Olkoonpa sitten kyse lomamatkasta tai edustusmatkasta, yhä useammin sattuu, että matkalaukku ei tule määränpäähän yhtä aikaa kuin matkustaja. Minulle sattui äsken juuri näin. Vaasassa lentokentän virkailija oli painokkaasti todennut, ettei minun tarvitse huolehtia laukusta vaikka ohjelmassa oli kaksi koneen vaihtoa. Vastakuittiinkin tuli merkintä matkalaukun katkeamattomasta matkasta.
Totuus oli toisenlainen. Matkalaukut jäivät puolimatkaan. Mitään tietoa siitä, olivatko laukut löytyneet, ja koska se saapuisivat, en voinut saada. Lentoyhtiö tarjosi minulle sata euroa ”välttämättömiin hankintoihin”. Salamannopeasti mietin, olisiko miehille sama summa.
Tällaisissa tilanteissa kenkuttaa eniten, että joutuu tekemään jotakin ihan muuta kuin oli suunnitellut. Hotellini läheisyydessä ei ollut yhtäkään kauppaa. Ennen kuin olin tehnyt edestakaisen bussimatkan ostoskeskukseen, aikaa oli kulut lähes kaksi tuntia.
Kyseessä ei ollut rantaloma, josta olisi pärjännyt aurinkorasvalla, uimapuvulla ja after sun-lotionilla. Ostoslistan tekeminen oli astetta haasteellisempaa, kun piti osallistua konferenssiin. Lähtökohtana oli tietysti ne vaatteet, jotka olivat päällä. Pohdinnan tulos yllätti ainakin itseni.
Kas näin se meni: hammasharja ja –tahna, dödö, shampoo (koska hotellin shampoot eivät sovellu hiuksilleni), päivävoide, värivoide, puhdistusmaito, alushousuja, sukkia, paita ja yöpuku. Olin ihmeissäni siitä, että kemmari-tuotteet ottivat niin suuren osan budjetista.
Rakkaat ystävät. Näinhän siinä käy, että kun tyhjästä rakennetaan, tehdään peruspakkia. Oli tämä opettavainen kokemus. Satanen ei oo mittään vaikka tekisi ostokset ”paikallisesta Anttilasta” niin kuin minä tein.
Matkalaukut tulivat 27 tunnin kuluttua saapumisestani. Nyt oli sitten millä mällätä: kaksinkerroin hammasharjoja ja muuta…Kestää aika tovin, että tarvitsen uutta hammastahnaa…
perjantai 3. lokakuuta 2008
torstai 2. lokakuuta 2008
Innovaatiot määrittävät tulevaisuutta
Vaasan kaupungin talous on viime vuosina näyttänyt plussaa, kiitos vientiteollisuus-vetoisen nopean taloudellisen kasvun. Kysymyksessä on ennen kaikkea energiatalouteen liittyvä teollisuus, joka näyttää olevan taloudellisten suhdanteiden vaihtelulta harvinaisen hyvin suojassa. Vaasa on osunut kultasuoneen, sillä energiatalous ja –innovaatiot tulevat olemaan kova sana pitkälle tulevaisuuteen.
Kiinnittäkää turvavyönne! Professori Richard Floridan teorian mukaan alueet, joilla on korkean teknologian työpaikkoja, taiteilijoita, muusikkoja, homoja ja boheemeja, on myös taloudellisen menestymisen avaimet. Luovat ihmiset edistävät Floridan mukaan avoimen, dynaamisen, yksityisen ja ammatillisen ympäristön kehittymistä. Tästä seuraa positiivisen kierre, joka houkuttelee alueelle lisää luovia ihmisiä, bisnistä ja pääomaa. Florida väittää, että alueen pitkän aikavälin kehityksen kannalta on tärkeämpää ylläpitää ja kehittää em. ilmapiiriä kuin tehdä investointeja infrastruktuuriin kuten urheilulaitoksiin, näyttäviin rakennuksiin ja ostoskeskuksiin.
Kun edellä mainittuun ideaan yhdistetään eurooppalaiset pyrkimykset nähdä innovaatiot aiempaa laajempana käsitteenä, päästään mielenkiintoiseen pohdintaan. Ei riitäkään, että ollaan etujoukoissa, mitä tulee teknologisiin innovaatioihin. Alue tarvitsee menestyäkseen innovaatioita myös palvelujen ja inhimillisten voimavarojen (esim. sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja opetus) kehittämisen alueella. Näillä saroilla haasteita riittää todella paljon vaikka paljon on tehty tähänkin saakka. Valtionosuuskeskustelun voi tässä yhteydessä unohtaa ja opetella suhtautumaan ohjelmiin ja lisäbudjetointeihin tulevaisuusinvestointeina, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin investoinnit teknologian kehittämiseen.
Vaasanseudulla osataan jo tehdä yhteistyötä. Tulevalla valtuustokaudella sopiva lisähaaste olisi kutsua innovaatiotyöhön mukaan tahoja, jotka voivat avata luovuuteen uuden ikkunan. Tässä on itse asiassa kysymys samasta kuin Aalto-yliopistossa. Edistetään tietoisesti moniulotteisen innovaatioympäristön kehittämistä kutsumalla mukaan lisää taiteen edustajia eri tasoilta ja aloilta. Ei suljeta pois myöskään palvelujen ja kolmannen sektorin monipuolista edustusta tai lapsia. Nykyisessä projektimaailmassa oikeastaan vai taivas on kattona ideoinnille.
Onko Floridan teorialle käyttöä Vaasassa? Kyllä on. Meidän katunäkymämme tosin poikkeaa vielä selvästi Floridan mainitsemasta. Toleranssista – suvaitsevaisuudesta kaikki lähtee.
