Vaalit on käyty. Omalta osalta lyttyyn meni. Ehdokasasetelma niin omassa puolueessa kuin esimerkiksi oman kaupungin muiden puolueiden osalta on melko ratkaiseva juttu. Rekisteröin varhaisessa vaiheessa, että Persujen Maria Tolppanen tulee olemaan kova luu omalla reviirilläni. Niinkuin olikin. Maria tuli valituksi, onneksi olkoon. Kun olin 'pakkoruotsi pois' -teemalla tarkoituksella ottanut etäisyyttä ruotsinkielisiin, niin sekin tuntui.
Tärkeimpänä kaikista on kuitenkin se, että Vaasa on pieni kaupunki. Samasta puolueesta ei yleensä valita kuin yksi edustaja, jos sitäkään. Poikkeuksiakin on. Joskus aikaisemmin RKP on saanut kaksi edustajaa. Nyt taas kävi niin, ettei RKP saanut ketään läpi kun taas Kokoomus sai kaksi. Helsingissä ja Uudellamaalla suurten puolueiden ehdokkailla on helpompaa ainakin siinä suhteessa, että eri profiilin omaavilla saman puolueen ehdokkailla on todellisia mahdollisuuksia päästä läpi. Tämä mahdollisuus vastaa tietenkin parhaiten myös äänestäjien erilaisia profiileja.
Media on aivan uudella tavalla vuoden 2007 vaaleista lähtien tehnyt työtä sen eteen, että äänet keskitettäisiin. Tässä toiminnassa on menty vaalien lähestyessä joskus ihan naurettavuuksiin saakka. Muiden kuin ykkösehdokkaiden lähetettyjä kirjoituksia ja jopa vastineitten julkaisemista viivytellään. Jos valokuvaan on sattunut pääsemään, näytetään ehkä vain selkäpuolta. Kuvallisen viestin voima on sanaakin voimakkaampi.
Pohjalainen toisti vaalien alla moneen kertaan, että vaasalaisten tulisi äänestää vaaslaisia. Lehti julkisti vaalien jälkeen valokuvan, jossa hehkutettiin, että nyt viedään Vaasan asioita eteenpäin viiden kansanedustajan voimin. Tasan tarkkaan näistä edustajista yksi on mustasaarelainen ja kahden perheet asuvat muualla kuin Vaasassa. Yhden perhe asuu käsittääkseni Vantaalla. Eli vain kaksi edustajaa jakavat arjen meidän vaasalaisten kanssa. Tästä tosiasiasta on aktiivisesti vaiettu ennen ja jälkeen vaalien.
Kansa on puhunut. Persut eivät yllättäneet vaan puhkoivat viimein kuplat, joista suuret puolueet ovat vaaleista toiseen aktiivisesti vaienneet. Persut olivat tällä kierroksella lähimpänä kansaa jos sitä mitataan kannatuksen kasvuna. Kansa on oikeassa.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Suomen vai Euroopan köyhät
Kyllä nyt alkaa näyttää aivan selvältä, että demarit pääsevät valitsemaan keiden kanssa seuraava hallitus muodostetaan. Tottakai meidän kannattaa olla tyytyväisiä, että tarjolle vyöryi Portugal ja päästiin sitä kautta nostamaan yhteiseurooppalaisen moraalin kysymyksiä esille.
SDP on aivan oikeassa siinä, että yksi politiikan selkärangoista on moraali. Kun rappion merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, tarvitaan suunnanmuutos. Meillä on moraalin kestävyysvaje. Ennenkaikkea. Valtionhoitaja-asenteella mikään ei muutu. Tarvitaan ilmeisimmin kunnon täräys. Kansa näyttää olevan valmis sellaisen antamaan.
Vaasan torilla ruokittiin tänään 250 kansalaista lohisopalla. Kauniin sään lumossa väki jäi pitkäksi toviksi keskustelemaan toriparlamenttiin. Esillä oli kaksi pääaihetta: Portugalin tuki ja taitettu indeksi, tässä järjestyksessä. Toistui monesta suusta, että on mahdotonta hyväksyä, että valtiontalouden kestävyysvajeen tilanteessa meillä olisi kyllä varaa pelastaa Euroopan (Portugalin) köyhät, mutta ei Suomen köyhiä. Tämä tuntuu erityisen irvokkaalta juuri nyt kun maamme tuloeroista ja suomalaisesta köyhyydestä ehdittiin tehdä vaalien kenties tärkein kysymys.
