisteltavaksi kuolinpillerin. Tuollainen pilleri voisi hyvinkin olla aina vain kivuliaammaksi käyvien päivien ja riittämättömän hoivan vaihtoehto silloin kun kokee olevansa ”valmis” lähtemään. Eutanasiakeskustelua on viritetty toistuvasti, mutta se ei tahdo oikein edetä. Jos kuolinapuun halutaan lääkäri, marssitetaan esiin kauhukuvat vanhusten joukkomurhista. Siksi monet itsemurhat tapahtuvat omin keinoin, esimerkiksi tarkoitusta varteen kerättyjä lääkkeitä ottamalla. Tilanne on vähän sama kuin lesbojen lapsenhankinnassa – on tyydyttävä muumimukiin jos lääkärit eivät avusta.

Meillä jokaisella on oma käsityksemme arvokkaasta vanhuudesta. Minä en näe mitään arvokkuutta tai elämänlaatua tilanteessa, jossa minua pidettäisiin pitkiä aikoja hengissä ilman, että tajuaisin ympärilläni tapahtuvista asioista mitään. Siksi ajattelen niin, että minulla pitää olla oikeus päättää omasta kohtalostani tuollaisen tilanteen varalle. Oma päätökseni ei loukkaa ketään toista. Koska haluaisin lähtöni olevan arvokas, haluaisin lääkärin varmistamaan sen, että päätökseni tahdostani kuolla myös viedään loppuun.

Olemme pohdiskelleet kuolinpilleriasiaa ystäväpiirissä. Yllättävän moni ajattelee samalla tavalla kuin minä. Miksi hoitolaitosten voimavaroja tulisi sitoa ns. toivottomiin tapauksiin? Miksi omia ja omaistenkin suunnattomia kärsimyksiä pitäisi jatkaa kun elämä on ”täysi”?

Lääketieteen kehittyessä kuoleman rajaa on siirretty jo luonnollisen tuolle puolen. Vanhukset eivät enää kuole tauteihin, jotka varmuudella saattoivat heidät perille ennen. Lääketiede tekee kaikkensa tehdäkseen meistä ikuisia, siinä lopulta onnistumatta.

Siitäkö on kysymys, että kuolemansairaan potilaan pitää alistua viime ajoikseen lääketieteen koekaniiniksi - niin kuin äidilleni kävi? Hänen toivottomaksi tiedettyä kamppailuaan käytiin ihmettelemässä oikein ns. suuren lääkärikierroksen voimin. Äitini kohdalle buukattiin kuulemma ennätys niiden päivien lukumäärässä, jotka hän eli saatuaan tappavan tautinsa diagnoosin. Eläköön lääketiede!

Hoitotestamentti. Se on jäänyt minulta epähuomiossa vielä tekemättä. Korjaan asian. Hoitotestamentilla tulisi olla juridinen pätevyys. Liian monessa tietooni tulleessa tapauksessa hoitotestamentin sisältö on mitätöity kun sen tarkoittama tilanne on tullut eteen.

Hyvä vanhushuolto on päättäjille haaste

Vaasassa on valmisteltu Ikäpoliittista ohjelmaa. Kaupunginhallitus palautti esityksen yksimielisesti uuteen valmisteluun siksi, että sen antama informaatio ei ollut riittävän yksiselitteinen päätöksenteon pohjaksi. Ei olisi ollut laitaa, että valtuusto olisi päästetty kiistelemään ohjelman tietopohjasta itse sisällön jäädessä vähemmälle huomiolle.

Vuosikymmenien varrella Vaasan vanhushuolto on kehittynyt varsin mallikkaaksi moniin muihin paikkakuntiin verrattuna. Kehittämistyötä on tehty ja uusiin ideoihin tartuttu. Vuoden 2008 aikana sosiaali-ja terveysministeriö on yhdessä Kuntaliiton kanssa antanut ”Ikäihmisten valtakunnalliset laatusuositukset”, jotka määrittelevät hyvän vanhushuollon puitteet ja helpottavat kuntapäättäjiä vastuunotossa kun tehdään ratkaisuja tulevaisuuden varalle.

