Sain juuri hotkittua paljon julkisuudessa puhuttaneen ”Lume-demokratia” (kirjoittajat: Katja Boxberg ja Taneli Heikka). Kirja on tyyliltään perinteinen pamfletti. Ajatukset ja mielipiteet on päästetty valloilleen ja vauhti on nopea. Kiireestä kielii, että tekstissä esiintyy siellä täällä tarpeettomia toistoja.
Pamfletti on yllä mainituista reunahuomautuksista huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Aiheita on useita: menneisyyden hallinta, konsensus, demokratia, media, moraali, talouspolitiikka, alue-ja yritystuet. Pamfletti puhuu asioista ja henkilöistä oikeilla nimillä ja pahiksiksi poimitaan monet, vielä nykyisinkin politiikassa tai yhteiskunnan kärkipaikoilla vaikuttavat henkilöt. Heitä on vasemmalla, keskustassa ja oikealla. Pamfletti pyrkii osoittamaan, että Suomi ei ole länsimaa, vaikka toisin väitetään. Tukea tälle väitteelle haetaan runsaista faktoista.
Toisilleen uskollinen pieni klikki olisi järjestellyt maan asioita kansalaisten edun vastaiseen suuntaan ja aiheuttanut veronmaksajien kannalta miljardien tuhlaukset. Tuloksena on pahoinvointi-Suomi, joka jää muista EU-maista jälkeen ruuan ja asuntojen hinnoissa, palkkatasossa, palvelujen hinnassa ja tasossa, työllisyydessä, jne. Sama klikki on nostanut toisiaan yhä korkeampiin vakansseihin mm. sananvapauden kiivaita vastustajia.
Pamfletissa vastustetaan avoimesti konsensusta koska sen keskeisin idea on jatkaa sulle-mulle-politiikkaa vallan kolmiossa (punaleiri, aluetukileiri, pääomaleiri) ja hidastaa välttämättömiä muutoksia. Tämä kolmio on luonut säännöt, joiden johdosta työllistäminen on tehty pienyrittäjille monimutkaiseksi ja kalliiksi. Mediaa kritisoidaan vallanpitäjien hännystelystä.
Rahan tuhlaamista alue-ja maatalouspolitiikan kohteisiin sekä metsäteollisuuden avokätistä tukemista verovaroin pidetään lähinnä hölmöläisten hommana, koska kysymys on tekohengityksestä. Juna meni jo. On mahdoton yhtälö kuvitella, että hyvää palvelutasoa voidaan pitää yllä harvaan asutuilla alueilla. Kaikille on selvää, että ravintoloitsija ei voi pitää auki putiikkiaan sunnuntaina jos ei ole asiakkaita.
Tukitoimenpiteiden painopisteen tulisi kirjoittajien mielestä olla kaupunkipolitiikassa ja kaupunkien läheisyydessä sijaitsevan taloudellisen toimeliaisuuden vauhdittamisessa, ja tietysti tutkimus-ja kehittämistyössä.
Tabun ilmapiiristä johtuen julkinen keskustelu on – jos avoimesta demokratiasta halutaan puhua - hämmästyttävän vähäistä. Ulkomaiset tutkijat ja journalistit ovat tästä moneen kertaan huomauttaneet.
Pamfletin vakavin syytös koskee presidentinvaalien poikkeuslakia 1973 ja sitä, etteivät poikkeuslain kannattajat ole koskaan pyytäneet anteeksi demokratian pahinta loukkausta – vaaleista luopumista. Pamfletissa lainataan eduskuntakeskustelua noilta päiviltä. Poikkeuslain vastustajia haukuttiin törkein sanoin, jopa FASISTEIKSI ! Tällaisia puheenvuoroja tuli myös demarileiristä. Muistan tuon ajan henkisen ilmapiirin oikein hyvin; se oli tukahduttava. Kuuluin niihin harvoihin demareihin, joka allekirjoitti poikkeuslakia vastustavan kansalaisadressin. Allekirjoitustani oli edeltänyt perinpohjaiset ja toistuvat keskustelut historioitsijoiden ja perustuslakiasiantuntijoiden kanssa. Näihin olin tutustunut jo lapsuuskodissani.
