perjantai 29. helmikuuta 2008
Miksi erilliset eettiset neuvottelukunnat?
Terveydenhuollon eettinen neuvottelukunta (ETENE) on toiminut jo vuodesta 1998. Se on antanut useita merkittäviä kannanottoja ja käynnistänyt yhteiskunnallista keskustelua vaikeissa asioissa. Monet ETENEn kannanotoista tai lausunnoista tulevat myös sosiaalitoimen alueelle. Esimerkkeinä mainittakoon kannanotot vaikkapa ”Arjen medikalisoituminen”, ”Lääkehoidon kokonaisvastuun ongelmista”, ”Päihtyneen henkilön akuuttihoito ja ”Ympärileikkaukset”.
Huoltaja-säätiö on hiljattain esittänyt aloitteen sosiaalialan eettisen neuvottelukunnan perustamiseksi, ja perustellut sitä sosiaalialan työn sisältöjen moraalisesti ja eettisesti vaikeilla kysymyksillä. Ilmeisimmin aloitteella on haettu myös tasapainoa sosiaali-ja terveydenhuollon välille. Mutta miksi pitää perustaa oma neuvottelukunta sosiaalihuoltoon?
Sosiaali-ja terveysalan lainsäädäntö kumpikin sisältävät runsaasti eettisiä säännöksiä. Keskeisiä yleislakeja tässä ovat laki potilaan asemasta ja oikeuksista vuodelta 1992 ja laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista vuodelta 2000. Kun eduskunnassa sorvattiin sosiaalialan asiakaslakia, kysyttiin, miksi sosiaali-ja terveysalalle ei voida luoda yhteistä asiakaslakia kun kerran asiakkaat ovat todellisuudessa varsin usein yhteisiä. No, saatiin sentään rakenteeltaan mahdollisimman yhteneväiset lait sen jälkeen kun hallituksen ensimmäinen esitys oli palautettu uuteen valmisteluun.
Asiakaslakien erillisyys on johtanut muun muassa siihen, että tietosuojasäännösten vuoksi tietojen siirto sosiaali-ja terveydenhuollon välillä on mahdollisimman monimutkainen. Lääninhallituksen kanteluja aikanaan käsitellessäni olen päässyt havaitsemaan, että tietosuojaan vedoten on todellisuudessa heikennetty asiakkaan mahdollisuuksia saada parasta mahdollista hoitoa. Kun tietosuojaa koskevat kiristyneet säännökset tuotiin lainsäädäntöömme, tehtiin ilmeisimmin ylilyönti. Nyt olisi aika muistaa pääasia: asiakkaan ja potilaan tarpeet. Pelkkä ajatus siitä, että apua pyytävä kieltäisi auttajien välisen informaation kulun omassa asiassaan, tuntuu omalaatuiselta. Pitäisihän hoitoon liittyvän informaation käytön olla lähtökohtaisesti päivänselvää. Asiakkaiden allekirjoitukset suostumuksiin saataneenkin lähes poikkeuksetta.
Erillinen lainsäädäntö ei ole estänyt yhdistämästä sosiaali-ja terveyshallintoa kunnissa. Kokemukset tästä yhteistyöstä ovat olleet pääosin myönteisiä. Tietosuojan säännöksiä on oikaistu sosiaali-ja terveydenhuollon yhteisissä asiakasneuvotteluissa, joissa informaatiota on voitu välittää puolin ja toisin ainakin suullisesti. Näin tapahtuu varsinkin perustasolla kunnissa. Olisi toivottavaa, että kollegojen käsitykset eettisissä kysymyksissä kulkisivat samaan suuntaan.
Toivon, että vielä harkittaisiin mahdollisuutta yhteiseen sosiaali-ja terveydenhuollon eettiseen neuvottelukuntaan. Kumpikin ala tarvitsee ja tukee toistansa. Sosiaali-ja terveysministeriön selvitysmiesten esitys TEO:n tehtävien laajentamisesta viittaa kehitykseen, joka myös tukee ajatusta yhteisestä eettisestä neuvottelukunnasta sosiaali-ja terveysalalle.
29.2.2008
Vaasan liikuntapoliittiset linjaukset – onko niitä?
