Äidin käsilaukku

Olin jälleen lentoaseman turvatarkastuksessa. Läpivalaisinlaite oli saanut haraviinsa jotakin tsekattavaa kassistani. Huulihohde ja ripsiväri löytyivät helposti. Seuraavaksi miesvirkailija tarttui 10x20 cm kokoiseen käsilaukkuuni ja alkoi penkoa sitä kömpelöin sormin ihmisten edessä. Sain hepulin. Pyysin siirtymään sermin taakse.

Siellä penkominen jatkui. Kysymykseen "mitä etsitte?" ei tietenkään vastattu. Saaliina oli yksi huulipuna. Tällä kertaa virkailija ei sentään avannut hylsyä, josta myös olen saanut kokemuksen. Kun virkailija yritti sulkea pientä käsilaukkuani sain uuden hepulin. Eihän kaverilla ollut aavistustakaan, että pieni käsilaukku menee kiinni vain jos kaikki sen tavarat ovat määrätyssä järjestyksessä.

Mistä nämä hepulini johtuivat? Mieleeni palautui lapsuudestani oman äitini käsilaukku. Suuressa perheessä kun elettiin, hänellä oli vain vähän omaa tilaa. Lapsille tehtiin selväksi, että äidin käsilaukku oli hänen oma pyhä tilansa eikä kukaan muu koskaan saanut penkoa sitä. Jos näin joskus kuitenkin tapahtui, siitä syntyi melko mekkala.

Äitini olisi tuskin koskaan kyennyt sopeutumaan nykyisiin turvatarkastuksiin. Hän olisi pitänyt tarkastuksia röyhkeinä intimiteettisuojan rikkomuksena. Ja niitähän ne ovatkin. Pahempaa on vain tulossa kun läpivalaisu pian paljastaa naisväen kuukautissuojatkin.

Hyvä kysymys tähän loppuun on, onko turvallisuutemme parantunut näiden potenssiin nousseiden turvatoimien ansiosta? Epäilen, että ei ole. Se on selvää, että turvallisuusbisnis voi hyvin ja yhä paremmin.

Laitostunut kansa?

Suomessa asuvan laitosura on pitkä. Se saattaa alkaa jo alle vuoden ikäisenä päiväkodista. Siksi kai suomalaisille ei tuota päänvaivaa syödä työpaikkaruokalassa aikuisena tai asua vanhustentaloissa.

Asennemuutoksen historiasta kertoo, että entisajan vaivaistaloihin ja kunnalliskoteihin ”jouduttiin”, kun taas moderneihin vanhainkoteihin ja niitä vastaaviin palvelutaloihin ”päästään”. Laitospaikkojen suhteellinen määrä ehti lisääntyä merkittävästi ennen kuin nykyinen avohoitoa painottava rakennemuutos käynnistettiin. Uusin muutos ei näytä tapahtuvan ilman vastarintaa. .

Vanhusten hoitopaikkojen tarvetta vuoteen 2020 käsittelevä kehittämissuunnitelma on nyt merkitty tiedoksi valtuustossa, ja se on toimintaohje valmisteltaessa tulevia budjetteja. Paperissa todetaan varsin suorasukaisesti, että ”Hylätään ajatus siitä, että vanhenemiseen kuuluu muutto palvelutaloon”. Tätä ajatusta kierretään nyt perustamalla senioritaloja, jotka ovat palvelutaloja nekin.

Vanhenevat sukupolvet ovat jo tottuneet ”all included” valmismatkoihin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan jos kansalaiset omin varoin haluavat laitostaa itsensä senioritaloihin kun eivät pääse uusituilla kriteereillä kunnallisille hoitopaikoille. Puheenvuoroista kuitenkin huomataan, että senioritaloille odotetaan veronmaksajien tukea. Juuri tämä seikka on vahvassa ristiriidassa yllä mainitun kehittämissuunnitelman kanssa.

Vanhusten sosiaalisen kanssakäymisen edistäminen on erittäin tärkeää, mutta mahdollista muutoinkin kuin asumalla yhdessä ”samaan heimoon kuuluvien kanssa”. Senioritalot ovat mukavuuslaitoksia, jotka saattavat vähentää vanhusten omatoimisuutta liian varhain.

