Tukiyhdistykset poistivat politiikan politiikasta?


Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Tämän rahan alkuperä oli puoluetuissa ja puolueen vapaaehtoisessa varainhankinnassa, kuten valtakunnallisissa vaaliarpajaisissa. Ay-liike on tukenut vaaliehdokkaina olleita jäseniään vaihtelevasti, olivatpa nämä mistä puolueesta tahansa.

Yritykset ovat halki maailman sivun tukeneet varsinkin oikeistopuolueiden vaaliehdokkaita. Tämä tuki on ollut laajempaa kuin saman organisaation jäsenyyteen perustuvaa. Viimeaikaiset paljastukset vaalirahoituksesta tarkoittavat, että yritysten tuki on myös erittäin massiivista ja valikoivampaa kuin mikään muu tunnettu vaalituki. Vain jäävuoren huippu on vasta tullut esiin keskustelussa. Vaalitukea annetaan paljon myös esimerkiksi maksamalla ylihintaisista seminaareista, joihin ei ole edes aikomus osallistua. Tai ostamalla täysin ylihintaisia tauluja, kirjoja tai muita tuotteita.

Yksittäisten ehdokkaiden varainhankinta vaalikampanjaan oli aluksi tyypillisesti pienipiirteistä arpajaistuloihin ja tuotemyyntiin perustuvaa; rahaliikenne hoidettiin oman puolueyhdistyksen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Vaaliesitteet ja lehdet jaettiin koko vaalipiirin alueella paikallisten jäsenyhdistysten jäsenten toimin, vaalityöryhmän jäsenet keittivät kahvin ja sopan. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan.

Vasta ehdokkaiden perustamien tukiyhdistysten jälkeen varainhankinta näyttää ryöstäytyneen käsistä. Ensimmäinen kysymys on, mitä tosiasiallisesti yleishyödyllistä on yhdistyksissä, joiden ainoa tavoite on rahoittaa yhden ehdokkaan vaalikampanjoita. Ehdokkaat eivät enää tarvitse puoluetta kampanjoissaan. Puolueissa ei tiedetä mistä kaikkialta niiden ehdokkaat vaaleihin varoja keräävät. Kun tämä jää arvoitukseksi, jää arvoitukseksi myös sen selvittäminen, tuetaanko tukirahoilla lainkaan puolueen julkilausuttuja päämääriä. Puolueitten näkökulmasta eduskunnassa istuu oikeastaan 200 ”eri puoleiden” jäsentä. Juuri tässä piilee tuntemattomaksi jäävän tai vasta vaalien jälkeen ilmoitetun vaalirahoituksen ongelma.

Luottamus demokraattiseen järjestelmään voidaan palauttaa vain jos vaalirahoitus saadaan takaisin puolueiden omiin käsiin. Jos organisaatioiden ja yritysten vaalitukia ylipäätään pidetään hyväksyttävinä, ne tulisi maksaa puolueille ja sitä kautta ehdokkaan puolueyhdistykselle. Työnantaja-ja työntekijäjärjestöjen tukia voitaisiin ohjata suoraan em. jäsenenä olevan ehdokkaan puolueyhdistykselle. Edellä olevan täydennykseksi olisi sallittava, että yksittäiset henkilöt voivat tukea suoraan ehdokasta esimerkiksi maksimissaan 100 eurolla per henkilö. Vaalituen kirjanpidon tulee olla julkista. Otettaisiin kerrankin mallia USA:sta. Ihmettelen suuresti, etteivät puolueet ole tämän kaltaisesta uudistuksesta kiinnostuneita vaan näpertelevät vaalirahoituslakiin vain kosmeettisia korjauksia, mitkä eivät tule poistamaan yksittäisiin ehdokkaisiin kohdistettuja korruptiolta vivahtavia vaikuttamisyrityksiä.