Kiinnittäkää turvavyönne! Professori Richard Floridan teorian mukaan alueet, joilla on korkean teknologian työpaikkoja, taiteilijoita, muusikkoja, homoja ja boheemeja, on myös taloudellisen menestymisen avaimet. Luovat ihmiset edistävät Floridan mukaan avoimen, dynaamisen, yksityisen ja ammatillisen ympäristön kehittymistä. Tästä seuraa positiivisen kierre, joka houkuttelee alueelle lisää luovia ihmisiä, bisnistä ja pääomaa. Florida väittää, että alueen pitkän aikavälin kehityksen kannalta on tärkeämpää ylläpitää ja kehittää em. ilmapiiriä kuin tehdä investointeja infrastruktuuriin kuten urheilulaitoksiin, näyttäviin rakennuksiin ja ostoskeskuksiin.
Kun edellä mainittuun ideaan yhdistetään eurooppalaiset pyrkimykset nähdä innovaatiot aiempaa laajempana käsitteenä, päästään mielenkiintoiseen pohdintaan. Ei riitäkään, että ollaan etujoukoissa, mitä tulee teknologisiin innovaatioihin. Alue tarvitsee menestyäkseen innovaatioita myös palvelujen ja inhimillisten voimavarojen (esim. sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja opetus) kehittämisen alueella. Näillä saroilla haasteita riittää todella paljon vaikka paljon on tehty tähänkin saakka. Valtionosuuskeskustelun voi tässä yhteydessä unohtaa ja opetella suhtautumaan ohjelmiin ja lisäbudjetointeihin tulevaisuusinvestointeina, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin investoinnit teknologian kehittämiseen.
Vaasanseudulla osataan jo tehdä yhteistyötä. Tulevalla valtuustokaudella sopiva lisähaaste olisi kutsua innovaatiotyöhön mukaan tahoja, jotka voivat avata luovuuteen uuden ikkunan. Tässä on itse asiassa kysymys samasta kuin Aalto-yliopistossa. Edistetään tietoisesti moniulotteisen innovaatioympäristön kehittämistä kutsumalla mukaan lisää taiteen edustajia eri tasoilta ja aloilta. Ei suljeta pois myöskään palvelujen ja kolmannen sektorin monipuolista edustusta tai lapsia. Nykyisessä projektimaailmassa oikeastaan vai taivas on kattona ideoinnille.
Onko Floridan teorialle käyttöä Vaasassa? Kyllä on. Meidän katunäkymämme tosin poikkeaa vielä selvästi Floridan mainitsemasta. Toleranssista – suvaitsevaisuudesta kaikki lähtee.
maanantai 29. syyskuuta 2008
Yhdyskuntatyöhön ja kotikäynneille
Ajassa täytyy mennä takaisinpäin 20-30 vuotta, kun oli muotia puhua rakenteellisesta sosiaalityöstä. Useita yhdyskuntatyön kokeiluja käynnistettiin uusilla asuinalueilla, mutta sitten ne haudattiin hiljaisesti. Sosiaalityö vetäytyi virastoihin ja alettiin jakaa vastaanottoaikoja kuten lääkärille. Ammatillinen erikoistuminen johti myös asiakkaiden ja palvelujen jaotteluun ongelmien laadun mukaan. Työpöytä sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välissä symboloi sitä, että välissä on järjestelmä, jonka pitää voida hyvin. Sen eteen niin sosiaalityöntekijän kuin asiakkaankin piti tehdä parhaansa.
Onko sosiaalityöntekijöiden pakko istua pöytänsä takana vielä tänäänkin vaikka käytössä on langattomat läppärit ja kännykät? Voisiko kestävämpää tulosta syntyä jos sosiaalityötä vietäisiin enemmän ihmisten luo: koteihin ja asuinalueille? Miksi jätettäisiin käyttämättä se lisäinformaatio, jonka voi saada näkemällä?
Saman kysymyksen voi esittää terveydenhoitajille, päivähoidolle, kouluille ja kotipalveluille. Miksi olemme hylänneet vanhan tavan, jossa vastasyntyneen vanhemmat saivat kunnan kotiapua? Miksi olemme vähentäneet lapsiperheiden kunnallista kotipalvelua vaikka juurettomien perheiden osuus kasvaa koko ajan? Miksi päivähoitoon lapsensa haluavien täytyy mennä täyttämään kaavakkeita päiväkotiin tai virastoon?
Eikö olisi paljon hyödyllisempää jatkon kannalta, että perheeseen tutustuttaisiin perheen omissa olosuhteissa? Miksi ekaluokkalaisten vanhempien vartit järjestetään kouluissa sen sijaan, että satsattaisiin tapaamisiin lasten kodeissa?
Kun olen ottanut esille näitä asioita vuosien mittaan, vastataan tavallisesti, että kodit ovat privaattialuetta, eivätkä kaikki kuitenkaan päästäisi kotiinsa. Tilanne muuttuu, kun menetelmästä tehdään normaali käytäntö.
Kun puhutaan ennaltaehkäisevistä toimista, kotien ja asuinalueitten merkityksestä ei voi vaieta. On täysin käsittämätöntä, jos koteihin pyritään ensimmäistä kertaa – ja tarpeen tullen jopa poliisin virka-apua käyttäen – vasta kun ongelmia on jo syntynyt. Ongelmaksi rekisteröity perheenjäsen poistetaan, ja asia on hoidettu.
Kunnat omistavat Suomessa noin 300.000 asuntoa, joissa asuu noin 700.000 henkilöä. Millaisia asuinyhteisöjä nuo ovat? Onko ulkoisiin olosuhteisiin kuten yhteisiin tiloihin kiinnitetty riittävästi huomiota? Onko piha viihtyisä? Ovatko asukastoimikunnat aktiivisia? Elleivät ole, onko asialle yritetty tehdä mitään? Antaako kunta asukastoimikunnille tukea, luottaako kunta asukkaiden kykyyn vastata itse lähiympäristöstään ja yhteisistä tiloista? Jos ei luota, mitä on tehty luottamuksen rakentamiseksi?
