keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Perusturvan taso pysyy hämäränä

Mikä on perusturvan euromääräinen taso Suomessa, siihen tuskin kukaan pystyy antamaan yksiselitteistä vastausta koska kokonaisuus muodostuu useista verottomista ja verotetuista tulonsiirroista ja tuloista.
Kuka on köyhä?
Puhutaanko suhteellisesta köyhyydestä vai absoluuttisesta tuloköyhyydestä? Suhteellisen köyhyyden määritelmän mukaan se on köyhä, joka elää kotitaloudessa, jonka tulot ovat alle 60 % mediaanitulosta. Piste johon verrataan, sijaitsee kohdassa, jossa puolet kotitalouksista on yli ja toinen puoli alle tämän mediaanitulon. Määritelmä on ongelmallinen koska köyhyyden euromääräiseen rajaan vaikuttaa vain ja ainoastaan ”keskellä oleva”. Tuloköyhyyden rinnalla puhutaan myös menoköyhyydestä eli tilanteista, joissa tulot eivät millään riitä menoihin. Köyhyyden määrittelyssä ohitetaan varallisuuden merkitys. Esimerkiksi peritty yksiö antaa perusturvallisuuden ja riippumattomuuden asumistuen muutoksista.
Kun puhutaan köyhyydestä, on puhuttava myös tuloeroista. Tulonsiirtojen merkitys pientuloisille on huomattava. Myös kokopäivätyötä tekevät keskipalkkaiset henkilöt ovat varsin riippuvaisia erilaisista tulonsiirroista. Gini-kerroin on tulonjaon tasa-arvoisuuden mittari. Verrattaessa muihin EU-maihin Suomi on vielä tasaisimman tulonjaon maasarjassa vaikka tuloerot ovat olleet kasvussa. Viimeaikaisen tuloerojen kasvun (haarukan) suurin selittäjä Suomessa on kaikkein suurituloisimpien karkaaminen omiin sfääreihinsä pääomatulojen, bonuksien ja kultaisten kädenpuristusten ansiosta.
Keskitulo
Suomalaisten keskitulot ovat ennen veronmaksua noin 2000 € kun mukaan lasketaan ansiotulot, pääomatulot, eläkkeet ym. tulot. Tämä vastaa noin 1566 € nettotuloa. Köyhiä ovat siis ne, joiden bruttotulot ovat alle 1200 euroa kuukaudessa. Nettotuloista puhuttaessa raja kulkee noin 940 eurossa.
Keskieläke taas ennen veronmaksua on noin 1300 € kuukaudessa - tässä luvussa ei ole muita tuloja. Veron jälkeen tästä jää käteen noin 1090 €. Tämä tarkoittaa, että köyhyysmääritelmän mukaan erittäin merkittävä osa eläkeläisiä elää köyhyydessä.
Perusturva
Kansaneläke on pysyvään toimeentuloon tarkoitettu käyttökelpoinen yhteiskunnan käsitys yksinäisen henkilön perusturvan minimistä – 586,46 € (veroton) kuukaudessa. Tämä ei ole tarkka luku sillä veroton asumistuki tuo siihen enimmillään noin 300 € lisää. Nämä yhteenlaskettuna päädytään siis noin 886 euroon kuukaudessa. Lisäksi monet eläkeläiset saavat verotonta hoitotukea 57-143 € .
Viimesijaisen toimeentulotuki ei ole tarkoitettu pysyvään käyttöön. Sen määrä kuitenkin kuvastanee käsitystä absoluuttisen köyhyyden rajasta Suomessa – 419,11 € (veroton). Tähän summaan sisältyy asumisen 20 % omavastuuosuus hyväksytyistä asumismenoista kun taas muu osa asumiskustannuksista, taloussähköstä, kotivakuutusmaksusta, vähäistä suuremmista terveydenhuoltomenoista eivät tähän sisälly. Toimeentulotuki vaihtelee yksilöllisesti koska em. kulutkin vaihtelevat, joten absoluuttisen minimin määrää ei voida määritellä pitävästi.
Tässä yhteydessä pitää ottaa huomioon, että toimeentulotuen perusosa maksetaan 20 %:lla tai 40 %:lla vähennettynä ellei henkilö ole aktiivinen ”kunnon kansalainen”. Eli ehdoton minimi onkin – vain 251 € kuukaudessa ! Lieventävänä asianhaarana on toistettava, että olosuhde ei ole tarkoitettu pysyväksi. Asumistuki lisää tämän perusturvan määrää.
Tässä rinnalla on tarkasteltava myös opintotukea. Opintotuki koostuu opintorahasta, opintolainan valtiontakauksesta ja asumislisästä. Opintorahan määrä on 246-298 €/kk jos on 18 vuotta täyttänyt eikä asu vanhempiensa kanssa. Opintorahaa voidaan pisimmillään maksaa 70 kuukautta eli lähes kuusi vuotta. Asumislisän määrä on enintään 201 euroa kuukaudessa. Koska opiskelu on investointi tulevaisuuteen, opintoja voi rahoittaa myös valtion takaamin lainoin. Tietyin edellytyksin voi saada myös korkoavustusta. Opintojen rahoittaminen lainalla on vähentynyt ja vaatimukset siitä, että opintotuki on nostettava edes toimeentulotuen tasolle, ovat lisääntyneet. Kysymys on kinkkinen siksi, että opiskelijat saavat hankkia kansaneläkkeen ylittävän määrän lisätuloja opintorahan vähentymättä.
Leipäjonot
Absoluuttista köyhyyttä koskevassa keskustelussa on huomioitava myös ne, jotka ovat kenties vuosien historian vuoksi velkakierteessä ja vippiviidakossa tai muista syistä tilanteessa, jossa ainoan liikkumavaran saa ruokamenoista pihistämällä. Mm. tähän tarpeeseen tarvitaan järjestöjen leivänjakoa. Ihmisten hyvinvoinnille köyhimmässäkin tilanteessa on tärkeintä, että yrittää ensisijaisesti maksaa vipit takaisin ystävilleen. Tämä osoittaa vastuuta. Jos tämä säie katkaistaan, se olisi köyhän omanarvontunnon täystuho. Köyhät siis joutuvat nöyrtymään leipäjonoihin säilyttääkseen itsekunnioituksensa suhteessa omiin lähimmäisiinsä.
Perusturvaan tarvitaan parannuksia
On päivänselvää, että syyperusteisen perusturvan (työttömyys, sairaus, vanhuus) taso on Suomessa täysin riittämätön. On välttämätöntä nostaa syyperusteisen turvan tasoa vähintään 120 €:lla kuukaudessa, käteen jäisi satanen. Jo tämä riittäisi, että ei tarvitsisi tukeutua vähäisestä syystä toimeentulotukeen, kuten nyt. Köyhiä ei pidä eikä saa kyykyttää, nöyryyttää. Pitää muistaa, että jokainen toimeentulotukea hakeva kotitalous joutuu avaamaan kaikkien jäsentensä tulot sosiaaliviranomaisille ja alistumaan kontrolliin vaikka tarvitsisi vain vähäisen määrän toimeentulotukea.
Entä rahoitus?
On jo käynyt selväksi, että perusturvan tasoa on korotettava. Kuinka paljon ja miten tämä rahoitetaan, on avoin kysymys. Kaikkein olennaisin rahoitus saadaan työllisyysasteen nostamisesta. Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa. Työllisyysasteen lisääminen poistaa samalla sosiaalisia ongelmia ja pienentää sosiaalimenoja. Sanalla sanoen työllisyys luo hyvinvointia.

