Vaasan kaupunginhallitus antoi siunauksensa vanhusten dementiayksiköiden kilpailuttamiselle viime keväänä. Hoivayhtiöt Mendis ja Hoivaverkko voittivat kilpailun ja rakentavat Vaasaan kaksi dementiahoidon yksikköä, yhteensä 160 hoitopaikkaa.
Kaupunginhallitus ei sen sijaan voinut ottaa kantaa dementiakotien sijaintiin koska asiaa ei ollut mitenkään valmisteltu. Kaupungin tonttivarannosta löytyneitä Y-tontteja oli merkattu kilpailuun osallistuneille toimijoille ilman prioriteettijärjestystä mitä tulee tavoitellun palveluverkon kokonaisuuteen. Kilpailutus oli jo julkistettu, eikä sosiaali-ja terveysvirasto halunnut ryhtyä pidentämään kilpailutusaikaa tonttikysymyksen takia.
Tonttiratkaisut määrittävät aina tulevaisuutta, niin tässäkin tapauksessa. Kaupunginhallituksessa keväällä käydyssä keskusteluissa pidettiin tavoittelemisen arvoisena asiana, että hoivakodit sijoittuisivat eri puolille kaupunkia. Näin siitä syystä, että hoivayksiköt on nähtävä laajemmin myös alueensa vanhushuollon resurssikeskuksina – jos ei heti nyt, niin kuitenkin optiona myöhemmin. Olisi myös hoivakodin ja siellä asuvien etu, että yhteys ympäröivään yhteisöön on mahdollisimman luonnollinen. Jos palveluverkon näkökulmaa ei huomioida hoivayksiköiden yhteydessä, siihen joudutaan palaamaan hinnakkaasti erikseen.
Dementiahoidon järjestämisen ohella vanhushuoltomme kaikkein suurin haaste nimittäin on, miten tuemme niitä, jotka vielä asuvat omissa kodeissaan. Pienillä eläkkeillä ei matkusteta päivittäin keskustaan nauttimaan maksullisista tai maksuttomistakaan palveluista, sillä jo kuljetusten omavastuut ylittävät monen vanhuksen taloudellisen sietokyvyn.
Vasabladet kertoi 12.8.2008, että hoivakoteja oltaisiin nyt sijoittamassa Tammikartanon ”hoivakaupungin” alueelle. Tämä tarkoittaisi, että keskustelua alueellisesta hoivakotiverkostosta ei lainkaan käytäisi. Mielestäni tähdellisempää kuin painottaa hoivakotien yhteyttä raskaamman hoidon yksiköihin Tammikartanon alueella, on uusien hoivakotien lisäarvon etsintä myös vanhushuollon alueellisessa palveluverkossa.
Hoiva-alan markkinat alkavat olla vähitellen yhä paremmin kilpailtuja – myös Vaasassa. Tämän vuoksi meille päättäjille ei kannata tarjoilla vastausta, että yksityiset toimijat ”eivät halua” sijoittua kaupungin eri alueille.
Maailma ei ole vielä kokonaan pyllyllään. Yhä edelleen kaupunki laajasti päättää siitä, mistä se maksaa. Vaasalaiset vanhukset ansaitsevat laajan lähestymiskulman asioihin aina kun tarjoutuu tilaisuus luoda uusia palveluja, joiden rahoitukseen käytetään yhteisiä verovaroja.
tiistai 12. elokuuta 2008
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Kuluttajahintaindeksi – turva vai turmio?
Työeläkkeet on sidottu 80 %:sti kuluttajahintaindeksiin ja 20 %:sti ansiotasoindeksiin. Tämä tarkoittaa, ettei ole tarkoituskaan pitää työeläkettä saavien tuloja kiinni samassa juonessa työllisten kanssa. Kansaneläkelain mukaiset etuudet on sidottu pelkkään kuluttajahintaindeksiin (aik. elinkustannusindeksiin). Kuluttajahintojen kehitys siis pääasiassa määrittää voimassa olevien eläkkeiden kehitystä.
Kun näin on, on hyvä katsoa kuluttajahintaindeksin sisään. Mitä tavaroita ja palveluita indeksissä käytettyyn ostoskoriin sisältyy, ja millä painoarvoilla? Tekeekö edes koko Suomea koskeva kuluttajahintaindeksi oikeutta eläkeläisille?
Kuluttajahintaindeksi kuvaa Suomessa asuvien kotitalouksien Suomesta ostamien tavaroiden ja palveluiden hintakehitystä. Kuluttajahintaindeksi lasketaan menetelmällä, jossa eri hyödykkeiden hinnat painotetaan yhteen niiden kulutusosuuksilla. Esimerkiksi ravinnon painoarvo on indeksissä noin 15,3 %, alkoholijuomien ja tupakan 5,9 % ja terveyden 5,5 %. Keskimääräkansalaisen kulutuksesta menee tämän lisäksi liikenteeseen 16 %, asumiseen 14,5 % sekä kulttuuriin, vapaa-aikaan ja viestintään 15,5 %. Niin, mitä tästä sanoo pienintä eläkettä tai toimeentulotukea saava?
Eläkeläisten kulutustottumukset eroavat aivan varmasti keskimääräisestä kulutuksesta. Toinen näkökulma kuluttajahintaindeksin käyttöön liittyy tietenkin eläkkeiden tasoon. Mitä pienempi eläke/tulotaso on, sitä varmemmin pennoset on käytettävä ihmisarvoisen elämän kannalta olennaisimpaan kuten ravintoon ja asumiseen. Pienimmillä eläkkeillä olevat joutuvat jo kamppailemaan saadakseen turvattua riittävän monipuolisen ruuan.
Indeksien luonteeseen tietysti kuuluu, että ne kuvaavat yleistä kehitystä. Eri tarpeisiin on kehitetty omia indeksiään. Nykyistä oikeudenmukaisemman tulokehityksen takaamiseksi etenkin pienituloisille ei-työllisille, heille olisi luotava oma kuluttajahintaindeksi, jonka määrittelyyn käytettäisiin heidän omia kulutustottumuksiaan. Tupakan ja alkoholin mukanaolo missään ostoskorissa olisi kyseenalaisesti terveyspoliittisin perustein.
Myös verotus säätelee tulokehitystä yleisellä tasolla. Tuloverotuksesta on poistettu olosuhde-perusteisia ”automaatti”-vähennyksiä. Sijaan on kehitetty uusia, nyt työssäkäyviä suosivia aliverotettuja etuuksia (autoetu, asuntoetu, työterveyshuolto, ruokaseteli, liikuntaseteli, kulttuuriseteli, jne.). Tosiasialliset tuloerot työllisten ja työelämän ulkopuolella olevien välillä kasvavat tätäkin kautta, ja enemmän kuin tilastot osoittavat.