Mitäpä jos kunnat ryhtyisivät näyttämään mallia ja pestaisivat vuokrataloihinsa talonmiehiä? Mikäpä estäisi palkkaamasta jopa talokohtaisia kodinhoitajia, jotka voisivat huolehtia niin lapsiperheiden, vanhusten kuin vammaistenkin tarpeista. Koti-ja omaishoidolla voidaan päästä aika pitkälle jos halutaan. Tämän tyyppisten edullisten ratkaisujen sijaan kunnat näyttävät jatkavan asukkaittensa lajittelua loputtomiin ja keräävät heitä diagnoosin tai toimintakyvyn mukaan uusiin kekoihin. Hyvällä asukkaalla on matkalaukku aina pakattu valmiiksi: järjestelmälle on tärkeintä, että ”oikeat” henkilöt hoidetaan ”oikeissa” hoitopaikoissa.
Yhteisöllisyyden lisääminen olosuhteissa, joissa ihmiset elävät pätkäelämää, muuttavat vilkkaasti paikkakuntaa tai asuntoa ja asuvat vaihtelevissa perhekokoonpanoissa, on haastava mutta tärkeä tehtävä. Pyyhettä ei saa heittää kehään missään olosuhteissa. Kun ihmisiin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus, he voivat yhteisvoimin parantaa elämänlaatuaan merkittävästi.
Kunnan päättäjät joutuvat jatkuvasti priorisoimaan eri tarpeiden välillä. Se, joka huutaa äänekkäimmin, näyttää saavan eniten. Tulipaloja sammutetaan kalliilla rahalla siellä täällä, mutta sitten pihistetään ehkäisevistä toimista. Kukaan ei käyttäisi omia rahojaan näin. Nyt kun kuntapäättäjiä taas valitaan, toivon työhön mukaan rohkeita ihmisiä, jotka avaavat pelkäämättä ovia parempaan huomiseen.
Onko sosiaalityöntekijöiden pakko istua pöytänsä takana vielä tänäänkin vaikka käytössä on langattomat läppärit ja kännykät? Voisiko kestävämpää tulosta syntyä jos sosiaalityötä vietäisiin enemmän ihmisten luo: koteihin ja asuinalueille? Miksi jätettäisiin käyttämättä se lisäinformaatio, jonka voi saada näkemällä?
Saman kysymyksen voi esittää terveydenhoitajille, päivähoidolle, kouluille ja kotipalveluille. Miksi olemme hylänneet vanhan tavan, jossa vastasyntyneen vanhemmat saivat kunnan kotiapua? Miksi olemme vähentäneet lapsiperheiden kunnallista kotipalvelua vaikka juurettomien perheiden osuus kasvaa koko ajan? Miksi päivähoitoon lapsensa haluavien täytyy mennä täyttämään kaavakkeita päiväkotiin tai virastoon?
Eikö olisi paljon hyödyllisempää jatkon kannalta, että perheeseen tutustuttaisiin perheen omissa olosuhteissa? Miksi ekaluokkalaisten vanhempien vartit järjestetään kouluissa sen sijaan, että satsattaisiin tapaamisiin lasten kodeissa?
Kun olen ottanut esille näitä asioita vuosien mittaan, vastataan tavallisesti, että kodit ovat privaattialuetta, eivätkä kaikki kuitenkaan päästäisi kotiinsa. Tilanne muuttuu, kun menetelmästä tehdään normaali käytäntö.
Kun puhutaan ennaltaehkäisevistä toimista, kotien ja asuinalueitten merkityksestä ei voi vaieta. On täysin käsittämätöntä, jos koteihin pyritään ensimmäistä kertaa – ja tarpeen tullen jopa poliisin virka-apua käyttäen – vasta kun ongelmia on jo syntynyt. Ongelmaksi rekisteröity perheenjäsen poistetaan, ja asia on hoidettu.
Kunnat omistavat Suomessa noin 300.000 asuntoa, joissa asuu noin 700.000 henkilöä. Millaisia asuinyhteisöjä nuo ovat? Onko ulkoisiin olosuhteisiin kuten yhteisiin tiloihin kiinnitetty riittävästi huomiota? Onko piha viihtyisä? Ovatko asukastoimikunnat aktiivisia? Elleivät ole, onko asialle yritetty tehdä mitään? Antaako kunta asukastoimikunnille tukea, luottaako kunta asukkaiden kykyyn vastata itse lähiympäristöstään ja yhteisistä tiloista? Jos ei luota, mitä on tehty luottamuksen rakentamiseksi?
Mitäpä jos kunnat ryhtyisivät näyttämään mallia ja pestaisivat vuokrataloihinsa talonmiehiä? Mikäpä estäisi palkkaamasta jopa talokohtaisia kodinhoitajia, jotka voisivat huolehtia niin lapsiperheiden, vanhusten kuin vammaistenkin tarpeista. Koti-ja omaishoidolla voidaan päästä aika pitkälle jos halutaan. Tämän tyyppisten edullisten ratkaisujen sijaan kunnat näyttävät jatkavan asukkaittensa lajittelua loputtomiin ja keräävät heitä diagnoosin tai toimintakyvyn mukaan uusiin kekoihin. Hyvällä asukkaalla on matkalaukku aina pakattu valmiiksi: järjestelmälle on tärkeintä, että ”oikeat” henkilöt hoidetaan ”oikeissa” hoitopaikoissa.
Yhteisöllisyyden lisääminen olosuhteissa, joissa ihmiset elävät pätkäelämää, muuttavat vilkkaasti paikkakuntaa tai asuntoa ja asuvat vaihtelevissa perhekokoonpanoissa, on haastava mutta tärkeä tehtävä. Pyyhettä ei saa heittää kehään missään olosuhteissa. Kun ihmisiin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus, he voivat yhteisvoimin parantaa elämänlaatuaan merkittävästi.
Kunnan päättäjät joutuvat jatkuvasti priorisoimaan eri tarpeiden välillä. Se, joka huutaa äänekkäimmin, näyttää saavan eniten. Tulipaloja sammutetaan kalliilla rahalla siellä täällä, mutta sitten pihistetään ehkäisevistä toimista. Kukaan ei käyttäisi omia rahojaan näin. Nyt kun kuntapäättäjiä taas valitaan, toivon työhön mukaan rohkeita ihmisiä, jotka avaavat pelkäämättä ovia parempaan huomiseen.