Kokonaisveroaste on Suomessa muihin EU-maihin verrattuna varsin korkea. Liikkumavara siinä suunnassa ei ole suuri jos samalla halutaan huolehtia kilpailukyvystä ja työllisyydestä. Hyvin kohdistetuilla verotuksen rakennemuutoksilla voidaan saada aikaan talouskasvua edistäviä vipuvaikutuksia.
Lähtökohta on, että sosiaaliturvaan tehtävät korotukset on rahoitettava samalla tavoin kuin nyt. Valtion osuus Kelan rahoituksesta vuonna 2009 oli noin 65 %, vakuutusmaksuilla rahoitettiin noin 30 % ja kuntien suoritukset olivat 5 %. Vuonna 2009 valtio maksoi esimerkiksi kansaneläkevakuutuksen menoista 80 % ja työnantajat 20 %. Toimeentulotuki taas on osa kunnan sosiaalimenoja, joihin saadaan valtionosuus. Vuonna 2010 työantajien Kela-maksu kuitenkin poistettiin mikä tarkoitti, että vastuu tämän osuuden (700.000-800.000 € ) rahoittamisesta siirtyi valtiolle. Näin kirkastettiin edelleen sitä linjausta, että perusturvan rahoitus kuuluu valtiolle kun taas ansioturvan rahoitus kuuluu työnantajille ja työntekijöille.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Koulutuksesta ja työttömyydestä

Etelä-Pohjanmaa ja Pohjanmaa ovat yrittäjämaakuntia. Jos muualla Suomessa olisi yhtä paljon pienyrityksiä, Suomen työttömyysongelma näyttäisi vallan toiselta. Työttömyys on viime kuukausina noussut ollen nyt (helmikuu) 8,4 %; Etelä-Pohjanmaan luku oli 8,5 % ja Pohjanmaan luku 7,0 %.