On siis suunnitelmallisen politiikan tulosta, että pienituloisilla ei-työllisillä menee aina vain huonommin. Sosiaalietuudet, joihin ei sovelleta mitään indeksiä, ovat kaikkein satunnaisimpien poliittisten ratkaisujen varassa ostovoiman osalta. Mitä lähemmäs toimeentulon minimiä tullaan, sitä kohtalokkaammasta asiasta on kysymys kun puhutaan kuluttajahintaindeksistä.
Kun näin on, on hyvä katsoa kuluttajahintaindeksin sisään. Mitä tavaroita ja palveluita indeksissä käytettyyn ostoskoriin sisältyy, ja millä painoarvoilla? Tekeekö edes koko Suomea koskeva kuluttajahintaindeksi oikeutta eläkeläisille?
Kuluttajahintaindeksi kuvaa Suomessa asuvien kotitalouksien Suomesta ostamien tavaroiden ja palveluiden hintakehitystä. Kuluttajahintaindeksi lasketaan menetelmällä, jossa eri hyödykkeiden hinnat painotetaan yhteen niiden kulutusosuuksilla. Esimerkiksi ravinnon painoarvo on indeksissä noin 15,3 %, alkoholijuomien ja tupakan 5,9 % ja terveyden 5,5 %. Keskimääräkansalaisen kulutuksesta menee tämän lisäksi liikenteeseen 16 %, asumiseen 14,5 % sekä kulttuuriin, vapaa-aikaan ja viestintään 15,5 %. Niin, mitä tästä sanoo pienintä eläkettä tai toimeentulotukea saava?
Eläkeläisten kulutustottumukset eroavat aivan varmasti keskimääräisestä kulutuksesta. Toinen näkökulma kuluttajahintaindeksin käyttöön liittyy tietenkin eläkkeiden tasoon. Mitä pienempi eläke/tulotaso on, sitä varmemmin pennoset on käytettävä ihmisarvoisen elämän kannalta olennaisimpaan kuten ravintoon ja asumiseen. Pienimmillä eläkkeillä olevat joutuvat jo kamppailemaan saadakseen turvattua riittävän monipuolisen ruuan.
Indeksien luonteeseen tietysti kuuluu, että ne kuvaavat yleistä kehitystä. Eri tarpeisiin on kehitetty omia indeksiään. Nykyistä oikeudenmukaisemman tulokehityksen takaamiseksi etenkin pienituloisille ei-työllisille, heille olisi luotava oma kuluttajahintaindeksi, jonka määrittelyyn käytettäisiin heidän omia kulutustottumuksiaan. Tupakan ja alkoholin mukanaolo missään ostoskorissa olisi kyseenalaisesti terveyspoliittisin perustein.
Myös verotus säätelee tulokehitystä yleisellä tasolla. Tuloverotuksesta on poistettu olosuhde-perusteisia ”automaatti”-vähennyksiä. Sijaan on kehitetty uusia, nyt työssäkäyviä suosivia aliverotettuja etuuksia (autoetu, asuntoetu, työterveyshuolto, ruokaseteli, liikuntaseteli, kulttuuriseteli, jne.). Tosiasialliset tuloerot työllisten ja työelämän ulkopuolella olevien välillä kasvavat tätäkin kautta, ja enemmän kuin tilastot osoittavat.
On siis suunnitelmallisen politiikan tulosta, että pienituloisilla ei-työllisillä menee aina vain huonommin. Sosiaalietuudet, joihin ei sovelleta mitään indeksiä, ovat kaikkein satunnaisimpien poliittisten ratkaisujen varassa ostovoiman osalta. Mitä lähemmäs toimeentulon minimiä tullaan, sitä kohtalokkaammasta asiasta on kysymys kun puhutaan kuluttajahintaindeksistä.
maanantai 14. heinäkuuta 2008
Kivien lumo
Olimme ostaneet uuden kesäpaikan. Tarjolla oli vain vähemmän tai enemmän kivisiä rantoja Merenkurkussa. Kun kangen iski maahan, aina se otti kiinni kiveen ja kuului kilin kolin eli syvemmällä sama tilanne.
Tuli sitten eräs perhe ensimmäisen kerran kylään meille. Matkaa pikitieltä kertyy 1,6 km. Niin kuin aina ensi kertaa matkaa tehdessä metrit kasvavat kahdeksi. Perille tullessaan perhe kauhisteli kivien määrää tien laidoilla; olivat kai yrittäneet niitä laskea, mutta pää oli seonnut ensimmäisen tuhannen hujakoilla.
Kummitätikin osui kylään. Hän ei tohtinut herättää isäntäväkeä herättyään kukkojen kanssa samaan aikaan. Sen sijaan hän pohti ympäristöä. Meren ulappa aukeni aina Ruotsiin saakka. Hieno juttu, mutta… Veden pinnan rikkoi taas sadat kivet. Aamiaispöydässä diplomaattinen kummitäti totesi, että olisi se meri näyttänyt aika tylsältä ilman noita kiviä.
Pikku Aleksi (6 v.) on erittäin innostunut kivikävelystä. Jopa siinä määrin, että hän lähtee joskus luvatta yksin noille intohimoisille retkilleen. Kivikävely tarkoittaa hyppelyä rantakiviltä toisille. Välillä otetaan riskejä ja loikka loppuu rantaveteen. Sekös vain lisää riemua ja haastetta. Kotiin palataan yleensä väsyneenä ja onnellisena.
Kuski erehtyi kippauspaikasta; niinpä pihamme perällä on nököttänyt jo vuoden verran epämääräinen kivikasa. Oli siinä naurussa pitelemistä, että tähän kivimaailmaan tuodaan vielä ostokiviä! Aikaa kului ennen kuin keksin enimmäkseen pyöreäposkisille kiville käyttöä. Isot kivet pääsivät reunustamaan kukkapenkkejä. Pienimmistä valikoin katteen puutarhani käytäville.
Valikoidessani kiviä sukelsin samalla kivien kiehtovaan lumomaailmaan. Mikään kunnallisjärjestö ei olisi voinut saada aikaan tuota fantastista kivien monimuotoisuutta ja väriskaalaa. On pakko jälleen uskoa Luojan voimakkaaseen läsnäoloon. Sadepäivien aikana kivien värit terästyivät entisestään ja jokaisesta kivestä tuli yksilö. Kelpuutin puutarhani poluille vain kauneimmat kivet. Niiden valitsemiseen kului totisesti aikaa, niin myös kiviyhdistelmien sommitteluun. Kun nyt astelen noilla poluillani, koen oloni jos mahdollista, entistä tukevammaksi. Pieniä onnen hetkiä huomaan siellä täällä kun tunnistan pohdiskelleeni jonkin tietyn kiven paikkaa.