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
”Hallitus” ja oppositio kuntapolitiikassa
Maan hallitusten kokoonpanossa ei edes tavoitella kaikkien eduskuntapuolueiden mukanaoloa, joskin kuitenkin selkeää enemmistöä. Opposition välttämättömyydestä demokraattisen kehityksen takaajana puhutaan yleensä myönteiseen sävyyn. Siksi eduskunnassa kaikkia puolueita arvostetaan lähtökohtaisesti samalla tavalla.
Kunnallishallinnossa on toisin. Lakiin perustuen kunnanhallitukset kootaan kaikista puolueista kannatuksen suhteellisuuden mukaan. Tällä säädöksellä on ilmeisimmin haluttu vääntää oikein rautalangasta, että kunnan etujen ajaminen on yhteinen suuri missio kun vastassa on iso maailma.
Oppositio ei kuulu kuntapolitiikkaan vai kuuluuko? Jos jokainen puolue hankkisi kaupunginhallitus-ja lautakuntapaikat omin avuin, oppositioasetelma voitaisiin lähes täysin välttää. Jos sen sijaan lähdetään perustamaan valintoja varten vaaliliittoja, asetelma uhkaa muuttua. Valitettavasti näin juuri meneteltiin viime kuntavaalien jälkeen Vaasassa.
Valtuuston 51 jäsenestä koottiin 28 valtuutetun enemmistö: RKP, Kokoomus, Kristilliset ja Kepu. Jäljelle jääneistä 23 valtuutetusta tuli vähemmistö: SDP, Vas, Vihreät, Pro-Vaasa. Vaikka toisin väitettiin, vaaliliitot eivät jääneet vain teknisiksi. Pohdin seuraavassa enemmistö-vähemmistö-asetelman vaikutusta kaupunginhallituksen toimintaan.
Kaupunginhallituksen toimikauden alusta lähtien kävi selväksi, että enemmistö olemme ”me”, vähemmistö on ”muut”. Vähemmistöstä tulleisiin muutosehdotuksiin on suhtauduttu jatkuvasti periaatteellisen vastustavasti. On syntynyt jopa aivan hassunkurisia tilanteita kun periaatteista on pidetty tiukasti kiinni vaikka vähemmistön suunnalta on tuotu esiin muutostarpeita päätösesityksiin, jotka ovat saattaneet olla ilmeisiä, säännösten valossa jopa välttämättömiä. Juuri näissä itsestään selvissä tapauksissa olisi tarjoutunut lukemattomia kertoja tilaisuus tehdä yksituumaisia päätöksiä äänestämisen sijasta. Hyvässä vuoropuhelussa ei ole merkitystä, miltä suunnalta esitykset tulevat. Jos on kunnianhimoa myös päätösten laadun osalta, rakentavat ehdotukset kannattaa hyödyntää.
Paljon ruutia on siis tuhlattu enemmistö-vähemmistö-asetelman ylläpitoon kaupunginhallituksessa. Kun kaupunginhallituksessa on mukana käytännössä kaikki puolueet, on tietenkin selvää, että todellisiakin mielipide-eroja on. En tarkoita, että näitä tarvitsisi kätkeä. Silloin kun on kysymys kaupungin kannalta tärkeistä asioista, kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa yhteisen kannan muotoilemiseen. Ensimmäinen haaste on tunnistaa nuo tärkeät asiat. Avoimelle keskustelulle ja eteenpäin menolle ei ole edellytyksiä jos kannat on lyöty lujasti lukkoon jo ennen keskustelua. Varsin turhauttavaa on huomata, että kannanottoja ei aina perustella vaan luotetaan löytyvän enemmistön valtaan päättää.
Moni asia Vaasassa on jämähtänyt siihen, että kielikortista on tullut jonkinlainen veto-oikeuden väline. Tähän syöttiin sitten tartutaan sen mukaan, ketä se näyttäisi hyödyttävän. Joskus on vaikuttanut siltä, että vaasalaisten RKP-läisten kannanottoja ohjaillaan väkevästi Vaasan ulkopuolelta, piiristä ja jopa valtakunnan tasolta. Vaasalaisten RKP-läisten joukossa on kuitenkin jo joitakin henkilöitä, jotka pystyvät katsomaan Vaasan kehitystä laajemmasta perspektiivistä kuin vain oman puolueensa.
Saattaa olla, että enemmistö-vähemmistö-asetelma Vaasassa kuvaa vain kaupunginhallituksen toimintaa ja jakolinjat on voitu paremmin ylittää lautakuntatyössä.
Kunnallishallinnossa on toisin. Lakiin perustuen kunnanhallitukset kootaan kaikista puolueista kannatuksen suhteellisuuden mukaan. Tällä säädöksellä on ilmeisimmin haluttu vääntää oikein rautalangasta, että kunnan etujen ajaminen on yhteinen suuri missio kun vastassa on iso maailma.
Oppositio ei kuulu kuntapolitiikkaan vai kuuluuko? Jos jokainen puolue hankkisi kaupunginhallitus-ja lautakuntapaikat omin avuin, oppositioasetelma voitaisiin lähes täysin välttää. Jos sen sijaan lähdetään perustamaan valintoja varten vaaliliittoja, asetelma uhkaa muuttua. Valitettavasti näin juuri meneteltiin viime kuntavaalien jälkeen Vaasassa.
Valtuuston 51 jäsenestä koottiin 28 valtuutetun enemmistö: RKP, Kokoomus, Kristilliset ja Kepu. Jäljelle jääneistä 23 valtuutetusta tuli vähemmistö: SDP, Vas, Vihreät, Pro-Vaasa. Vaikka toisin väitettiin, vaaliliitot eivät jääneet vain teknisiksi. Pohdin seuraavassa enemmistö-vähemmistö-asetelman vaikutusta kaupunginhallituksen toimintaan.