Nuorten työttömyys on tulevaisuuden kannalta kaikkein suurin haasteemme. On järkyttävää, ettei hyvinvointiyhteiskuntamme pysty vieläkään ratkaisuihin, joissa jokaiselle nuorelle taataan opiskelu-tai työpaikka. Kun ketään ei voi väkisin raahata kouluun tai työpaikalle, kysymys on siitä, ettei otetta nuoriin katkaista vaikeuksien kohdatessa. Tässä korostan erityisesti oppilaitosten vastuuta. Niiden on aikaisempaa enemmän sopeutettava opetusta ja lisättävä tukitoimia niille oppilaille, joilla on vaikeuksia. Nuoria ei saa opettaa sosiaalihuollon asiakkaiksi vähistä syistä. Idea siitä, että myös työpajatoiminnan kautta voisi valmistua ammattiin, on kannatettava. Oppisopimuskoulutus kaipaisi Suomessa yleisemminkin paljon lisää huomiota.

Akateeminen työttömyys on viidessä vuodessa kasvanut 25%:lla. Suomessa koulutetaan vuosittain kymmeniätuhansia nuoria aloille, joilla työnsaantimahdollisuudet ovat huonot. Työttömyyden rakenne on nyt kokonaan toinen kuin 1990-luvun laman kynnyksellä. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömien määrä nousi muutama vuosi sitten äkillisesti kun maisterisumaa purettiin. Erityisesti taide-ja kulttuurialalla ja humanisteilla laajemminkin on suuria työnsaantivaikeuksia. Tärkeä kysymys onkin, missä määrin aloituspaikkojen tarjonnassa vastataan opiskelijoiden mieltymyksiin, missä määrin taas vastataan työvoiman kysyntään eri aloilla. On nuoria kohtaan väärin kouluttaa heitä trendikkäille aloille työttömiksi. On tietysti aivan selvää, ettei tarjontaa ja kysyntää saada koskaan täysin tasapainoon.

Akateeminen työttömyys voi heijastua myös niin, että loppututkinnon paperien ulosottamista lykätään tai että opintoja jatketaan, hankitaan toinenkin tutkinto tai suoritetaan tohtorin tutkinto. Lisäsivistys on aina hyväksi. En tunne asiaa niin hyvin, että voisin yleispätevästi sanoa, arvostaako työelämä tällaista ratkaisua riittävästi. On kuitenkin myös niitä, jotka katsovat ettei opiskelu korvaa oikeaa työelämän kokemusta.

Kansallisella tasolla ongelmaksi voi muodostua koulutusalan vaihtajat koska se lisää opetuksen yksikkökustannuksia. Vastikään kuulin tapauksesta, jossa 18 oppilaan luokkaan (2.aste) oli jäänyt vain 4-5 opiskelijaa. Opetusta ei keskeytetty. Opetus oli edennyt niin pitkälle, ettei varapaikoilta voinut enää ottaa tilalle uusia oppilaita. Päättäjänä kaipaan laajemminkin systemaattista tietoa keskeyttäneistä ja toimenpiteistä, joihin sen estämiseksi tai ainakin vähentämiseksi on ryhdytty.

Pidän ilahduttavana sitä, että kiinnostus toisen asteen ja AMK-koulutukseen on lisääntynyt. Samalla se on tarkoittanut, että lukioihin pyritään hieman aiempaa vähemmän. Olen pitkään ihmetellyt miksi ns. kaksoistutkinto on lähtenyt Suomessa niin nihkeästi liikkeelle. Kun minun lapseni olivat opiskeluiässä, Ruotsissa täyttä häkää jo suoritettiin lukiota ja ammatillista tutkintoa rinnan. Meillä tämä konsepti on edelleen suuri poikkeus vaikka joku perusammatti voisi toimia kätevänä työttömyysvakuutuksena jos myöhemmin hankittu akateeminen tutkinto ei ole avannut muita työllistymismahdollisuuksia.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Vaalikentillä puhuttua

Yleinen arvonlisäverokanta on Suomessa 23 % ja jo nyt EU:n korkeimmasta päästä. Vain Tanskassa ja Unkarissa on korkeampi ALV kuin Suomessa. Tästäkin vinkkelistä nähtynä on siis päivänselvää, että Suomessa ei pidä lähteä nostamaan ALV:ia. Sen sijaan on tilaa viedä pitemmälle jakoa alennetuista ALV-kannoista. Välttämättömyyshyödykkeiden asettaminen laajemmasti alemman ALV:n piiriin palvelisi kaikkein köyhimpiä.

Verotusrakenteen kokonaisuuden kannalta ALV edustaa tuplaverotusta sillä maksamme sen nettotuloistamme, joista lähes aina olemme jo maksaneet verot. Suomen kokonaisveroaste laskettuna BKT:sta ylittää jo nyt reippaasti EU-maiden keskiarvotason. Tämä on maamme kilpailukyvyn kannalta ongelmallinen asia. On selvää, että Suomella ei ole suurta veronkorotusvaraa kun haetaan keinoja valtiontalouden tasapainottamiseen tulevalla hallituskaudella.

Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Se on totta. Lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt. Mutta niin on lisääntynyt myös vanhusten köyhyys – eikä heillä ole toivoakaan päästä tuosta köyhyydestä pois koska ovat pysyvällä eläkkeellä. Tämän vuoksi seuraavalla hallituskaudella on puututtava eläkeindekseihin. Eläkkeellä oleville on kehitettävä oma hintaindeksi, joka peilaa eläkeläisten omaa kulutusta. Eläkeläisten suhteellisen köyhtymisen pääsyy on tietenkin taitettu indeksi, joka ihan määritelmällisesti tulee jättämään eläkeläiset yhä enemmän jälkeen palkansaajien tulotasosta. Siksi eläkeindeksiä on tältäkin osin korjattava.

Hyvinvointivaltion pelastamiseen on ryhdyttävä hakemaan uusia keinoja. Verojen maksaminen ei ole ainoa tapa osoittaa solidaarisuutta. Tarvitsemme enemmän henkilökohtaista vastuuta olkoonpa sitten kysymys lasten, vammaisten tai vanhusten hoidosta. Suomi on ottanut normikseen, että sellaisissakin perheissä joissa on pieniä lapsia, molempien vanhempien on työskenneltävä kokoaikaisesti palkkatyössä. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tätä normia on muutettava eli kyllä 1,5 työpanoksen on riitettävä. Silloin voidaan ottaa suurempi vastuu omien lasten kasvatuksesta. Ja luotaisiin työpaikkoja nuorille. Me emme pysty – vaikka laittaisimme rahaa kuinka paljon – pelkästään psykiatreilla, psykologeilla ja muilla ammattilaisilla poistamaan lasten pahoinvointia ja ehkäisemään mielenterveysongelmia. Mitä edellä sanoin lapsiperheistä pätee myös muuhun hoivaan eli ihmisiä pitää kannustaa siihen, että he voivat jäädä hoitamaan läheisiään irrottautumalla työstä osittain ja joustavasti.

Tällainen ajattelutavan muutos auttaisi meitä pääsemään kohtuullisuuden tielle. Elämän tarkoitus ei voi olla materiaalisen kulutuksen jatkuva kasvu. Sellainen elämäntyyli ei ole myöskään kestävää vaikka tämä jokaista lämmittävä sana on siihen liitettykin. Rooman Klubi on muistuttanut näistä asioista jo 1960-luvulta lähtien. Kehittyneiden maiden lisäenergian tarpeeseen yhdistyy tietenkin raaka-aineiden yhä suurempi riisto seuraavilta sukupolvilta. Näin tapahtuu vaikka uusiokäyttö ja suljetut prosessijärjestelmät tuotannossa etenevät.

Demariehdokkaita on Vaasassa neljä. Kun äänestäjät tekevät valintojaan, myös yksittäisillä mielipiteillä voi ja saa olla ratkaiseva vaikutus. Ollessani eduskunnassa vuodet 1991-2003 lisäydinvoimasta äänestettiin kaksi kertaa. Kumpaisellakin kerralla äänestin ydinvoimaa vastaan. En lähde tässä laajempiin perusteluihin, kunhan totean, ettei ydinvoima edusta kestävää kehitystä koska jättää säteilyriskit seuraavien sukupolvien ongelmiksi jopa vuosisadoiksi. Nyt työnsä päättävä eduskunta äänesti lisäydinvoimasta viime vuonna. SDP:n eduskuntaryhmän kannat vaihtelivat. Kahden uuden ydinvoimalaluvan kannalla olijat olivat erittäin todennäköisesti laskeneet, että hakijoista itsestään selvin – Fortum, saa luvan Loviisaan valmiin infran perusteella. Eli tarjous meni siihen malliin, että osta kaksi, ota kolme. Itse vastustan edelleen lisäydinvoimaa. Ottakaa selvää, miten teidän ehdokkaanne äänesti tai miten hän ajattelee näistä asioista.