Valtakunnalliset laatusuositukset lähtevät siitä, että 91-92 % 75 vuotta täyttäneistä voisi asua kotona itsenäisesti tai kattavan palvelutarpeen arvioinnin perusteella myönnettyjen tarkoituksenmukaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvin. Tämä on arvokysymys, mutta myös kustannuskysymys. Laatusuositukset määrittelevät ei-kotona asuviksi ne, jotka asuvat vanhainkodeissa, pitkäaikaisessa hoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja tehostetun palveluasumisen piirissä. Suomenkielessä en ole vielä nähnyt yhtä termiä, jolla näitä hoito/asumismuotoja yhdessä kutsuttaisiin. Kaikki palveluasuminen haluttaisiin nähdä kotona asumiseen verrattavana – ja näin monissa tilastoissa tehdäänkin. Vanhushuollon laatusuosituksissa lähtökohdaksi on kuitenkin otettu hoidon henkilökuntamitoitus. Sen vuoksi tehostettu palveluasuminen rinnastuu tältä osin laitoshoitoon. Ehkä voisimme puhua ns. raskaasta vanhushuollosta.

Ikäohjelma ehdottaa suuria muutoksia ja volyymin lisäyksiä vanhushuoltoon. Tämän vuoksi päätöksentekijöiden on päästävä perille siitä, miltä meidän vanhushuoltomme rakenne näyttää nyt ja tulevaisuudessa kun sitä verrataan valtakunnallisiin suosituksiin. Jos halutaan paikallisesti poiketa suosituksista, on myös tämä seikka arvioitava huolella. Mitä enemmän sidomme voimavaroja raskaaseen vanhushuoltoon, sitä vähemmän jää voimavaroja palvella suurta kotona asujien joukkoa ja jonot kotipalveluun kasvavat. Tämä vaara on olemassa viimeaikaistenkin päätösten valossa. Ikäohjelman ehdotus merkitsisi toteutuessaan – ja valtakunnallisen laatusuosituksen määrittelyä käyttäen – että yhä harvempi vanhus voisi tulevaisuudessa vanheta kotonaan. Valtakunnallinen suuntaus kulkee toiseen suuntaan. Siksi on välttämätöntä vielä kerran pysähtyä arvioimaan, miten vastaamme vanhushuollon moninaisiin haasteisiin. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun vanhusten määrä kaiken aikaa lisääntyy ja kuntatalous asettaa omat rajansa.

Ehdokkaiden rahoitusyhdistykset vaalitukisotkun ydin

Kun palasin viikon lomalta, vaalirahasotku näytti Suomessa kärjistyneen uudelleen. Julkisuudessa ei vieläkään käsitellä riittävästi olennaista ja suhteellisen uutta ilmiötä – ehdokkaiden ja kansanedustajien omien ”rahoitusyhdistysten” roolia. Näyttää, että vaalitukien hämärä pesii juuri näissä yhdistyksissä. Lieneekö media tonkinut esiin vielä sitäkään, keillä kansanedustajilla on tällainen yhdistys.

Kysymys on puoluekoneiston haastavasta rinnakkaisjärjestelmästä. Tukiyhdistysten perustamisessa ei ole mitään laitonta, mutta mitä se kertoo ehdokkaan/kansanedustajan suhtautumisesta omaan puolueeseensa? Vaalityöhön tarvittava energia, päätöksenteko vaalityön toteuttamisesta ja itse vaalityö on vedetty pois omasta puolueorganisaatiosta. Puolueorganisaatio tarjoaa ehkä enää vain yhteismainontaa ja joitakin yhteisiä vaalitilaisuuksia.