Kaupunginhallituksen toimikauden alusta lähtien kävi selväksi, että enemmistö olemme ”me”, vähemmistö on ”muut”. Vähemmistöstä tulleisiin muutosehdotuksiin on suhtauduttu jatkuvasti periaatteellisen vastustavasti. On syntynyt jopa aivan hassunkurisia tilanteita kun periaatteista on pidetty tiukasti kiinni vaikka vähemmistön suunnalta on tuotu esiin muutostarpeita päätösesityksiin, jotka ovat saattaneet olla ilmeisiä, säännösten valossa jopa välttämättömiä. Juuri näissä itsestään selvissä tapauksissa olisi tarjoutunut lukemattomia kertoja tilaisuus tehdä yksituumaisia päätöksiä äänestämisen sijasta. Hyvässä vuoropuhelussa ei ole merkitystä, miltä suunnalta esitykset tulevat. Jos on kunnianhimoa myös päätösten laadun osalta, rakentavat ehdotukset kannattaa hyödyntää.
Paljon ruutia on siis tuhlattu enemmistö-vähemmistö-asetelman ylläpitoon kaupunginhallituksessa. Kun kaupunginhallituksessa on mukana käytännössä kaikki puolueet, on tietenkin selvää, että todellisiakin mielipide-eroja on. En tarkoita, että näitä tarvitsisi kätkeä. Silloin kun on kysymys kaupungin kannalta tärkeistä asioista, kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa yhteisen kannan muotoilemiseen. Ensimmäinen haaste on tunnistaa nuo tärkeät asiat. Avoimelle keskustelulle ja eteenpäin menolle ei ole edellytyksiä jos kannat on lyöty lujasti lukkoon jo ennen keskustelua. Varsin turhauttavaa on huomata, että kannanottoja ei aina perustella vaan luotetaan löytyvän enemmistön valtaan päättää.
Moni asia Vaasassa on jämähtänyt siihen, että kielikortista on tullut jonkinlainen veto-oikeuden väline. Tähän syöttiin sitten tartutaan sen mukaan, ketä se näyttäisi hyödyttävän. Joskus on vaikuttanut siltä, että vaasalaisten RKP-läisten kannanottoja ohjaillaan väkevästi Vaasan ulkopuolelta, piiristä ja jopa valtakunnan tasolta. Vaasalaisten RKP-läisten joukossa on kuitenkin jo joitakin henkilöitä, jotka pystyvät katsomaan Vaasan kehitystä laajemmasta perspektiivistä kuin vain oman puolueensa.
Saattaa olla, että enemmistö-vähemmistö-asetelma Vaasassa kuvaa vain kaupunginhallituksen toimintaa ja jakolinjat on voitu paremmin ylittää lautakuntatyössä.
Katse pienempiin ryhmiin ja vapaaehtoistyöhön
Itse kuulun ikäluokkaan, joka kävi koulunsa 40 oppilaan luokissa. No, oli sitä lapsiporukkaa kotonakin. Meillä äiti synnytti seitsemän lasta vajaan kymmenen vuoden sisällä! Maaseudulla monet perheet olivat vieläkin isompia.
Kotini ”ryhmäkoko” ylitti reippaasti nykyisen perhepäivähoidon maksimiryhmäkoon. Kodin työt jaettiin sen mukaan, minkä kukin osasi parhaiten. Kenkut työt tehtiin tasajaolla. Jaksamiseen ja kasvatuskysymyksiin äidillä oli tapana vastata, että vanhemmat lapset pitävät huolta nuoremmista.
Kasvatus niin kotona kuin koulussakin perustui kuriin ja tottelemiseen. Piiskaa tuli helposti jos ei totellut.
Ei tuon ajan perään tietenkään kannata haikailla. Ajat ovat muuttuneet. Vapaa kasvatus, lasten mielipiteen huomioon ottaminen, käytöshäiriöt ja piiskaamiskielto ovat tehneet ammattikasvattajan työn yhä vaikeammaksi niin päivähoidossa kuin kouluissa. Perheiden kasvatushaasteet ovat lisääntyneet ”pätkäelämän” ja toistuvien paikkakunnan tai asunnon vaihdosten takia. Perheiden pahoinvointi näkyy lapsissa ja nuorissa, missä he kulkevatkin. Ammattikasvattajat näkevät usein, että myös lasten perheet olisivat kasvatuksen tarpeessa.
Asioiden saamiseksi parempaa hallintaan tarvitaan monia toimia. Ryhmäkokojen pienentäminen on pehmeä keino ehkäistä ongelmia ennalta. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi kaikkina päivinä. Tämä viesti pitää tietysti osoittaa myös vanhemmille ja muulle lähipiirille.
Ryhmäkoot ovat liian suuret myös vanhushuollossa. Asian voi ilmaista niinkin, että henkilökuntaa on hoidettavia kohti liian vähän. Tämä syö mahdollisuuksia saada riittävän yksilöllistä kohtelua. Hoidon laadusta joudutaan tinkimään. Laitoksissa monet vanhukset joutuvat kokemaan yksinäisyyttä, ulos ei pääse säännöllisesti, ruoka tuodaan mutta siitä ei ehdi nauttia jos syöttäjillä on kiire, suihkuun pääsee ehkä vain kerran viikossa, ylilääkityksestä puhutaan…
Vapaaehtoistyön passit
Vapaaehtoistyö laitoksissa on jäänyt Suomessa aika vähälle. Muistissa on sellaisiakin kokemuksia, että vapaaehtoiset katsottiin häiriöksi eikä heille osoitettu tehtäviä. Nyt asenteet ovat jo kohdallaan.
On selvää kysyntää vapaaehtoistyöntekijöille, jotka osallistuisivat esimerkiksi vanhusten syöttämiseen ja ulkoiluttamiseen sekä tietysti seuranpitoon. Sama sosiaalinen tilaus pätee myös kotona hoidettavien vanhusten osalta.
Mistä vapaaehtoiset? Tutun Tupa yritti aikanaan mobilisoida väkeä näihin tehtäviin, mutta ei onnistunut merkittävässä mittakaavassa. SPR on hyvä toimija, on varmaan muitakin.
