sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Äänestäjille kuluttajansuojaa

Vähitellen eri puolueiden vaaliohjelmat alkavat olla luettavissa. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta SDP:n ohjelma on ylivoimaisesti selkein. Se on myös rohkea. Persujen ohjelma on niinikään rohkea mutta niin rönsyilevä, että se heikentää ohjelman uskottavuutta. Kokoomuksen ohjelma on kuin pienoisromaani vailla juuri mitään konkretiaa. Kepu on valinnut niinikään ylimalkaisen kerrontatyylin.

Yritin vertailla puolueiden verolinjauksia. Kokoomus ja Kepu pyörittelevät lähes sanasta sanaan päälinjauksia seuraavaan tapaan: "Vastustamme tasaveroa, verot perittävä maksukyvyn mukaan". Jos vastustaa tasaveroa niin siitä kai pitäisi pyrkiä pois. Odotukset eivät täyty. Kepu ehdottaa nimittäin, että yleistä alv-kantaa on nostettava 2 %-yksiköllä ja Kokoomus (ohjelman ulkopuolelta saadun tiedon mukaan) ehdottaa 1 %-yksikön korotusta. Haloo? Tuohan on yhtä sotkuilua.

Kokoomus näyttää vastustavan myös työn verotuksen lisäämistä. Selkein Kokoomuksen verotuskannanotto on "ympäristöä kuluttavan toiminnan verottaminen". Eikös tässä ole loppupeleisstä kysymys juuri kulutusverosta, kerätäänpä se sitten millä nimikkeellä tahansa?

Demarien ja Persujen verolinjaukset tulevat yllättävän lähelle toisiaan. Molemmat ovat löytäneet hyviä esimerkkejä, joilla suurituloisten verotusta voidaan tiukentaa. Persut menevät ehdotuksissaan kuitenkin pitemmälle.

Ensivaikutelma on se, että nykyhallituksen suuret puolueet ovat verotuskysymysten osalta ylimielisiä. Tulee sellainen olo, että ne eivät piittaa alentua keskustelemaan verotuksen yksityiskohdista SDP:n tai muidenkaan kanssa ennen vaalitulosten julkistamista.

Suomen kokonaisveroaste lienee tällä hetkellä noin 43 % eli selvästi korkeammalla kuin EU-maissa (40 %) tai OECD-maissa (33 %) keskimäärin. Kansainvälisen kilpailukykymme näkökulmasta näyttää selvältä, ettei kokonaisveroastettamme voi juuri lisätä. Siksi on keskityttävä verotuksen painopisteiden muutokseen siten, että vipuvaikutsena turvaamme mahdollisimman hyvän talouskasvun ja työllisyyden Suomessa.

Verokeskustelun ongelmaksi näyttää jäävän se, että puhutaan yksityiskohdista ei päästä yhteenvedon tasolle. Mikä kaikkien eri ehdotusten kokonaisvaikutus olisi tulonjakoon, siitä kaivattaisiin enemmän viitteitä.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Myös koti on hoitopaikka

Päivän lehdet kertovat jälleen vanhushuollon hoitopaikkapulasta vaikka Vaasa lisäsi äskettäin hoitopaikkoja lähes 130:lla. Lisäys oli merkittävä vanhusten määrään nähden. Muutoksen seurauksena hoitoon on päässyt ainakin väliaikaisesti aiempaa lievemmin kriteerein kaupungin hoitoketjun kaikissa osissa. Nyt ovat siis kaikki hoitopaikat jälleen täynnä ja vanhuksia on sijoitettu jopa käytäville.

Monet varmaankin ehdottavat, että ongelma on jälleen ratkaistava rakentamalla lisää hoitopaikkoja. Entäs jos käännettäisiin asia aivan uuteen suuntaan. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan saavutusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään käytetty. Myös oma koti on miellettävä tarpeen tullen hoitopaikaksi. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidon käytäväpaikoilta haetaan, jota ei voi antaa kotona – jos koti vielä on olemassa. Päivittäisiin hoitoihin tai virkistystoimintaan voi lähteä avustettuna tai tuettuna myös omasta kodista käsin. Sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä.

Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on syystäkin noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Seuraavassa hallitusohjelmassa omaishoitajien asemaa on kohennettava. Sen sijaan että puhuttaisiin omaishoitajien palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoitoa pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.

Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Nyt tarvittaisiin rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uusien seinien rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.

Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.

Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Minun ikäluokkani ihmiset ovat jo todellisia nettihaita, mikä tulisi ottaa kaikessa vanhushuollon kehittämisessä huomioon. Vanhusväestö aletaan onneksi vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Pois kyllä-ei-yhteiskunnasta

Tuttu juttu vuosikymmenten ajalta on tämä on-off-yhteiskunta. Yhteiskunnan jakautuminen kahtia johtuu monesti rakenteista eli asenteista, joihin ei ole saatu aikaan muutoksia. On kokopäivätyötä siihen kuuluvine saavutettuine etuineen. Toisessa päässä on kokoaikatyöttömyys, vähätuloisuus ja putoaminen työyhteisön ulkopuolelle. Mutta mitä on tässä välissä? Lisääntyvää osa-aikatyötä, pätkätöitä, pakkoyrittäjyyttä, joiden sosiaaliturva - jos sitä on - on rakennettu tuskaisen byrokraattiseksi ja hitaasti. Rivien välistä paistaa ajatus, että kaikki muu kuin kokoaikatyö on ei-suotavaa, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Pinttynyt ajatus on, että palkkatyö tehdään työnantajan tiloissa. Jos sitä tehdään kotona, niin urakkatyötä sitten. Omien lasteni sukupolvi olisi jäänyt vaille päivähoitoa, ellei olisi keksitty perhepäivähoitoa. Kun tämä hoito annettiin perhepäivähoitajan kotona, nousi vuosikymmenten kysymys siitä, miten palkkauksessa huomioidaan riittävästi esim. kodin kuluminen, ruuanvalmistus tai lasten läsnäolopäivien ja-tuntien vaihtelut. Perhepäivähoitajien palkkauksen saamisessa säädylliselle tasolle riittää edelleen haastetta. Pienille lapsille ja harvaan asutuilla alueilla perhepäivähoito on edelleen käypä vaihtoehto.

Samaan tapaan on vanhushuoltommekin kahtiajakautunut. Laitoshoidon ja palveluasumisen vaihtoehtona tarjotaan liian usein pelkkää ei-oota. Kotihoitoa toki kehitetään, mutta se on niin sisällöllisesti kuin määrällisesti täysin riittämätöntä. Niin, ja sitäkin vaivaa laitosmainen ajattelu. Toimitaan pikemmin ”talon ehdoilla” kuin asiakkaan ehdoilla.

Vanhusmäärän kasvaessa omaishoitajien asema on noussut suureksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Sen sijaan että heidän kohdallaan edes puhuttaisiin palkasta, laki puhuu edelleen hoitopalkkiosta. Näin yritettäneen todistaa, etteivät omaishoitajat oikeaa työtä tekisikään. Tällä myös haluttaneen tehdä selväksi, että omaishoito jää kauaksi ammatillisesta hoitotyöstä – aivan riippumatta siitä muuten, mikä koulutus omaishoitajalla on. Heidän joukossaan on paljon hoitoalankin ammattilaisia. Usein omaishoitajat antavat ympärivuorokautista hoivaa – oman terveytensä uhalla - jota ilman hoidettavat olisivat laitoksissa tai niihin verrattavissa muissa hoivayksiköissä. Järkikin sen sanoo, että vuorotteluhoidon mahdollisuuksia pitäisi tarjota pikemmin yläkanttiin kuin alakanttiin.