Olimme ostaneet uuden kesäpaikan. Tarjolla oli vain vähemmän tai enemmän kivisiä rantoja Merenkurkussa. Kun kangen iski maahan, aina se otti kiinni kiveen ja kuului kilin kolin eli syvemmällä sama tilanne.
Tuli sitten eräs perhe ensimmäisen kerran kylään meille. Matkaa pikitieltä kertyy 1,6 km. Niin kuin aina ensi kertaa matkaa tehdessä metrit kasvavat kahdeksi. Perille tullessaan perhe kauhisteli kivien määrää tien laidoilla; olivat kai yrittäneet niitä laskea, mutta pää oli seonnut ensimmäisen tuhannen hujakoilla.
Kummitätikin osui kylään. Hän ei tohtinut herättää isäntäväkeä herättyään kukkojen kanssa samaan aikaan. Sen sijaan hän pohti ympäristöä. Meren ulappa aukeni aina Ruotsiin saakka. Hieno juttu, mutta… Veden pinnan rikkoi taas sadat kivet. Aamiaispöydässä diplomaattinen kummitäti totesi, että olisi se meri näyttänyt aika tylsältä ilman noita kiviä.
Pikku Aleksi (6 v.) on erittäin innostunut kivikävelystä. Jopa siinä määrin, että hän lähtee joskus luvatta yksin noille intohimoisille retkilleen. Kivikävely tarkoittaa hyppelyä rantakiviltä toisille. Välillä otetaan riskejä ja loikka loppuu rantaveteen. Sekös vain lisää riemua ja haastetta. Kotiin palataan yleensä väsyneenä ja onnellisena.
Kuski erehtyi kippauspaikasta; niinpä pihamme perällä on nököttänyt jo vuoden verran epämääräinen kivikasa. Oli siinä naurussa pitelemistä, että tähän kivimaailmaan tuodaan vielä ostokiviä! Aikaa kului ennen kuin keksin enimmäkseen pyöreäposkisille kiville käyttöä. Isot kivet pääsivät reunustamaan kukkapenkkejä. Pienimmistä valikoin katteen puutarhani käytäville.
Valikoidessani kiviä sukelsin samalla kivien kiehtovaan lumomaailmaan. Mikään kunnallisjärjestö ei olisi voinut saada aikaan tuota fantastista kivien monimuotoisuutta ja väriskaalaa. On pakko jälleen uskoa Luojan voimakkaaseen läsnäoloon. Sadepäivien aikana kivien värit terästyivät entisestään ja jokaisesta kivestä tuli yksilö. Kelpuutin puutarhani poluille vain kauneimmat kivet. Niiden valitsemiseen kului totisesti aikaa, niin myös kiviyhdistelmien sommitteluun. Kun nyt astelen noilla poluillani, koen oloni jos mahdollista, entistä tukevammaksi. Pieniä onnen hetkiä huomaan siellä täällä kun tunnistan pohdiskelleeni jonkin tietyn kiven paikkaa.
torstai 12. kesäkuuta 2008
Avoin kirje terveydenhuollon päättäville virkamiehille ja luottamushenkilöille
Olen seurannut pitkään psykiatrisen sairaanhoidon kehitystä Vaasassa ja laajemminkin. Joitakin ilon aiheita on ollut, mutta valitettavasti huolia on enemmän. Osa huolen aiheista juontaa juurensa kansalliseen tilanteeseen. Silti on olemassa koko joukko mahdollisuuksia tehdä asiat paremmin omalla alueella.
Olen nyt yli kuukauden ajan seurannut kiinteästi erästä potilastapausta. Perheen yhteydenotto minuun juontanee juurensa 1990-luvun alkuun, josta lähtien olen pyydettäessä yrittänyt auttaa/tukea heitä löytämään tarvitsemansa palvelut. Olen saanut paljon palautetta muidenkin mielenterveyskuntoutujien olosuhteista toimiessani 20 vuotta Vaasanseudun sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen puheenjohtajana ja Mielenterveyden Keskusliiton valtuuston puheenjohtajana yli yhdeksän vuotta.
Kymmenet tuhannet mielenterveyskuntoutujat kärventyvät ns. avohoidossa laiminlyötyinä. Miten tämän voi muutoin ilmaista kun asiakkaat joutuvat hätätilanteen koittaessa ja saadakseen lääkityksensä tarkistettua odottamaan pääsyä psykiatrin vastaanotolle jopa kuusi viikkoa? Kaiken tämän ajan omaiset tekevät parhaansa ja rukoilevat kotona, että tilanne pysyisi jotenkuten hallinnassa H-hetkeen saakka. Myös ystävät ovat lujilla.
Terveyskeskus ei suostu kajoamaan mielenterveyspotilaan lääkitykseen jos tämä on mielenterveyskeskuksen (MTK) pitkäaikaispotilas. MTK hoitelee asiakkaitaan turvallisesti vain virka-aikana 8-16, ja on kiinni viikonloput. MTK:n omahoitajalla on puhelinaika kahdesti viikossa, lyhyen aikaa kerrallaan. MTK:n psykiatrin vastaanotolle saa jonottaa toista kuukautta.
Myös yleissairaalapsykiatrian poliklinikka ja psykiatrian poliklinikka ovat avoinna vain virka-aikaan. Psykiatrian poliklinikalle tarvitaan lähete, mutta sitä ei terveyskeskuksen omalääkäri kirjoita. Keskussairaalan päivystyspoliklinikka välttää ottamasta psykiatrisesti sairaita ihmisiä potilaikseen ja passittaa heitä takaisin em. hoitopaikkoihin vaikka ne eivät ole edes auki. Iltaisin, yöaikana ja viikonloppuisin tai hätätilanteen muutoin yllättäessä mielenterveyspotilaalle ei ole käytännössä eikä teoriassa tarjolla yhtäkään avohoidon vastaanottoa Vaasassa!
Tämä ”Vaasan malli” tuottaa lisää sairaalapäiviä mielenterveyskuntoutujille vaikka virallinen linja on sitä vähentää. Varsinkin pakkohoitokokemusta omaavilla mielenterveyskuntoutujilla on vaikeuksia suhtautua luontevasti laitoshoitoon avohoitoa täydentävänä vaihtoehtona. Tämä tulisi ottaa kaikella vakavuudella huomioon. Mitään edellytyksiä pelkojen vähenemiselle ei liene niin kauan kun riittävää avohoitoa ei edes ole tarjolla, kuten esimerkkimme osoittaa.