Politiikassa mukana olleena ja olevana nuoremmat ovat usein kysyneet minulta mielipidettä siitä, miten tuohon tai tähän asiaan pitäisi suhtautua. Ainoa neuvoni on ja pysyy: toimi niin, että tulet itse toimeen tekemäsi päätöksen kanssa.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Puuni – katoamassa oleva sana
Olen istunut nyt kahtena päivänä peräkkäin parkettilattialla yhteensä noin seitsemän tuntia putsaten lattiaa erilaisilla ihmeaineilla sauva sauvalta. Lika on nyt poissa ja olisi puunaamisen vuoro. Menin ensimmäiseen markettiin hakemaan puunia. Vaan mitä sanoi osaston myyjä:”En ole koskaan kuullut mitään puunaamisesta. Mitä se sana tarkoittaa?” En lähtenyt pitämään esitelmää, mutta siirsin ajatukset lapsuuteni siivoustalkoisiin.
Äidilleni oli kunnia-asia, että kotimme laaja parkettilattia putsattiin perusteellisesti, vahattiin tarkasti ja sen jälkeen puunattiin kaksi kertaa vuodessa. Välillä tietysti tehtiin paikkaustöitä – ja puunattiin. Parketti putsattiin ruutu ruudulta ja puunsyy puunsyyltä ensin tärpättiin kastetulla rätillä. Sen jälkeen jokaiseen ruutuun hierottiin toisella rätillä kivivahaa. Vahan annettiin imeytyä. Kun tuli parketin kiillottamisen aika, muistan veljieni rientäneen jo apuun ja tanssineen puunauskoneen kanssa. Urakan jälkeen oli monosukkatanssit koko talkoo-porukalle ja vähän muillekin ajan hittien tahdittamana.
Puunauskone on tallessa, mutta sille ei ole ollut käyttöä, sillä nykyaikaiset parkettilattiat on lakattu ja vaativat vain kevyitä pyyhkäisyjä milloin putsaamista tai kiiltoa varten uusilla aineilla. Kaupoista ei löydy enää kivivahaa. Euromarketista kerrottiin, että sen myynti oli lopetettu viime vuonna.
Aina ei ole ihan näin helppoa. Uuden asuntomme parketti on paksua vanhaa kapulaparkettia. Parketti oli ollut asumattomana yli kaksi vuotta ja ottanut vastaan nokea ja viime viikot myös remontin kivipölyjä, maaleja ja liimoja. Nopeitten pyyhkäisyjen sijaan oli palattava ruohonjuurille jynssäämään. Ja se on muuten duunia. Lattian jynssäämistä voi verrata ihon kuorintaan. Sen jälkeen tarvitaan paljon rasvaista ravintoa. Mutta sitä ei ole enää tarjolla – parkettilattioille.
Äidilleni oli kunnia-asia, että kotimme laaja parkettilattia putsattiin perusteellisesti, vahattiin tarkasti ja sen jälkeen puunattiin kaksi kertaa vuodessa. Välillä tietysti tehtiin paikkaustöitä – ja puunattiin. Parketti putsattiin ruutu ruudulta ja puunsyy puunsyyltä ensin tärpättiin kastetulla rätillä. Sen jälkeen jokaiseen ruutuun hierottiin toisella rätillä kivivahaa. Vahan annettiin imeytyä. Kun tuli parketin kiillottamisen aika, muistan veljieni rientäneen jo apuun ja tanssineen puunauskoneen kanssa. Urakan jälkeen oli monosukkatanssit koko talkoo-porukalle ja vähän muillekin ajan hittien tahdittamana.
Puunauskone on tallessa, mutta sille ei ole ollut käyttöä, sillä nykyaikaiset parkettilattiat on lakattu ja vaativat vain kevyitä pyyhkäisyjä milloin putsaamista tai kiiltoa varten uusilla aineilla. Kaupoista ei löydy enää kivivahaa. Euromarketista kerrottiin, että sen myynti oli lopetettu viime vuonna.
Aina ei ole ihan näin helppoa. Uuden asuntomme parketti on paksua vanhaa kapulaparkettia. Parketti oli ollut asumattomana yli kaksi vuotta ja ottanut vastaan nokea ja viime viikot myös remontin kivipölyjä, maaleja ja liimoja. Nopeitten pyyhkäisyjen sijaan oli palattava ruohonjuurille jynssäämään. Ja se on muuten duunia. Lattian jynssäämistä voi verrata ihon kuorintaan. Sen jälkeen tarvitaan paljon rasvaista ravintoa. Mutta sitä ei ole enää tarjolla – parkettilattioille.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Kompurointi palvelujen kilpailuttamisessa jatkuu
Kuinka tämä voi olla näin vaikeata? Vaasassa kilpailutettiin vanhan vuoden puolella dementiahoito. Kirjoitin paikallisessa mediassa tuon kilpailutuskierroksen kummallisuuksista, joita riitti. Kuvittelin, että osattaisiin olla tarkempia jatkossa.