Samaan aikaan tämän ilmiön kanssa on elvytetty keskustelua ns. pitkistä listoista. SDP:ssä on aiemmin toteutettu jäsenäänestyksiä, joissa vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaiden keskinäinen järjestys on tuotu esiin ennen vaaleja. Jäsenäänestyksen tulos saattoi jäädä hiljaiseksi tiedoksi, sillä se näkyi äänestäjille oikeastaan vain yhteismainoksen kuvien järjestyksenä. Puolueen sisällä jäsenäänestys ei ainakaan tuolloin johtanut kohtuuttomaan kampanjointiin ehdokas-ehdokkaiden osalta.

Mutu-tuntumani on, että jäsenäänestyksen tulos SDP:ssä ennakoi aika hyvin vaalin lopputulosta eli ehdokkaan sijalukua oman puolueen listalla. Näin kävi, vaikka puolueen vaalimainonta käsittääkseni jakautui tasan ehdokkaiden kesken.

Meillä on siis tarjolla suomalainen malli, jossa pitkien listojen idea on toteutettavissa nykyisinkin säännöksin. Vaalikampanjointi on palautettavissa puolueiden haltuun jos tahdomme. Tämä kirkastaisi puolueen ja sen ehdokkaiden suhdetta sekä lisäisi poliittista uskottavuutta. Meneillään oleva vaalitukikeskustelu osoittaa, että puolueitten saamia vaalitukia siedetään paremmin kuin yksittäisille ehdokkaille tai heidän rahoitusyhdistyksilleen ohjattuja tukia.

Himmeleitä vai yhteiseloa?

Korkeakoulujen uusi lukuvuosi on alkamassa ja avajaispuheita pidetään. Jälleen kerran saimme havaita, että kielikysymyksestä ei Vaasassa näytä päästävän. Se pysyy ikuisuuskysymymyksenä kunnes luonteviin kaksikielisyysratkaisuihin päästään. Vaasan ammattikorkeakoulun emeritus-rehtori Ruotsala osoitti turhautumisensa kaksikielisen Vaasan ammattikorkeakoulun ratkaisuun ilmeisimmin siitä syystä, että se on vain osittaisratkaisu kielikysymyksen hallintaan. Samaan aikaan opetusministeri Virkkunen innostaa Vaasan yliopistoa kaksikielistymään!

Korkeakouluja lukuun ottamatta kaksikieliset työympäristöt ovat seudullamme täyttä arkipäivää. Miksi tämä olisi korkeakoulujen osalta vaikeampaa – nimenomaan Vaasassa? Itse olen työskennellyt 15 vuotta kaksikielisessä työpaikassa, jossa ruotsinkieli oli arjen käytössä näkyvästi – kieleen perustuvia osastorajoja ei ollut. Minulla ei ole kokemuksesta moitteen sanaa sanottavana.

Korkeakoulujen kielisiassa on tekohengityksen makua. Tilanteen vaikutukset muuttuvat seudun kannalta vakaviksi kun opiskelijaikäluokat pienevät. Kaikki tietävät, että kieliraja on ylitettävä – siinä asiassa ei haluta jäädä luokalle. Kun ei haluta toimia saman hallinnon piirissä, on kehitetty himmeleitä, joissa vaihtelevia yhteistyökuvioita sitten harjoitetaan. Voiko turhauttavampaa strategiaa olla! Rinnasteinen prosessi on menossa PARAS-hankkeessa, jossa himmeleitä ehdotetaan ja perustetaan kuntaliitosten vaihtoehtona.

Pohjalainen haastatteli ministeri Virkkusen lausunnon johdosta ainoastaan RKP:n poliitikkoja. Kaikki tiedämme, että sieltä päin näissä asioissa on aina tuullut. Vaasan yliopiston hallituksen uusi puheenjohtaja - entinen RKP:n puheenjohtaja ja pitkäaikainen ministeri (myös opetusministerinä toiminut ministeri) - Ole Norrback päätti hymähtää ehdotukselle. Nordman vaikenee ja RKP:n nykyinen puheenjohtaja Wallin vastustaa. Edes nuori sukupolvi RKP:ssa ei siis näytä hellittävän ns. Taxellin mallista eli kieleen perustuvista hallintoyksiköistä.