Palvelutaloja tarvitaan vain niille, jotka eivät pärjää itse tai intensiivisenkään kotipalvelun turvin. Dementiayksiköiden lisätarve on ilmeinen. Tätä tarvetta voidaan tyydyttää ostopalveluin ja muuntamalla joidenkin palvelutalojen tiloja tähän käyttöön.

Kaupunkisuunnittelun varsinainen haaste olisi kaavoittaa elinpiirejä, joissa eri sukupolvet voivat asua limittäin ja tukea toistensa arkea silloin kun haluavat.

Tosiasia on, että yhä useampi asuu yksin. Eivät he kaikki ole yksinäisiä. Yksinäisyyden torjuntatoimet on aloitettava jo nuorena. Olisi hyvä tulla toimeen edes itsensä kanssa.

Jouluvalmisteluja

Joululaulut ovat soineet kaupoissa jo parin viikon ajan. Monet mielipidekyselyt näyttävät utelevan, josko tämä tapahtuu liian aikaisin. Näyttää siltä, että äänentoistolaitteet on nyt ruuvattu pienemmälle.

Silti joulun tulon kaupoissa kyllä huomaa. Mitä ihmisiltä vielä puuttuu, kun sitä täytyy sunnuntairuuhkissakin jonottaa? Omat säntäilyni kohdistan etupäässä askartelu-ja käsityökauppoihin, sillä minuun on nyt tarttunut "vanhanaikainen joulu"-tauti. Lahjat pitää tehdä tai tuunata itse. Sámalla periaatteella koristellaan kotia.

Jälleen kerran intoa on enemmän kuin taitoa. Olen kuitenkin jo pikku likasta lähtien sanonut itselleni, että kehtaan aina käyttää itsetekemäni tuotteet. Onhan tuo sinnikkyys saanut joskus huvittaviakin piirteitä. Käsitöistä puheenollen joskus on hameen sivusaumasta tullut armottoman vino, kuosin kohdistus ei ole onnistunut, vetoketju on istutettu kerrassaan kelvottomasti tai vuori kinnaa.

Itsenäisyyspäivän aika on tyypillisesti ensimmäisen piparkakkusatsin aikaa. Tänään saimme laitettua piparkakkutalon lapsenlapsille. Muumitalon muoto on säilyttänyt suosionsa vuodesta toiseen.

Tämän päivän yllättävin rupeama oli laittaa unohtuneet kukkasipulit maahan. Mies väänsi kangella reikiä lähes routaiseen maahan, ja minä upotin 70 sipulia. Melko ihme tapahtuu, jos kevät palkitsee kukkaloistolla kirsikkapuumme alla.

Talvi tuli - ja talvi meni. Niin synkkää aamupäivää kuin tänään, ei liene ollut aikoihin. Maa oli pikimusta, satoi, tuulikin. Toisaalta: tämän parempaa päivää ei sisätöille olisi voinut toivoa. Mikään ei houkutellut ulos, paitsi Topi-koiran haukku.

Keittiöstä konehuone

Kun palasin 11-vuotiaana tyttönä ensimmäiseltä reissultani Ruotsista, piti keksiä jotakin kotiin tuotavaa. NK:sta kävin ostamassa marjanpoimurin ja kaksi metallirengasta, joilla paistetuista munista sai pyöreitä. Siitä alkoi kiinnostukseni keittiövekottimiin ja -koneisiin, eikä mitään laantumisen merkkejä näy.

Perin aikanaan lapsuudenkodistani1950-luvulla hankitun jykevän Electrolux-yleiskoneen. Sen jälkeen erilaisia yleiskoneita olen hankkinut vähintään puolen tusinaa. Useimmat tämän päivän yleiskoneet näyttävät ihan leluilta; osia on yhä enemmän ja koneen koonti kuhunkin käyttötarkoitukseen vaatii hyvää muistia. Niinpä olen palaamassa lähtöruutuun: tärkeitten koneitten on oltava jykeviä. Näin on keittiööni tullut hiljattain sekä lihamylly että jauhomylly.

Ihmisen kekseliäisyydellä ei näytä olevan rajoja. Kierrätykseen ovat omasta keittiöstäni päätyneet jo ainakin sähköveitsi ja leipäkone. Jokaisessa keittiössä pöytäpinta päättyy jossakin vaiheessa. Tästä syystä monet koneet ovat hautauneina komeroiden syvyyksiin. Sieltä niitä joutaisi kerätä kirppikselle enemmänkin. Sen jälkeen kun on pannut vanhoja koneita kiertoon, voi taas ostaa uusia.