Todellista rohkeutta suunnanmuutokseen ei siis näytä vielä löytyvän. Puolueet osallistuvat itse keskeisesti puolueisiin perustuvan demokraattisen järjestelmämme murentamiseen. Ensimmäisenä tulisi tehdä ei-toivottavaksi yhden ehdokkaan ympärille perustetut tukiyhdistykset sillä politiikka on tiimityötä eikä mitään sooloilua. Nykyinen vaalitukijärjestelmä suosii julkkispainotteista vaalituen keskittämistä. Sen tuloksena kansalle tarjotaan vaalien välillä jatkossakin yhä enemmän sirkushuveja ja yhä vähemmän politiikkaa. Vaalien rahoituskuvioissa on saatava aikaan nykyistä parempi tasapaino puolueen ja puolueen ehdokkaan roolien välille.

Nordman ei puhu koko valtuuston suulla

Vaasan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Nordman hyökkäsi täysin väärin perustein kaupunginjohtaja Lumiota vastaan johdon organisaatiomuutosta koskevassa asiassa. Hyökkäyksellään hän ilmaisi, että hän ei ole koko valtuuston asialla, vaan ennen kaikkea RKP:n asialla. Hyökkäyksen tosiasiallinen syy voi olla RKP:n sisäiset mittelöt kunnallisvaalien lähestyessä.

Tässä nimenomaisessa asiassa kaupunginjohtaja toimi juuri kuten olimme sopineet organisaatiotoimikunnassa. Toimikunta oli kokoontunut useita kertoja ja päässyt yhä lähemmäs näkemyksissään. RKP on mukana toimikuntatyössä kahden henkilön voimalla. Arvatenkin kaikki mukana olleet olivat käyneet omissa ryhmissään asiasta keskusteluja.

Lähdimme toimikunnassa siitä, että tässä vaiheessa on reilua päästää muutkin mukaan keskustelemaan asiasta avoimesti. Kabinettipolitiikan ajan tulee olla ohi. Kaupunginjohtaja Lumion tehtäväksi annettiin esitellä työryhmän esitys valtuutetuille toimikunnassa käytyjen keskustelujen pohjalta. Myös RKP hyväksyi asian käsittelyä koskevan menettelytavan.

Kun puhutaan järkisyistä, viitataan ennen muuta rehellisiin asiaperusteluihin. Kun RKP oli jäämässä toimikunnassa yksin apulaiskaupunginjohtajansa salkun jakamisessa, he vetäisivät hihasta PARAS-hanke-kortin moittien uudistuksen ajankohtaa vääräksi. Näin RKP:ssä haluttiin unohtaa aktiivisesti, että kaupunginvaltuusto on viime syksyn budjettikokouksessaan yksimielisesti asettanut muutoksen aikaansaamisen ajankohdaksi tämän vuoden sitovaksi tavoitteekseen. Ulkoiset olosuhteet eivät ole tämän jälkeen muuttuneet.

Mitä tulee eri näkökulmien perusteluihin, odotan RKP:ltä järkeviä vastaperusteluja. Tähän saakka kuullut eivät ole olleet sellaisia. Tekosyihin ei enää kannata vedota jos haluaa vastustaa ehdotusta. Tämä koskee tietenkin kaikkia puolueita ja henkilöitä.

Mielenterveyspotilas on poissuljettu

Kaikki tiedämme, että psykiatrisessa hoidossa on paljon ongelmia. Ongelmat eivät aina johdu resurssipulasta vaan piittaamattomuudesta asettua apua tarvitseman asemaan. Niinpä hoitoketjut ja vastuut ovat edelleen miettimättä. Seuraava kertomus osoittaa, että järjestelmä tuottaa paljon inhimillistä lisäkärsimystä kun sen tarkoitus olisi sitä poistaa. Akuuttiin hätään joutuvalla mielenterveyspotilaalla ei ole Vaasassa yhtäkään avohoidon tahoa, joka auttaisi vaikka päivystysvalmiudesta nostetaan palkkaa monessa paikassa. Vain tahdonvastaiseen laitoshoitoon pääsee hädän tullen.