On mielenkiintoista, että jälleen kerran ulkopuoliset näkevät tilanteen selkeästi ja osoittavat meille kestävän selviytymisen tien. Sitä ei ilmeisesti siedetä. Odotusarvo on, että väistöliikkeet seudullamme jatkunevat erilaisiin tekaistuihin syihin vedoten. Jatkossakin tultaneen osoittamaan luovuutta erilaisten, kielirajan ylittäviin yhteistyöhimmeleiden rakenteluun. Se on yhä raskaammaksi käyvä tie ja vie huomiota pois asioiden keskeisiltä sisällöiltä. Olemme hyviä, mutta voisimme olla vielä parempia jos hylkäisimme himmelit ja luottaisimme luontevan yhteiselon innostavaan voimaan.

Lahjoilla on eroa

Vaalituet ja poliitikkojen voitelu ovat olleet tämän kesän kestoaiheita. Mikä tässä on olennaista, on mielestäni jäänyt vähälle huomiolle.

Eduskunnan päätöksellä puolueita rahoitetaan yhä suuremmilla summilla, mitä perustellaan demokratian ylläpitämisellä. Nämä tuet menevät organisaatioille. Tuki on monimuotoista, ja jo näiden tukivirtojen selvittely olisi hyvä akateemisen lopputyön aihe. Tässä liikutaan siis sallitun ja selkeästi laillisen alueella. Täysin piiloon on sen sijaan jätetty johtavien virkamiesten tähdittäjän rooli joidenkin yksittäisten ehdokkaitten ylihinnoitetuissa vaaliseminaareissa. Tällainen ei voi kuulua ao. toimenkuvaan ja sotii mielestäni yhdenvertaisuutta vastaan.

Kun siirrytään politiikan ns. yksityiseen sponsorointiin, tullaan hämärän maille. Syntyy vaikutelma, että yksityinen tuki on lähtökohtaisesti tuomittavaa. Tämä asia ansaitsee lähemmän tarkastelun. Varsin monet ns. yksityisiksi väitetyistä lahjoituksista eivät ole ”yksityisiä”, vaan organisaatioiden lahjoituksia nekin Vieläpä sellaisten, joita julkinen valta tukee tai on niiden osakas, tai joihin työnantajat ja/tai työntekijät maksavat lakisääteisiä maksujaan. Tässä olisi toinen akateemisen lopputyön aihe :kuka/ketkä, ja millä valtuuksin ovat päättänet yksittäisten ehdokkaiden tuista?

Vaalitukien ja lahjoitusten kontrollin ulkopuolelle ovat sijoittuneet yhden ehdokkaan/kansanedustajan ympärille kyhätyt muutaman keskushenkilön pyörittämät yhdistykset. Mitään muuta toimintaa näillä yhdistyksillä ei ole kuin rahankeruu yhdelle ehdokkaalle. Kolmannen akateemisen lopputyön aihe olisi: kuinka monella istuvalla kansanedustajalla on tukenaan ”puolueista riippumaton” yhdistys ja miten se toimii? Miksi puolueorganisaatio ei muka kykenisi tätä hommaa hoitamaan kuten ennen? Siitäkään huolimatta, että puoluetuet ovat kasvaneet? Ainoa ja tunnettu syy on, että näin ollen edustajan/kansanedustajan ei tarvitse tehdä julkista tiliä puolueorganisaatiossa rahojen käytöstä organisaation sisällä. Tilien sisään voi sijoittaa tarvittaessa koko joukon henkilökohtaisiksi luettavia menoja.