Tavaratalokierroksilla jalat kuljettavat minut vuorenvarmasti kotitalousosastolle. Ei niin pientä tarvetta, etteikö siihen jokin vempain olisi keksitty! Tasokas design yhdistyy keksintöihin, mikä tekee shoppailusta mielenkiintoisen. Ekstaasin olen kokenut pariinkiin kertaan New Yorkissa, jossa olen viettänyt tuntitolkulla keittiövempainkaupoissa. Tuomisina on ollut kymmenittäin erilaisia hyötyesineitä. Omat laatikot täyttyvät, mutta saavat ystävätkin tästä harrastuksesta osansa.

Ajan myötä jotkut keksinnöt osoittautuvat paremmiksi kuin toiset. Tutkin tarkkaan kojeet ja laitteet, ennenkuin luovutan. Tarpeita luodaan tehokkaasti. Jokin asia tulee muotiin, ja kohta häviää. Etenkin kansainvälistyvä ruokakulttuuri tuottaa impulsseja. Nämä lienevät pääsyitä kasvavaan kasaan käyttämättömiä keittiötarvikkeita vähän kaikissa kodeissa.

Jos minä en enää tee fondueta tai paista rosetteja, niin ehkä joku toinen haluaa kokeilla. Kirppiksen kautta siihen voisi antaa mahdollisuuden. Kirppiskansa ja minä olemme yhtä uteliaita. Erona on vain se, että minä syöksyn heti ostamaan ja kokeilemaan uutuuksia kun taas kirppiskansa jaksaa viisaasti odottaa, että kyllästyn ostamaani.

Sielun vuori

Yöpöydälläni on levännyt jo pitkään kiinalaisen Gao Xingjianin teos "Sielun vuori". Gao sai vuoden 2000 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tavallisesti luen kirjat saman tien, mutta nyt tätä kirjaa olen lukenut poikkeuksellisen monessa palasessa.

Miksi "Sielun vuoren" kohdalla kävi näin? Teos vaatii suurta keskittymistä jo sen vuoksi, että se koostuu pienistä kertomuksista, jotka tulevat eri tunnelmista ja eri vuosisadoilta. Alussa ei ole varmuutta, syntyykö kertomusten aihioista koko kirjan läpi kestäviä rakenteita. Helppoa tietä ei ole tarjolla, sillä kertomukset eivät etene tiettyjen roolihenkilöiden varassa; minä-henkilöä lukuunottamatta.

Juoni löytyy. Kertomukset tekevät sittenkin yhteistä matkaa "Sielun vuorelle"; parempaan itsetuntemukseen. Kirja on rakennettu matkakertomuksen muotoon, mutta tavanomainen matkaromaani se ei todellakaan ole. Keskeiseen asemaan nousevat matkalla kuullut kertomukset. Teksteissä käsitellään elämän mahdollisuuksia, kulttuurivallankumouksen jättämiä arpia - niin ja Kiinan menneisyyttä ja myyttejä. Kertomukset käyvät vaihtelevasti erilaisissa tunnelmissa ja eri aikakausissa. Jos lukijan keskittyminen herpaantuu, sitä tapaa kysyä itseltään: "Mihin minä jäinkään?" Kirja keskustelee universaalilla tasolla, mistä syystä lukija ei ole koskaan oikein missään ja samalla on kaikkialla.

Kirjasta löytyy hyvin vähän henkilöiden nimiä. Asiat kerrotaan usein 2. tai 3. persoonassa, esimerkiksi:
"..Kysyin keitä hänen perheeseensä kuului. Hän sanoi että hänen äitinsä..."

Tällainen tyylikeino on lukijalle raskas, mutta lisää tekstin arvoituksellisuutta. Tyyli tuo tekstiin myös runollisuutta.

Kirjan kerronta on niin herkkää, että teksti muuntuu väkisin myös kuviksi. Kirja´puhuttelee voimakkaasti. Lukijasta tulee "väkisin" minä.

Kansallisvaltion uudet haasteet

Itsenäisyyspäivänä korostetaan merkityksiä : vapaa Suomi, suomalaisuus, kansakunta, historia. Suvereniteetti on suhteellista. Ympäristötekijät on otettava huomioon aina jos mielii optimoida hyvinvoinnin ja vaikuttaa rauhan säilymiseen.