Omaishoitajien heikko asema johtuu siitä, että vanhushuollossa puheet eivät kohtaa asenteita, saatikka toimenpiteitä. Luodaan sellaista käsitystä, että kotihoitoa tuettaisiin jo voimakkaasti, mutta todellisuudessa vanhushuoltomme enimmät eurot samoin kuin enimmät lisäeurot menevät kaiken aikaa raskaimpaan vanhushuoltoon. Näin on käynyt myös Vaasassa. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia siirtoja ja rohkeutta kokeilla, mihin saakka kotihoitoa voi venyttää – hoidettavan ja omaishoitajien toiveet ja inhimillisyys huomioiden. Tämä ja edelliset sukupolvet ovat mielistyneet sijoittamaan miljoonansa laitoksiin ja muihin hoitoyksiköihin sen sijaan, että olisi investoitu radikaalisti enemmän kotihoidon tukemiseen. Uuden infran rakentamiskustannukset on kokonaan sivuutettu.

Kotihoidon kokonaisuudesta on kehitetty äärettömän rasittava byrokratia. Tämän puolesta on paljon helpompaa antautua hoitoyksikön asiakkaaksi. Tiedämme jo erinomaisen kotisairaalan kokemusten perusteella, että kotihoidon mahdollisuuksia ei ole yleisesti ottaen lähellekään saavutettu. Meidän on kysyttävä, mitä sellaista lisäarvoa laitoshoidosta tai tehostetusta palveluasumisesta haetaan, jota ei voi antaa kotona. Päivittäisiin kuntopiireihin ja hoitoihin voi lähteä omasta kodista; sitä varten ei tarvitse asua hoitoyksikössä. Tarvitaan vain enemmän tukea kotona asumiseen. Vanhushuoltoa on rakennettu arvostamatta riittävästi vanhusten toiveita. On luotettu siihen, että ihmiset vanhetessaan eivät kehtaa pyytää enempää. Ja tottahan se onkin, että vanhuksemme ovat kyselyjen perusteella pääosin tyytyväisiä. Varmaan monia vastauksia säätelee pelko heitteille jäämisestä – niin ja kuolemanpelko.

Meidän on uskallettava ihan oikeasti muuttaa vanhushuollon suuntaa. Tähän tarvitaan asennemuutoksia myös työelämän puolella eli niille, jotka haluavat hoitaa läheisiään, tulee se sallia työsuhteen katkeamatta ja yhteiskunnan tuella. Haasteita pitää heittää myös asuntotuotannolle eli kolmen sukupolven ratkaisuja on saatava tarjolle niitä varten, joille se sopii.

Pelkästään julkisen sektorin voimin ja toimin hyvää vanhushuoltoa ei saada aikaan. Sukulaisnuoret tilaavat netistä jo kaikki painavimmat elintarvikkeet kotiovelle, monet lapsiperheet hankkivat samaan tapaan kotiovelle jopa kaikki elintarvikkeensa. Vanhusväestö aletaan vähitellen nähdä merkittävänä kuluttajaryhmänä, jolle kauppa oppii räätälöimään kotona pärjäämistä helpottavia palveluja ja tekniikkaa – joskus jopa ihan edulliseen hintaan.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Kohti hyvää hallintoa

Tullessani uudelleen mukaan Vaasan kaupunginhallituksen työskentelyyn vuonna 2005 totesin nopeasti, että hallinnon läpinäkyvyydessä ja muotoseikoissa oli paljon toivomisen varaa. Minulle oli selvää, että haluan kohdistaa huomioni hallintokäytäntöihin. Monia kenkutti kun yritin puuttua esim. RG-Linen tukemiseen, asuntomessujen hallinnointiin ja menoylityksiin, kaupunginjohtajien tapaan työllistää vaimojaan, Kondis-sopimukseen, apulaiskaupunginjohtajan väitöskirjaprojektiin (Onkilahden ala-aste) tai myöhempään puolipäiväläsnäoloon tai matkakeskuksen kiemuroihin. Hallintokulttuurissamme oli vielä vallalla kabinettipolitiikan aika.