Toinen seikka, jonka haluan ottaa tänään esille, on suhtautuminen koulujen ja oppilaitosten pakkoruotsiin. Itse olen pakkoruotsin poistamisen kannalla. Käsittelen asiaa tänään erityisesti siksi, että tämän päivän Pohjalaisessa ministeri Astrid Thors niputti halveksivaa tyylilajia käyttäen pakkoruotsin vastustajat ja maahanmuuton vastustajat. Thors asettui kuin jonkinlaiseksi jumalaksi. Tässä nyt näemme selkeällä tavalla, miten poliittinen eliitti pahimmillaan käyttäytyy. Painavin perusteluni pakkoruotsin poistamiseen on kieli-ilmastomme, joka kaipaa parannusta. Siihen ei päästä pakkoa lisäämällä kuten esittää Folktingetin työryhmä tuoreessa raportissaan. Vain vapaaehtoisella kielivalinnalla voimme tervehdyttää tilanteen. Minulla ja meillä täällä Vaasassa on hyvä syy luottaa vanhempien kykyyn valita ruotsi silloin kun siitä on hyötyä. Täällä Vaasassa ruotsi on A2 kielenä jopa 70-90:lla eli kaksikieliset olosuhteemme ovat käytännössä kaikkien arvostamia. On tärkeää, että annamme koulujen kielikorista lisää tilaa maailmankielille. Ottakaa selvää, miten ehdokkaanne tähän pakkoruotsiasiaan suhtautuvat jos asia on teille tärkeä. Tässä meidän demariehdokkaiden joukossa täällä Vaasassa asiasta on kantoja sekä puolesta että vastaan.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Psykiatria tarvitsee nyt kriisiratkaisuja

Psykiatrinen sairaanhoito on kärsinyt kroonisesti psykiatripulasta, mutta ilmeisesti milloinkaan ennen tilanne ei ole ollut Vaasan sairaanhoitopiirissä yhtä katastrofaalinen kuin nyt. Uhkana on, että mielenterveystoimisto on huhtikuussa suljettava kokonaan koska psykiatreja ei ole. Olemme kriisissä.

Psykiatria kuten muukin sairaanhoito jakautuu perustasoon ja erikoistasoon. Perustason palvelut kuuluvat terveyskeskuksille. Vaasa on sairaanhoitopiirin palvelujen suurin käyttäjä. Sairaanhoitopiirin selvityksen perusteella vaasalaiset turvautuvat mielenterveyskeskuksen hoitoon helpommissa tapauksissa kuin muiden kuntien asukkaat. Näin siksi, että kaupungin valmiudet hoitaa mielenterveyskuntoutujia eivät ole riittävästi kehittyneet.

Vaasan mielenterveysstrategiaa on nyt valmisteltu vuodesta 2009, mutta se ei ole vieläkään valmis. Sairaanhoitopiirin ja terveyskeskuksen kesken on ollut skismaa työnjaosta, eikä asiaa strategialuonnoksessakaan ole kyetty ratkaisemaan täysin selkeällä tavalla. Vuosien varrella on useaan otteeseen kyllä puhuttu depressiohoitajien vakanssien perustamisesta, mutta sen pitemmälle ei ole vielä päästy. Myös kauan kaivattu matalan kynnyksen vastaanoton, ns.aikuisten Klaara puuttuu edelleen. Haparointi koskee ennen muuta aikuispsykiatrin palkkaamista terveyskeskukseen. Mielestäni on päivänselvää, että lähes 60.000 asukkaan Vaasa tarvitsee terveyskeskukseen tällaisen asiantuntijan ennen kaikkea konsultaatiotehtäviin. Näillä toimin perustason mielenterveystyö voidaan tehdä näkyväksi ja työnjako suhteessa erikoissairaanhoitoon toimivaksi.

Kun päällä on kriisi, tarvitaan kriisitoimenpiteitä. Siksi Vaasan on ryhdyttävä yllä mainittuihin toimiin välittömästi ja vietävä hallinnollinen käsittely läpi niin pian kuin se on teknisesti mahdollista. Asiaa koskevan aloitteeni allekirjoitti 33 valtuutettua eli valtuuston enemmistö on kriisiratkaisuille suosiollinen.
.

Marjatta Vehkaoja

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Isänmaallisuuden puutteesta haukuttu ennenkin

Kun osallistuin ensimmäisiin eduskuntavaaleihin vuonna 1987 asiaan kuului silloin kuten nyt osallistuminen moniin vaalipaneeleihin. Useamman kerran jouduttiin hämilleen kun kokoomuksen ja keskustan suunnalta kuulutettiin vasemmiston ja demareiden ehdokkaille, että mielipiteemme olivat epäisänmaallisia. Näin siis Pohjanmaalla. Tuohtumuksen aiheeksi riitti vaikkapa maatalouspoliittiset mielipiteet, kuten maataloustuet.

Hyvin muistan, että keskustelut mm. voin ja ruokaöljyn keskinäisestä terveellisyydestä kävivät tuolloin kuumana. Vaalipaneelissa sitten kerroin, että suurena ruuanystävänä ja hobbykokkina olin jo pitkään käyttänyt oliiviöljyä ruuanvalmistuksessa. Mutta koska voin suosimisen takia oliiviöljyn hinta oli sikamaisen korkea Suomessa, tapasin ulkomailla käydessäni lastata autonkontin täyteen oliiviöljyä. Kyllä oli raskaan epäisänmaallista, eikä pyyhkeistä meinannut loppua tulla! Sain muuten tämän saman asian nenilleni vielä kaksissa seuraavissa vaaleissakin.