Palvelujen kilpailuttamisen tekninen hallinta näyttää nousseen pääosaan. Virkamiehet katsovat onnistuneensa jos valitukset eivät mene läpi. Viis siitä, vastaako kilpailutus paikallisiin tarpeisiin. Viis siitä, millaiselta kunnan fyysinen palveluverkko kilpailutuksen jäljiltä näyttää. Poliitikkopäättäjien kannalta tärkein huomio on kiinnitettävä tarjouspyynnön muotoiluun sillä siinä asetetuista reunaehdoista ei enää päästä irti kun kilpailua ratkaistaan.
Vaasa kilpailutti äskettäin yksityisen lasten päiväkotihoidon. Huomiota kiinnittää, että taustatietoina ei tuotu esille, millä alueilla lasten määrä kasvaa eniten ja paljonko. Näin ollen puuttui myös ajatus siitä, millä alueilla yksityisiä päiväkoteja tarvittaisiin paikkaamaan kaupungin omaa tuotantoa. Lapsiperheitten kannalta ei ole yhdentekevää, missä päiväkodit sijaitsevat. On selvää, että lyhyt kuljetusmatka on päivähoidon laatutekijä. Jos tälle seikalle olisi annettu mitään painoa, tarjouspyynnöt olisi palasteltu alueittain. Näin osataan jo menetellä lumenaurausta koskevissa tarjouksissa!
Toinen kummajainen tarjouspyynnössä oli se, että Steiner-päiväkodin erityislaatu jätettiin huomiotta vaikka englanninkielinen päiväkoti oli mainittu omana laatunaan. Kuitenkin kummastakin päiväkodista ”jatketaan” oppivelvollisuuskouluun. Yhdenvertaisuus ei toteutunut.
Kolmas kummajainen liittyy tarjousten lisälaadun pisteytykseen. Onhan se metka juttu, että 15/35 pistettä voi saada siitä, että henkilökunnalla on kokemusta toimimisesta maahanmuuttajalasten kanssa. Maahanmuuttajalapset asuvat alueilla, joissa ei ole yksityisiä päiväkoteja nyt eikä tämän kilpailutuskierroksen jälkeenkään!
Paikallisten toimijoiden mahdollisuudet jatkaa dementiahoidossa ja päiväkotitoiminnassa ovat kilpailutuksen takia loppuneet tai ainakin vähentyneet. Omalaatuisinta on se, että kilpailuttamisen puutteita paikataan nyt jälkihuoltokierroksella, jossa kilpailutuksesta ei enää puhuta mitään! Vanhushuollossa tätä tarkoittaa, että kaupunkiin syntyy paljon suunniteltua enemmän hoitopaikkoja, joita ylläpidetään verovaroin. Näin valtakunnalliset raskaimman hoidon suositusarvot ylitetään lähes kaksinkertaisesti. Yritä siinä sitten tehostaa avohoitoa.
Palvelujen kilpailuttamisen tekninen hallinta näyttää nousseen pääosaan. Virkamiehet katsovat onnistuneensa jos valitukset eivät mene läpi. Viis siitä, vastaako kilpailutus paikallisiin tarpeisiin. Viis siitä, millaiselta kunnan fyysinen palveluverkko kilpailutuksen jäljiltä näyttää. Poliitikkopäättäjien kannalta tärkein huomio on kiinnitettävä tarjouspyynnön muotoiluun sillä siinä asetetuista reunaehdoista ei enää päästä irti kun kilpailua ratkaistaan.
Vaasa kilpailutti äskettäin yksityisen lasten päiväkotihoidon. Huomiota kiinnittää, että taustatietoina ei tuotu esille, millä alueilla lasten määrä kasvaa eniten ja paljonko. Näin ollen puuttui myös ajatus siitä, millä alueilla yksityisiä päiväkoteja tarvittaisiin paikkaamaan kaupungin omaa tuotantoa. Lapsiperheitten kannalta ei ole yhdentekevää, missä päiväkodit sijaitsevat. On selvää, että lyhyt kuljetusmatka on päivähoidon laatutekijä. Jos tälle seikalle olisi annettu mitään painoa, tarjouspyynnöt olisi palasteltu alueittain. Näin osataan jo menetellä lumenaurausta koskevissa tarjouksissa!