Yhteisvastuuseen on kasvettava. Siksi katson tässä asiassa ennen kaikkea toisen asteen oppilaitoksiin ja ammattikorkeakouluihin. Vapaaehtoistyötä pitäisi arvostaa jo opinnoissa eli siitä pitäisi saada opintopisteitä, vähintään hoiva-alan opinnoissa – toivottavasti laajemminkin.
Vapaaehtoistyön passi tulisi ottaa yleiseen käyttöön. Koordinointi sopisi jollekin valtakunnalliselle liitolle. Nuorten työnhaussa vapaaehtoispassi voisi olla kova sana. Kertoohan vapaaehtoistyö ihmisestä aika paljon. Vapaaehtoistyöhön valmennetaan jo kansalais-ja työväenopistoissa. Kurssin pitäisi kuulua tietysti osana myös vapaaehtoistyön passiin eettisten kysymysten ja käytännön seikkojen takia.
Kotini ”ryhmäkoko” ylitti reippaasti nykyisen perhepäivähoidon maksimiryhmäkoon. Kodin työt jaettiin sen mukaan, minkä kukin osasi parhaiten. Kenkut työt tehtiin tasajaolla. Jaksamiseen ja kasvatuskysymyksiin äidillä oli tapana vastata, että vanhemmat lapset pitävät huolta nuoremmista.
Kasvatus niin kotona kuin koulussakin perustui kuriin ja tottelemiseen. Piiskaa tuli helposti jos ei totellut.
Ei tuon ajan perään tietenkään kannata haikailla. Ajat ovat muuttuneet. Vapaa kasvatus, lasten mielipiteen huomioon ottaminen, käytöshäiriöt ja piiskaamiskielto ovat tehneet ammattikasvattajan työn yhä vaikeammaksi niin päivähoidossa kuin kouluissa. Perheiden kasvatushaasteet ovat lisääntyneet ”pätkäelämän” ja toistuvien paikkakunnan tai asunnon vaihdosten takia. Perheiden pahoinvointi näkyy lapsissa ja nuorissa, missä he kulkevatkin. Ammattikasvattajat näkevät usein, että myös lasten perheet olisivat kasvatuksen tarpeessa.
Asioiden saamiseksi parempaa hallintaan tarvitaan monia toimia. Ryhmäkokojen pienentäminen on pehmeä keino ehkäistä ongelmia ennalta. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi kaikkina päivinä. Tämä viesti pitää tietysti osoittaa myös vanhemmille ja muulle lähipiirille.
Ryhmäkoot ovat liian suuret myös vanhushuollossa. Asian voi ilmaista niinkin, että henkilökuntaa on hoidettavia kohti liian vähän. Tämä syö mahdollisuuksia saada riittävän yksilöllistä kohtelua. Hoidon laadusta joudutaan tinkimään. Laitoksissa monet vanhukset joutuvat kokemaan yksinäisyyttä, ulos ei pääse säännöllisesti, ruoka tuodaan mutta siitä ei ehdi nauttia jos syöttäjillä on kiire, suihkuun pääsee ehkä vain kerran viikossa, ylilääkityksestä puhutaan…
Vapaaehtoistyön passit
Vapaaehtoistyö laitoksissa on jäänyt Suomessa aika vähälle. Muistissa on sellaisiakin kokemuksia, että vapaaehtoiset katsottiin häiriöksi eikä heille osoitettu tehtäviä. Nyt asenteet ovat jo kohdallaan.
On selvää kysyntää vapaaehtoistyöntekijöille, jotka osallistuisivat esimerkiksi vanhusten syöttämiseen ja ulkoiluttamiseen sekä tietysti seuranpitoon. Sama sosiaalinen tilaus pätee myös kotona hoidettavien vanhusten osalta.
Mistä vapaaehtoiset? Tutun Tupa yritti aikanaan mobilisoida väkeä näihin tehtäviin, mutta ei onnistunut merkittävässä mittakaavassa. SPR on hyvä toimija, on varmaan muitakin.
Yhteisvastuuseen on kasvettava. Siksi katson tässä asiassa ennen kaikkea toisen asteen oppilaitoksiin ja ammattikorkeakouluihin. Vapaaehtoistyötä pitäisi arvostaa jo opinnoissa eli siitä pitäisi saada opintopisteitä, vähintään hoiva-alan opinnoissa – toivottavasti laajemminkin.
Vapaaehtoistyön passi tulisi ottaa yleiseen käyttöön. Koordinointi sopisi jollekin valtakunnalliselle liitolle. Nuorten työnhaussa vapaaehtoispassi voisi olla kova sana. Kertoohan vapaaehtoistyö ihmisestä aika paljon. Vapaaehtoistyöhön valmennetaan jo kansalais-ja työväenopistoissa. Kurssin pitäisi kuulua tietysti osana myös vapaaehtoistyön passiin eettisten kysymysten ja käytännön seikkojen takia.
perjantai 26. syyskuuta 2008
Pikipruukki yhteisöllisyyden edistäjänä
Vaasan sisäinen muuttoliike on ollut vuositasolla noin 9000 ja ulkoinen muuttoliike noin 6000 henkilöä kaupunkisuunnittelun antamien tilastojen perusteella. Siis noin 20 % asukkaista muuttaa vuosittain. Miten tässä turbulenssissa ehtii syntyä tai synnyttää yhteisöllisyyttä?
Suuri osa muuttajista on lapsia ja nuoria. Muuttaminen voi olla lapsen ja nuoren hyvinvoinnin kannalta sekä riski että mahdollisuus. Muuttaminen vaatii perheenjäseniltä aina ylimääräisiä voimavaroja mm. sosiaalisten suhteiden uudelleen rakentamisen vuoksi. Vaasa ei ole kehittänyt mitään erillistä toimenpideohjelmaa muuttajien tukemisen varalle. Vaasan lapsiasiainneuvosto on kiinnittänyt tähän asiaan huomiota viime keväänä julkaistussa lapsi-ja perhepoliittisen ohjelman seurantaraportissaan.