Pitkäaikaissairaan mielenterveyskuntoutujan tila heikkeni. Hoitamaan rutinoitunut puoliso tiesi, että nyt tarvitaan uutta lääkityksen säätöä. Pariskunta kävi yhdessä terveyskeskuksen aluevastaanotolla, jossa ei pystytty auttamaan mutta ohjattiin pääterveysasemalle. Siellä oli jonoa, ja tuskastunut potilas jatkoi keskussairaalaan. Sielläkään hänen asiaansa ei hoidettu. Tyhjin toimin palattiin kotiin. Mielenterveyskeskuksen ajanvaraukset olivat täynnä. Kehotettiin soittamaan Huutoniemen psykiatriselle poliklinikalle. Sieltä torjuttiin, ja pyydettiin soittamaan uudelleen mielenterveyskeskukseen. Nyt akuuttiin tilanteeseen tarjottiin peruutusaikaa kuukauden päästä! Uutta lääkemääräystä tarvittiin kuitenkin heti.

Tällaisesta terveydenhuollostako me maksamme verovaroin? Kyllä. Eikä tapahtumasarjaa terveydenhuollon piirissä edes kummasteltu. Potilasta pidettiin vain liian hätäisenä kun hän halusi palvelua ”heti”. Olisiko somaattisista vaivoista akuuttia apua hakevaa pidetty hätäisenä?

Kun potilas oli totaalisesti torjuttu, puoliso otti yhteyttä johtaviin virkamiehiin ja minuunkin. Viikonvaihteessa aloin ihmetellä, miksi potilas pelkäsi joutuvansa pakkohoitoon. Sekin sitten selvisi. Avohoidon täydellisen puuttumisen vuoksi potilaalle oli alettu mekaanisesti selittää laitosvaihtoehtoa – sitä ei kuitenkaan suositeltu. En tiedä, mutta arvelen potilaalla olleen pakkohoidosta kokemuksia, josta syystä hän ja puolisonsa hermostuivat ja pelko tuli peliin. Pariskunta oli valmis tekemään mitä tahansa, ettei tilanne eskaloituisi laitoshoitoon saakka. Kysymyksessä oli myös toimeentulo. Kelan hoitotuki loppuisi, ja laitosmaksut rasittaisivat taloutta muitten juoksevien menojen lisäksi. Autokin pitäisi myydä. Perheen talouden säätövara on kapea ja laitoshoito tästäkin syystä käytännössä katastrofi.

Puoliso sai tällä välin kiinni myös mielenterveyskeskuksen omalääkärin. Tämä ei suostunut kirjoittamaan lääkemääräystä potilasta näkemättä. Puoliso tiedusteli, voisiko hän antaa omia vastaavia lääkkeitään potilaalle. Lääkäri antoi ohjeet tablettien puolittamisesta. Näin myös meneteltiin ja potilaan tila on nyt rauhoittumaan päin. Omalääkäri kirjoitti potilaalle myöhemmin uuden lääkemääräyksen. Tähän aikaansaannokseen tarvittiin siis koko edellä mainittu härdeli.

Näin seikkaperäisissä kantimissa ovat siis mielenterveyspotilaan palvelut Vaasassa. Pohjanmaa-projektissa mietitään monen miljoonan euron voimin, miten parantaa systeemiä. Olisiko nyt paikka todeta, että systeemejä voidaan parantaa saman tien, kunhan edes yritettäisiin asettua potilaan asemaan. Kuka terve olisi kestänyt edellä selostetun seikkailun? Siis sairastumatta. Kuinka paljon tässä potilaan pyörityksessä tuhlataankaan resursseja, joista sanottiin olevan huutava puute!





Onko vaalituki korruptiota?


Poliittiset puolueet perusyhdistyksineen olivat aiemmin niin vaalityön pääasiallisia organisoijia kuin vaalirahoituksen kerääjiä. Ehdokkaiden saama vaalituki tuli pääasiassa oman puoluekoneen kautta. Paljon tehtiin töitä myös talkoovoimin. Itse olin ehdokkaana mukana viisissä eduskuntavaaleissa, viimeksi vuonna 2003. Kaikkina kertoina vaalibudjettini kulki oman sos.dem.yhdistykseni kautta eikä erillistä tukiyhdistystä ollut tai edes koettu tarvittavan. Triviaaleista vaalirahoitusmetodeista huolimatta tulin valituksi eduskuntaan kolmesti.