Uutta maailmanjärjestystä on luotu myös ilman sotia. Neuvostoliitto laajeni mm. Baltiaan sen jälkeen kun NL oli maat vallannut ja ns. demokraattiset vaalit pidetty. Juuri tästä kohtalosta meidän veteraanimme Suomen pelastivat. Neuvostoliiton olemassaolo vaikutti paljon Suomen sotien jälkeiseen sisäpolitiikkaan. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan elettiin kovasti myötäkarvaan NL:n suhteen.

Nykyinen EU on vision ja diplomatian tulos. Jo 25 eurooppalaista maata ovat vapaaehtoisesti alistaneet osan kansallista lainsäädäntöään EU-direktiiveille. EU:n odotushuoneissa on edelleen useita maita, mm. Turkki. Samalla kun EU on laajentunut, on ollut käynnissä myös "uusien" etnisten kansallisuuksien itsenäisyyskehitys EU:n reunoilla. Jugoslavian raunioille syntyneet maat odottavat (Sloveniaa lukuunottamatta) EU:n jäsenyyttä, Kosovo odottaa itsenäistymistä.

Kansallisvaltioiden historia on ihmeelllisen lyhyt. Näyttää siltä, että suvereniteetin kokemus on saatava ennenkuin voi jälleen liittyä globaalimpiin verkostoihin! Olemme ehtineet huomata, että Eurooppa on "usalaistunut". Euroopasta on tullut kansallisuuksien sulatusuuni, kuten USA:stakin. Uskonnot ja tavat sekoittuvat.

Mitä enemmän tahdomme moderniteettia - vesijohtoja, sähköä, teitä, koulutusta, terveydenhuoltoa - sitä enemmän "kansallisuus" tapoineen yms. alkaa muistuttaa matkamuistoa turistiputiikin hyllyllä. Mikä on suomalaisuutta Suomessa, Ruotsissa? Mihin vähän kouluja käyneet ihmiset tarttuvat todistaakseen suomalaisuutensa, omaryhmäisyytensä kansojen meressä? Juu: tango, kansantanssit, yhdessä vaiheessa oli kanteleenkin rakennusbuumi!!

Elämme moderniteetin suhteen hyvin eri tasoilla tai elämänpiireissä. Kansallisuus ei yksin ratkaise kuka on köyhä, kuka rikas. Jos nyt syttyisi uusi talvisota, en enää luottaisi kansalliseen yhtenäisyyteen. Hyvinvointi-Suomessa köyhiä ja maahanmuuttajia on kohdeltu liian huonosti. Tätä seikkaa - ikävä kyllä - ei hoidella kuntoon itsenäisyyspäivän puheilla.

Haloo! Hoitaako edes YLE:n kallis radio ja TV:mme suomalaisuuden asiaa. Eipä hoida. Pääosa TV-ohjelmistamme ovat kansainvälisiä formaatteja tai kotimaisia uusintoja. Kansallisuuden vaaliminen vähenee...

Tuleeko itsenäisyyspäivän vietosta vähitellen pelkkä kerman reliikki? Monet muut mielenkiintoiset ohjelmat haastavat TV:ssä jo nyt Linnan juhlat. Terve kehitys on myös se, että perheet käyttävät ylimääräisen vapaapäivän "vapaasti". Tämä jos mikä on vapautta! Kiitos, sotiemme veteraanit !

Viittä vaille

Nyt on viittä vaille itsenäisyyspäivä. Radiossa soi "Veteraanien iltahuuto", ja kyyneleet tulevat taas silmiini. Askartelemme parhaillaan 10-vuotiaan Villen kanssa, ja niin puhe kääntyy luontevasti aiheeseen ..."kertokaa lastenlapsille lauluin...". Kovin syviin synkistelyihin en lähde. Yritän kääntää pikimmiten keskustelun tulevaisuuteen. Yksinkertainen sanomani on: isämme eivät taistelleet turhaan niin kauan kuin arvostamme vapauttamme ja vastuuta toinen toisistamme.