Ilkka Kanervan mega-synttäreistä on jo aikaa. Monia muitakin ulkopuolisten sponsoroimia synttäreitä on valtakunnassa tämän jälkeen varmaan pidetty. Haloo! Missä viipyvät tutkivien toimittajien raportit? Totta puhuen: täytyyhän Kanervalla olla jokin ongelma. Siis säälikäämme. Vanha mies kuvitteli, että hänen arvonsa on kiinni bileiden näyttävyydestä (17.000 €). Eikös tässä ollut kyse vain siitä, että Ile ei ollut tottunut ennenkään elämässään bilettämään omalla kustannuksellaan. Palkat ja palkkiot hän on voinut käyttää jo vuosikymmenet kevyempiin tarkoituksiin. Juuri tästä syystä Ile ei pitänyt siirtosummaa merkittävänä tai elämäänsä mitenkään heilauttavana,

SDP haasteiden edessä

EU-vaalien tulos käynnisti jälleen keskustelun SDP:n missiosta. Kun puolueen jäsenmäärä ja kannatus vaaleissa ovat kutistuneet merkittävästi, olisi hyvä tervehtiä ilolla jokaista yritystä hakea rytminvaihdosta politiikkaan. Sopisi, että näin tehdään erityisesti silloin kun puolue on oppositiossa.

Uusi puheenjohtaja on ollut ruorissa vasta vuoden. Hänen asemansa ei horju vaalituloksen vuoksi. Uusia linjaerimielisyyksiä ei ole koska ei ole mitään uutta ohjelmaakaan. Puolueen sisällä näyttäytyvä kritiikki on aiempaa perua.

Kaikki SDP:n jäsenet tietävät, että keskustelu puolueen sisällä on kutistunut vähäiseksi. Vaihtoehdoton politiikka tuli tutuksi 1990-luvulla. Ryhmäkuri toimii useimmiten ylhäältä päin toimitetun sanelun mukaan. Tuosta välistä puuttuu riittävä vuoropuhelu.

SDP:hen kuuluu monenlaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Siksi puolueen tavoitteet ovat melko ympäripyöreitä ja puheet joskus fraaseilta vaikuttavia. Kun siirrytään käytännön tasolle, yhteisymmärrys on monesti muodollista, ja vain vallanjano pitää rivit koossa. Vaalilistoilla on hämmästyttävän erilaisesti ajattelevia ihmisiä. Sama pätee varmaan muissakin puolueissa.

On selvä, että yhteiskuntamme on pirstoutunut ja sosiaalinen luokittelu vaikeutunut. Näyttää, että kaikki puolueet kosiskelevat äänestäjikseen enne kaikkea keskituloisia. Jos halutaan puhua eri elämäntyyleistä, niihin voi tänään yhdistää minkä puolueen arvot tahansa. Puolueiden on yhä vaikeampi tavoittaa kannattajiaan. Tässä ympäristössä mediajulkisuuteen luotetaan tehokkaimpana vaalityönä. Tämä seikka on lähes lopettanut jalkatyön ja tuonut ison rahan vaalityöhön.

SDP on aina halunnut, että se muistetaan puolueena, joka rakensi hyvinvointivaltio-Suomen. Puolue ei mielisurminkaan haluaisi tulla muistetuksi puolueena, joka sen purkamisen aloitti (Lipposen hallitus 1995-1999).

SDP:lle on tullut yllätyksenä, että poliittinen muisti ei olekaan tällä kohdalla lyhyt. Kun puolue nyt oppositiosta edelleen puolustaa hyvinvointivaltiota, äänestäjät eivät näytä uskovan sanoman vilpittömyyteen. Sosiaalidemokraattien on käytävä läpi tuo lähihistorian taakka. Se ei ole pikku juttu, ovathan niin tuloerot kuin sosiaaliset ja terveyserot kasvaneet uusliberalismin myötä kiihtyvällä vauhdilla. Me emme voi selittää kaikkea EU:lla tai muun maailman virtauksilla.

Uutta potkua tulevaisuuteen voidaan saada siitä, että hyvinvointivaltio määritellään uudelleen. Auttaa paljon, kun miettii ensin, mitä tarkoittaa ”voida hyvin”. Heikoimmista on pidettävä huolta, aina. Tämän on edelleen oltava SDP:n tavaramerkki paitsi puheissa, myös teoissa. Hyvinvointivaltio voisi hieman hellittää otettaan ”rönsyjensä” osalta. Samalla on syytä korostaa, ettei tämä saa tarkoittaa pohjoismaisen hyvinvointimallin ydinalueiden universaalin palvelu-ja sosiaaliturvaperiaatteen romuttamista eikä esimerkiksi eläkkeiden yksityistämistä.