Puolueorganisaation merkitys ”vaalikoneena” alkoi rapistua sen jälkeen kun yksittäiset ehdokkaat perustivat omia vaalirahoituksen keräämiseen tarkoitettuja tukiyhdistyksiä. Tämä muutos on tapahtunut sen jälkeen kun puoluetukia on merkittävästi nostettu, ja muun muassa kansanedustajat saivat omat avustajansa. Rahaa vaalimarkkinoille on tulvinut runsaasti lisää, mikä on entisestään nostanut vaalibudjettien kokoa. Media on tietysti hyötynyt tästä kehityksestä maksullisten mainosten lisääntymisen myötä.

Tukiyhdistysten olemukseen kuuluu, että niissä toimiva aktiivien joukko on suppea ehdokkaan luottohenkilöistä koostuva porukka. Tukiyhdistyksen avulla voi muun muassa häivyttää viittaukset puolueeseen, jota ehdokas edustaa. Yhdistysten ydintarkoituksena on kerätä rahaa ja siirtää rahoitus omien sääntöjen suojaan pois liian monien ulkopuolisten katseilta.

Tukiyhdistykset keräävät rahaa esimerkiksi seminaarimaksuina; seminaaria ei ehkä edes pidetä, tai paikalla on vain harva seminaarinmaksun suorittanut. Tyypillisesti sitä ei kerrota, mitkä firmat ”vastikkeelliseen” seminaarirahoitukseen osallistuvat. Jopa valtion johtavat virkamiehet saattavat käydä näissä seminaareissa puhumassa työaikanaan. Virkamiesten yhteistyöhalu on tietenkin valikoivaa – eivät he poliitikkona aloittelevan Virtasen seminaariin saavu. Veronmaksajana minua kiinnostaa, keiden venheisiin virkamiehemme astuvat. Oikeammin ihmettelen sitä, miten tällainen toiminta voi sopia yhteen heidän asemansa kanssa.

Tukiyhdistykselle kelpaa toki myös luettelo henkilöistä, jotka ehdokasta kannattavat, mutta ko. luettelolla ei tarvitse olla mitään tekemistä rahoituksen kanssa. Merkittävien lahjoittajien nimiä ei löydä tukijoiden listoista.

Onko vaalituki korruptiota? Herääkö korruptioepäilys vain sen takia, että rahoittajien nimet pidetään salassa? Mitä järkeä on tukea odottamatta vastapalveluja yleisellä tasolla tai jopa erityiskysymyksissä? Kehittyvien maakuntien Suomi ry.-yhdistyksen puheenjohtajana on vaasalainen asianajaja Pekka Lind. Yhdistys on antanut rahaa ehdokkaiden tukiyhdistyksille. Joukossa on useiden puolueiden ehdokkaiden (kansanedustajien) tukiyhdistyksiä. Vaalirahoituksen tosiasiallisesta tilasta ei saada haettua informaatiota kun kansanedustajien vaalirahoitusilmoituksessa mainitaan rahoittajaksi toinen yhdistys. Kieroiluahan tämä on, vaikka lailliseksi selitettyä.

On mielestäni moraalisesti arveluttavaa jos esimerkiksi valtion osittain omistama yhtiö rahoittaa vain valikoituja ehdokkaita. Vaalituen muodot ovat monipuolistuneet. Paljaan tukirahan ohella rahaa virtaa näennäisseminaarien osallistumismaksuina ikään kuin vastikkeellisena rahana, kuten jo yllä totesin. Merkitystä on myös eri yritysten ja yhteisöjen antamalla henkilötyöpanoksella tai luontaissuorituksella, kuten vaalimateriaalin postituksella. SAK:n perinteiset soppatykkikiertueet sitovat liittojen pääluottamusmiehiä sopan ja kahvinkeittoon viikoiksi vaalien alla. Ei kukaan näitä tukia ilmoita, vaikka ne olisivat käytännön vaalityön kannalta merkittäviä.