Toinen kummajainen tarjouspyynnössä oli se, että Steiner-päiväkodin erityislaatu jätettiin huomiotta vaikka englanninkielinen päiväkoti oli mainittu omana laatunaan. Kuitenkin kummastakin päiväkodista ”jatketaan” oppivelvollisuuskouluun. Yhdenvertaisuus ei toteutunut.
Kolmas kummajainen liittyy tarjousten lisälaadun pisteytykseen. Onhan se metka juttu, että 15/35 pistettä voi saada siitä, että henkilökunnalla on kokemusta toimimisesta maahanmuuttajalasten kanssa. Maahanmuuttajalapset asuvat alueilla, joissa ei ole yksityisiä päiväkoteja nyt eikä tämän kilpailutuskierroksen jälkeenkään!
Paikallisten toimijoiden mahdollisuudet jatkaa dementiahoidossa ja päiväkotitoiminnassa ovat kilpailutuksen takia loppuneet tai ainakin vähentyneet. Omalaatuisinta on se, että kilpailuttamisen puutteita paikataan nyt jälkihuoltokierroksella, jossa kilpailutuksesta ei enää puhuta mitään! Vanhushuollossa tätä tarkoittaa, että kaupunkiin syntyy paljon suunniteltua enemmän hoitopaikkoja, joita ylläpidetään verovaroin. Näin valtakunnalliset raskaimman hoidon suositusarvot ylitetään lähes kaksinkertaisesti. Yritä siinä sitten tehostaa avohoitoa.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Kotimaiset juurekset- etelän hedelmiä!
Pieni ihana onnen tunne saavutti minut tänään. Olin mekastanut eri kaupoissa surkeista juuresten laadusta. Ja kuinka ollakaan: tänään näin ensimmäiset muovittomat ja kokonaiset palsternakat ja sellerit lähes kahteen vuoteen kotikaupassani! Mutta miten ovat asiat muualla?
Miksi suomalaisia perusjuureksia - lanttua, selleriä, palsternakkaa ylipäätään pakataan kelmuihin mätänemään? Kuvitelkaa lantun palaa, jonka koko on noin 3x7 cm. Kuorikaa tämä lanttu ja poistakaa kelmua vastaan oleva kuivunut halkaisupinta. Käteen ei jää mitään! Tästä lystistä maksetaan nyt etelänhedelmän hintaa!
Tämä hölmöys on lopetettava! Kutsun muut kulinaristit mukaan taisteluun kotimaisten juuresten puolesta. Poistakaa kelmut ja antakaa meille mahdollisuus kokonaisiin juureksiin. Jos afrikkalaisia bataatteja pystytään tarjoamaan näin, kai siihen pystytään myös kotimaisten juuresten osalta!
Kuluttajat - käykää taistoon laadun puolesta. Se kannattaa, kuten tästä havaitsitte.
Miksi suomalaisia perusjuureksia - lanttua, selleriä, palsternakkaa ylipäätään pakataan kelmuihin mätänemään? Kuvitelkaa lantun palaa, jonka koko on noin 3x7 cm. Kuorikaa tämä lanttu ja poistakaa kelmua vastaan oleva kuivunut halkaisupinta. Käteen ei jää mitään! Tästä lystistä maksetaan nyt etelänhedelmän hintaa!
Tämä hölmöys on lopetettava! Kutsun muut kulinaristit mukaan taisteluun kotimaisten juuresten puolesta. Poistakaa kelmut ja antakaa meille mahdollisuus kokonaisiin juureksiin. Jos afrikkalaisia bataatteja pystytään tarjoamaan näin, kai siihen pystytään myös kotimaisten juuresten osalta!
Kuluttajat - käykää taistoon laadun puolesta. Se kannattaa, kuten tästä havaitsitte.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Laadukkaan ruuanvalmistuksen esteistä
Olen intohimoinen kokkaaja. Sen taitaa tietää paitsi kotiväki, vähän laajempikin porukka. Nautin suunnattomasti kaikesta ruuanvalmistukseen liittyvästä. Kun hommasta pitää, ei osaa pitää sitä edes työnä vaan pelkästään ilona. Tässä ilon ilmauksessa on jo mukana kaikki välttämättömät perunankuorimiset etc..