Monet ihmiset tekevät suurenmoista työtä yrittäessään tukea ja hoitaa sairaita omaisiaan kotona. Eivät he itsekään ole aina terveitä. Ihmiset haluavat ja pystyvät ottamaan vastuuta pitkäaikaissairaista omaisistaan, mutta he tarvitsevat siihen tukea. Tuen merkitys korostuu erityisesti vaikeina hetkinä kun mielenterveyskuntoutujan kunto kotona äkillisesti heikkenee. Apua on saatava heti eikä kuuden viikon päästä. Lääkityksen tarkistamisella tilanne voitaisiin useimmiten ajoissa rauhoittaa, mutta sitä ei päästä tekemään ellei pääse lääkärille, joka homman hoitaisi. Jokainen päivä odotusta on liikaa ihmisille, jotka pelkäävät tilanteen kärjistyvän. Pakkohoitokokemusten vuoksi ja välttääkseen uusia traumoja, nämä ihmiset ovat todellakin sitoutuneita yrittämään kaikkensa.
On puhuttava myös alan ammattilaisten asenteista. Omaisiaan hoitavat ihmiset kokevat useilta mielenterveysalalla työskenteleviltä ammattilaisilta vähättelyä yrittäessään hätäännyksissään saada tukea edes puhelimitse. Samana päivänä asiantuntijat saattavat puhua asiakkaalle laitoshoidon tarpeesta tai vähätellä hänen ilmaisemansa hädän astetta. Kouluttamattomat ihmiset on jätetty vailla riittävää tukea koteihinsa yksin ratkaisemaan omaistensa lääkityksen mitoitusta. Samaan aikaan sairaaloissa ja hoitolaitoksissa huolehditaan pilkun tarkkaan, että lääkettä määrää tai sitä potilaalle luovuttaa ainoastaan koulutetut henkilöt.
Vaasan kaupunginhallituksen kokouksessa 9.6.2008 tein lausumaehdotuksen ensi vuoden budjettiraameja käsitelleessä asiassa ja vaadin, että sosiaali-ja terveyslautakunta tekee esityksen siitä, miten mielenterveyspalveluja perusterveydenhuollossa kehitetään vuoden 2009 aikana. Teko oli ainutlaatuinen, mutta niin on mielenterveyskuntoutujien tilannekin. Tämä on vihdoin ymmärrettävä Vaasassa.
Myös Vaasan keskussairaalan on aihetta nopeasti tarkistaa menettelynsä. Sairaalan sivustoilla mielenterveyspotilaita opastetaan hoitoon hakeutumisessa, mutta kuten edellä olevasta selviää, työnjako ei psykiatriassa toteudu sen mukaan. Näin ei voi jatkua. Ei voida myöskään jatkaa siten, että mielenterveyspotilaille ei ole tarjolla ympärivuorokautista avopäivystystä, jossa tosiasialliset psykiatrista asiantuntemusta vaativat avohoidon interventiot ovat mahdollisia. Tarvittaisiin myös esim. kotihoidon tehostetun tuen elementti niille, joiden tuen ja avun tarve on äkillisesti lisääntynyt.
Psykiatrisen hoidon alueelliseen kehittämiseen on tuotava mukaan myös mielenterveyskuntoutujien kokemusasiantuntemus. Näin on tehtävä jos olemme kiinnostuneita myös hoidon tuloksista.
Ystävällisesti
Marjatta Vehkaoja
Olen seurannut pitkään psykiatrisen sairaanhoidon kehitystä Vaasassa ja laajemminkin. Joitakin ilon aiheita on ollut, mutta valitettavasti huolia on enemmän. Osa huolen aiheista juontaa juurensa kansalliseen tilanteeseen. Silti on olemassa koko joukko mahdollisuuksia tehdä asiat paremmin omalla alueella.
Olen nyt yli kuukauden ajan seurannut kiinteästi erästä potilastapausta. Perheen yhteydenotto minuun juontanee juurensa 1990-luvun alkuun, josta lähtien olen pyydettäessä yrittänyt auttaa/tukea heitä löytämään tarvitsemansa palvelut. Olen saanut paljon palautetta muidenkin mielenterveyskuntoutujien olosuhteista toimiessani 20 vuotta Vaasanseudun sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen puheenjohtajana ja Mielenterveyden Keskusliiton valtuuston puheenjohtajana yli yhdeksän vuotta.
Kymmenet tuhannet mielenterveyskuntoutujat kärventyvät ns. avohoidossa laiminlyötyinä. Miten tämän voi muutoin ilmaista kun asiakkaat joutuvat hätätilanteen koittaessa ja saadakseen lääkityksensä tarkistettua odottamaan pääsyä psykiatrin vastaanotolle jopa kuusi viikkoa? Kaiken tämän ajan omaiset tekevät parhaansa ja rukoilevat kotona, että tilanne pysyisi jotenkuten hallinnassa H-hetkeen saakka. Myös ystävät ovat lujilla.
Terveyskeskus ei suostu kajoamaan mielenterveyspotilaan lääkitykseen jos tämä on mielenterveyskeskuksen (MTK) pitkäaikaispotilas. MTK hoitelee asiakkaitaan turvallisesti vain virka-aikana 8-16, ja on kiinni viikonloput. MTK:n omahoitajalla on puhelinaika kahdesti viikossa, lyhyen aikaa kerrallaan. MTK:n psykiatrin vastaanotolle saa jonottaa toista kuukautta.
Myös yleissairaalapsykiatrian poliklinikka ja psykiatrian poliklinikka ovat avoinna vain virka-aikaan. Psykiatrian poliklinikalle tarvitaan lähete, mutta sitä ei terveyskeskuksen omalääkäri kirjoita. Keskussairaalan päivystyspoliklinikka välttää ottamasta psykiatrisesti sairaita ihmisiä potilaikseen ja passittaa heitä takaisin em. hoitopaikkoihin vaikka ne eivät ole edes auki. Iltaisin, yöaikana ja viikonloppuisin tai hätätilanteen muutoin yllättäessä mielenterveyspotilaalle ei ole käytännössä eikä teoriassa tarjolla yhtäkään avohoidon vastaanottoa Vaasassa!
Tämä ”Vaasan malli” tuottaa lisää sairaalapäiviä mielenterveyskuntoutujille vaikka virallinen linja on sitä vähentää. Varsinkin pakkohoitokokemusta omaavilla mielenterveyskuntoutujilla on vaikeuksia suhtautua luontevasti laitoshoitoon avohoitoa täydentävänä vaihtoehtona. Tämä tulisi ottaa kaikella vakavuudella huomioon. Mitään edellytyksiä pelkojen vähenemiselle ei liene niin kauan kun riittävää avohoitoa ei edes ole tarjolla, kuten esimerkkimme osoittaa.