Suomi komeilee kansainvälisissä tilastoissa vähiten korruptoituneitten maitten joukossa. Olisikohan tuohon sittenkään uskomista. Kenties täällä nähdään vain eniten vaivaa korruption kätkemiseksi. Sitä osoittaa mielestäni nyt avautunut keskustelu vaalirahoituksestakin. Ei sellaista lakia ole eikä saada aikaan, jota ei kiertämään pysty, viimeistään asianajajien ohjeitten avulla, kuten nyt. Poliitikkojen moraalia ei mitata pelkästään sen mukaan, onko toiminta laillista. Laillinenkin voi olla moraalitonta.

Kevään suurta hurmaa

Jäitten lähtö on joka vuosi yhtä majesteetillinen tapahtuma. Tuulet ja myrskyt paiskovat jäälauttoja suuriksi kasoiksi, jotka muistuttavat jäävuoria. Juuri jään alta paljastunut vesi on uskomattoman sininen. Aurinko korostaa jään ja meren puhtaita värejä.

Välinäytöksenä saamme seurata kalastajalaivojen päivystystä jään ja veden yhtymäkohdassa. Kuuluu kolinaa. Laivat jouduttavat lopullista ratkaisua rikkomalla jäitä. Näinä päivinä saadaan lähivesistä kenties vuoden parhaat ahvensaaliit. Kalat ovat uteliaina nousseet valoa kohti.

Sitten tuulen suunta muuttuu ja tuulen voima vähenee. Alkaa pienenneiden jäälauttojen hiljainen lipuminen etelään. Meri on tyyni, mutta virta varma. Ensimmäinen punainen kalastajavene putkahtaa esiin salmen takaa. Kaksi vanhaa miestä laskee ensimmäisiä kesäverkkojaan.

Lokit lentelevät riemuissaan. Sitten näemme yhden lokin seisovan vedessä – siltä se kaukaa katsoen näyttää. Kiikari vahvistaa havainnon, että jäähtyvä kevätilta on vielä jähmettänyt kirkkaan riitteen sinne tänne. Juuri riittävän vahvan, että se kantaa yhden lokin.

Sää hemmottelee kevään rakastajia, ja huomio siirtyy talvesta toipuvan puutarhan puolelle. Kas vain, jänöpuput ovat herkutelleet krookuksen nupuilla. Ei se mikään ihme ole, sillä niin monta kertaa kevät on aikonut tulla. Perennat vaativat vanhojen varsien katkaisemista ja monet pensaat ryhdistävää leikkausta. Ensimmäisen haravointikerran aikana ehdimme taas tehdä suunnitelmia siitä, mihin kaikkiin kohennuksiin tänä keväänä ryhdymme. Ja jo nauramme. Lista on pitkä, mutta kesä lyhyt. Niin on aina ollut ja tulee olemaan. Savu kiemurtelee metsän reunassa kun yritämme polttaa mammuttikantoa pois kulkua haittaamasta.

Taimien kouluttaminen on kiehtova askare. Miten taimet ovat viihtyneet uudessa mullassa? Oliko eilinen multa sittenkin liian kylmää? Purkkeja on kasapäin, mutta tarpeeseen nähden liian vähän. Pesuvaditkin kelpaavat nyt. Kylvän viimeiset siemenet. Haaveita on paljon: erilaisia kaali-, kurkku-, kurpitsa- ja tomaattilajikkeita riittää. Kukkaloiston puolta on myös ajateltu.

Uupuneena, mutta onnellisina jätämme siemenet ja taimet varttumaan. Tiedämme, että puutarhan kevät ja kesä tulevat tarjoamaan paljon työtä, elämyksiä ja yllätyksiä. Syksyn satoaika on kaukana, tässä vaiheessa pelkkiä haaveita vain.