Ruuanvalmistuksen perusta on hyvissä raaka-aineissa. Valitettavasti tänään joutuu kysymään, onko kaikkia tarvittavia raaka-aineita Suomessa edes saatavilla. Ravintolat ehkä saavat, mutta missä ovat tavallisen tossunkuluttajan mahdollisuudet? Harmittaa lujaa, että elukoiden sisälmysten tarjonta ei ole arkipäivää Suomessa, kuten monessa muussa EU-maassa. Uskokaa tai älkää, mutta Firenzen voi nähdä myös sisälmysten valossa (sen jälkeen kun museoita oli kierretty päivätolkulla). Mikä nautinto oli nähdä, että siellä kauppahallissa myytiin lehmän mahalaukkuja, sian tuoreita korvia ja päitä, putsattuja jäniksiä, ja mitä vielä. Tarjolla oli tietenkin myös rasvareunaista häränselkää ja monenlaista luullista lihaa. Suomessa jo kotimakkaraan tarvittavien suolien hankinta on iso projekti.
Entä sitten juurekset? Suomessa lantun, palsternakan ja juurisellerin hinnat ovat nousseet etelän hedelmien tasolle ja ylikin. On käsittämätöntä, että kukaan ei protestoi jopa yli neljän euron kilohintoja!
Surkuhupaisaa on tarjota kaupaksi pieniä lantunpaloja kelmuissa: kuoriminen ja kuivuneiden pintojen poistamisen jälkeen käteen ei jää enää mitään. Kyllä äitimme ja isoäitimme kääntyisivät haudoissaan. Palsternakan palat ovat kelmujen alla järjestään mädäntyneitä, oli kauppa mikä tahansa. Tänään viimeksi erään K-marketin myyjä kertoi, että ko. mätä erä oli saapunut aamulla. Sama ongelma on juurisellereissä, tosin hieman lievempänä.
Hyvä kysymys on, miksi afrikkalaisia bataatteja voidaan myydä irtomyynnissä, mutta suomalaisia palsternakkoja ja sellereitä ei? Luulisi, että haihtumisesta johtuva hävikki on vähäisempi kuin mätänemisestä johtuva. Tällä kuluttajaa halveksivalla tavalla lopetetaan mahdollisuudet maukkaan kotimaisen ruuan valmistukseen lopullisesti.
Missä h:ssa viipyy suomalaisten kotikokkien protesti? Vai olemmeko me häviävä luonnonvara? Meillä on lukuisa määrä erilaisia järjestöjä, jotka ilmoittavat vaalivansa näitä asioita. Ovatko ne nukahtaneet?
Ruuanvalmistuksen perusta on hyvissä raaka-aineissa. Valitettavasti tänään joutuu kysymään, onko kaikkia tarvittavia raaka-aineita Suomessa edes saatavilla. Ravintolat ehkä saavat, mutta missä ovat tavallisen tossunkuluttajan mahdollisuudet? Harmittaa lujaa, että elukoiden sisälmysten tarjonta ei ole arkipäivää Suomessa, kuten monessa muussa EU-maassa. Uskokaa tai älkää, mutta Firenzen voi nähdä myös sisälmysten valossa (sen jälkeen kun museoita oli kierretty päivätolkulla). Mikä nautinto oli nähdä, että siellä kauppahallissa myytiin lehmän mahalaukkuja, sian tuoreita korvia ja päitä, putsattuja jäniksiä, ja mitä vielä. Tarjolla oli tietenkin myös rasvareunaista häränselkää ja monenlaista luullista lihaa. Suomessa jo kotimakkaraan tarvittavien suolien hankinta on iso projekti.
Entä sitten juurekset? Suomessa lantun, palsternakan ja juurisellerin hinnat ovat nousseet etelän hedelmien tasolle ja ylikin. On käsittämätöntä, että kukaan ei protestoi jopa yli neljän euron kilohintoja!
Surkuhupaisaa on tarjota kaupaksi pieniä lantunpaloja kelmuissa: kuoriminen ja kuivuneiden pintojen poistamisen jälkeen käteen ei jää enää mitään. Kyllä äitimme ja isoäitimme kääntyisivät haudoissaan. Palsternakan palat ovat kelmujen alla järjestään mädäntyneitä, oli kauppa mikä tahansa. Tänään viimeksi erään K-marketin myyjä kertoi, että ko. mätä erä oli saapunut aamulla. Sama ongelma on juurisellereissä, tosin hieman lievempänä.