Monet ihmiset tekevät suurenmoista työtä yrittäessään tukea ja hoitaa sairaita omaisiaan kotona. Eivät he itsekään ole aina terveitä. Ihmiset haluavat ja pystyvät ottamaan vastuuta pitkäaikaissairaista omaisistaan, mutta he tarvitsevat siihen tukea. Tuen merkitys korostuu erityisesti vaikeina hetkinä kun mielenterveyskuntoutujan kunto kotona äkillisesti heikkenee. Apua on saatava heti eikä kuuden viikon päästä. Lääkityksen tarkistamisella tilanne voitaisiin useimmiten ajoissa rauhoittaa, mutta sitä ei päästä tekemään ellei pääse lääkärille, joka homman hoitaisi. Jokainen päivä odotusta on liikaa ihmisille, jotka pelkäävät tilanteen kärjistyvän. Pakkohoitokokemusten vuoksi ja välttääkseen uusia traumoja, nämä ihmiset ovat todellakin sitoutuneita yrittämään kaikkensa.
On puhuttava myös alan ammattilaisten asenteista. Omaisiaan hoitavat ihmiset kokevat useilta mielenterveysalalla työskenteleviltä ammattilaisilta vähättelyä yrittäessään hätäännyksissään saada tukea edes puhelimitse. Samana päivänä asiantuntijat saattavat puhua asiakkaalle laitoshoidon tarpeesta tai vähätellä hänen ilmaisemansa hädän astetta. Kouluttamattomat ihmiset on jätetty vailla riittävää tukea koteihinsa yksin ratkaisemaan omaistensa lääkityksen mitoitusta. Samaan aikaan sairaaloissa ja hoitolaitoksissa huolehditaan pilkun tarkkaan, että lääkettä määrää tai sitä potilaalle luovuttaa ainoastaan koulutetut henkilöt.
Vaasan kaupunginhallituksen kokouksessa 9.6.2008 tein lausumaehdotuksen ensi vuoden budjettiraameja käsitelleessä asiassa ja vaadin, että sosiaali-ja terveyslautakunta tekee esityksen siitä, miten mielenterveyspalveluja perusterveydenhuollossa kehitetään vuoden 2009 aikana. Teko oli ainutlaatuinen, mutta niin on mielenterveyskuntoutujien tilannekin. Tämä on vihdoin ymmärrettävä Vaasassa.
Myös Vaasan keskussairaalan on aihetta nopeasti tarkistaa menettelynsä. Sairaalan sivustoilla mielenterveyspotilaita opastetaan hoitoon hakeutumisessa, mutta kuten edellä olevasta selviää, työnjako ei psykiatriassa toteudu sen mukaan. Näin ei voi jatkua. Ei voida myöskään jatkaa siten, että mielenterveyspotilaille ei ole tarjolla ympärivuorokautista avopäivystystä, jossa tosiasialliset psykiatrista asiantuntemusta vaativat avohoidon interventiot ovat mahdollisia. Tarvittaisiin myös esim. kotihoidon tehostetun tuen elementti niille, joiden tuen ja avun tarve on äkillisesti lisääntynyt.
Psykiatrisen hoidon alueelliseen kehittämiseen on tuotava mukaan myös mielenterveyskuntoutujien kokemusasiantuntemus. Näin on tehtävä jos olemme kiinnostuneita myös hoidon tuloksista.
Ystävällisesti
Marjatta Vehkaoja
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Tukiyhdistykset poistivat politiikan politiikasta?
Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Tämän rahan alkuperä oli puoluetuissa ja puolueen vapaaehtoisessa varainhankinnassa, kuten valtakunnallisissa vaaliarpajaisissa. Ay-liike on tukenut vaaliehdokkaina olleita jäseniään vaihtelevasti, olivatpa nämä mistä puolueesta tahansa.
Yritykset ovat halki maailman sivun tukeneet varsinkin oikeistopuolueiden vaaliehdokkaita. Tämä tuki on ollut laajempaa kuin saman organisaation jäsenyyteen perustuvaa. Viimeaikaiset paljastukset vaalirahoituksesta tarkoittavat, että yritysten tuki on myös erittäin massiivista ja valikoivampaa kuin mikään muu tunnettu vaalituki. Vain jäävuoren huippu on vasta tullut esiin keskustelussa. Vaalitukea annetaan paljon myös esimerkiksi maksamalla ylihintaisista seminaareista, joihin ei ole edes aikomus osallistua. Tai ostamalla täysin ylihintaisia tauluja, kirjoja tai muita tuotteita.
Yksittäisten ehdokkaiden varainhankinta vaalikampanjaan oli aluksi tyypillisesti pienipiirteistä arpajaistuloihin ja tuotemyyntiin perustuvaa; rahaliikenne hoidettiin oman puolueyhdistyksen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Vaaliesitteet ja lehdet jaettiin koko vaalipiirin alueella paikallisten jäsenyhdistysten jäsenten toimin, vaalityöryhmän jäsenet keittivät kahvin ja sopan. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan.
Vasta ehdokkaiden perustamien tukiyhdistysten jälkeen varainhankinta näyttää ryöstäytyneen käsistä. Ensimmäinen kysymys on, mitä tosiasiallisesti yleishyödyllistä on yhdistyksissä, joiden ainoa tavoite on rahoittaa yhden ehdokkaan vaalikampanjoita. Ehdokkaat eivät enää tarvitse puoluetta kampanjoissaan. Puolueissa ei tiedetä mistä kaikkialta niiden ehdokkaat vaaleihin varoja keräävät. Kun tämä jää arvoitukseksi, jää arvoitukseksi myös sen selvittäminen, tuetaanko tukirahoilla lainkaan puolueen julkilausuttuja päämääriä. Puolueitten näkökulmasta eduskunnassa istuu oikeastaan 200 ”eri puoleiden” jäsentä. Juuri tässä piilee tuntemattomaksi jäävän tai vasta vaalien jälkeen ilmoitetun vaalirahoituksen ongelma.