Jutta Urpilaisen tänä iltana TV:n vaalitentissä antamat vastaukset antavat aiheen vähintäänkin haaveilla siitä, että Suomen demarit voisivat EU:ssa olla se porukka, joka käynnistää prosessin, joka johtaa Portugalin tukemisessa huomattavasti tiukempiin ehtoihin kuin mistä nyt puhutaan. Painaahan vaakakupissa toinenkin vaihtoehto eli tukien evääminen jos Suomi veisi kielteisen kantansa uudessa demarijohtoisessa hallituksessa loppuun asti.
Demokratiassa se vain on niin, että on tultava toimeen kansan tekemän päätöksen kanssa. Sen verran vakavissaan suurissa kysymyksissä pitää vaalipuheissa olla, ettei tarvitse kääntää takkia vaalien jälkeen ja näin olla luomassa uutta moraalivajetta. Kun nyt useammat puolueet ovat sanelleet kaikenlaisia ehtoja hallitukseen osallistumiselle, pelkään pahoin, että vuorilliset takit käyvät kaupaksi vaikka kesä pian kutsuu.
SDP on aivan oikeassa siinä, että yksi politiikan selkärangoista on moraali. Kun rappion merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, tarvitaan suunnanmuutos. Meillä on moraalin kestävyysvaje. Ennenkaikkea. Valtionhoitaja-asenteella mikään ei muutu. Tarvitaan ilmeisimmin kunnon täräys. Kansa näyttää olevan valmis sellaisen antamaan.
Vaasan torilla ruokittiin tänään 250 kansalaista lohisopalla. Kauniin sään lumossa väki jäi pitkäksi toviksi keskustelemaan toriparlamenttiin. Esillä oli kaksi pääaihetta: Portugalin tuki ja taitettu indeksi, tässä järjestyksessä. Toistui monesta suusta, että on mahdotonta hyväksyä, että valtiontalouden kestävyysvajeen tilanteessa meillä olisi kyllä varaa pelastaa Euroopan (Portugalin) köyhät, mutta ei Suomen köyhiä. Tämä tuntuu erityisen irvokkaalta juuri nyt kun maamme tuloeroista ja suomalaisesta köyhyydestä ehdittiin tehdä vaalien kenties tärkein kysymys.
Jutta Urpilaisen tänä iltana TV:n vaalitentissä antamat vastaukset antavat aiheen vähintäänkin haaveilla siitä, että Suomen demarit voisivat EU:ssa olla se porukka, joka käynnistää prosessin, joka johtaa Portugalin tukemisessa huomattavasti tiukempiin ehtoihin kuin mistä nyt puhutaan. Painaahan vaakakupissa toinenkin vaihtoehto eli tukien evääminen jos Suomi veisi kielteisen kantansa uudessa demarijohtoisessa hallituksessa loppuun asti.
Demokratiassa se vain on niin, että on tultava toimeen kansan tekemän päätöksen kanssa. Sen verran vakavissaan suurissa kysymyksissä pitää vaalipuheissa olla, ettei tarvitse kääntää takkia vaalien jälkeen ja näin olla luomassa uutta moraalivajetta. Kun nyt useammat puolueet ovat sanelleet kaikenlaisia ehtoja hallitukseen osallistumiselle, pelkään pahoin, että vuorilliset takit käyvät kaupaksi vaikka kesä pian kutsuu.
Pakkoruotsi ja äidinkieli
Kielitaito on mm. sitä, että ymmärtää puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Kaija Katteluksella (Pohjalainen 8.4) on selvästi vaikeuksia ymmärtää kielipolitiikan ydinkysymyksiä. Kun puhutaan pakkoruotsista, puhutaan koko ikäluokkaa koskevasta pakosta. Perustuslakimme ei pakota ruotsin opiskeluun, toisin kuin on väitetty. Kielipoliittinen keskustelu ei kohdistu yksilöön vaan on tietenkin väestötason keskustelua.