Talon tapana oli, että kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja sopivat keskenään asioista, joista ei informoitu koko kaupunginhallitusta ennen sitovien sopimusten tekoa. Kokoomusministereiden vierailuista ei hiiskuttu muille puolueille. Jos valtuuston RKP-läinen puheenjohtaja ei ollut mukana edustamassa, Vaasasta annettiin ulospäin yksin kokoomuslainen kuva. Mikään puhe ei ole auttanut eikä ole tuottanut tulosta vieläkään. Tämä on varsin lyhytnäköistä, sillä Vaasa on myös demareiden kaupunki, ja monien muiden. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Nykyisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan aikana on etsitty uutta suuntaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin mimmitrio – me kaupunginhallituksen puheenjohtajat – olemme rohjenneet ottaa askelia, joihin miehet meitä ennen eivät pystyneet. Olemme olleet tavoitteista hämmästyttävän yksimielisiä. Haluamme, että Vaasan kaupungin hallintotavat ovat laillisia, hyvin perusteltuja ja kestävät julkisuudessa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää myös henkilökunnan turvallisuudentunteen kannalta.

Olemme nyt joutuneet tilanteeseen, jota emme ole toivoneet saatikka lainkaan suunnitelleet. Sisäinen tarkastus on paljastanut seikkoja, joiden johdosta Tikanojan ja Kuntsin johtaja on erotettu ja kaupunginjohtaja on joutunut esittämään eronpyyntönsä luottamuspulan takia,. Kaikki tämä on tapahtunut lyhyessä ajassa, vyöryn tavoin.

Kirjan lehti kääntyy. Katsomme nyt kohti tulevaisuutta. Vaasa on menestynyt ja tulee menestymään myös jatkossa. Olemmeko ja mitä oppineet tällä reissulla? Emme kai mitään uutta. Hommat vain pitää hoitaa niin, että ne kestävät julkisen arvioinnin. Peruutan: olemme oppineet, että hyvä hallinto on loppupeleissä kaikkien etu.

torstai 3. helmikuuta 2011

Mielenterveyspäivät Vaasassa (tervehdyspuhe)

Olette nyt saapuneet kylään, jossa lasten on hyvä kasvaa ainakin jos tukeudumme hyvinvointia kuvaavaan indikaattoriaineistoon. Kuuluu perussivistykseen tietää, että Pohjanmaalla käytetään alkoholia vähemmän kuin muualla maassa, tehdään rikoksia vähemmän, lasten huostaanottoja on vähemmän ja avioerojakin on vähemmän kuin muualla. Sama pätee pitkälti myös Vaasaan. Alueen korkea sosiaalinen pääoma tunnetaan koko maassa todella hyvin. Tässä voin kertoa teille, että viime mainittu koskee erityisesti alueemme ruotsinkielistä väestöä.

Missään lintukodossa emme silti asu. Kyllä muutoksen tuulet heiluttavat elämää myös Vaasassa. Samalla kun hyvinvointi kasvaa, myös monet ongelmat lisääntyvät ja kasaantuvat. Kasvaneen muuttoliikkeen myötä ihmisten perinteiset turvaverkostot ovat heikentyneet eikä kaupunkilaista yhteisöllisyyttä ole vielä kasvanut tilalle. Työttömyys, osattomuus ja köyhyys yhdistettynä sairauteen on rankka juttu kelle tahansa. Työlliset taas ovat usein ylityöllistettyjä, mikä voi olla pois ajasta ja jaksamisesta perheen kanssa. Mielenterveyden horjumiselle siis riittää maaperää.