Luottamus demokraattiseen järjestelmään voidaan palauttaa vain jos vaalirahoitus saadaan takaisin puolueiden omiin käsiin. Jos organisaatioiden ja yritysten vaalitukia ylipäätään pidetään hyväksyttävinä, ne tulisi maksaa puolueille ja sitä kautta ehdokkaan puolueyhdistykselle. Työnantaja-ja työntekijäjärjestöjen tukia voitaisiin ohjata suoraan em. jäsenenä olevan ehdokkaan puolueyhdistykselle. Edellä olevan täydennykseksi olisi sallittava, että yksittäiset henkilöt voivat tukea suoraan ehdokasta esimerkiksi maksimissaan 100 eurolla per henkilö. Vaalituen kirjanpidon tulee olla julkista. Otettaisiin kerrankin mallia USA:sta. Ihmettelen suuresti, etteivät puolueet ole tämän kaltaisesta uudistuksesta kiinnostuneita vaan näpertelevät vaalirahoituslakiin vain kosmeettisia korjauksia, mitkä eivät tule poistamaan yksittäisiin ehdokkaisiin kohdistettuja korruptiolta vivahtavia vaikuttamisyrityksiä.
Todellista rohkeutta suunnanmuutokseen ei siis näytä vielä löytyvän. Puolueet osallistuvat itse keskeisesti puolueisiin perustuvan demokraattisen järjestelmämme murentamiseen. Ensimmäisenä tulisi tehdä ei-toivottavaksi yhden ehdokkaan ympärille perustetut tukiyhdistykset sillä politiikka on tiimityötä eikä mitään sooloilua. Nykyinen vaalitukijärjestelmä suosii julkkispainotteista vaalituen keskittämistä. Sen tuloksena kansalle tarjotaan vaalien välillä jatkossakin yhä enemmän sirkushuveja ja yhä vähemmän politiikkaa. Vaalien rahoituskuvioissa on saatava aikaan nykyistä parempi tasapaino puolueen ja puolueen ehdokkaan roolien välille.
Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Tämän rahan alkuperä oli puoluetuissa ja puolueen vapaaehtoisessa varainhankinnassa, kuten valtakunnallisissa vaaliarpajaisissa. Ay-liike on tukenut vaaliehdokkaina olleita jäseniään vaihtelevasti, olivatpa nämä mistä puolueesta tahansa.
Yritykset ovat halki maailman sivun tukeneet varsinkin oikeistopuolueiden vaaliehdokkaita. Tämä tuki on ollut laajempaa kuin saman organisaation jäsenyyteen perustuvaa. Viimeaikaiset paljastukset vaalirahoituksesta tarkoittavat, että yritysten tuki on myös erittäin massiivista ja valikoivampaa kuin mikään muu tunnettu vaalituki. Vain jäävuoren huippu on vasta tullut esiin keskustelussa. Vaalitukea annetaan paljon myös esimerkiksi maksamalla ylihintaisista seminaareista, joihin ei ole edes aikomus osallistua. Tai ostamalla täysin ylihintaisia tauluja, kirjoja tai muita tuotteita.
Yksittäisten ehdokkaiden varainhankinta vaalikampanjaan oli aluksi tyypillisesti pienipiirteistä arpajaistuloihin ja tuotemyyntiin perustuvaa; rahaliikenne hoidettiin oman puolueyhdistyksen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Vaaliesitteet ja lehdet jaettiin koko vaalipiirin alueella paikallisten jäsenyhdistysten jäsenten toimin, vaalityöryhmän jäsenet keittivät kahvin ja sopan. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan.
Vasta ehdokkaiden perustamien tukiyhdistysten jälkeen varainhankinta näyttää ryöstäytyneen käsistä. Ensimmäinen kysymys on, mitä tosiasiallisesti yleishyödyllistä on yhdistyksissä, joiden ainoa tavoite on rahoittaa yhden ehdokkaan vaalikampanjoita. Ehdokkaat eivät enää tarvitse puoluetta kampanjoissaan. Puolueissa ei tiedetä mistä kaikkialta niiden ehdokkaat vaaleihin varoja keräävät. Kun tämä jää arvoitukseksi, jää arvoitukseksi myös sen selvittäminen, tuetaanko tukirahoilla lainkaan puolueen julkilausuttuja päämääriä. Puolueitten näkökulmasta eduskunnassa istuu oikeastaan 200 ”eri puoleiden” jäsentä. Juuri tässä piilee tuntemattomaksi jäävän tai vasta vaalien jälkeen ilmoitetun vaalirahoituksen ongelma.
Luottamus demokraattiseen järjestelmään voidaan palauttaa vain jos vaalirahoitus saadaan takaisin puolueiden omiin käsiin. Jos organisaatioiden ja yritysten vaalitukia ylipäätään pidetään hyväksyttävinä, ne tulisi maksaa puolueille ja sitä kautta ehdokkaan puolueyhdistykselle. Työnantaja-ja työntekijäjärjestöjen tukia voitaisiin ohjata suoraan em. jäsenenä olevan ehdokkaan puolueyhdistykselle. Edellä olevan täydennykseksi olisi sallittava, että yksittäiset henkilöt voivat tukea suoraan ehdokasta esimerkiksi maksimissaan 100 eurolla per henkilö. Vaalituen kirjanpidon tulee olla julkista. Otettaisiin kerrankin mallia USA:sta. Ihmettelen suuresti, etteivät puolueet ole tämän kaltaisesta uudistuksesta kiinnostuneita vaan näpertelevät vaalirahoituslakiin vain kosmeettisia korjauksia, mitkä eivät tule poistamaan yksittäisiin ehdokkaisiin kohdistettuja korruptiolta vivahtavia vaikuttamisyrityksiä.
Todellista rohkeutta suunnanmuutokseen ei siis näytä vielä löytyvän. Puolueet osallistuvat itse keskeisesti puolueisiin perustuvan demokraattisen järjestelmämme murentamiseen. Ensimmäisenä tulisi tehdä ei-toivottavaksi yhden ehdokkaan ympärille perustetut tukiyhdistykset sillä politiikka on tiimityötä eikä mitään sooloilua. Nykyinen vaalitukijärjestelmä suosii julkkispainotteista vaalituen keskittämistä. Sen tuloksena kansalle tarjotaan vaalien välillä jatkossakin yhä enemmän sirkushuveja ja yhä vähemmän politiikkaa. Vaalien rahoituskuvioissa on saatava aikaan nykyistä parempi tasapaino puolueen ja puolueen ehdokkaan roolien välille.
Nordman ei puhu koko valtuuston suulla
Vaasan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Nordman hyökkäsi täysin väärin perustein kaupunginjohtaja Lumiota vastaan johdon organisaatiomuutosta koskevassa asiassa. Hyökkäyksellään hän ilmaisi, että hän ei ole koko valtuuston asialla, vaan ennen kaikkea RKP:n asialla. Hyökkäyksen tosiasiallinen syy voi olla RKP:n sisäiset mittelöt kunnallisvaalien lähestyessä.