Äidinkielellä ja pakkoruotsilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kaikki pakkoruotsin poistamisen kannalla olevat varmaankin lähtevät siitä, että oma äidinkieli tulisi oppia jos mahdollista, täydellisesti. Sekä suomi että ruotsi ovat maailmalla marginaalikieliä. On jo aika antaa enemmän tilaa muiden kielten opiskelulle.
Peruskoulussa ei voida opettaa kaikkia asioita, joita ihmiset elämänsä aikana mahdollisesti tarvitsevat. Elinikäinen oppiminen on ainoa keino vastata kulloiseenkin osaamisen tarpeeseen. Kun osaa mitä tahansa yhtä vierasta kieltä, oppii kyllä tarpeen tullen muitakin. Mikään kieli ei pysy trimmissä ellei sitä pääse käyttämään. Pakkoruotsin kanssa käy useimmiten juuri näin.
Noin 70 % suomalaisista ja 60 % eduskuntavaaliehdokkaista vastustaa pakkoruotsia. Me kaikki haluamme, että ruotsin kielestä tulee valinnainen kieli. Tämä on kieli-ilmapiirin kohentamiseksi täysin välttämätöntä. Demokratiassa on kestämätöntä, että kapea puolue-eliitti linnoittautuu vastustamaan ruotsin valinnaisuutta. Jos näin jatkuu, asetelmat kärjistyvät entisestään. Kupla on puhkaistava ajoissa.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistikö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistikö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuivat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
Äidinkielellä ja pakkoruotsilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kaikki pakkoruotsin poistamisen kannalla olevat varmaankin lähtevät siitä, että oma äidinkieli tulisi oppia jos mahdollista, täydellisesti. Sekä suomi että ruotsi ovat maailmalla marginaalikieliä. On jo aika antaa enemmän tilaa muiden kielten opiskelulle.
Peruskoulussa ei voida opettaa kaikkia asioita, joita ihmiset elämänsä aikana mahdollisesti tarvitsevat. Elinikäinen oppiminen on ainoa keino vastata kulloiseenkin osaamisen tarpeeseen. Kun osaa mitä tahansa yhtä vierasta kieltä, oppii kyllä tarpeen tullen muitakin. Mikään kieli ei pysy trimmissä ellei sitä pääse käyttämään. Pakkoruotsin kanssa käy useimmiten juuri näin.
Noin 70 % suomalaisista ja 60 % eduskuntavaaliehdokkaista vastustaa pakkoruotsia. Me kaikki haluamme, että ruotsin kielestä tulee valinnainen kieli. Tämä on kieli-ilmapiirin kohentamiseksi täysin välttämätöntä. Demokratiassa on kestämätöntä, että kapea puolue-eliitti linnoittautuu vastustamaan ruotsin valinnaisuutta. Jos näin jatkuu, asetelmat kärjistyvät entisestään. Kupla on puhkaistava ajoissa.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistikö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistikö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuivat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Kuntien määrällä leikitellään vastuuttomasti
Kuka äänestää 100 kunnan puolesta, kuka on vastaan? Näin leikitellään monissa vaalipaneeleissa. Ja leikiksi uuden kuntarakenteen pohdiskelu näyttää menneen myös puolueissa ja valtionhallinnossa. Täysin hämmästyttävää on, että sosiaali-ja terveysministeri on hyväksynyt toimeksiannon, jossa hänen ministeriönsä laittaa soppaan lusikkansa asiassa, joka ei kuulu ministeriön tehtäviin.
Kuntien tulevaa lukumäärää koskeva haitari on julkisuudessa esitetyn mukaan 20-342. Kukaan ei näytä puhuvan kuntien tehtävistä. Sokea reettakin ymmärtää, että vaihtoehtoisissa malleissa myös kuntien tehtävät ovat täysin erilaiset. Mutta millaiset, siitä ei tehdä selkoa. Alan epäillä, ettei mitään loogisia vaihtoehtoja hallintomalleiksi ole edes olemassa.
Poliitikot ovat ajaneet kuntarakenneuudistuksen viime vuosina sekasortoiseen tilaan. Pahinta on, että tilanne näyttää vain pahenevan, ei selkiintyvän. Kuinka Suomella voi olla varaa tällaiseen sotkuiluun vuodesta toiseen? Puhu siinä sitten hallinnon tehokkuudesta. Vaikka kuntien määrä on viime vuosina vähentynyt, on myös syntynyt uusia hallintohimmeleitä, joiden lukumäärästä kukaan ei tehne selkoa. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että on myös olemassa lähes 200 kuntayhtymää.