Puolueen jäsenten on itse vaivauduttava uudistamaan puolue. Mediajulkisuudella ja pönttöpuheilla se ei yksin tapahdu.

Terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole ainoa vaihtoehto

Kiitän tri Kaj Lahtea siitä, että hän on julkisesti puuttunut ongelmaan ”klinikkavalmiit potilaat”. Keskussairaalan käytävillä makaa enenevä määrä vaasalaisia vanhuksia, joiden erikoissairaanhoidon tarve on päättynyt. Vaasa maksaa uskomattomat 560 €/hoitopäivä hoidosta, joka ei täytä jatkohoidon reseptiksi annettuja kriteerejä.

Tilanteen ratkaisemiseksi on tarjottu laitospaikkojen määrän lisäämistä, mikä on erikoinen ehdotus tilanteessa, jossa Vaasalla on vertailukaupunkeihin nähden huomattavasti enemmän laitospaikkoja terveyskeskuksessa. Tällainen ajattelutapa ei ole myöskään riittävän joustava sillä uusia laitospaikkoja joudutaan aina odottamaan. Meillä ei voi olla varaa siihen, että sama henkilö ”käyttää” pitkät ajat kahta yhteiskunnan ylläpitämää hoitopaikkaa, mihin tämä ajattelu on johtamassa. On myös täysin selvää, että mitä pitempään vanhus on laitoshoidossa, sitä korkeammaksi nousee kynnys kotiuttaa häntä enää koskaan.

Mitä nopeammin keskussairaala hoitaa potilaansa valmiiksi, sitä nopeammin täytyy tietenkin myös perustason vastata jatkohoidon järjestämisen tarpeisiin. Jokainen vanhus tulee keskussairaalahoitoon kotoaan, palvelutalosta tai toisesta hoitolaitoksesta. Pääsäännön tulisi olla, että vanhus kotiutetaan sinne, mistä on keskussairaalahoitoon tullut.

Ei voi olla hyväksyttävää, että kotiuttaminen estetään vetoamalla esim. henkilöstöpulaan palvelutalossa tai kotipalvelussa. Hoidon porrastaminen on tärkeä periaate, mutta ei sillä ole koskaan tarkoitettu, että unohdetaan jousto. Luonnollisinta olisi, että kotiutettavan vanhuksen tarvitsemat lisäpalvelut – kuten intensiivinen kotipalvelu ja kotisairaanhoito - hankitaan vanhuksen kotiin tai palvelutaloon vaikka ostopalveluin. Kuntouttavaa geriatrista erikoishoitoa varten, jota vanhus tarvitsee vuorokaudessa 1-2 tuntia, voidaan harkita uutta tiimiä, joka kiertää eri palvelutaloissa. Tarvittaessa vanhuksia voidaan kuljettaa esim. ryhmäkuntoutukseen myös terveyskeskukseen. Näitä ja muita tarvittavia järjestelyjä voidaan lähteä toteuttamaan heti.

Mitkään toimintatavan muutokset eivät toteudu itsestään, vaan ne on syytä suunnitella huolella ja yhdessä kaikkien osapuolien kanssa. Vaasan päättäjät eivät takuulla ole jarruttamassa järjestelyjä, joilla vanhuksille tarjotaan inhimillinen ja riittävä jatkohoito keskussairaalajakson jälkeen. Laitoshoidolle on kuitenkin kehitettävä nopeasti tehokkaita vaihtoehtoja. Rahasta tämä ei ole kiinni – onhan Vaasalla ollut varaa maksaa passivoivista käytäväpaikoista keskussairaalassa 560 euroa/hoitopäivä.