Päivähoitomaksut ja kolmikanta


Päivähoidon rahoituksesta vastaavat Suomessa valtio, kunnat ja lasten huoltajat. On eriskummallista, ettei työnantajilla ole päivähoidon rahoituksessa mitään suoraa roolia sillä ilman päivähoitojärjestelyjä ei olisi työntekijöitäkään.

Työnantajat osallistuvat sairausvakuutuksen, työttömyysvakuutuksen ja työeläkevakuutuksen rahoitukseen. Lisäksi ne maksavat kansaneläkemaksua. Lisääntyvässä määrin kolmikannassa on sovittu ja eduskunta päättänyt myös lukuisista aliverotetuista etuuksista työntekijöille (asuntoetu, autoetu, työpaikkaruokailu, liikuntaseteli, kulttuuriseteli, työmatkatuet). Työterveydenhuolto on työnantajasta riippuen joko minimin täyttävä tai lähes kaiken kattava. Kaikki uusimmat lisäetuudet koskevat vain minä-minä-työntekijää itseään - ikäänkuin sinkkua.

Helikopteriperspektiivistä näyttää siis siltä, että työntekijät saavat erilaisia palkanlisiä, joiden täysarvo ei tule huomioiduksi ansiotasoindekseissä. Näin toimeentuloerot työllisten ja muiden välillä kasvavat salaa paljon suuremmiksi kuin virallinen tilastovertailu kertoo.

Palataan siihen, miksi lapset eivät näy etuuksissa, joiden rahoitukseen työnantajat osallistuvat. Työnantajien rahoituslinkki työvoiman uusintamisen suoraan rahoittamiseen poistettiin kun työnantajien lapsilisämaksujen perintä päättyi jo vuonna 1986. Tuolloin maksun suuruus oli vain vaatimattomat 0,5 % ennakkoperinnän alaisista palkoista ja maksun tuotto valtiolle 600 miljoonaa markkaa. Maksu vastaa vuoden 2008 rahassa noin 170 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että päivähoidon kustannukset olivat vuonna 2003 koko maassa noin 2 mrd. €.

Olisiko ja millaisia todellisia esteitä sille, että myös päivähoidon rahoitus järjestettäisiin osin vakuutuspohjalle? Aiheuttaja maksaa - periaate toteutuisi nykyistä paljon paremmin jos päivähoidon rahoitukseen käytettäisiin työnantajien ja työntekijöiden vakuutusmaksuja verorahoituksen sijasta. Vakuutusmaksuilla tulisi tavoitella lasten huoltajien päivähoitomaksujen alentamista nykyisestä. Edellä mainittua vakuutusperiaatetta tulisi toki täydentää siltä osin, että verovaroin on kustannettava aina sosiaalisista ja kasvatuksellisista syistä toteutettu päivähoito, esimerkiksi esiopetus.

Kolmikannassa tehdyt muutokset sosiaaliturvan rahoitukseen ovat aina olleet monimutkaisia kudelmia. Voin mainiosti ennakoida, että mahdolliset kommentit edellä mainittuun ehdotukseeni uudistaa päivähoidon rahoituksen rakenne, koskevat nopeasti kolmikannan rahoitussuhdejärjestelyjä laajemminkin. Varmemmaksi vakuudeksi toistan pääkysymykseni: miksi työnantajat eivät suoraan osallistu lasten päivähoitorahoitukseen Suomessa?

Seksi – poliitikkojen työn näkyvin osa?


On ollut surullista nähdä, että Suomen hallituksen politiikasta ei ole koko kevään aikana näkynyt julkisuudessa juuri muuta kuin pääministerin ja ulkoministerin seksiä koskeneet tekstiviestit selityksineen. Jos joku väittää, että tämä ei vahingoita ao. ministereiden arvovaltaa tai jopa Suomen mainetta, hän on mielestäni väärässä.

Mistä on kysymys? Eivätkö ministerit saa seksiä tarpeeksi vai eikö mikään heille riitä?