Mitä ajattelevat kuntarakenteesta ja kuntien tehtävistä ne, jotka ehdottavat 40-60 uuden sosiaali-ja terveydenhuoltoalueen perustamista?
Entä mitä ajattelevat kunnan tehtävistä ne, jotka esittävät 20 kuntaa? Lukumäärässä on jotakin tuttua, sillä se peesaa maakunnallisten liittojen (18) ja sairaanhoitopiirien (20) määrää. Ettei olisi liian yksinkertaista, korkealta taholta (Isolauri, 2010) on myös ehdotettu sairaanhoitopiirien lukumäärän puolittamista.
Minun mielestäni on selvää, että tulevaisuudessa kunnalla tulisi olla niin leveät hartiat, että se voi suoraan järjestää ja rahoittaa kunnalliset palvelut. Kokemus on nimittäin osoittanut, että kunnat eivät pysty mitenkään kontrolloimaan kuntayhtymien toimintaa. Niin suurille kuin pienillekin kunnille on jäänyt vain laskun maksajan rooli.
Ulospääsy sektoreittain organisoidusta putkihallinnosta näyttää täysin ylivoimaiselta tehtävältä koska kuntaa suuremman hallinnon rakenne vaihtelee tavattoman paljon. Jos tätä tavoitellaan, maakunnalliset liitot näyttäisivät luonnolliselta ratkaisulta. Niiden hallintokulttuuri ei ole tähän tehtävään riittävän kehittynyt. Sitä paitsi, kun liitoilla ei ole verotusoikeutta, ne jakavat vain muualta saatua rahaa eikä toiminta kohdistu suoraan kansalaisiin.
Jos kuntarakenneuudistuksen tavoitteet olisi asetettu kirkkaiksi, uudistus olisi jo viety läpi. Tämäntapaisissa kysymyksissä vesitetyt kompromissit ovat laiskan ratkaisuja. Vanha sanonta on hyvä: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Kuntien tulevaa lukumäärää koskeva haitari on julkisuudessa esitetyn mukaan 20-342. Kukaan ei näytä puhuvan kuntien tehtävistä. Sokea reettakin ymmärtää, että vaihtoehtoisissa malleissa myös kuntien tehtävät ovat täysin erilaiset. Mutta millaiset, siitä ei tehdä selkoa. Alan epäillä, ettei mitään loogisia vaihtoehtoja hallintomalleiksi ole edes olemassa.
Poliitikot ovat ajaneet kuntarakenneuudistuksen viime vuosina sekasortoiseen tilaan. Pahinta on, että tilanne näyttää vain pahenevan, ei selkiintyvän. Kuinka Suomella voi olla varaa tällaiseen sotkuiluun vuodesta toiseen? Puhu siinä sitten hallinnon tehokkuudesta. Vaikka kuntien määrä on viime vuosina vähentynyt, on myös syntynyt uusia hallintohimmeleitä, joiden lukumäärästä kukaan ei tehne selkoa. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että on myös olemassa lähes 200 kuntayhtymää.
Mitä ajattelevat kuntarakenteesta ja kuntien tehtävistä ne, jotka ehdottavat 40-60 uuden sosiaali-ja terveydenhuoltoalueen perustamista?
Entä mitä ajattelevat kunnan tehtävistä ne, jotka esittävät 20 kuntaa? Lukumäärässä on jotakin tuttua, sillä se peesaa maakunnallisten liittojen (18) ja sairaanhoitopiirien (20) määrää. Ettei olisi liian yksinkertaista, korkealta taholta (Isolauri, 2010) on myös ehdotettu sairaanhoitopiirien lukumäärän puolittamista.
Minun mielestäni on selvää, että tulevaisuudessa kunnalla tulisi olla niin leveät hartiat, että se voi suoraan järjestää ja rahoittaa kunnalliset palvelut. Kokemus on nimittäin osoittanut, että kunnat eivät pysty mitenkään kontrolloimaan kuntayhtymien toimintaa. Niin suurille kuin pienillekin kunnille on jäänyt vain laskun maksajan rooli.