Hyvä kysymys on, miksi afrikkalaisia bataatteja voidaan myydä irtomyynnissä, mutta suomalaisia palsternakkoja ja sellereitä ei? Luulisi, että haihtumisesta johtuva hävikki on vähäisempi kuin mätänemisestä johtuva. Tällä kuluttajaa halveksivalla tavalla lopetetaan mahdollisuudet maukkaan kotimaisen ruuan valmistukseen lopullisesti.
Missä h:ssa viipyy suomalaisten kotikokkien protesti? Vai olemmeko me häviävä luonnonvara? Meillä on lukuisa määrä erilaisia järjestöjä, jotka ilmoittavat vaalivansa näitä asioita. Ovatko ne nukahtaneet?
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Kaksikielinen Suomi, alue, perhe, ihminen
Maamme kaksikielisyydestä tai ruotsinkielen asemasta pääasiallinen julkinen keskustelu on käyty ruotsinkielisessä mediassa. Rurik Ahlbergin esiintulo Helsingin Sanomissa (3.1) oli hyvä yritys haastaa keskusteluun kielirajan ja RKP:n yli. Kokemukseni on, että vain ani harva suomenkielinen on aiheesta vakavasti kiinnostunut. Kas kun mielipiteemme lanataan ruotsinkielisessä mediassa nopeasti tai aiheesta vaietaan, kuten muistakin tabuista.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että ”.. valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia”.
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää sen sijaan osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen aivan liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa, siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on oltava valmiutta muuttaa lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii, että ruotsi säilyy kansalliskielenä samalla kun se on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin vähemmistökielen malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa. Ns. pakkoruotsin opetusta perustellaan ruotsin kansalliskielen/virallisen kielen asemalla. Suomenkieliset ovat joutuneet hankkimaan ruotsinkielen taidon siltä varalta, että eteen osuisi joku niistä 1-2% suomalaisista, jotka eivät ymmärrä suomea. Kouluruotsilla ei kuitenkaan tositilanteista selvitä. RKP hyväksyy kaksikieliset ratkaisut vain jos ruotsi on pääkieli.
Kun kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät, vähenee niiden tilaisuuksien mahdollisuus, joissa suomenkielinen voi puhua ruotsia Suomessa. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon. Vastarinta nykytilanteen jatkamiseen tulee lisääntymään. Täytyy olla vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman. Tämä kehitys voisi jopa tervehdyttää nyt traumatisoitunutta tilannetta. Väestö ymmärtää vähemmistöjen positiivisen syrjinnän, mutta se ei hyväksy sitä jos suomen-ja ruotsinkielisten väitetään olevan samassa asemassa.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 %. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 %. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta vaan silkasta periaatteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä. RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsinkielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon. Kohtuullisuuden näkökulmaa vedetään esille vääjäämättä ja aiheesta.
RKP:ssä kieli on tärkein näkökulma hallintouudistuksiin. Varhaiskasvatus ja opetus ovat jo ajat sitten eriytyneet kielen mukaan. On kysyttävä, mitä perusteita tälle jaolle on vielä toisella asteella tai korkeakouluissa, kun yksityinen sektori ei jakaudu lainkaan kielen mukaan ja julkisen sektorin kaksikieliset ympäristöt vähenevät. Kaksikielisessä Helsingissä on jo terveysasema, jossa palvellaan vain ruotsinkielisiä. Yhä useamassa hallintoyksikössä on erillinen ruotsinkielinen osasto tai ns. kielelliset lautakunnat.
Edellä kuvattu kehitys yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Maan hallituksessa päästään vähimmällä kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa – omat kielelliset hiekkalaatikot. Näin siis valtiovalta kopioi Taxellin mallia ja aktiivisesti syö pohjaa pois maamme viralliselta kaksikielisyydeltä.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Tämän olemme joutuneet kokemaan täällä Pohjanmaalla, jossa kuntaliitokset eivät etene kielen takia.
Ahlberg näyttää ajattelevan, että viimeaikaiset hallinnolliset ratkaisut perustuisivat kaksikielistä Suomea vastustavaan salaliittoteoriaan. Hän väittää, että ”.. valtiovallalta puuttuu selkeä viitekehys ja tietoisuus siitä, miten maamme kaksikielisyyden perusteista tulisi huolehtia”.