Tässä nimenomaisessa asiassa kaupunginjohtaja toimi juuri kuten olimme sopineet organisaatiotoimikunnassa. Toimikunta oli kokoontunut useita kertoja ja päässyt yhä lähemmäs näkemyksissään. RKP on mukana toimikuntatyössä kahden henkilön voimalla. Arvatenkin kaikki mukana olleet olivat käyneet omissa ryhmissään asiasta keskusteluja.
Lähdimme toimikunnassa siitä, että tässä vaiheessa on reilua päästää muutkin mukaan keskustelemaan asiasta avoimesti. Kabinettipolitiikan ajan tulee olla ohi. Kaupunginjohtaja Lumion tehtäväksi annettiin esitellä työryhmän esitys valtuutetuille toimikunnassa käytyjen keskustelujen pohjalta. Myös RKP hyväksyi asian käsittelyä koskevan menettelytavan.
Kun puhutaan järkisyistä, viitataan ennen muuta rehellisiin asiaperusteluihin. Kun RKP oli jäämässä toimikunnassa yksin apulaiskaupunginjohtajansa salkun jakamisessa, he vetäisivät hihasta PARAS-hanke-kortin moittien uudistuksen ajankohtaa vääräksi. Näin RKP:ssä haluttiin unohtaa aktiivisesti, että kaupunginvaltuusto on viime syksyn budjettikokouksessaan yksimielisesti asettanut muutoksen aikaansaamisen ajankohdaksi tämän vuoden sitovaksi tavoitteekseen. Ulkoiset olosuhteet eivät ole tämän jälkeen muuttuneet.
Mitä tulee eri näkökulmien perusteluihin, odotan RKP:ltä järkeviä vastaperusteluja. Tähän saakka kuullut eivät ole olleet sellaisia. Tekosyihin ei enää kannata vedota jos haluaa vastustaa ehdotusta. Tämä koskee tietenkin kaikkia puolueita ja henkilöitä.
Vaasan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Nordman hyökkäsi täysin väärin perustein kaupunginjohtaja Lumiota vastaan johdon organisaatiomuutosta koskevassa asiassa. Hyökkäyksellään hän ilmaisi, että hän ei ole koko valtuuston asialla, vaan ennen kaikkea RKP:n asialla. Hyökkäyksen tosiasiallinen syy voi olla RKP:n sisäiset mittelöt kunnallisvaalien lähestyessä.
Tässä nimenomaisessa asiassa kaupunginjohtaja toimi juuri kuten olimme sopineet organisaatiotoimikunnassa. Toimikunta oli kokoontunut useita kertoja ja päässyt yhä lähemmäs näkemyksissään. RKP on mukana toimikuntatyössä kahden henkilön voimalla. Arvatenkin kaikki mukana olleet olivat käyneet omissa ryhmissään asiasta keskusteluja.
Lähdimme toimikunnassa siitä, että tässä vaiheessa on reilua päästää muutkin mukaan keskustelemaan asiasta avoimesti. Kabinettipolitiikan ajan tulee olla ohi. Kaupunginjohtaja Lumion tehtäväksi annettiin esitellä työryhmän esitys valtuutetuille toimikunnassa käytyjen keskustelujen pohjalta. Myös RKP hyväksyi asian käsittelyä koskevan menettelytavan.
Kun puhutaan järkisyistä, viitataan ennen muuta rehellisiin asiaperusteluihin. Kun RKP oli jäämässä toimikunnassa yksin apulaiskaupunginjohtajansa salkun jakamisessa, he vetäisivät hihasta PARAS-hanke-kortin moittien uudistuksen ajankohtaa vääräksi. Näin RKP:ssä haluttiin unohtaa aktiivisesti, että kaupunginvaltuusto on viime syksyn budjettikokouksessaan yksimielisesti asettanut muutoksen aikaansaamisen ajankohdaksi tämän vuoden sitovaksi tavoitteekseen. Ulkoiset olosuhteet eivät ole tämän jälkeen muuttuneet.
Mitä tulee eri näkökulmien perusteluihin, odotan RKP:ltä järkeviä vastaperusteluja. Tähän saakka kuullut eivät ole olleet sellaisia. Tekosyihin ei enää kannata vedota jos haluaa vastustaa ehdotusta. Tämä koskee tietenkin kaikkia puolueita ja henkilöitä.
torstai 22. toukokuuta 2008
Mielenterveyspotilas on poissuljettu
Kaikki tiedämme, että psykiatrisessa hoidossa on paljon ongelmia. Ongelmat eivät aina johdu resurssipulasta vaan piittaamattomuudesta asettua apua tarvitseman asemaan. Niinpä hoitoketjut ja vastuut ovat edelleen miettimättä. Seuraava kertomus osoittaa, että järjestelmä tuottaa paljon inhimillistä lisäkärsimystä kun sen tarkoitus olisi sitä poistaa. Akuuttiin hätään joutuvalla mielenterveyspotilaalla ei ole Vaasassa yhtäkään avohoidon tahoa, joka auttaisi vaikka päivystysvalmiudesta nostetaan palkkaa monessa paikassa. Vain tahdonvastaiseen laitoshoitoon pääsee hädän tullen.
Pitkäaikaissairaan mielenterveyskuntoutujan tila heikkeni. Hoitamaan rutinoitunut puoliso tiesi, että nyt tarvitaan uutta lääkityksen säätöä. Pariskunta kävi yhdessä terveyskeskuksen aluevastaanotolla, jossa ei pystytty auttamaan mutta ohjattiin pääterveysasemalle. Siellä oli jonoa, ja tuskastunut potilas jatkoi keskussairaalaan. Sielläkään hänen asiaansa ei hoidettu. Tyhjin toimin palattiin kotiin. Mielenterveyskeskuksen ajanvaraukset olivat täynnä. Kehotettiin soittamaan Huutoniemen psykiatriselle poliklinikalle. Sieltä torjuttiin, ja pyydettiin soittamaan uudelleen mielenterveyskeskukseen. Nyt akuuttiin tilanteeseen tarjottiin peruutusaikaa kuukauden päästä! Uutta lääkemääräystä tarvittiin kuitenkin heti.
Tällaisesta terveydenhuollostako me maksamme verovaroin? Kyllä. Eikä tapahtumasarjaa terveydenhuollon piirissä edes kummasteltu. Potilasta pidettiin vain liian hätäisenä kun hän halusi palvelua ”heti”. Olisiko somaattisista vaivoista akuuttia apua hakevaa pidetty hätäisenä?