Kiinnostuin tässä hiljan pohtimaan, miten uusia vaasalaisia liikuntainvestointeja käynnistetään ja ovatko ne hyväksyttyjen strategioiden ja toimintaohjelmien mukaisia. Yllätykseni oli suuri kun tuli esille, että viimeinen liikuntapoliittinen ohjelma on laadittu vuonna 1984! Tuo ohjelma kattoi vuodet 1985-2000. Jo seitsemän vuotta on siis ajettu ilman ohjelmaperustaa. Eikä kukaan ole huomannut. Strategian ja ohjelman puute ei ole estänyt investointeja, kuten olemme huomanneet.
Onko kaupungissa muitakin hallintokuntia, jotka eivät ole jalkauttaneet valtuuston hyväksymiä strategioita ja tehneet niiden perusteella toimintaohjelmia, sitä en tiedä. Voidaan vähintäänkin todeta, että strategia-ja ohjelmatyön koordinoinnissa on edelleen selviä puutteita.
Liikuntapuolella tilanne on poikinut aktiivisia työryhmiä, jotka tekevät ehdotuksia liikuntapaikkojen kehittämiseksi. Useimmiten tuodaan esille yksi laji kerrallaan. Viimeisin huuto on hiihtoputki. Hietalahden liikuntapuiston suunnitelma lähti liikkeelle jalkapallon tarpeista. Uutta ravirataakin on suunniteltu.
Kaupunginhallituksessa ollaan vähitellen heräämässä tähän kummalliseen tilanteeseen, jossa kokonaisuus ei ole koskaan pöydällä yhdellä kertaa. Talousarviokäsittely ei tietenkään kuittaa niitä tarpeita, joista tässä puhutaan.
Opetusministeriö on linjannut kansallista liikuntapolitiikkaa. Se painottaa toimissaan liikunnan merkitystä väestön hyvinvoinnille ja terveydelle.
Vaasassa on pidetty kenties paremmin huolta penkkiurheilijoista kuin urheilijoista; katse on ennemminkin kilpaurheilussa kuin kuntoliikunnassa. Ollaan niin kovin huolissaan siitä, ovatko katsomot riittävän suuret niitä harvinaisia hetkiä varten, jolloin tarjolla olisi joku suuri matsi. Mikäs siinä, mutta liikunnastahan ei silloin ole kysymys vaan kaljan juonnista ja makkaran syönnistä.
Linjauksia tarvitaan nopeasti. Katsomotilojen rakentamiselle verorahoin on vain vähän perusteita niin kauan kun puuttuu liikuntapaikkoja, joissa ihmiset itse liikuttavat itseään ja huolehtivat terveydestään tai kun palveluja ei voi käyttää korkeiden maksujen takia. Tämän päivän bisnisurheilun tulee ottaa haaste vastaan ja hankkia rahoitus katsomoille muualta kuin veronmaksajilta.
Terveyttä edistävä kuntoliikunta vaatii paljon lisää huomiota. Esimerkiksi otan uimahallin, joka on käytännössä johtava ehkäisevän terveydenhuollon keskuksemme. Nyt on aika miettiä mm. sitä, millaisella asiakasmaksupolitiikalla voidaan entisestään tehostaa uimahallin käyttöä ja näin säästää terveydenhuoltomenoissa.
Vaasan liikuntapoliittiset linjaukset – onko niitä?
Kiinnostuin tässä hiljan pohtimaan, miten uusia vaasalaisia liikuntainvestointeja käynnistetään ja ovatko ne hyväksyttyjen strategioiden ja toimintaohjelmien mukaisia. Yllätykseni oli suuri kun tuli esille, että viimeinen liikuntapoliittinen ohjelma on laadittu vuonna 1984! Tuo ohjelma kattoi vuodet 1985-2000. Jo seitsemän vuotta on siis ajettu ilman ohjelmaperustaa. Eikä kukaan ole huomannut. Strategian ja ohjelman puute ei ole estänyt investointeja, kuten olemme huomanneet.
Onko kaupungissa muitakin hallintokuntia, jotka eivät ole jalkauttaneet valtuuston hyväksymiä strategioita ja tehneet niiden perusteella toimintaohjelmia, sitä en tiedä. Voidaan vähintäänkin todeta, että strategia-ja ohjelmatyön koordinoinnissa on edelleen selviä puutteita.