Vaasan kaupungin perustama Pikipruukki Oy omistaa yli 2500 asuntoa. Lisäksi Pikipruukki välittää 350 asumisoikeusasuntoa. Pikipruukki on siis keskeisessä asemassa kun puhutaan ns. tavallisten ihmisten asumisviihtyisyydestä ja yhteisöllisyyden tukemisesta Vaasassa.
Millainen asuntopolitiikka Pikipruukilla on? Esittelylehtisessä on paljon kauniita sanoja siitä, että asukastoimikunnat ja asukkaiden viihtyvyys ovat tärkeitä.
Piipahdin äskettäin Pikipruukin erään talon kerhotilassa järjestetyssä tilaisuudessa. Tässä yhteydessä kävi ilmi, että kerhotiloja saa käyttöön vai Pikipruukin pääkonttorin suostumuksella. Kuitenkin asukkaan oppaassa sanotaan selvästi, että asiasta päättää asukastoimikunta. Kun soitin Pikipruukkiin saadakseni selville, kumpi informaatio nyt pitää paikkansa, sain kohtalaisen tylysti kuulla, että ”totta kai Pikipruukki haluaa pysyä selvillä siitä, mitä kerhohuoneissa tapahtuu”. Tuli esille, että kerhohuone on annettu ikään kuin asukastoimikuntien käyttöön, mutta ei asukkaiden käyttöön. Ei siis ole itsestään selvää, että kerhohuoneessa voisi järjestää edes syntymäpäiviä. Suomeksi voisi kai sanoa, että kysymys on luottamuksen puutteesta ja kontrollista.
En tiedä kerhohuoneiden käyttöastetta. Arvelenpa hyvinkin, ettei se ole voinut nousta kovin korkeaksi jos tilan käyttötarkoitus täytyy hyväksyttää kahdessa portaassa. Ihanteellista olisi tietenkin, että kerhohuone olisi asukkaiden oman olohuoneen eräänlainen jatke. Joustava tapa lisätä yhteisöllisyyttä olisi käyttää varauslistaa samaan tapaan kuin monissa taloyhtiöissä varataan sauna-tai pesutupavuoroja. Kerhohuoneen käyttäjälle täytyy tietenkin olla täysin selvä asia, että jokainen siivoaa jälkensä. Asukkaat voivat tarvittaessa kehittää kerhohuoneelle myös omat säännöt.
Toivon, että Pikipruukissa käydään nyt vakava keskustelu siitä, millaisin keinoin se voisi nykyistä enemmän edistää asukkaittensa yhteisöllisyyttä. Haastetta voi lisätä toivomalla, että Pikipruukki nousisi kansalliseen tietoisuuteen uuden yhteisöllisyyden kehittäjänä.
Suuri osa muuttajista on lapsia ja nuoria. Muuttaminen voi olla lapsen ja nuoren hyvinvoinnin kannalta sekä riski että mahdollisuus. Muuttaminen vaatii perheenjäseniltä aina ylimääräisiä voimavaroja mm. sosiaalisten suhteiden uudelleen rakentamisen vuoksi. Vaasa ei ole kehittänyt mitään erillistä toimenpideohjelmaa muuttajien tukemisen varalle. Vaasan lapsiasiainneuvosto on kiinnittänyt tähän asiaan huomiota viime keväänä julkaistussa lapsi-ja perhepoliittisen ohjelman seurantaraportissaan.
Vaasan kaupungin perustama Pikipruukki Oy omistaa yli 2500 asuntoa. Lisäksi Pikipruukki välittää 350 asumisoikeusasuntoa. Pikipruukki on siis keskeisessä asemassa kun puhutaan ns. tavallisten ihmisten asumisviihtyisyydestä ja yhteisöllisyyden tukemisesta Vaasassa.
Millainen asuntopolitiikka Pikipruukilla on? Esittelylehtisessä on paljon kauniita sanoja siitä, että asukastoimikunnat ja asukkaiden viihtyvyys ovat tärkeitä.
Piipahdin äskettäin Pikipruukin erään talon kerhotilassa järjestetyssä tilaisuudessa. Tässä yhteydessä kävi ilmi, että kerhotiloja saa käyttöön vai Pikipruukin pääkonttorin suostumuksella. Kuitenkin asukkaan oppaassa sanotaan selvästi, että asiasta päättää asukastoimikunta. Kun soitin Pikipruukkiin saadakseni selville, kumpi informaatio nyt pitää paikkansa, sain kohtalaisen tylysti kuulla, että ”totta kai Pikipruukki haluaa pysyä selvillä siitä, mitä kerhohuoneissa tapahtuu”. Tuli esille, että kerhohuone on annettu ikään kuin asukastoimikuntien käyttöön, mutta ei asukkaiden käyttöön. Ei siis ole itsestään selvää, että kerhohuoneessa voisi järjestää edes syntymäpäiviä. Suomeksi voisi kai sanoa, että kysymys on luottamuksen puutteesta ja kontrollista.
En tiedä kerhohuoneiden käyttöastetta. Arvelenpa hyvinkin, ettei se ole voinut nousta kovin korkeaksi jos tilan käyttötarkoitus täytyy hyväksyttää kahdessa portaassa. Ihanteellista olisi tietenkin, että kerhohuone olisi asukkaiden oman olohuoneen eräänlainen jatke. Joustava tapa lisätä yhteisöllisyyttä olisi käyttää varauslistaa samaan tapaan kuin monissa taloyhtiöissä varataan sauna-tai pesutupavuoroja. Kerhohuoneen käyttäjälle täytyy tietenkin olla täysin selvä asia, että jokainen siivoaa jälkensä. Asukkaat voivat tarvittaessa kehittää kerhohuoneelle myös omat säännöt.