"Hoivatkaa" - on vaativa ja oikea huuto veteraaneiltamme. Nyt kun veteraanimme ovat jo varsin iäkkäitä ja heitä on vähän, tuntuu kornilta puhua mitään muinaisista työkyvyttömyysprosenteista. Kaikilla heillä on jonkin asteista hoivan tarvetta. Emmekö voisi vihdoin kohdella heitä yhtenäisin perustein eli antaa jokaiselle heistä juuri sen hoivan, jonka itsekukin tarvitsee? Kovin monia vuosia tästä eteenpäin meillä ei ole mahdollisuutta hoivata sotiemme veteraaneja vaikka haluaisimmekin. Kyllä tällä yhteiskunnalla on siihen varaa, totta vieköön.

Olen nähnyt aivan riittävän monta veteraania, jotka ovat viimeisinä vuosinaan ja hetkinään vasta avautuneet kertomaan sotien psyykkisestä taakasta. Joskus taakka on jaettu ja vapautus koettu vasta kuolinvuoteella. Sotilasvammalakimme on jättänyt käytännössä sodan psyykkiset traumat kokonaan noteeraamatta. Veteraanit ja heidän perheensä ovat kärsineet vaieti. Sotaorpojen ohella monet veteraanien lapset kertovat nyt, ettei heilläkään oikein ollut isää tai hän oli sodan henkisesti runtelema. Yhteiskunta ei tarjonnut mitään kriisiapuryhmiä veteraaneille ja heidän perheilleen. Itse oli pärjättävä. Onneksi veteraanit löysivät toisensa, kokoontuivat, jakoivat kokemuksia, ymmärsivät toisiaan.

Nyt on puhuttu paljon siitä, kuinka myös me, suurten ikäluokkien edustajat, olemme olleet aika heikkoja vanhempia. Moitteet kohdistuvat kyvyttömyyteemme avautua edes lähimmillemme ja kyvyttömyyteemme osoittaa tunteitamme toisiamme kohtaan. Tämän olisimme perineet sotia käyneiltä isiltämme.

Väite on haasteellinen. Kun katselen ystävieni riviä jo huomaan, että kukin on omanlaisensa: yksi pidättyvä, toinen avautuva, yksi hiljainen, toinen vilkas. Sääntöä ei näyttäisi olevan. Tätä seikkaa eivät sodat selitä. Onneksi.

Vastoinkäymiset jokainen työstää tavallaan. Joku jää niihin koukkuun, toinen taas nopeuttaa askeltaan päästäkseen ongelmien ohi niin pian kuin mahdollista. Mikä osuus näihin eroihin on biologialla, mikä taas ympäristötekijöillä - siihen en ota tässä kantaa.

Kransseja eläville ja kuolleille

Suomi on edelleen hyvinvointiyhteiskunta. Vai mitä sanotte siitä, että muutamalla eurolla pääsee osallistumaan työväenopiston kranssikurssille? Kransseja valmistetaan luonnon materiaaleista. Tämä tarkoittaa, että on käytävä ensin metsässä. Mikäpä onkaan ihanampaa kuin käydä kauniissa talvisäässä tonkimassa jäkälää ja hankkimassa pajuja ja havuja. Käpyjä on kerätty onneksi jo kesällä. Kun saa asiantuntevaa oppia ensin kurssilta, uskaltaa sitten laittaa pystyyn vaikka kotipajan lastenlasten iloksi.

Kansalais-ja työväenopistot ovat laajentaneet toimintaansa alun vakavasta kansansivistysilmeestä myös harrastusten puolelle. Turhaako? Hämeenlinnan kaupunginjohtaja loihe lausumaan tässä syksyllä, että tällaisista rönsyistä sietäisi työväenopistoissa luopua, kustannussyistä. Mahtoiko hän ollenkaan ajatella harrastusten merkitystä ihmisten terveydelle? Ennaltaehkäisevien toimien tulisi olla arvossa. Terveyttä ei hoideta pelkästään terveyssektorin toimin. Kaupunginjohtajan puheenvuorosta ei käynnistynyt julkista keskustelua, onneksi.

Suomessa on lukematon määrä yhdistyksiä erilaisiin tarpeisiin vastaamassa. Valitettavasti niissä on aktiivisia jäseniä yleensä kovin vähän. Ihmiset eivät halua sitoutua enää yhdistystoimintaan. Olisihan se byrokraattinen ajatus, että pääsisi harrastamaan vain yhdistyksen jäsenyyden kautta. Ihmiset eivät ole tänään kovin pitkäjänteisiä. Tarjolla olevia harrastuslajeja on yhä enemmän; varttuneemmatkin haluavat pysyä ajan hermolla ja kokeilla vähän sitä ja tätä. Tähän tarkoitukseen kansalais-ja työväenopistot ovat aivan omiaan. Onhan kurssittaminen oma, ammattitaitoa vaativa lajinsa.