Liikuntapuolella tilanne on poikinut aktiivisia työryhmiä, jotka tekevät ehdotuksia liikuntapaikkojen kehittämiseksi. Useimmiten tuodaan esille yksi laji kerrallaan. Viimeisin huuto on hiihtoputki. Hietalahden liikuntapuiston suunnitelma lähti liikkeelle jalkapallon tarpeista. Uutta ravirataakin on suunniteltu.
Kaupunginhallituksessa ollaan vähitellen heräämässä tähän kummalliseen tilanteeseen, jossa kokonaisuus ei ole koskaan pöydällä yhdellä kertaa. Talousarviokäsittely ei tietenkään kuittaa niitä tarpeita, joista tässä puhutaan.
Opetusministeriö on linjannut kansallista liikuntapolitiikkaa. Se painottaa toimissaan liikunnan merkitystä väestön hyvinvoinnille ja terveydelle.
Vaasassa on pidetty kenties paremmin huolta penkkiurheilijoista kuin urheilijoista; katse on ennemminkin kilpaurheilussa kuin kuntoliikunnassa. Ollaan niin kovin huolissaan siitä, ovatko katsomot riittävän suuret niitä harvinaisia hetkiä varten, jolloin tarjolla olisi joku suuri matsi. Mikäs siinä, mutta liikunnastahan ei silloin ole kysymys vaan kaljan juonnista ja makkaran syönnistä.
Linjauksia tarvitaan nopeasti. Katsomotilojen rakentamiselle verorahoin on vain vähän perusteita niin kauan kun puuttuu liikuntapaikkoja, joissa ihmiset itse liikuttavat itseään ja huolehtivat terveydestään tai kun palveluja ei voi käyttää korkeiden maksujen takia. Tämän päivän bisnisurheilun tulee ottaa haaste vastaan ja hankkia rahoitus katsomoille muualta kuin veronmaksajilta.
Terveyttä edistävä kuntoliikunta vaatii paljon lisää huomiota. Esimerkiksi otan uimahallin, joka on käytännössä johtava ehkäisevän terveydenhuollon keskuksemme. Nyt on aika miettiä mm. sitä, millaisella asiakasmaksupolitiikalla voidaan entisestään tehostaa uimahallin käyttöä ja näin säästää terveydenhuoltomenoissa.
21.2.2008
Paikannimitoimikuntaa tarvitaan
Vaasan kaupunginhallituksen suunnittelujaostossa jäi pöydälle ehdotus uuden tien nimeämisestä Höstvedelle. Ehdotukseni asian palauttamisesta ei saanut riittävää kannatusta. Tähän olisi ollut syytä mm. siksi, ettei ehdotettua nimivalintaa ”Värnebacksvägen-Värnebackantie” ollut mitenkään perusteltu.
Aiemmin Vaasassa oli paikannimitoimikunta. Sen tuottamat kadun ja teiden nimet perusteltiin, ja kiinnittivät näin omalta osaltaan uusia kerrostumia vaasalaiseen paikannimistöön. Nykyisin ehdotuksen teiden ja katujen nimistä tekee kaavoitusinsinöörin sijainen yksin.
Mielestäni paikannimiasiassa olisi palattava arvostamaan kulttuurista ja kielenhuolollista näkökulmaa. Olisi hyvä, että paikannimiä pohtisivat ja niitä ehdottaisivat ihmiset, jotka harrastavat tämän tyyppisiä kysymyksiä. Paikannimitoimikunta on syytä perustaa uudelleen.
Kielilain 33 § mukaan viranomaisten kaksikielisessä kunnassa asettamien kilpien, liikennemerkkien ja muiden yleisölle suunnattujen vastaavien opasteiden tekstien on oltava suomen- ja ruotsinkielisiä, jollei kansainvälisen käytännön mukaisesti käytetä pelkästään vierasta kieltä. Mitä kieltä nämä kyltit tänään oikein ovat, sitä on mielenkiintoista tarkastella.
Näyttää siltä, että paikannimiä käännetään ja väännetään eri puolilla Suomea vaihtelevista lähtökohdista. On koko joukko historiallisia ja kansan yleisesti käyttämiä paikannimiä, joita ei käännetä ollenkaan. Näin pitää ollakin. Sen sijaan uudet paikannimet pyritään useimmiten kääntämään merkityksen mukaan. Enimmäkseen tämän mukaan Vaasassakin on tähän saakka toimittu.