Kun potilas oli totaalisesti torjuttu, puoliso otti yhteyttä johtaviin virkamiehiin ja minuunkin. Viikonvaihteessa aloin ihmetellä, miksi potilas pelkäsi joutuvansa pakkohoitoon. Sekin sitten selvisi. Avohoidon täydellisen puuttumisen vuoksi potilaalle oli alettu mekaanisesti selittää laitosvaihtoehtoa – sitä ei kuitenkaan suositeltu. En tiedä, mutta arvelen potilaalla olleen pakkohoidosta kokemuksia, josta syystä hän ja puolisonsa hermostuivat ja pelko tuli peliin. Pariskunta oli valmis tekemään mitä tahansa, ettei tilanne eskaloituisi laitoshoitoon saakka. Kysymyksessä oli myös toimeentulo. Kelan hoitotuki loppuisi, ja laitosmaksut rasittaisivat taloutta muitten juoksevien menojen lisäksi. Autokin pitäisi myydä. Perheen talouden säätövara on kapea ja laitoshoito tästäkin syystä käytännössä katastrofi.
Puoliso sai tällä välin kiinni myös mielenterveyskeskuksen omalääkärin. Tämä ei suostunut kirjoittamaan lääkemääräystä potilasta näkemättä. Puoliso tiedusteli, voisiko hän antaa omia vastaavia lääkkeitään potilaalle. Lääkäri antoi ohjeet tablettien puolittamisesta. Näin myös meneteltiin ja potilaan tila on nyt rauhoittumaan päin. Omalääkäri kirjoitti potilaalle myöhemmin uuden lääkemääräyksen. Tähän aikaansaannokseen tarvittiin siis koko edellä mainittu härdeli.
Näin seikkaperäisissä kantimissa ovat siis mielenterveyspotilaan palvelut Vaasassa. Pohjanmaa-projektissa mietitään monen miljoonan euron voimin, miten parantaa systeemiä. Olisiko nyt paikka todeta, että systeemejä voidaan parantaa saman tien, kunhan edes yritettäisiin asettua potilaan asemaan. Kuka terve olisi kestänyt edellä selostetun seikkailun? Siis sairastumatta. Kuinka paljon tässä potilaan pyörityksessä tuhlataankaan resursseja, joista sanottiin olevan huutava puute!
Onko vaalituki korruptiota?
Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan. Triviaaleista vaalirahoitusmetodeista huolimatta tulin valituksi eduskuntaan kolmesti.
Puolueorganisaation merkitys ”vaalikoneena” alkoi rapistua sen jälkeen kun yksittäiset ehdokkaat perustivat omia vaalirahoituksen keräämiseen tarkoitettuja tukiyhdistyksiä. Tämä muutos on tapahtunut sen jälkeen kun puoluetukia on merkittävästi nostettu, ja muun muassa kansanedustajat saivat omat avustajansa. Rahaa vaalimarkkinoille on tulvinut runsaasti lisää, mikä on entisestään nostanut vaalibudjettien kokoa. Media on tietysti hyötynyt tästä kehityksestä maksullisten mainosten lisääntymisen myötä.
Tukiyhdistysten olemukseen kuuluu, että niissä toimiva aktiivien joukko on suppea ehdokkaan luottohenkilöistä koostuva porukka. Tukiyhdistyksen avulla voi muun muassa häivyttää viittaukset puolueeseen, jota ehdokas edustaa. Yhdistysten ydintarkoituksena on kerätä rahaa ja siirtää rahoitus omien sääntöjen suojaan pois liian monien ulkopuolisten katseilta.
Tukiyhdistykset keräävät rahaa esimerkiksi seminaarimaksuina; seminaaria ei ehkä edes pidetä, tai paikalla on vain harva seminaarinmaksun suorittanut. Tyypillisesti sitä ei kerrota, mitkä firmat ”vastikkeelliseen” seminaarirahoitukseen osallistuvat. Jopa valtion johtavat virkamiehet saattavat käydä näissä seminaareissa puhumassa työaikanaan. Virkamiesten yhteistyöhalu on tietenkin valikoivaa – eivät he poliitikkona aloittelevan Virtasen seminaariin saavu. Veronmaksajana minua kiinnostaa, keiden venheisiin virkamiehemme astuvat. Oikeammin ihmettelen sitä, miten tällainen toiminta voi sopia yhteen heidän asemansa kanssa.
Tukiyhdistykselle kelpaa toki myös luettelo henkilöistä, jotka ehdokasta kannattavat, mutta ko. luettelolla ei tarvitse olla mitään tekemistä rahoituksen kanssa. Merkittävien lahjoittajien nimiä ei löydä tukijoiden listoista.
Onko vaalituki korruptiota? Herääkö korruptioepäilys vain sen takia, että rahoittajien nimet pidetään salassa? Mitä järkeä on tukea odottamatta vastapalveluja yleisellä tasolla tai jopa erityiskysymyksissä? Kehittyvien maakuntien Suomi ry.-yhdistyksen puheenjohtajana on vaasalainen asianajaja Pekka Lind. Yhdistys on antanut rahaa ehdokkaiden tukiyhdistyksille. Joukossa on useiden puolueiden ehdokkaiden (kansanedustajien) tukiyhdistyksiä. Vaalirahoituksen tosiasiallisesta tilasta ei saada haettua informaatiota kun kansanedustajien vaalirahoitusilmoituksessa mainitaan rahoittajaksi toinen yhdistys. Kieroiluahan tämä on, vaikka lailliseksi selitettyä.
On mielestäni moraalisesti arveluttavaa jos esimerkiksi valtion osittain omistama yhtiö rahoittaa vain valikoituja ehdokkaita. Vaalituen muodot ovat monipuolistuneet. Paljaan tukirahan ohella rahaa virtaa näennäisseminaarien osallistumismaksuina ikään kuin vastikkeellisena rahana, kuten jo yllä totesin. Merkitystä on myös eri yritysten ja yhteisöjen antamalla henkilötyöpanoksella tai luontaissuorituksella, kuten vaalimateriaalin postituksella. SAK:n perinteiset soppatykkikiertueet sitovat liittojen pääluottamusmiehiä sopan ja kahvinkeittoon viikoiksi vaalien alla. Ei kukaan näitä tukia ilmoita, vaikka ne olisivat käytännön vaalityön kannalta merkittäviä.
Suomi komeilee kansainvälisissä tilastoissa vähiten korruptoituneitten maitten joukossa. Olisikohan tuohon sittenkään uskomista. Kenties täällä nähdään vain eniten vaivaa korruption kätkemiseksi. Sitä osoittaa mielestäni nyt avautunut keskustelu vaalirahoituksestakin. Ei sellaista lakia ole eikä saada aikaan, jota ei kiertämään pysty, viimeistään asianajajien ohjeitten avulla, kuten nyt. Poliitikkojen moraalia ei mitata pelkästään sen mukaan, onko toiminta laillista. Laillinenkin voi olla moraalitonta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)