Ulospääsy sektoreittain organisoidusta putkihallinnosta näyttää täysin ylivoimaiselta tehtävältä koska kuntaa suuremman hallinnon rakenne vaihtelee tavattoman paljon. Jos tätä tavoitellaan, maakunnalliset liitot näyttäisivät luonnolliselta ratkaisulta. Niiden hallintokulttuuri ei ole tähän tehtävään riittävän kehittynyt. Sitä paitsi, kun liitoilla ei ole verotusoikeutta, ne jakavat vain muualta saatua rahaa eikä toiminta kohdistu suoraan kansalaisiin.
Jos kuntarakenneuudistuksen tavoitteet olisi asetettu kirkkaiksi, uudistus olisi jo viety läpi. Tämäntapaisissa kysymyksissä vesitetyt kompromissit ovat laiskan ratkaisuja. Vanha sanonta on hyvä: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Kansanvalta vai eliitin valta?
Posti kantoi erehdyksessä päivän vanhan Keskipohjanmaa-lehden laatikkooni. Hyvä niin. Sieltä löytyi juttu ”Wallin kuulee 30-luvun kaikuja”. Wallin viittaa Suomen Mieli-lehden artikkeliin, jossa puhuttiin ”kolmannesta valtakunnasta”.
Kiinnostuin ottamaan selvää, mikä tämä Suomen Mieli-lehti on. Se on Suomalaisuuden Liiton jäsenlehti. Löysin numeron ja jutunkin, josta Stefan Wallin pillastui. Ministeri Wallin oli artikkelin suhteen huonosti informoitu. Juttu on otsikoitu ”Kolmas tasavalta”, jolla viitataan Persujen valtavaa kannatusta vuoden 1945 eduskuntavaaleihin, jolloin kommunistit nappasivat 49 paikkaa. Ruotsin kielestä artikkelissa ei puhuta mitään eikä sen vastustamisesta vaikka Wallin tällaista linkkiä myy.
Wallin on fiksusti huolissaan siitä, että suurten puolueiden johtajat ovat ruotsinkielen pakollisuuden osalta eri kannalla kuin puolueidensa jäsenet. Eduskuntavaaliehdokkaiden enemmistö on vapaan kielivalinnan puolesta, niin on myös Suomen kansan enemmistö. Miten tästä mennään eteenpäin?
Ei ainakaan niin, että halveksitaan kansan enemmistön mielipiteitä ja siirretään päätösvalta puolueiden eliitille.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistääkö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistääkö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuvat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
Kiinnostuin ottamaan selvää, mikä tämä Suomen Mieli-lehti on. Se on Suomalaisuuden Liiton jäsenlehti. Löysin numeron ja jutunkin, josta Stefan Wallin pillastui. Ministeri Wallin oli artikkelin suhteen huonosti informoitu. Juttu on otsikoitu ”Kolmas tasavalta”, jolla viitataan Persujen valtavaa kannatusta vuoden 1945 eduskuntavaaleihin, jolloin kommunistit nappasivat 49 paikkaa. Ruotsin kielestä artikkelissa ei puhuta mitään eikä sen vastustamisesta vaikka Wallin tällaista linkkiä myy.
Wallin on fiksusti huolissaan siitä, että suurten puolueiden johtajat ovat ruotsinkielen pakollisuuden osalta eri kannalla kuin puolueidensa jäsenet. Eduskuntavaaliehdokkaiden enemmistö on vapaan kielivalinnan puolesta, niin on myös Suomen kansan enemmistö. Miten tästä mennään eteenpäin?
Ei ainakaan niin, että halveksitaan kansan enemmistön mielipiteitä ja siirretään päätösvalta puolueiden eliitille.
Entä kielirauha, joka on ollut ennen kaikkea RKP:lle tärkeä. Edistääkö kielirauhaa, että juuri pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä 31.3 ministeri Virkkunen nimitti työryhmän, jonka tarkoituksena on edistää – Folktingetin ja Ahtisaaren tuoreen työryhmäraportin tilauksesta - ruotsinkielen opetusta koulussa? Ei edistä, vaan kärjistää. Edistääkö kielirauhaa, että pakkoruotsin vastustajien mielenosoituspäivänä samoille barrikadeille saapuvat myös pakkoruotsin puolustajat? Ei edistä.