Onko meno tästä lientynyt? Ei, jos mietin miten vaikeaa porvareille on pitää demareita ja vasureita tasaveroisina kollegoina täällä Pohjanmaan politiikassa. Vastaus on taas kyllä, jos puhutaan ns. sisäsiisteydestä. Epäisänmaallisuus-väitteitä ei täällä enää lauota julki. Siksi ja omien kokemusteni takia Kiviniemen kömpelö ja loukkaava möläys Suomen tärkeimmältä estradilta oli järisyttävä. Eihän Suomen pääministeri voi sanoa noin, eihän?

Kiviniemen sammakko ei loikannut tuntemattomasta. Näin on ihan oikeasti puhuttu ennenkin, ainakin hänen kuultensa. Ehkä sammakko kertoo, miten sitkeässä ainakin Pohjanmaalla vielä elää ajatus porvareiden paremmuudesta muihin verrattuna.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Ruotsin kieli – Suomen suurin ongelma?

Svenska Finlands Folkting keksi ruotsinkielen aseman parantamiseksi projektin, jonka vetäjäksi suostui presidentti Ahtisaari. Peliin pantiin käytännössä Suomen arvovaltaisimpiin kuuluva henkilö. Pitäisikö nyt ajatella, että kun presidentti on puhunut, niin se on siinä. Ehdottomasti ei. Ahtisaaren työryhmän esitykset on otettava julkiseen syyniin. Tabulla kuorrutetulla arvovallalla näitä asioita ei enää nyky-Suomessa voi eikä saa hoitaa.

Ahtisaaren työryhmän toimeksianto on ruotsinkielisten tilaustyö ja vaatimuslista suomenkielisille. Kun lukee työryhmän esityksiä alkaa tuntua siltä että Suomessa ei ole suurempaa ongelmaa kuin tämä ruotsin kieli. Pakkoruotsi ei ole tuottanut toivottua tulosta. Työryhmän käsittämätön johtopäätös tästä on, että esitetään lisää pakkoa, lisää valvontaa, lisää ohjelmia, lisää byrokratiaa. Raportin ehdotuksia on vaikea ottaa todesta. Ne ovat kuin toiselta planeetalta, tai vanhoilta vuosisadoilta.

Minun mielestäni raportti ei tunnusta eräitä tärkeitä tosiasioita. Perustuslakimme ja kielilakimme nimittäin lupaavat liikaa. Ei ole edes matemaattisesti mahdollista, että 5 % kielivähemmistö voisi saada yhtä hyvät kielelliset palvelut kuin 91 % saa. Ruotsinkielisistä noin 45 % kertoo osaavansa suomea täydellisesti tai lähes täydellisesti ja 32 %:lle suomi oli äidinkielen vertainen kieli. Tämän tosiasian työryhmä haluaa täysin unohtaa, sillä se haluaa keskittyä perustuslaissa säädettyyn oikeuteen käyttää ja saada palveluja joko suomeksi tai ruotsiksi. Eli työryhmä ei halua löysätä vaatimuksista. Arvelen, että kansan suuri enemmistö kokee simputukseksi sen, jos se joutuu palvelemaan ruotsiksi silloinkin kun asianomainen tunnetusti osaa täysin hyvin suomea. On aivan eri asia jos kohdalle osuu suomea taitamaton. Ja onhan meitäkin, jotka vapaaehtoisesti puhuvat vieraita kieliä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Kielilainsäädäntö ei koske Ahvenanmaata, Kun tiedetään, että ruotsinkieliset ovat keskittyneet asumaan Ahvenanmaan lisäksi ohuelle ja katkeilevalle rantakaistaleelle, on vaikea mieltää, että koko Suomi voisi koskaan olla aidosti kaksikielinen. Siksi kieliasiassa tulisi edetä alueellisuuden pohjalta.

Miten perustuslain ja kielilain lupauksiin aikanaan päädyttiin, ansaitsisi oman selvityksen. Millaista julkista keskustelua asiasta käytiin ja ketkä keskustelivat? Keskustelun vähäisyys ei ole johtunut mielenkiinnon puutteesta vaan siitä, että itsesensuuri on toiminut ruotsinkielen aseman osalta samaan tapaan kuin itsesensuuri Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa. On pelätty leimakirveitä jos poikkeaa valtaa pitävien linjasta. Enemmistö on suostunut kaikkeen mitä ruotsinkielinen vähemmistö on keksinyt pyytää.