Toivon, että Pikipruukissa käydään nyt vakava keskustelu siitä, millaisin keinoin se voisi nykyistä enemmän edistää asukkaittensa yhteisöllisyyttä. Haastetta voi lisätä toivomalla, että Pikipruukki nousisi kansalliseen tietoisuuteen uuden yhteisöllisyyden kehittäjänä.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Miksi ?
Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki … Yhteiskunnallisin toimin emme kyenneet estämään noita hirveitä tuhotöitä. Voimme vain lohduttaa ja tukea surmattujen ja haavoittuneiden omaisia. Ja toivoa, että jonakin päivänä he kykenevät taas katsomaan tulevaisuuteen ja pystyvät jatkamaan matkaa..
Kun oma veljeni surmattiin 14-vuotiaana ampumalla partioretkellä, olen tietysti pohtinut erityisen paljon aselupalainsäädäntöä. Veljeni henkeä mikään laki ei tosin olisi kyennyt estämään, koska viittä vaille 15-vuotias koulutoveri oli vohkinut aseen isältään pelotellakseen muita. Siinä hän totisesti onnistui.
Äskettäin on keskusteltu metsästysaseitten kantoluvan alaikärajasta. Olympialaisten kultasaavutus on tuonut pintaan ampumaurheilun harrastuksena. Vaikka näillä harrastuksilla on puolustajansa, kysymystä tappavan aseen kantoluvan ikärajasta ei voida ohittaa. Tappavaa asetta ei pidä koskaan antaa lapsen käteen. Yhtä tärkeää olisi, että kantolupaa ei anneta henkilöille, joiden elämä ei ole vakaissa kantimissa.
Voimassa olevassa aselaissa (45 §) säädetään: (Aseen) hankkimislupa voidaan antaa sellaiselle 18 vuotta täyttäneelle henkilölle, jota terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella on pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-aseita ja aseen osia. Huoltajien suostumuksella lupa voidaan kuitenkin antaa metsästyslainsäädännön mukaan sallittua eläinten ampumista taikka ampumaurheilua tai -harrastusta varten alle 18-vuotiaallekin mutta 15 vuotta täyttäneelle henkilölle, joka muuten täyttää hankkimisluvan saajaa koskevat edellytykset.
Miten aseluvan hankkijan terveydentila ja käyttäytyminen tutkitaan? Mitä pitää ajatella siitä, että aseenkantolupa annetaan muitta mutkitta henkilöille, jotka ovat aivan äskettäin muuttaneet kuntaan? Kuka heidän terveydentilaansa tai käyttäytymistään voi tuntea, elleivät he ole jo rikosrekisterissä?
Väkivaltaan ryhtyvän asiat eivät ole kunnossa. Lapsilla ja nuorilla on paljon ahdistusta, mutta kuuleeko kukaan? Tässä ei voida huutaa vain ammatti-ihmisten perään. Varhaisessa vaiheessa jokainen aikuinen on vastuussa lapsista ja nuorista omassa elinpiirissään. Monesti ahdistuksen aistii ja tunnistaa, mutta puheeksi ottamisessa koetaan vaikeuksia. Paineet kasautuvat kunnes räjähtää tavalla tai toisella. Vanha viisaus pätee: koko kylän pitää kasvattaa. ”On tyhmää kasvattaa yksin”, totesi psykologi Olavi Sydänmaalakka tänään Kauhajoen surmatöiden johdosta antamassaan tv-haastattelussa. Hän on oikeassa.
Kun oma veljeni surmattiin 14-vuotiaana ampumalla partioretkellä, olen tietysti pohtinut erityisen paljon aselupalainsäädäntöä. Veljeni henkeä mikään laki ei tosin olisi kyennyt estämään, koska viittä vaille 15-vuotias koulutoveri oli vohkinut aseen isältään pelotellakseen muita. Siinä hän totisesti onnistui.
Äskettäin on keskusteltu metsästysaseitten kantoluvan alaikärajasta. Olympialaisten kultasaavutus on tuonut pintaan ampumaurheilun harrastuksena. Vaikka näillä harrastuksilla on puolustajansa, kysymystä tappavan aseen kantoluvan ikärajasta ei voida ohittaa. Tappavaa asetta ei pidä koskaan antaa lapsen käteen. Yhtä tärkeää olisi, että kantolupaa ei anneta henkilöille, joiden elämä ei ole vakaissa kantimissa.
Voimassa olevassa aselaissa (45 §) säädetään: (Aseen) hankkimislupa voidaan antaa sellaiselle 18 vuotta täyttäneelle henkilölle, jota terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella on pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-aseita ja aseen osia. Huoltajien suostumuksella lupa voidaan kuitenkin antaa metsästyslainsäädännön mukaan sallittua eläinten ampumista taikka ampumaurheilua tai -harrastusta varten alle 18-vuotiaallekin mutta 15 vuotta täyttäneelle henkilölle, joka muuten täyttää hankkimisluvan saajaa koskevat edellytykset.
Miten aseluvan hankkijan terveydentila ja käyttäytyminen tutkitaan? Mitä pitää ajatella siitä, että aseenkantolupa annetaan muitta mutkitta henkilöille, jotka ovat aivan äskettäin muuttaneet kuntaan? Kuka heidän terveydentilaansa tai käyttäytymistään voi tuntea, elleivät he ole jo rikosrekisterissä?
Väkivaltaan ryhtyvän asiat eivät ole kunnossa. Lapsilla ja nuorilla on paljon ahdistusta, mutta kuuleeko kukaan? Tässä ei voida huutaa vain ammatti-ihmisten perään. Varhaisessa vaiheessa jokainen aikuinen on vastuussa lapsista ja nuorista omassa elinpiirissään. Monesti ahdistuksen aistii ja tunnistaa, mutta puheeksi ottamisessa koetaan vaikeuksia. Paineet kasautuvat kunnes räjähtää tavalla tai toisella. Vanha viisaus pätee: koko kylän pitää kasvattaa. ”On tyhmää kasvattaa yksin”, totesi psykologi Olavi Sydänmaalakka tänään Kauhajoen surmatöiden johdosta antamassaan tv-haastattelussa. Hän on oikeassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)