Ahlbergin väite on kohtuuton; onhan meillä tuore kielilaki, johon on kirjattu käytännössä kaikki RKP:n toiveet. Todeksi näyttää sen sijaan osoittautuvan, että kielilaissa luvattiin maamme tosiasialliset olosuhteet huomioon ottaen aivan liikaa. Nyt on etsittävä seuraavaa siirtoa, siitä olen Ahlbergin kanssa samaa mieltä. Olosuhteita ei voida millään mahtikäskyllä palauttaa vahvemmin kaksikielisiksi; siksi on oltava valmiutta muuttaa lainsäädäntöä.
Kaikille muille puolueille kuin RKP:lle näyttäisi olevan selvää, että kielikysymys ei voi olla pääroolissa kun hallintouudistuksia tehdään. Perustuslaissa on nimittäin useita velvoitteita, jotka tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Lainsäädännöllä ei voida turvata alueiden/kuntien kielisuhteiden pysyvyyttä maailman tappiin.
RKP ylläpitää kielikysymyksessä kaksoisstrategiaa. Se vaatii, että ruotsi säilyy kansalliskielenä samalla kun se on jo vuosikymmenet luonut rinnalle uutta ruotsinkielistä hallintoa (Taxellin vähemmistökielen malli). Nämä strategiat ovat keskenään ristiriidassa. Ns. pakkoruotsin opetusta perustellaan ruotsin kansalliskielen/virallisen kielen asemalla. Suomenkieliset ovat joutuneet hankkimaan ruotsinkielen taidon siltä varalta, että eteen osuisi joku niistä 1-2% suomalaisista, jotka eivät ymmärrä suomea. Kouluruotsilla ei kuitenkaan tositilanteista selvitä. RKP hyväksyy kaksikieliset ratkaisut vain jos ruotsi on pääkieli.
Kun kaksikieliset hallintoympäristöt ja ruotsinkielisten määrä vähenevät, vähenee niiden tilaisuuksien mahdollisuus, joissa suomenkielinen voi puhua ruotsia Suomessa. Suomen kaksikielisyys on siis jäämässä julistuksen arvoon. Vastarinta nykytilanteen jatkamiseen tulee lisääntymään. Täytyy olla vain ajan kysymys, että Suomi joutuu luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä ja sijaan antaa ruotsille vähemmistökielen aseman. Tämä kehitys voisi jopa tervehdyttää nyt traumatisoitunutta tilannetta. Väestö ymmärtää vähemmistöjen positiivisen syrjinnän, mutta se ei hyväksy sitä jos suomen-ja ruotsinkielisten väitetään olevan samassa asemassa.
Tosiasiat puhuvat jo kaksikielistä Suomea vastaan. Ruotsinkielisen vähemmistön osuus on noin 5,5 %. Suomessa ei voi rekisteröityä kaksikieliseksi; kaksikielistä identiteettiä ei siis edes tunnusteta. Vakava kysymys on, miten maa voi olla virallisesti kaksikielinen kun sen kansalaiset eivät saa sitä olla? Arvioidaan, että ns. ummikkoruotsinkielisten osuus väestöstämme on vain 1-2 %. Muiden osalta ei ole kysymys suomen kielen ymmärtämisen puutteesta vaan silkasta periaatteesta.
Ruotsinkielisten määrän väheneminen ei ole heikentyneen kielipolitiikan syytä. Ahlbergin ajatukseen on haudattuna sellainen ajatus, että pahiksia ovat ennen kaikkea ne kaksikielisissä perheissä elävät, jotka eivät ole ymmärtäneet rekisteröityä ruotsinkielisiksi. Heidän määränsä on lisääntynyt, ja he liikkuvat sujuvasti molemmissa kieliympyröissä. RKP ei ole ollut riittävästi varautunut tähän muutokseen, jonka suuntaa ei voitane enää kääntää. Ruotsinkielestä on tullut yhä enemmän pelkkä periaatekysymys. Lisääntynyt maahanmuutto myös asettaa omalta osaltaan koko kielikysymyksen uuteen valoon. Kohtuullisuuden näkökulmaa vedetään esille vääjäämättä ja aiheesta.
RKP:ssä kieli on tärkein näkökulma hallintouudistuksiin. Varhaiskasvatus ja opetus ovat jo ajat sitten eriytyneet kielen mukaan. On kysyttävä, mitä perusteita tälle jaolle on vielä toisella asteella tai korkeakouluissa, kun yksityinen sektori ei jakaudu lainkaan kielen mukaan ja julkisen sektorin kaksikieliset ympäristöt vähenevät. Kaksikielisessä Helsingissä on jo terveysasema, jossa palvellaan vain ruotsinkielisiä. Yhä useamassa hallintoyksikössä on erillinen ruotsinkielinen osasto tai ns. kielelliset lautakunnat.