Ahtisaaren työryhmä ei ole halunnut noteerata eräitä rakenteellisia seikkoja, jotka mitätöivät tehokkaasti mahdollisuuksia oppia ja ylläpitää ruotsin kieltä. Kaksikielisissä kunnissamme asuu noin 1,5 miljoona ihmistä. Aivan varmasti tässä olisi riittävä potentiaali ruotsinkieltä taitavien ihmisten löytämiseksi jos vain kortit haluttaisiin pelata oikein. Mutta kun ei. Kaksikielisissä kunnissa tärkeä optio jätetään käyttämättä. Kaikki peruskoulun jälkeinen opetus on nimittäin fyysisesti eriytetty kielen mukaan. Tämä tarkoittaa, ettei haluta synnyttää luonnollista vuorovaikutusta kieliryhmien välille. Kun ikäryhmät pienenevät, tämä linjaus vaarantaa laadukkaitten seudullisten ja alueellisten koulutuspalvelujen saannin molemmilla kansalliskielellä. Sijaan työryhmä tarjoilee innokkaasti lisää kielikylpyjä, jotka erityisjärjestelyineen tulevat varsin kalliiksi ja ylläpitävät näkemystä ruotsinkieleen yhdistetyistä etuoikeuksista.

Työryhmä ohittaa myös työelämän kielelliset rakenteet. Mitä pitemmälle ns. Taxellin mallia on RKP:n vaatimuksista toteutettu, sitä vähäisemmiksi ovat käyneet kaksikieliset tilat, joissa voisi puhua sekä suomea että ruotsia. Itselläni on vuosikymmenten kokemus sujuvasta kaksikielisyydestä lääninhallituksessa. Yksikielisten ruotsinkielisten hallintoyksiköiden määrä on lisääntynyt.

Työryhmä ottaa käytännön esimerkkeinä esille mm. sosiaali-ja terveydenhuollon kielelliset palvelut. Niin tärkeää kuin tuollaisissa palveluissa olisikin saada palvelu omalla äidinkielellään, on tilanne henkilöstöpulan vuoksi jo nyt se, että myös suomenkielisten on tyydyttävä vajaaseen kielipalveluun koska alalle on rekrytoitu paljon ulkomaalaisia. Vaihtoehto on, ettei saa palveluja millään kielellä. On kestämätön ajatus, että esim. lääkärin kielitaidon tulisi ajaa ammatillisen taidon ohi. Sairas ihminen haluaa parhaan hoidon ja vain harvoin se on kielestä kiinni. Tällainen työryhmän kannanotto aiheuttaa kohta joukkopaon niiltä kaksikielisiltä alueilta, jotka potevat kroonista lääkäripulaa.

Työryhmä on huolissaan YLE:n kyvystä tarjota palveluja samoin perustein suomen-ja ruotsinkielisille. YLE:n ruotsinkielisen ohjelman volyymia tulee tarkastella myös sen perusteella kuinka kysyttyä se on. Pohjanmaan ruotsinkieliset seuraavat enimmäkseen Ruotsin TV-kanavia. Kuinka suuri osuus YLE:n budjetista menee nyt ruotsinkieliseen ohjelmatuotantoon, siitä ei haluta julkisesti puhua. RKP:n kansanedustajan mukaan osuus on 15 %. Kysymys kuuluukin, mikä on kohtuullinen osuus.

Pakkoruotsi ja sen opetuksen aientaminen ovat vääriä keinoja asenneilmapiirin parantamispyrkimysten kannalta. Vaasassa 80-90 % perheistä valitsee lapsilleen ruotsin A2 kieleksi eli 4. luokalta. Mitään merkkejä siitä, että ruotsin aloittamista lykättäisiin, ei ole. Näin siitä syystä, että vanhemmat ymmärtävät lasten edun kaksikielisellä alueella. Kokemusten valossa voidaan siis sanoa, että ruotsia halutaan oppia kun siitä koetaan olevan konkreettista hyötyä.

Peruskoulun aikana ei voida opettaa kaikkea, mitä ihminen myöhemmässä elämässään mahdollisesti tarvitsee. Tärkeää olisi oppia oppimaan. Äidinkielen perusteellinen hallinta ja ainakin yhden maailmankielen hyvä hallinta antavat välineet opetella muita kieliä myös peruskoulun jälkeen. Elinikäisen oppimisen idea tukee tätä ajatusta. Jos muun kuin äidinkielen opetusta peruskoulussa aiennetaan, sen tulisi koskea maailmankieltä, ei toista marginaalikieltä, ruotsia.