Miten kunnat osaavat ja pystyvät varautumaan lisääntyvään palvelutarpeeseen – siinä riittää sekä menetelmällistä että taloudellista haastetta. Vaasa on ollut mukana Pohjanmaa-hankkeessa ja on mukana monissa Kaste-hankkeissa, joilla haetaan mm. hyviä käytäntöjä ja menetelmällisiä innovaatioita. Olemme myös valmistelleet mielenterveystrategiaa, mutta mm. vastuunjako terveyskeskuksen ja erikoissairaanhoidon välillä on osoittautunut kiperäksi kysymykseksi. Vaasassa psykiatrisen sairaalan potilaita/1000 asukasta oli vuonna 2009 noin 10 % enemmän kuin maassa keskimäärin. Depressiolääkkeisiin korvausta saaneita Vaasassa oli yhtä paljon kuin maassa keskimäärin. Mielisairaalapaikkoja tullaan vähentämään, mutta se ei saa johtaa laitosmaiseen toimintamalliin toistamiseen palveluasumisessa. Nyt jo näyttää selvältä, että tarvitsemme esim. matalan kynnyksen paikan aikuisille, jotka tarvitsevat tukea ja apua mielenterveyskysymyksissä. Tällainen piste meillä jo on nuorille. Itse toivon, että myös mielenterveystyö saa oman vastuulinjansa kaupungin sosiaali-ja terveyspalveluissa.

Tältä paikalta uskallan sanoa, että kuntien on hyvinvointipalveluissaan kyettävä näkemään yhteistyömahdollisuudet nykyistä avarammin. Elämme vielä harjoitteluvaihetta mitä tulee kuntien ja kolmannen sektorin yhteistyöhön. Liian harvoin paikallisia yhdistyksiä kutsutaan samaan suunnittelupalaveriin kunnan kanssa vaikka yhdistykset olisivat ostopalvelusuhteessa kuntaan. Yhdistysten kanssa keskustellaan pikemminkin yksittäin. Ei synny kokemusta, että rakennamme tulevaisuutta yhdessä. Ehkä tämä näkyy myös innovaatiovajeena. Monet kunnat ovat lähes laiminlyöneet niiden vammais-, sairaus-ja eläkeläisyhdistysten taloudellisen tukemisen, joilla ei ole ostopalvelusopimusta kunnan kanssa. Puhun mielelläni vipuvaikutuksesta, jonka yhdistykset voivat saavuttaa taloudellisen tuen avulla jos voivat työllistää edes yhden palkollisen – tai edes puolikkaan. Viittaan tässä erityisesti arvokasta vertaistukea antavien yhdistysten tukemisen tarpeeseen.

Suomalaiset ovat perineet hallintokulttuurinsa sekä Ruotsista että Venäjältä. Tätä tuplakerrosta ei ole vielä kokonaan purettu – päinvastoin: uuttakin on syntynyt - mikä näkyy hallinnon vaikeaselkoisuutena ja hidasteina prosesseissa sekä asiakkailta vaadittavana vaivannäkönä. Silti suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan. Kaupunkilegenda kertoo, että vanhus soittaa hehkulampun vaihtajaksi edelleen mieluummin sosiaaliviranomaisille kuin ovinaapurilleen. Meidän on uskallettava arvioida uudelleen vastuunjakoa julkisen sektorin sekä oman ja yhteisöjen vastuiden välillä. Olemme hukassa ellemme pääse ulos itsekkyyden simpukankuorestamme ja auta itseämme ja lähiyhteisömme jäseniä nykyistä enemmän. Emme voi ulkoistaa itsemme ulkopuolelle kaikkea konkreettista vaivannäköä vaikka maksaisimme veroja kuinka paljon tahansa.

Toivotan Vaasan kaupungin puolesta teille antoisaa koulutustapahtumaa. Nauttikaa myös tästä kauniista yliopistokampuksestamme. Vaasan yliopistoa voi suositella paitsi kampuksen, myös loistavan tasonsa puolesta isänmaamme uusille toivoille.

Tervetuloa illalla kaupungin vastaanotolle. Tapaamme siellä uudemman kerran.