Edellä kuvattu kehitys yksinomaan helpottaa niitä, joiden tehtävänä on valtionhallinnon tuottavuusohjelman toteuttaminen. Maan hallituksessa päästään vähimmällä kun RKP:lle annetaan, mitä se haluaa – omat kielelliset hiekkalaatikot. Näin siis valtiovalta kopioi Taxellin mallia ja aktiivisesti syö pohjaa pois maamme viralliselta kaksikielisyydeltä.
Valitettavasti RKP:n etu ei ole sama kuin alueen/seudun etu. Tämän olemme joutuneet kokemaan täällä Pohjanmaalla, jossa kuntaliitokset eivät etene kielen takia.
perjantai 2. tammikuuta 2009
ISON TYTÖN HIKI
Joulun tienoon alennusmyynnit kallistuvat jo lopuilleen. Niinpä oli korkea aika lähteä hakemaan kaupasta tarvitsemansa vaatteet. Nyt oli tähtäimessä löytää uusi ulkoiluasu talveen.
Homma kävi tosi hikiseksi. Olin aiemman vastaavan ostoksen jälkeen muka kasvanut niin, ettei urheilukaupoista enää löytynyt mitään muuta kuin neuvostotyylistä, kaamean värisiä ryhdittömiä unisex-malleja.
Onnettomaan ja odottamattomaan tilanteeseen kaikki vika ei ollut itsessä. Muoti vaihtelee. Nyt on muodissa vartalonmyötäisyys. Kun kurvit ovat sulaneet yhdeksi putkeksi, ei auta, vaikka kokeilisi suurempaa numeroa. Vaatetustehtailijat ovat kerta kaikkiaan hylänneet kaltaiseni naisihmiset. Miesten muodin peruspilareita ei ole samaan aikaan muutettu yhtä radikaalisti, joten kauan eläneet miehet löytävät edelleen itselleen valmisvaatteita.
Jatkoin siis etsintää. Osuin eräkauppaan. Tarjolla oli monenlaisia vaihtoehtoja niin naisille kuin miehille. Hämmästykseni oli suuri, kun sopiva ulkoiluasu löytyi heti. Eikä tarvinnut mennä lähellekään XL-tankoa.
Uudelleen arviointi näissä asioissa on välttämätöntä. Kauan eläneitten ihmisten on hylättävä tavanomaiset vaatekaupat, sillä ne myyvät vain nuoria kosiskelevaa muotia. Hikisten sovituskoppien sijaan on vapauttavaa astua eräkauppaan ja hankkia tyylikkäät ja asialliset asut sieltä kuin ohimennen.
Homma kävi tosi hikiseksi. Olin aiemman vastaavan ostoksen jälkeen muka kasvanut niin, ettei urheilukaupoista enää löytynyt mitään muuta kuin neuvostotyylistä, kaamean värisiä ryhdittömiä unisex-malleja.
Onnettomaan ja odottamattomaan tilanteeseen kaikki vika ei ollut itsessä. Muoti vaihtelee. Nyt on muodissa vartalonmyötäisyys. Kun kurvit ovat sulaneet yhdeksi putkeksi, ei auta, vaikka kokeilisi suurempaa numeroa. Vaatetustehtailijat ovat kerta kaikkiaan hylänneet kaltaiseni naisihmiset. Miesten muodin peruspilareita ei ole samaan aikaan muutettu yhtä radikaalisti, joten kauan eläneet miehet löytävät edelleen itselleen valmisvaatteita.
Jatkoin siis etsintää. Osuin eräkauppaan. Tarjolla oli monenlaisia vaihtoehtoja niin naisille kuin miehille. Hämmästykseni oli suuri, kun sopiva ulkoiluasu löytyi heti. Eikä tarvinnut mennä lähellekään XL-tankoa.
Uudelleen arviointi näissä asioissa on välttämätöntä. Kauan eläneitten ihmisten on hylättävä tavanomaiset vaatekaupat, sillä ne myyvät vain nuoria kosiskelevaa muotia. Hikisten sovituskoppien sijaan on vapauttavaa astua eräkauppaan ja hankkia tyylikkäät ja asialliset asut sieltä kuin ohimennen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)