Kolmaskin linja näyttää olevan. Ja se on kaikkein vähiten perusteltavissa. Tällöin uusia paikannimiä ei käännetä asiallisesti ottaen ollenkaan. Näin tapahtuu vaikka nimellä olisi selkeä tai tunnettu vastine toisellakin kielellä. Näissä tapauksissa ”kaksikielisten” liikenne-ja osoitekilpien lisäarvoksi jää vain pääte ”katu/gatan”, ”tie/vägen” tai ”stået/raitti”.
Kaikenlaisia keinoja vältellä paikannimen kääntämistä on käytetty. Valitsemalla erisnimi – yleensä mikä tahansa nimi kartasta tai merikortista, saatetaan suojautua sitä vastaan, että nimi tulisi kääntää. Näin tapahtuu silloinkin, kun paikannimi ei ole ollut ollenkaan yleisessä käytössä. Tällainen menettely ei ole perusteltua eikä vastaa kielilain tarkoitusta.
Kielilain tarkoittamaa kaksikielisyyttä ei voi mielestäni kuitata näin kevyesti. Tässä tulee mieleen, että kouluopinnot kai sentään kattavat sen verran, ettei tiekilpiin tarvita omaa riviä vain päätettä varten. Kaksikielisten paikannimien luonnissa täytyy olla nykyistä enemmän kunnianhimoa. Yksinkertaistaen: tässä on kysymys siitä, että kummallakin kieliryhmällä on oikeus omaan kieleensä. ”Värnebackantie” on epäkieltä. On päivänselvää, ettei em.näkökulmien huomioon ottaminen voi kuulua kaavoitusinsinöörin toimenkuvaan. Kielipolitiikka ei saa sotkea kielenhuollon näkökulmaa!
Jättämällä kääntämättä paikannimiä merkityksen mukaan menetetään mielestäni myös pieni, mutta näkyvä mahdollisuus parantaa kielitaitoa kaksikielisessä arjessa. Kun Vaasa on hyvin kansainvälinen kaupunki, tulisi paikannimissä huomioida myös muunkielisten mahdollisuuksia ääntää uusia paikannimiä.
Paikannimitoimikuntaa tarvitaan
Vaasan kaupunginhallituksen suunnittelujaostossa jäi pöydälle ehdotus uuden tien nimeämisestä Höstvedelle. Ehdotukseni asian palauttamisesta ei saanut riittävää kannatusta. Tähän olisi ollut syytä mm. siksi, ettei ehdotettua nimivalintaa ”Värnebacksvägen-Värnebackantie” ollut mitenkään perusteltu.
Aiemmin Vaasassa oli paikannimitoimikunta. Sen tuottamat kadun ja teiden nimet perusteltiin, ja kiinnittivät näin omalta osaltaan uusia kerrostumia vaasalaiseen paikannimistöön. Nykyisin ehdotuksen teiden ja katujen nimistä tekee kaavoitusinsinöörin sijainen yksin.
Mielestäni paikannimiasiassa olisi palattava arvostamaan kulttuurista ja kielenhuolollista näkökulmaa. Olisi hyvä, että paikannimiä pohtisivat ja niitä ehdottaisivat ihmiset, jotka harrastavat tämän tyyppisiä kysymyksiä. Paikannimitoimikunta on syytä perustaa uudelleen.
Kielilain 33 § mukaan viranomaisten kaksikielisessä kunnassa asettamien kilpien, liikennemerkkien ja muiden yleisölle suunnattujen vastaavien opasteiden tekstien on oltava suomen- ja ruotsinkielisiä, jollei kansainvälisen käytännön mukaisesti käytetä pelkästään vierasta kieltä. Mitä kieltä nämä kyltit tänään oikein ovat, sitä on mielenkiintoista tarkastella.
Näyttää siltä, että paikannimiä käännetään ja väännetään eri puolilla Suomea vaihtelevista lähtökohdista. On koko joukko historiallisia ja kansan yleisesti käyttämiä paikannimiä, joita ei käännetä ollenkaan. Näin pitää ollakin. Sen sijaan uudet paikannimet pyritään useimmiten kääntämään merkityksen mukaan. Enimmäkseen tämän mukaan Vaasassakin on tähän saakka toimittu.