Kranssit ovat tärkeitä hautausmaiden koristeita, mutta on kransseista monenlaista iloa myös vielä eläville.

Pizzalaivurin merihätä

Vaasan pizzalaivuri Rabbe Grönblom on joviaali, menestynyt liikemies ja myös kansallisesti tunnettu. Hän on nyttemmin joutunut merihätään RG-line yhtiönsä kanssa. RG-line huolehtii valtion tuella meriyhteyksistä välillä Vaasa-Uumaja-Vaasa käyttäen rahti-ja matkustajalaivan yhdistelmää.

Kuulun niihin, jotka ovat olleet ajamassa valtiontukea tälle reitille, sillä oikeastaan on kysymys "Sinisestä Tiestä", joka kulkee Venäjän rajalta aina Norjaan saakka. Sattuu vain olemaan niin, että Vaasan-Uumajan kohdalla tie on niin märkä, että liikennöintiin tarvitaan laiva. Valtiontuki ei ole riittänyt kompensoimaan liikennöinnistä aiheutuneita korkeita kustannuksia. RG-line menee konkurssiin ellei Vaasan kaupunki yhdessä Finnveran ja Sampo-pankin kanssa sitä pelasta.

Ei voi olla oikein, että vaasalaiset veronmaksajat joutuvat suurimpaan vastuuseen Vaasan-Uumajan meriliikenteen hoitamisessa.

Veronmaksajien tuki kelpaisi muillekin konkurssikypsille yrityksille kuin RG-linelle. Asian tekee erityiseksi se väite, että laivaliikenne loppuu ellei tukipakettia RG:n hyväksi tehdä.

Sattuu olemaan niin, että tarjousaika seuraavan kahden vuoden laivaliikenteen hoitamiseksi meni umpeen viime perjantaina. Ainoa tarjouksen jättäjä oli RG-line. Ei se ole ihmekään, sillä liikenteen pitäisi pelata jo muutaman viikon päästä. Miten toinen yrittäjä ehtisi saada laivan ja miehistön muutamassa viikossa. Kilpailutuskierros on pelkkä muodollisuus. On ihme, elleivät mahdolliset kilpailijat tähän seikkaan tartu.

Toinen seikka, jota mahdolliset kilpailijat syynäävät, on RG-linen saamat tuet. Kilpailua vääristäviä elementtejä niissä ei saa olla.

Hyvä kysymys on, voiko tällainen laivareitti kannattaa kenellekään - tax freetä linjalla ei ole. Kuinka kauan voi jatkua tilanne, että mitään kilpailua reitille ei synny? Mitä järkeä kaupungin on sitoutua 10 vuodeksi tukipakettiin jos parin vuoden päästä ilmaantuukin kilpailija, joka nappaa valtiontuen RG-linelta? Miksi kaupungin pitäisi suostua nyt heikompiin ehtoihin saataviensa turvaamisessa kuin ennen?

Vaasan kaupunginvaltuustossa RG-linen tukipaketti on ollut esillä tämän syksyn aikana kolmesti. Palaamme asiaan viikon päästä uudestaan. Näyttää ilmeiseltä, että sellaista päätöstä ei pystytä saamaan aikaan, josta ei valitettaisi. Tämä johtuu lähes yksinomaan siitä, että asian valmistelu on tyritty tyylipuhtaasti. Jatkokertomus sisältää aivan liian paljon salailua ja juonitteluja. Onko kysymys vain "Vaasan taudista", siihen en pysty vastaamaan.

Joulusadun aika

Ensimmäisen adventin kunniaksi Wasa Teaterissa oli eilen "En julsaga" -näytelmän ensinäytös. Joulusatu on Charles Dickensin käsialaa, kirjoitettu jo vuonna 1843.

Wasa Teatern on pieni teatteri, ja sen näyttämölliset mahdollisuudet ovat melko rajalliset. Ideoille on sitäkin enemmän tilaa. Sekä näyttelijöinä että katsojina oli paljon lapsia. Näytelmä ei ole lastennäytelmä, mutta ei se ole oikein aikuisillekaan. Tekstiä on lapsille liikaa, aikuisille teksti on paikoitellen liian imelää. Toisaalta, voihan katsojalle riittää joululla tunnelmointi. Saadaan myös opetus siitä, että epäitsekkyys on jaloa ja siihen voi kasvaa.