Oma ehdotukseni on, että tähän saakka suunnitelmallisesti padottu keskustelu kansalliskielistämme päästetään nyt valloilleen. Paikataan nyt se hiljaisuus, jonka vallitessa kielilakimme uusittiin. Huolehditaan siitä, että lainsäädäntömme ei jatkossa lupaa mahdottomia, kuten nyt. Eräs RKP-läinen eduskuntavaaliehdokas totesi äskettäin vaalipaneelissa, että pakkoruotsia ei tarvitse opiskella siksi, että ruotsinkieliset saisivat kielelliset palvelunsa. Miksi sitten? Ihanko vain kiusaksi?
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Eläköitymisikä nousee – vapaaehtoisesti tai sitten pakosta!
Eläkekeskustelussa on kovin vähän kiinnitetty huomiota eläkkeen tasoon.
Täysi eläke karttuu kun on ollut töissä 40 vuotta. Ketkä voivat tämän ehdon saavuttaa? Tämä tarkoittaa, että 63 ikävuoteen mennessä 18-vuotiaalle henkilölle jää yhteensä viisi vuotta aikaa armeijaan, opiskeluun, synnyttämiseen, erilaisiin hoitovapaisiin ja mahdollisiin työttömyysjaksoihin eläkepalkan vähentymättä. Kuinka usealta tämä voi onnistua? Harvoilta. Varsinkaan naisilta! Eli mitä alhaisempi eläkeikä, sitä selvemmin se sortaa naisia, ja erityisesti niitä naisia, jotka opiskelevat, synnyttävät ja ovat lastenhoitovapailla.
Hämmästelen, että nuoret perheenäidit SDP:n johdossa eivät ole olleet valveilla kun tätä puolueen tärkeintä ja näkyvintä vaalitavoitetta on asetettu!
Onko siis hyvästä vai pahasta, että lakisääteinen eläkkeelle pääsyn alaikäraja pysyy 63 vuoden iässä? Keitä tämä vaade palvelee, keitä ei?
Se palvelee ennen kaikkea miehiä, jotka peruskoulun jälkeen tyytyvät vain 3-vuotisiin ammattiopintoihin. Se ei palvele niitä, jotka ovat siirtyneet pitemmän kaavan mukaan – korkeakouluopintojen jälkeen - työelämään. Eikä se palvele niitäkään, joilla on perhettä tai mistä tahansa syystä paljon katkoksia työhistoriassaan.
Kysyn, miksi tällainen SDP:n tavoite, että eläköitymisikää ei saa nostaa?
Täysi eläke karttuu kun on ollut töissä 40 vuotta. Ketkä voivat tämän ehdon saavuttaa? Tämä tarkoittaa, että 63 ikävuoteen mennessä 18-vuotiaalle henkilölle jää yhteensä viisi vuotta aikaa armeijaan, opiskeluun, synnyttämiseen, erilaisiin hoitovapaisiin ja mahdollisiin työttömyysjaksoihin eläkepalkan vähentymättä. Kuinka usealta tämä voi onnistua? Harvoilta. Varsinkaan naisilta! Eli mitä alhaisempi eläkeikä, sitä selvemmin se sortaa naisia, ja erityisesti niitä naisia, jotka opiskelevat, synnyttävät ja ovat lastenhoitovapailla.
Hämmästelen, että nuoret perheenäidit SDP:n johdossa eivät ole olleet valveilla kun tätä puolueen tärkeintä ja näkyvintä vaalitavoitetta on asetettu!
Onko siis hyvästä vai pahasta, että lakisääteinen eläkkeelle pääsyn alaikäraja pysyy 63 vuoden iässä? Keitä tämä vaade palvelee, keitä ei?
Se palvelee ennen kaikkea miehiä, jotka peruskoulun jälkeen tyytyvät vain 3-vuotisiin ammattiopintoihin. Se ei palvele niitä, jotka ovat siirtyneet pitemmän kaavan mukaan – korkeakouluopintojen jälkeen - työelämään. Eikä se palvele niitäkään, joilla on perhettä tai mistä tahansa syystä paljon katkoksia työhistoriassaan.
Kysyn, miksi tällainen SDP:n tavoite, että eläköitymisikää ei saa nostaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)