Kolmaskin linja näyttää olevan. Ja se on kaikkein vähiten perusteltavissa. Tällöin uusia paikannimiä ei käännetä asiallisesti ottaen ollenkaan. Näin tapahtuu vaikka nimellä olisi selkeä tai tunnettu vastine toisellakin kielellä. Näissä tapauksissa ”kaksikielisten” liikenne-ja osoitekilpien lisäarvoksi jää vain pääte ”katu/gatan”, ”tie/vägen” tai ”stået/raitti”.
Kaikenlaisia keinoja vältellä paikannimen kääntämistä on käytetty. Valitsemalla erisnimi – yleensä mikä tahansa nimi kartasta tai merikortista, saatetaan suojautua sitä vastaan, että nimi tulisi kääntää. Näin tapahtuu silloinkin, kun paikannimi ei ole ollut ollenkaan yleisessä käytössä. Tällainen menettely ei ole perusteltua eikä vastaa kielilain tarkoitusta.
Kielilain tarkoittamaa kaksikielisyyttä ei voi mielestäni kuitata näin kevyesti. Tässä tulee mieleen, että kouluopinnot kai sentään kattavat sen verran, ettei tiekilpiin tarvita omaa riviä vain päätettä varten. Kaksikielisten paikannimien luonnissa täytyy olla nykyistä enemmän kunnianhimoa. Yksinkertaistaen: tässä on kysymys siitä, että kummallakin kieliryhmällä on oikeus omaan kieleensä. ”Värnebackantie” on epäkieltä. On päivänselvää, ettei em.näkökulmien huomioon ottaminen voi kuulua kaavoitusinsinöörin toimenkuvaan. Kielipolitiikka ei saa sotkea kielenhuollon näkökulmaa!
Jättämällä kääntämättä paikannimiä merkityksen mukaan menetetään mielestäni myös pieni, mutta näkyvä mahdollisuus parantaa kielitaitoa kaksikielisessä arjessa. Kun Vaasa on hyvin kansainvälinen kaupunki, tulisi paikannimissä huomioida myös muunkielisten mahdollisuuksia ääntää uusia paikannimiä.
Karkauspäivän kiri
Nyt kun on saatu yksi ylimääräinen päivä almanakkaan, niin käytänpä siitä loppumetrit blogiin.
Kevättalveni on ollut täynnä kaikenlaista menoa. Siinä on unohtunut tämä oman blogin hoito. Yli kahden viikon ajan olin mm. Thaimaassa,jossa intnernet-yhteydet olivat valitettavasti 20 km päässä.
Elämä on pyörinyt uusien harrastusten parissa. Olen löytänyt jälleen vanhan lempilajini uinnin. Hallilla tulee vedettyä melko ohjelmia lähes joka arkipäivä. Kuntosali höystää tätä päälajiani. On myös tullut sen verran työtilauksia, että blogi ei kerta kaikkiaan ole pyrkinyt mieleeni.
Tottakai olen kirjoitellut kolumneja mm. alueen päälehteen kuten ennenkin. Liitän nyt blogiini noita kolumneja yhdellä kertaa usemmankin. Näin päästään päivittämään myös blogi keväiseen menoon.
Nyt kun on saatu yksi ylimääräinen päivä almanakkaan, niin käytänpä siitä loppumetrit blogiin.
Kevättalveni on ollut täynnä kaikenlaista menoa. Siinä on unohtunut tämä oman blogin hoito. Yli kahden viikon ajan olin mm. Thaimaassa,jossa intnernet-yhteydet olivat valitettavasti 20 km päässä.
Elämä on pyörinyt uusien harrastusten parissa. Olen löytänyt jälleen vanhan lempilajini uinnin. Hallilla tulee vedettyä melko ohjelmia lähes joka arkipäivä. Kuntosali höystää tätä päälajiani. On myös tullut sen verran työtilauksia, että blogi ei kerta kaikkiaan ole pyrkinyt mieleeni.
Tottakai olen kirjoitellut kolumneja mm. alueen päälehteen kuten ennenkin. Liitän nyt blogiini noita kolumneja yhdellä kertaa usemmankin. Näin päästään päivittämään myös blogi keväiseen menoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)