On varmaa, että nuoremme odottavat parempia perusteluja peruskoulun pakkoruotsille kuin mitä Ahtisaaren työryhmä on kyennyt antamaan.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Veroasteesta ja alv:sta

On totta, että Suomen veroaste on viimeisen kymmenen vuoden aikana laskenut. Vuonna 2008 veroaste oli 42,3 % eli alempana kuin yhtenäkään vuonna jälkeen 1989.
Huomaamatta ei silti jää, että veroasteemme on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, puhumattakaan OECD:n keskiarvosta. EU:hun nähden ero oli vuonna 2000 lähes 7 %-yksikköä, kun taas 1980-luvulla oltiin silloisten EU-maiden kanssa lähes samoissa lukemissa. Mitä tällainen ero vaikuttaa maamme kilpailukykyyn, on olennainen kysymys. Veroasteen vaihtelut vuodesta toiseen ovat hämmästyttävän suuria. Voidaan ajatella, että kysymys on aktiivista äkkiliikkeistä tai siitä, ettei talouskehityksen ennakointi ole osunut kohdalleen.

Niin tai näin, veroaste on ja pysyy Suomessa korkeana. Että tämän siedämme myös jatkossa, meidän on ajateltava, että saamme veroilla enemmän hyvinvointia kuin vertailumaamme kansalaiset. Oikeastaan meidän pitää sitä vaatia.

Arvonlisäverokeskustelu on ollut aivan tolkutonta kun on jouduttu tukkanuottasille jo käsitteistä. Sokea reettakin sen tietää, että köyhä maksaa tuloihinsa nähden eniten alv:ia vaikka itse alv-% peritään samana kuin rikkaalta. Reetta tietää senkin, että mitä enemmän rikas kuluttaa hyödykkeitä ja palveluja, sitä enemmän euromääräisesti hän taas maksaa alv:ia. Kokoomuksen ulostulosta tässä asiassa tuli mieleeni alakoulun rikkiviisas pojanviikari, joka ei innostuksessaan nähnyt metsää puilta.

Mutta köyhää ajatellen, meidän demareiden tulisi innostua eriyttämään alv-% niin, että välttämättömyyshyödykkeiden alv-prosentit olisivat alhaisimmat tai jopa nolla. Tällainen reformi osataan tehdä kustannusneutraalisti jos on tahtoa. Päättäjillä ei näytä olevan riittävästi käsitystä köyhän kulutusmahdollisuuksien mittakaavasta. Eurolla ja viidellä eurolla on pienissä tuloissa vielä ihan oikeaa merkitystä.

Jakolinjana työ

Yhteiskunnan kahtiajako on jyrkentynyt. Tähän on rakenteellisia syitä. Työ jakaa kansan kahtia paitsi työaikana, myös työttömänä, sairaana ja eläkkeellä. Sosiaaliturvan tasolla pyritään säilyttämään työaikaista tulo-ja kulutustasoa. Palkat nousevat ja paremman koulutustason ansiosta siirrytään korkeampipalkkaisiin töihin. Koska työeläkkeet seuraavat 80 % painolla hintoja ja vain 20 % palkkoja, on selvää että eläkeläiset tulevat jäämään jälkeen palkansaajien elintason noususta.

Ihmiset, jotka ovat perusturvan varassa saavat etuuksia, jotka seuraavat pelkästään hintaindeksiä jos sitäkään. Esim. kansaneläke on ollut sidottuna kuluttajahintaindeksiin. Tämän vuoden maaliskuuhun saakka indeksisuojan ulkopuolella olivat vähimmäismääräiset kuntoutus-, sairaus-, äitiys-, erityisäitiys-, isyys-, vanhempain- sekä erityishoitoraha samoin kuin lapsilisät, lasten kotihoidon tuki ja yksityisen hoidon tuki. Opintotuki jäi uudistuksen ulkopuolelle, joten se ei ole vieläkään sidottu indeksiin.

Ilman tieteellistä todisteluakin on sisäänrakennettu tosiasia, että perusturvan varassa elävät tulevat jatkossa jäämään jälkeen yleisestä elintason noususta. Mitä vähäisemmät tulot ihmisellä on, sitä vähemmän liikkumavaraa hänellä kulutuksen suhteen on. Hänen taloudellista pärjäämistään määrittävät hänelle välttämättömien hyödykkeiden hintakehitys kuten asumisen ja ruuan kustannukset. Häntä ei helpota vähääkään jos sellaisten tuotteiden hinnat putoavat, joita hänen tulotasollaan ei yllä käyttämään. Sen vuoksi olisi tärkeää, että välttämättömien hyödykkeiden ALV olisi selkeästi alempi kuin muiden hyödykkeiden.

Eläkeläiset ovat ryhmä, jonka kuluttamisen erityispiirteet esim. terveydenhuoltomenot tulisi huomioida indeksissä nykyistä suuremmalla painolla. On vakavasti harkittava, että eläkeläisille saadaan oma hintaindeksi.

Lisäksi on saatava hyväksyttävä vastaus siihen, miksi eläkkeitä ja sosiaalisia tulonsiirtoja verotetaan enemmän kuin saman suuruisia työtuloja.

Olemme todellakin monessa suhteessa kahtiajaettu kansa.