Näyttelijätyö oli paikoin ärsyttävän liioittelevaa. Tällainen ei välttämättä häiritse lapsia. Näytelmän tempo oli lapsia ajatellen joskus aivan liian hidas.

Pohdin ankarasti, kannattaako lapsenlapset viedä katsomaan kyseistä näytelmää. Taivun positiiviselle kannalle sillä viestihän koko teksti ja esitys hyvää mieltä. Sitä ei ole tässä maailmassa koskaan liikaa. Monet näytelmän yksityiskohdat varmasti viehättävät lapsia.

Rajalla

Raja 1918 elokuva oli eilen ensi-illassa. Kävin katsomassa tämän paljon etukäteen mainostetun filmin Vaasassa. Leffateatteriin oli saapunut vain noin 50 katsojaa, joten ei tästä ensi-illasta kansanjuhlaa tullut. Petyin suosion puutteeseen, sillä isänmaalliset aiheet yleensä kiinnostavat pohjalaisia ja valkoisen Vaasan asukkaita. Olisiko tällä kertaa ollut syynä pelko, että filmi näyttää valkoiset pahassa valossa?

TV-arvostelussa filmi oli saanut kolme pistettä viidestä. Ei se minunkaan mielestäni enempää ansaitse. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö filmi olisi ollut näkemisen arvoinen. Päinvastoin: oli tärkeää tehdä vuoden 1918 tapahtumista elokuva. Kansalaissodasta olemme puhuneet ja lukeneet, mutta vähemmän Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta Suomeen.

Raja on helppo piirtää, mutta tehdä se, on toinen juttu. Itsenäisen Suomen raja jouduttiin tekemään käsityönä, sillä siihen saakka ihmiset olivat kulkeneet rajajoen molemmin puolin vapaasti. Poikkinainti eri kieliryhmien kesken ja joen yli oli ollut yleistä ainakin 600 vuoden ajan.

Ja minkälaista tämä käsityö pahimmillaan oli kun rajalle piti antaa valtakunnan rajan luonne, ja rajan toisella puolella olikin nyt vihollinen ja vihollisjärjestelmä - mutta myös ystäviä? Elokuva toi esille, että aika mielivaltaisiin ratkaisuihin jouduttiin. Kuulaa tuli kalloon jos "kyllä"-sana ei sujunut Suomen puolelle pyrkivältä. Vallankäyttäjän roolissa olivat suomalaiset jääkärit tai muut äkkiä koulutetut sotilaat. Kansalaissodan kahtiajako oli elävästi läsnä rajallakin.

Elokuvan sisälle oli leivottu pieniä tarinoita inhimillistämään uusien puitteitten usein säälimättömiä olosuhteita. Kaikki nämä tarinat olivat aika pinnallisia eivätkä eläisi yksinään. Tarinoiden perusteluissa elokuva oli säästeliäs. Ehkä tämä seikka liittyy elokuvan kaupalliseen puoleen, koska näin mukaan saatiin mahdollisimman monen tyyppisistä kohtaloita ja tilanteita.

Puolensa on valittava, elokuva viestii. Oikeassa elämässä - jos sellaista on - rauhanoloissa saattaa pärjätä tätä vaatimusta alleviivaamatta.

Pidin Minna Haapkylän näyttelemää Maarian roolia erityisen onnistuneena. Kamera rakastaa häntä. Kapteeni von Munckina esiintynyt Martin Bahne pärjäsi myös hyvin - kokemattomuudesta johtuva epävarma käyttäytyminen, ja elokuvan loppua kohti lisääntyvä päättäväisyys tulivat hienosti esiin. Leonid Mozgovoi joviaalina ja kokeneena majuri Gentschinä esitti roolinsa nautittavasti. Erittäin vaikuttavasti näytteli mielestäni Lauri Nurkse luutnantti Suutarina; tälle roolihahmolle lankesi usein tehtävä olla yksinuottisesti annettujen määräysten toimeenpanija.

Raja 1918 käsikirjoitus ansaitsee kiitoksen. Kokonaisuus on hallinnassa, ja katsojille tarjotaan paljon meheviä repliikkejä makusteltavaksi. Viime mainittu seikka hieman keventää raskaan aiheen vaikutusta.