Kesti käsittämättömän kauan ennen kuin ulkoministeri Kanerva otettiin pois kehistä. Hänen oma arvostelukykynsä ei riittänyt pyytämään eroa saman tien kohun synnyttyä. Povipommille lähetetyistä 200 tekstarista tehtiin pilaa Japania myöten! Veronmaksajat eivät todellakaan halunneet maksaa tuollaisesta ”ulkopolitiikasta”. Kanerva halveksi myös Kokoomusta kun pitkitti eronpyyntöään. Niinpä hänelle oli lopulta annettava potkut.

Mutta ei tässä kaikki. Nyt Kanerva hakee marttyyrin asemaa ja syyttelee tapahtuneesta Kokoomuksen puheenjohtajaa ja mediaa. Hän on unohtanut, että lähetti nuo tekstarit ihan itse. Psykiatri-kansanedustaja Claes Andersson antoi julkisuudessa Kanervalle diagnoosin: seksiaddiktio. Anderssonin mukaan Kanerva tarvitsisi ongelmaansa hoitoa.

Pääministeri Vanhasen kujanjuoksu tekstiviesteistä entiselle naisystävälleen jatkuu. Pääministeri haluaa hovioikeudelta kannanoton yksityisyyden suojan rajoista, mikä tarkoittaa että hänen jo päättyneestä seurustelustaan tuli jatkokertomus. Näin pääministeri varmisti sen, etteivät hallituksen ”muut toimet” pääse esille seksin alta vielä vähään aikaan.

Tästä saatiin jälleen esimerkki kun Itävallan liittokansleri Alfred Gusenbauer vieraili äskettäin Suomessa. Lehdistötilaisuudessa liittokansleri työnnettiin lyhyen tovin jälkeen sivuun, jotta Vanhasen kanssa voitiin keskustella ”tärkeämmistä asioista” eli käräjäoikeuden salaisiksi julistamien tekstiviestien julkaisemisesta netissä Ruotsin puolella.

Nyt pääministeri on kysynyt neuvoja siitä, miten hänen pitäisi seurustella jos tekstarit tuomitaan? Kansalaisena voi kysyä, mikä pakko pääministerin on seurustella? Selibaatti voisi olla terveellinen kokemus sekä hänelle itselleen että kansakunnalle. Vanhasen ilmoitus tavoitella vielä kolmattakin pääministerikautta edellyttää tosin selibaatin suhteen jo munkin päättäväisyyttä.

Kattila lyömäaseena

Monet muistavat klassisten sarjakuvien keittiöhirmut, jotka uhkasivat miehiään tarttumalla paistinpannuun. Ja voi kuinka sille naurettiin!

Vaan ei naureta enää. Minut pysäytettiin äskettäin lentokentän lähtöselvityksessä kun yritin viedä matkustamoon kahta litran vetoista kastikekasaria. Virkailija totesi, että nämä esineet luokitellaan lyömäaseiksi, joten ne on pantava ruumaan. Missään ei ollut näistä kauheista aseista ilmoitettu etukäteen.

Tutkin vielä kerran kuvitetun luettelon esineistä, joita ei hyväksytä matkustamoon. Paistinpannuja ja kasareita siellä ei tosiaankaan ole. On siis kyse korkeamman tason tulokinnasta. Vai olisikohan niin, että tämä oli vain virkailijoiden järjestämä maksitus; jospa he lukevat aivan liikaa sarjakuvia. Muuten ei voi käsittää, että litran vetoinen kevyt teflonkasari luokitellaan aseeksi.

Onneksi bambuiset sukkapuikot menivät sentään läpi. Olo oli melkein kuin juksanneella kakaralla. ”Ähäkuti, ettepäs saaneet kiinni, vaikka pussissa on viisi piikkipäistä asetta! Tuhovoima on hirveä jos pitää kaikki viisi puikkoa kädessä yhtä aikaa!”

Odotellessani reippaasti myöhässä ollutta lentokonetta en siis päässyt keittämään evästä. Hieman lohdutti, kun saatoin ottaa kutimen esille ja sadatella ensimmäisille silmukoille tapahtunutta.